"Niin juuri. Se oli kaivossa, kuten nuori Estevan meille sanoikin."
"Johnnie! Sinä ilkeä mies!" huudahti tyttö. "Sinähän lupasit --"
"Kyllä sinä saat vieläkin auttaa kaivamisessa", nauroi O'Reilly. "Emme
voineet tuoda kaikkea mukanamme; otimme vain jalokivet, asiakirjat ja
niin paljon rahaa kuin vaatteemme kestivät. Loput --"
"Odota, _odota_ nyt hiukan, hyvä mies!" vaikeroi Branch pidellen
päätään. "'Vain jalokivet, asiakirjat ja niin paljon rahaa kuin
vaatteet kestivät?' Tuhat tulimmainen! Niinkuin yksi puku ei kestäisi
kantaa maailman kaikki rahat. Uneksinko minä? Rahaa! En ole nähnyt
vanhaa, kunnon dollaria sitten kun vedin pitkät housut jalkoihini.
Miltä raha näyttää? Onko se pyöreä vai --?"
Johnnie otti taskustaan kourallisen kultarahoja.
Branchin silmät työntyivät ulospäin, ja hän otti kunnioittavasti yhden
kolikon hyppysiinsä, koetteli huolellisesti sen painoa ja lopuksi
suuteli sitä. Sitten hän hieroi sitä poskeaan vasten ja hiuksiinsa ja
pisti sen hampaidensa väliin ja puri.
"Se on _oikea_!" huudahti hän. "Näytäpäs nyt niitä jalokiviä."
"Ne ovat Rosan hallussa, kätkettyinä hänen kyttyräänsä. Selkäkyttyrät
tuottavat onnea, kuten tiedätte, ja hänen on miljoonien arvoinen."
"Tämähän muistuttaa aivan 'Arabian öiden' ihania satuja", kuiskasi
Norine.
"Se muistuttaa --" Branch vaikeni ja nyökäytti tytölle varoittavasti
päätään. "En usko sanaakaan kaikesta tästä, ja on parasta, ettet
sinäkään usko. Johnnie keksi koko jutun purjehdusmatkallaan. Maailmassa
ei ole ensinnäkään killinkiäkään enää; rahapajat on pantu kiinni. Jos
minä kirjoittaisin tuommoisen merimiesjutun, niin --"
"Uskomatontahan se on", myönteli Johnnie. "Tuon Aladdinin luolan löysin
joka tapauksessa, mutta" -- hän kalpeni ja liikahti levottomasti --
"mutta tuo löytö oli tuhota meidät kaikki. En ole kertonut vielä
kaikkea; olette kuulleet vain puolet."
Ja toisten kuunnellessa hämmästyksestä kivettyneinä ja korviaan
epäillen hän selosti tuon La Cumbren laella vietetyn unohtumattoman
yön tapahtumat; kuinka Cobo hiipi paikalle ja joutui ansaan, ja miten
Jacket yllätti tuon murhamiehen tämän polvistuessa kaivoon kurkistamaan
ja iski veitsensä hänen selkäänsä.
Kun Johnnie oli lopettanut, olivat kaikki hiljaa pitkän tovin. Sitten
Norine lausui värähtelevällä äänellä: "Sitä poikaa! Sitä siunattua
poikaa!"
Branch kuiskasi heikosti: "Kaatakaa vettä päälleni, tahi muuten
menehdyn. Minä -- sinä --" Kun hän ei keksinyt sopivia sanoja
tunteitaan tulkitakseen, turvautui hän mielihuudahdukseensa ja
hihkaisi: "No, tuhat tulimmainen!"
"Kaikki on todellakin niin satumaista", hymyili O'Reilly, "mutta
kysykää Rosalta tahi Jacketilta; poika on aivan räjähtämäisillään
halusta saada kertoa seikkailujaan. Hän oli jo aivan kuolla, kun hän
ei voinut kerskua urotöistään kapteeni Morinille, ja nyt ei häntä
hillitse kukaan. Pelkään hänen lörpöttelevän jotakin aarteesta kaikista
varoituksista huolimatta. Nuo jalokivet houkuttelevat, enkä voi olla
rauhallinen ennenkuin ne ovat varmassa tallessa jonkun pankin lujassa
kassaholvissa. Nyt olen siis kertonut kaikki ja nyt on teidän vuoronne.
