Estevanin toipuminen kävi hyvin hitaasti. O'Reillyn Cubitaksesta
lähdön jälkeisinä viikkoina hän voimistui päivä päivältä, mutta
vain määrättyyn rajaan saakka, jonka yli hän ei näyttänyt kykenevän
pääsemään. Sitten alkoivat voimat jälleen vähetä. Norine huomasi sen
kyllä heti, mutta meni jonkun aikaa, ennenkuin hän oli varma asiasta.
Hän käsitti, että pitkällinen vankinaolo, pahoinpitely, kidutukset,
nälkä ja kaikkinainen hoidon puute olivat tukahduttaneet melkein kaiken
elämän Estevanin ruumiissa. Kuume näytti kuluttaneen hänet loppuun,
ja jokin hiipivä tauti, joka vielä piili hänen elimistössään, näytti
kokonaan sammuttaneen tuon kipinän, jota paremman nimen puutteessa
sanomme elinvoimaksi.
Estevan totesi myöskin heikontuvansa päivä päivältä, ja oli sangen
pahoillaan, sillä hänen elämäänsä oli ilmestynyt jotakin hyvin
ihmeellistä, ja hän vietti enimmät aikansa suloisessa haaveilussa
odottaen sopivaa hetkeä, jolloin hän voisi toteuttaa ihanat unelmansa.
Hänestä tuntui, että hän oli aina rakastanut Norinea, joka oli varmasti
vallannut hänen sydämensä ja kauan ennen kuin hän oli selvinnyt
kuumehoureistaan, sillä tullessaan täyteen tajuunsa hän oli jo
täydellisesti rakkautensa orja. Alkua hän ei tiennyt, vaan oli astunut
pimeydestä häikäisevään kirkkauteen, ja vasta sitten kun hän huomasi
jälleen heikontuvansa, hän koetti hillitä tunteitaan, sillä siihen
saakka hän ei ollut milloinkaan ajatellut, oliko hänellä oikeutta
rakastaa. Tämä oli hyvin vaikeaa ja melkein liian raskas taakka hänen
kannettavakseen, mutta yritys osoitti suurta luonteen jaloutta.
Vihdoin oltiin niin pitkällä, ettei hän voinut enää sallia tytön
koettaa pettää häntä ja itseään urhoollisesti teeskennellyllä
hilpeydellään. Norine oli juuri sanonut hänelle, kuinka joutuin hänen
parantumisensa edistyi, mutta Estevan pudisti hymyillen väsynyttä
päätään.
"Olkaamme rehelliset", sanoi hän. "Sinä tiedät ja minä tiedän, että
heikonnun päivä päivältä."
Norine siisti parhaillaan majaa, johon Estevan oli sijoitettu, ja
keskeyttäen työnsä hän kysyi silmät suurina:
"Mitä sinä tuolla tarkoitat?"
"En voi enää lainkaan hyvin, minkä olen tiennyt jo kauan. Sinä tiesit
sen myöskin, mutta hyvä sydämesi ei sallinut --"
Norine hypähti riippuverkon luo ja painoi viileän kätensä sairaan
otsalle.
"Älä menetä rohkeuttasi", sanoi hän vakavasti. "Muista, että ilmanala
on sinulle sopimaton eikä meillä ole mitään lääkkeitä. Ruokakin on
niin kurjaa." Estevanin hymy muuttui surumieliseksi. "Nuo seikat eivät
vaikuta kuumeeni jatkumiseen. Jos minussa olisi hivenenkään terveyttä
ja elämää jäljellä, niin sinä saisit ne kyllä elpymään, mutta minua
kalvaa jokin merkillinen paha, ja -- me vain tuhlaamme aikaa."
"Sinä et yksinkertaisesti _saa_ puhua noin", huudahti tyttö ja
nähdessään Estevanin hellän katseen hänen äänensä värähti. "Sinä --
sinä tuhoat kaikki hyvät saavutuksemme. Oi, jospa olisimme jossakin
sellaisessa paikassa, jossa voisin sinua oikein hoitaa!"