Olen aivan kuolemaisillani uutisten nälkään. Jutelkaa itsestänne,
Estevanista ja kaikista. Luulin hänen olevan jo aivan terveen. Mikä
häntä vaivaa?"
"Oi, Johnnie!" alkoi Norine. "Hän on hyvin sairas, eikä parantuminen
edisty enää lainkaan." Äänessä oli jotakin, joka sai O'Reillyn
katsomaan Norineen tutkivasti. Branch nyökytteli päätään ja viittoi
merkitsevästi ja tyttö tunnusti punastuen: "Niin! Sinähän sanoit,
Johnnie, että rakastuisin johonkin köyhään vaivaispoloiseen. Olen hyvin
onnellinen ja samalla -- hyvin murheellinen."
"Mitä joutavia! Hän on kaukana köyhästä ja vaivaisesta", oikaisi
Leslie. "Hän omistaa puolet kyttyrällisestä timantteja ja kullan
täyteisestä kaivosta, kuten muinoin parooni Münchhausen. Nyt on
kiima-aika Kubassa kiihkeimmillään, Johnnie; Norine kosi häntä ja tuo
poika parka oli jo liian pitkällä voidakseen kieltäytyä. Tulit juuri
paraiksi estämään ajattelemattoman avioliiton."
"Onko se totta?" Kun Norine vastasi myöntävästi, tarttui Johnnie hänen
molempiin käsiinsä. "Olen niin iloinen -- niin iloinen."
Kyyneleet tulvahtivat tytön silmiin ja hänen äänensä sortui, kun hän
huudahti: "Auta minua, Johnnie! Auta minua saamaan hänet kotiin --"
O'Reilly taputti hänen käsiään lohduttavasti ja hänen sydämellinen
lupauksensa sai tytön tyyntymään.
"Tietysti minä autan. Viemme hänet ja Rosan mukanamme sinne, jossa
he voivat unhottaa Kuban ja kaikki kärsimykset, jotka se on heille
saattanut. Teemme Estevanin terveeksi, niin että älä yhtään sure. Mutta
asiasta toiseen. Rosa tarvitsee ruokaa ja vaatteita, ja samoin minäkin."
Kulkiessaan kujaa pitkin he näkivät Jacketin kiihkeästi kuuntelevan
miesjoukon keskellä. Hetki oli pojan, joka tiesi käyttää sitä täysin
hyväkseen, ja paisuen ylpeydestä hän tuprutteli nautinnolla miehiltä
saamaansa suurta mustaa sikaria.
"En liioittele ollenkaan", kuului hän sanovan. "O'Reilly voi todistaa,
että tapoin Cobon yksin ja kenenkään avutta. Mies hävisi yhtäkkiä ja
koko Matanza on ymmällään. Tässä on käsi, joka iski, ja tämän puukon
terä on vieläkin tuon murhamiehen veressä. Tätä veistä säilytetään
vielä Havannan museossa, johon minulle laitetaan muistopatsaskin."
Jacket huomasi O'Reillyn ja huusi häntä nimeltä. "Sano näille kunnon
miehille, kuka tappoi Cobon. Eikö se ollut Narciso Villar?"
"Olipa hyvinkin", hymyili O'Reilly. "Niin, Cobo on kuollut."
Joukosta kuului hämmästynyttä mutinaa, ja miehet pakkautuivat tiheämmin
Jacketin ympärille; veitsi kulki kädestä käteen. Epäilijät vaikenivat
ja poika paisui silminnähtävästi. Hän aivan hypähteli kaikkien
ihailevien katseiden vaikutuksesta, ja kun O'Reilly oli päässyt äänen
kuulumattomiin, jatkoi hän kuvaustaan:
"Jumalani, minkälainen nujakka se oli. Aivan noiden muinaisaikojen
gladiaattoriottelujen kaltainen, joista olette kuulleet kerrottavan.