"Uskon -- mitä sanot. Mutta me olemme nyt täällä, pahaksi onneksi."
"Vien sinut täältä pois", huudahti tyttö.
Estevan taputti hänen kättään rauhoittavasti. "Mahdotonta, Norine.
Olet ollut minulle niin ihmeen hyvä, enkä voi sinua kyllin kiittää
--" Norine liikahti, mutta Estevan ei hellittänyt hänen kättään,
kosketuksen antaessa hänelle rohkeutta jatkaa. "Olen jo kauan aikonut
sanoa sinulle jotakin. Tahdotko kuunnella?"
Norinen olemuksessa oli aina jotakin vallitsevaa ja hillitsevää ja
hänellä oli ihmeellinen taito ohjata tilanteet mielensä mukaan, mutta
nyt hän menetti äkkiä varmuutensa ja hätääntyi aivan suunniltaan.
"Ei nyt!" huudahti hän kalveten hiukan. "Älä rasita suotta itseäsi."
"Olen odottanut jo liian kauan; minun täytyy puhua."
Norine ei voinut kyllin ihmetellä hämminkiään, joka oli vain
naisellista heikkoutta, ja mahdollisuus saada kuulla jotakin, jota hän
oli kauan odottanut, herpaisi hänet kokonaan.
"Tiedän, kuinka tämä työ sinua kyllästyttää", sanoi Estevan, "ja minä
tiedän, että tahtoisit mielelläsi palata omaan elämääsi jälleen."
"Niin?"
"Olet jäänyt tänne vain minun tähteni, eikö totta?" Norine nyökäytti
päätään hiukan empien. "Nyt sinun täytyy lakata ajattelemasta minua --
ja järjestää kotimatkasi."
Norine loi puhujaan omituisen katseen. "_Tätäkö_ sinä olet niin kauan
aikonut minulle sanoa?" kysyi hän.
"Niin."
"Siinäkö kaikki?"
Estevan oli hetkisen vaiti, mutta vastasi sitten viivytellen: "Niin.
Minähän tiedän, kuinka tämän kurjuuden, puutteen ja tämän toivottoman
taistelun täytyy väsyttää sinua. Sinä et ole kubalainen eikä asiamme
ole sinulle kallis. Yhdysvalloista saapuu retkikuntia aina vähän
väliä, ja hallituksemme huolehtii kyllä, että pääset turvallisesti
ensimmäisellä laivalla, joka lähtee paluumatkalle. Kyllä kait minä aina
jotenkin tervehdyn."
Väri oli palautunut Norinen kasvoille, kun hän kumartui riippuverkon
ylitse silmät kyynelissä. "Etkö sinä tarvitse, etkö sinä kaipaa minua
enää?" kysyi hän.
Estevan käänsi pois väsyneen katseensa peläten sen ilmaisevan hänen
toivottoman viheliäisyytensä. "Olet tehnyt kaikki, mitä ylimalkaan voi
tehdä. Tahdon, että palaat takaisin omaan maailmaasi ja unhotat --"
Samassa antoi tyttö täyden vallan jollekin äkilliselle mielijohteelle,
hän kumartui ja kiersi nuoret ja voimakkaat kätensä sairaan ympärille
huudahtaen: "Älä ole tuhma. Sinun maailmasi on minunkin maailmani,
Estevan rakkaani, enkä minä jätä sinua milloinkaan, en milloinkaan,
kuuletko?"
"_Norine_!" Estevan ponnistelihe heikosti päästäkseen vapaaksi. "Sinun
täytyy --"
Norine nauroi, vaikka silmät olivat kyynelissä. "Kun et sinä tahtonut
puhua, niin puhuin minä. Kuinka hullunkurista! Luuletko sinä, Estevan
kultaseni, etten tiedä aivan tarkalleen, kuinka suuresti minua
rakastat? Olethan sanonut sen minulle tuhatkin kertaa."
"Älä, _älä_!" huusi Estevan vapisevalla äänellä. "Tämä ei käy laatuun.
Minä en voi sallia sinun -- sinun laisesi tytön, jolla on kaikki --"
"Sh!" Norine puristi häntä yhä lujemmin. "Aiot sanoa olevasi köyhä ja
ettei sinulla ole mitään, mitä minulle tarjoisit. Juuri niin hienosti
ja jalosti aiot nyt käyttäytyä, mutta minä en voi kärsiä niin jaloja
ihmisiä. Olen itsekäs, äärettömän itsekäs ja hemmoiteltu, enkä aio
antaa ryöstää itseltäni mitään, josta pidän, kaikista vähimmän elämäni
onnea. Sinähän rakastat minua, eikö niin?" Estevan kiersi huudahtaen
kätensä hänen ympärilleen, ja Norine vastasi hyväilyyn sydämensä
koko lämmöllä. "Miksi sitten puhut noin? Enhän -- enhän voi jatkaa
kosintaani loppumattomiin. Eihän se ole naisellista."
"Olemme aivan mielettömät, aivan järjettömät", virkkoi Estevan hetkisen
kuluttua. "Minun on nyt paljon vaikeampi sinusta luopua."
"Sinun ei tarvitsekaan luopua minusta eikä sinun tarvitse kuollakaan.
Minä en salli. Nyt vasta kannattaakin elää."
"Minä -- minä tein väärin, kun annoin myöten."
"Minähän se olin, joka annoin myöten. Täytyykö minun nyt sanella
kaikki? Etkö sinä aio kysyä? --"
"Kysyä, mitä?"
"Tahdonko mennä naimisiin kanssasi, tietysti."
Estevan meni aivan sanattomaksi, hän katsoi syvälle Norinen silmiin ja
sulki silmänsä pudistaen päätään. "Ei niin", kuiskasi hän. "Oi, ei niin
--"
"Me menemme naimisiin ja minä vien sinut pois tästä kurjuuden pesästä."
"Mikä onnen hetki!" kuiskasi Estevan. "Oi, jospa olisin terve -- Mutta
minä en salli sinun mennä naimisiin kuolevan kanssa."
Norine nousi ja hänen kasvonsa säteilivät tarmoa ja päättäväisyyttä.
Hän pyyhki kyyneleet silmistään ja järjesti tukkansa näppärin,
vaistomaisin ottein katsellen hymyillen riippuverkossa lepäävää
nuorukaista. "Palautin sinut elämään aivan kuoleman kidasta. Pelastin
henkesi, kun toiset olivat menettäneet kaiken toivon, ja nyt sinä teet
juuri niin kuin minä tahdon. Olet minun enkä neuvottele enää --" Hän
kääntyi, sillä joku oli avannut oven. Tulija oli eräs hänen englannin
kieltä taitava hoidokkinsa, joka toimi jonkinlaisena lähettinä.
"Señorita", sanoi mies hymyillen niin että valkoiset hampaat loistivat.
"Meillä on nyt toinenkin sairas, ettekä te voi arvatakaan, kuka. Tuo
amerikkalainen, _El Demonio_ --"
"Herra Branch?"
"Sama juuri. Hän on juuri tullut rintamalta."
"Onko hän sairas vai haavoittunut?"
"Hän sai kuulan käsivarteensa. Saavuttuaan hän kysyi heti Señoritaamme."
"Tietysti. Tulen heti." Kun lähetti oli mennyt, kumartui Norine ja
painoi kiihkeän suudelman Estevanin huulille. "Muista, että sinun
täytyy nyt totella minua", sanoi hän ja kiiruhti tiehensä ruohoista
kujaa pitkin.
Branch odotteli Norinen tuloa ja hänen toinen kätensä oli kaulan
ympärille kiinnitetyssä kantosilmukassa. Hän katsahti ylös tytön
lähestyessä, mutta tämä tuskin tunsi hänet, niin muuttunut hän oli.