Mies oli kyllä urhoollinen, sitä ei taida kieltää, ja rohkea kuin
kymmenen miestä -- kuin vihainen sonni, mutta minä --! Olin kerrassaan
oivallinen, suurenmoinen, kaiken arvostelun yläpuolella! Cobo ähki,
karjui ja ruikutti; hän hyökkäili niin että multa pöllysi pilviin,
mutta minä olin _banderillero, picador ja matadori_, kaikki
yhdellä kertaa. Olin täällä, olin tuolla ja kaikkialla yhtäaikaa;
liikuin niin nopeasti, ettei silmä voinut minua erottaa." Jacket
säesti kertomustaan notkeilla ponnahduksilla ja hypyillä puoleen ja
toiseen. "Hänen julma maineensa hirvitti minua kyllä ensin, mutta se
antoi minulle rohkeuttakin. Muistelin urhoollisia miehiämme ja noita
viattomia naisia ja lapsia, jotka hän on murhannut, ja minä kävin hänen
kimppuunsa kuin vimmattu joka taholta yhtäaikaa. Milloin olin edessä
ja milloin takana, ja samassa pyörähtelin jo tässä tahi tuossa hänen
sivullaan. Huusin iskiessäni: 'Tässä Los Villaksen asukasten puolesta!
Tässä San Juanin naisten puolesta! Ja tässä vielä kerran kaikkien
murhaamaisi pienokaisten puolesta!'"
Jacket elävöitti kuvauksensa tyrkkäämällä etusormellaan kolmea kuulijaa
vuoron perään rintaan. "Hän hullaantui viimein kuin sonni ainakin,
mutta minäpä olinkin toinen Rafael Guerra. Hänestä vuoti veri aivan
tulvien, maa kävi niljakaksi ja nurmikko punoitti. Vihdoin hän alkoi
huojua seisoessaan ja oli niin hengästynyt, että hän läähätti pauhaten
kuin pyörremyrsky. Hän oli uupunut ja aivan vaahdossa, ja jäsenet
näyttivät olevan lyijynraskaat. Odottamani hetki oli tullut. 'Kaikkien
rikostesi kostoksi!' huusin minä ja iskin puukkoni hänen sydämeensä
sellaisella voimalla, että kärki tuli selästä ulos, noin! Veljet, hänen
lihansa oli kuin mädännyttä; veitseni upposi kuin voihin."
Jacket oli enemmän kuin tyytyväinen kertomuksensa vaikutukseen,
sillä lapset alkoivat parkua, naiset värisivät ja miehet silmäilivät
toisiinsa järkytettyinä. Hän käsitti, että hieman vilkkaampi ja
seikkaperäisempi kuvaus olisi saanut kylmäluontoisimmankin kuulijan
kauhistumaan ja naiset pyörtymään. Hän lopetti kertomuksensa
huomauttamalla harkitun huolettomasti: "O'Reilly tuli liian myöhään,
mutta hän auttoi minua hautaamaan, mitä oli jäljellä. Heitimme hänet
päälleen erääseen vanhaan kaivoon ja vieritimme kiviä päälle. Siellä
hän maatkoon kunnes Kuba on vapaa. Näin, ystäväni, juuri näin sai Cobo
surmansa."
O'Reilly näki lemmittyään hyvin vähän sinä päivänä, sillä Norine
vei tytön omaan majaansa ja huolehti siellä tämän tarpeista, joista
vaatteiden puute oli suurin. Norinen puvustossa ei ollut juuri valinnan
varaa, mutta he pienensivät sukkelasti erään sairaanhoitajattarenasun
niin että se sopi hennommankin vartalon ylle. Siinä työskennellessään
nuo molemmat tytöt tutustuivat kummankin suureksi iloksi nopeasti
toisiinsa.
O'ReiIlyn samoin siistiessä itseään säädylliseen kuntoon hän ja Branch
keskustelivat vakavasti tuloksella, että he lähtivät heti Gomezin
puheille.
Kenraali toivotti heidät tervetulleiksi ja kuunteli mielenkiinnolla
selostusta O'Reillyn seikkailuista ja kuvausta Matanzan oloista.
O'Reilly lopetti sanomalla: "Olen suorittanut sen, mitä varten tänne
tulinkin, mutta neiti Varona on vielä hyvin heikko ja järkytetty kaiken
sen jälkeen, mitä hän on saanut kärsiä. Hän on hyvin hermostunut eikä
lainkaan terve. Estevan on myöskin sangen sairas."
Kenraali Gomez nyökäytti päätään. "Neiti Evans on sanonut, että
hänen pitää välttämättä päästä toisiin oloihin, ja asian vaatimiin
toimenpiteisiin on jo ryhdytty. Aion lähettää hänet pois Kubasta. Hänen
sisarensa, tuo lapsiparka, voi mennä samalla."
"Milloin he voivat lähteä?"
"Kuka tietää. Ei kuitenkaan aivan pian. Yhteytemme ulkomaailman kanssa
on niin säännötön."
"Mutta heidän täytyy päästä heti", sanoi O'Reilly painokkaasti.
"Sentähden juuri tulimme puheillenne. Sallikaa meidän -- Branchin ja
minun -- viedä heidät kaikki kolme Yhdysvaltoihin."
"Sinäkö myöskin, _El Demonio_?" kysyi kenraali.
"Niin, herra kenraali, jos suvaitsette."
"Mutta miten aiotte menetellä? Miten voitte ottaa kaksi naista ja
sairaan --?"
"Selviämme kyllä jotenkuten", selitti O'Reilly. "Bahama-saaristoon ei
ole pitkä matka."
"Aivan oikein. Se on meidänkin maanalainen reittimme -- meidän --
vedenalainen rautatiemme. Kuten luultavasti tiedätte, kuljettaa eräs
uskalias maanmiehemme kaikki salaiset tiedonantomme juuri tuota tietä.
Hänen avullaan olemme yhteydessä New Yorkissa olevien ystäviemme
kanssa, ja hän on tehnyt meille suuria palveluksia. Hän puikkelehtii
edestakaisin pienellä venheellään, mutta kukaan ei tiedä, milloin hän
aina tulee ja menee. Espanjalaiset vaanivat häntä, ja hänen päästään on
luvattu palkinto, niin ettei pääsy salmen yli käy niinkään helposti ja
turvallisesti. Varokaa vain, ettette käänny erehdyksessä jonkun toisen
puoleen."
"Tarkoitatteko, että saamme lähteä?" kysyi Branch kiihkeästi.
Kun kenraali ei vastannut heti, sanoi O'Reilly:
"Minä puolestani olen valmis tulemaan takaisin, jos tahdotte, kenraali."
Gomez pudisti valkoista päätään. "Ei", sanoi hän. "Tulitte tänne
lemmittynne tähden ja rupesitte vapaaehtoisesti palvelukseemme, kunnes
olitte löytänyt hänet. Emme tahdo pitää täällä ketään vastoin tahtoaan,
ja jonkun täytyy seurata neiti Evansia, joka on vieraamme. Te molemmat
olette juuri soveliaat! Hän luottaa teihin ja jos hän uskaltaa lähteä
mukaanne tahtomatta odottaa, kunnes voimme taata hänelle mukavamman
ja turvallisemman matkan, niin emme tahdo estää häntä lähtemästä.
Huolehdin, että pääsette turvallisesti rannikolle, mutta sitten saatte
turvautua Jumalan johdatukseen."
Branch tunsi rajatonta helpotusta; hän yhtyi äänekkäästi O'Reillyn
kiittelyihin ja unhotti kätensä kokonaan, joka ei näyttänyt vaivaavan
häntä enää lainkaan. Päästä kunnialla rauhaan näytti olevan hänen ainoa
toivomuksensa.
"Luulin saavani olla läsnä eräässä iloisessa juhlatilaisuudessa tänä
iltana", jatkoi Gomez. "Onko saapumisenne muuttanut suunnitelmat?"
"Ei suinkaan, herra kenraali", vastasi O'Reilly ripeästi. "Tahtoisin
tehdä sen kaksinverroin hauskemmaksi, jos neiti Varona vain suostuu."
"Bravo! Teillä on tapana tehdä aina jotakin odottamatonta.
Kaksoissisarukset ja kaksoishäät! Mikäs sen nätimpää on? Saada nähdä
hiukan onneakin tekee hyvää meille kaikille, jotka melkein pakostakin
unhotamme, että elämä ja suuri maailma kiertävät tavallista rataansa.
Luultavasti ei neiti Varona voi kieltää teiltä mitään."
Tuo vanha soturi oli oikeassa. Rosa suostui heti, ja auringon laskiessa
tuo palmulehdon kaupunki näki harvinaisen näyn.
Leirin naiset iloitsivat suuresti voidessaan auttaa Norinea,
ja Estevanin vaatimaton hökkeli oli pian muuttunut ihanaksi
kukkaismajaksi. Kauneimmat kukat valikoitiin morsiamille, joiden puvut
olivat pian uhkeassa kunnossa ahkerien sormien avulla, ja kun tytöt
astuivat käsi kädessä kujaa pitkin, tervehdittiin heitä jymisevin
hurraahuudoin. Norine oli hyvillään; hän hymyili ja punasteli ja
kesti tämän yleisen huomion täysin urhoollisesti. Mutta Rosa oli
väsynyt päivän liikutuksista ja oli aivan menehtyä uupumuksesta. Siitä
huolimatta hän oli kuitenkin onnellinen; silmät loistivat, kasvot
säteilivät ja hänen kylmä ja vavahteleva kätensä lämpeni ja vakautui
pian O'Reillyn lujassa otteessa.
Koko Cubitas oli kokoontunut juhlimaan näitä romanttisia kaksoishäitä,
mutta vain harvat pääsivät näkemään vihkimistoimituksen, sillä
Estevanin maja oli niin ahdas, ettei sinne mahtunut kuin väliaikaisen
hallituksen ylhäisimmät viranomaiset, joten toisten täytyi odottaa
ulkopuolella illan pimenevässä hämärässä. Ja kuinka kirjava olikaan
tuo ministerein, sihteerein, kenraalein ja everstein joukko!
Tuskin yhdelläkään oli ehyt puku yllään. Ne olivat päivänpaahtamaa
ja ahavoittunutta väkeä, vanhukset olivat huolien harmentamat ja
nuorempiin olivat leirielämän kärsimykset lyöneet leimansa. Mutta
repaleet eivät voineet salata heidän ylhäistä ja hienostuneen
kohteliasta käytöstään. He olivatkin Kuban vanhinta ja jalointa verta
ja hienosti sivistyneitä miehiä. Sekä Norine että Johnnie olivat
ansainneet heidän kiitollisuutensa, ja Varonan kaksoisten tarina,
joka oli tuolle kovalle ajalle luonteenomainen, haihdutti pian kaiken
jäykkyyden. Sydämellisiä onnentoivotuksia lausuttiin, ja sulavia ja
hyvin harkittuja espanjalaisia kohteliaisuuksia tuhlattiin molempien
morsianten kauneudelle.
Myöhemmin odotti juhlavieraita suuri ja täydellinen yllätys. Upseerein
tilavaan kokousrakennukseen oli katettu muhkea juhla-ateria, ja
soitosta huolehti pieni orkesteri, joka oli kätketty pehmeään
maahan pistettyjen, tuoreiden palmunlehvien taakse. Tämä oli
miesten järjestämä kunnianosoitus Kuban vieraalle. Kalusto oli
kyllä puutteellinen, tinalautasia, kolhiintuneita posliinikuppeja
ja kiviruukkuja, eikä syömistäkään ollut paljon, mutta todellista
juhlatunnelmaa oli kaikesta huolimatta. Kuban tasavallan tunnusmerkki
oli koristeltu tähtilipuilla, ja puheiden sarja oli pitkä.
Norinen vastustelut lähteä Estevanin luota kaikuivat kuuroille
korville, ja Leslie Branch saatteli hänet kunniapaikalle sulhasen
asemesta, joka lepäsi riippuverkossaan onnesta unelmoiden. Norinen
hämmästyksellä ei ollut mitään rajoja, kun palmunlehvien takaa alkoi
kuulua ihanaa soittoa, ei mandoliinein ja kitarain, vaan valikoidun
orkesterin, jota Kuban etevin konserttimestari johti. Mistä soittajat
ja soittokoneet olivat ilmestyneet, jäi salaisuudeksi, mutta soitto oli
kaunista, aivan jumalallista, musiikkia kaivanneiden juhlavierasten
mielestä.
Mikä ihana juhla se olikaan! Oli valmistettu jonkunlaista viiniä ja oli
kahviakin, viidakon yrteistä keitettyä. Presidentin, joka oli ollut
aikoinaan saaren huomatuimpia henkilöitä, täytyi viimein astua esiin
ottamaan vastaan seurueen myrskyiset suosionosoitukset ja kiitokset
onnistuneen juhlan johdosta.
Rosa oli hyvin suloinen lainatussa sairaanhoitajatarasussaan ja
herätti suurta huomiota harvinaisella kauneudellaan, mutta kun häntä
puhuteltiin Señora O'Reillyksi, punastui hän hiusmartoa myöten ja
painautui miehensä turviin. Tuntea itsensä turvalliseksi, nähdä joka
taholla ystävällisiä kasvoja ja tietää, että kaikki nämä hienot herrat
ja naiset -- läsnä oli monta kubalaista kunnon perheenemäntää -- olivat
hänen omia kansalaisiaan, jotka tarkoittivat vain hänen parastaan, oli
aivan uskomatonta. Hänen oli täytynyt niin kauan piileskellä henkensä
edestä ja pelätä jokaista vierasta, ettei tämä hänen arkuutensa
ollut lainkaan ihmeellistä. Hän oli väsynyt, ja juhla rasitti häntä
sanomattomasti.
Branch osoittautui hyvin onnistuneeksi Estevanin edustajaksi, sillä
hän lievensi hilpeydellään Norinen huolia ja karkoitti tämän pelon.
Kun häntä vaadittiin puhumaan, tekaisi hän verrattoman sukkeluuden
rehellisesti tunnustamalla vilpittömän ilonsa sen johdosta, että pääsi
pois sodan lukemattomista vaaroista. Jokin omituinen päähänpisto tahi
viinin liiallinen nauttiminen pakotti hänet avoimesti tunnustamaan
hämmästyttävän pelkuruutensa.
O'Reilly oli tulkkina ja melkein jokaiselle lauseelle naurettiin
katketakseen. _El Demonio'n_ sankarimaine oli ehtinyt Cubitakseen
ennen häntä, joten kuulijakunta piti hänen vilpitöntä yritystään
saattaa itsensä pilkan esineeksi vain jonakin hänen omituisuutensa
hullunkurisena ilmauksena. Koettaen murtaa tämän järkkymättömän
epäuskon muurin, joka ympäröi hänet joka taholla, Branch lämpeni ja
innostui yhä enemmän; hän kertoi surumielisen vakuuttavasti kuvaavia
esimerkkejä halpamaisesta arkuudestaan ja pelkuruudestaan ja kauhusta,
jota hän aina tunsi aseita ja verta nähdessään. Hänen pitkät ja
kapeat kasvonsa olivat vakavan juhlalliset ja ääni värähteli, kun hän
otsa tuskallisesti rypyssä kertoi kaameita seikkailujaan. Hän näytti
päättäneen kerta kaikkiaan vapauttaa omantuntonsa sitä rasittavasta
taakasta, mutta hänen rippinsä sai kuulijat vain vääntelehtimään
naurusta. Kaikki nauroivat silmät kyynelissä ja sanoivat
yksimielisesti, että Leslie oli verraton näyttelijä ja harvinaisin ja
merkillisin koomikko, mitä he olivat milloinkaan sattuneet kuulemaan.
He vannoivat, että menettäessään hänet Kuba menetti suurimman
sankarinsa, ja kun Leslie lopetti puheensa tahi tunnustuksensa,
tervehdittiin häntä raikuvin eläköönhuudoin, ja orkesteri alkoi soittaa
innostavaa marssia.
Leslie kääntyi saadakseen ilmaista kiukkunsa ja ihmettelynsä Norinelle,
mutta tämä oli pujahtanut tiehensä, ja hän kohtasi sen sijaan O'Reillyn
hymyilevän katseen. Hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten tämä oli
osannut tulkita hänen puheensa niin täydellisesti ja taitavasti väärin.
Kun Rosa ja O'Reilly palasivat Estevanin majalle, oli Norine jo
siellä. Hän oli polvistunut riippuverkon viereen, jossa sairas lepäsi,
ja heidän ääntensä hellä sointu kuului avoimesta ovesta. Rosa veti
miehensä etemmäksi ja kuiskasi onnellisena:
"Estevan paranee varmasti. Jumala ja tuo ihmeellinen tyttö eivät anna
hänen kuolla."