Leslie oli lihonut. Päivän paahtamien kasvojen väri oli raikas,
lihakset olivat kimmoiset ja silmät kirkkaat.
"Halloo, Norine!" huusi hän. "Ne osuivat minuun vihdoinkin."
Norine pysähtyi hämmästyneenä. "_Leslie_! Oletko pahoinkin
haavoittunut? Pelästyin jo aivan pahanpäiväisesti."
"Juuri parahiksi, että Lopez lähetti minut tänne."
"Onko kättäsi hoidettu?"
"Ei. En antanut noiden kömpelösormisten välskärein peukaloida sitä. He
olisivat heti katkaisseet sen olkapäätä myöten, enkä minä luota heihin."
"Katsotaanpa, minkä näköinen se on."
Mutta Leslie kohautti vain olkapäitään. "Se tuntuu olevan nyt oikein
hyvä eikä vaivaa minua lainkaan. Tahdoinkin vain saada nähdä sinut --"
"Älä millään muotoa laiminlyö haavaasi; siihenhän voi --"
"Kylläpä sinä olet pulskan näköinen", keskeytti Leslie. "Sinuahan
katselee mieluummin kuin herkullista päivällispöytää."
"Entä _sinä_!" Norine katseli häntä arvostelevasti. "Olethan kuin
toinen mies."
"Varmasti! Kuulepas tätä." Hän löi rintaansa. "Parempia keuhkoja ei ole
koko Amerikan valtakunnassakaan. Ulkoilman ansiota kaikki."
"Kuinka ikävää, että sinun piti haavoittua juuri tervehdyttyäsi. Mutta
sinähän oletkin aina niin mielettömän uhkarohkea. Katsotaanpa nyt
haavaasi", ja Leslien vastustelusta huolimatta Norine työnsi hänet
majaansa.
"Sitä ei todellakaan lainkaan pakota", vakuutti Leslie. "Se on vain
vähäpätöinen naarmu."
"Tietysti sanot niin. Istu."
"Älä nyt vaivaudu suotta, ellei sinua haluta --"
"Mutta minä haluan. Ellet ole hiljaa, haetan välskärin tänne!"
"Välskäreitä en voi sietää. Heidän repostelunsa aiheuttaa vain
kylmänvihat."
"Ole sitten siivolla." Norine painoi potilaansa tuolille ja irroitti
käden silmukasta. Sitten hän purki näppärästi siteet Leslien
vastusteluista huolimatta. Tämän kasvojen ilmeestä Norine sai sen
käsityksen, että hänen kosketuksensa aiheutti kovia tuskia, mutta kun
viimeinen side heltisi, katsahti hän ylös ihmeissään.
"Leslie!" huudahti hän; "mitä maailmassa --?"
"Niin, niin! Miksi olit niin itsepäinen?" mutisi tämä. "Minähän sanoin
sinulle, että se oli aivan vähäpätöinen." Hän koetti katsoa tyttöä
silmiin, mutta painoi sitten katseensa maahan.
Molemmat olivat hetkisen vaiti ja sitten Norine kysyi uteliaasti: "Mitä
tämä oikein merkitsee? On parasta, että teet nyt täyden tunnustuksen."
Branch nieleskeli hetkisen ja sanoi sitten: "Niin -- niinhän minä
aionkin. Nyt ehkä ymmärrät, miksi en tahtonut mennä lääkärille: minä --
minä ammuin haavan itse. Ethän sano sitä kenellekään?"
"Minä en oikein ymmärrä --"
"Olen hirveässä pulassa. Tahdoin päästä pois rintamalta eikä muuta
keinoa ollut. Tarkoitukseni oli ampua kuula suoraan lävitseni ja minä
koetin kolmesti, mutta en osunut."
"Et osunut? Miten niin?"
Branch pyyhkäisi hien otsaltaan. "Suljin silmäni, kun painoin
liipasinta -- pelkäsin."
Norinen täytyi istua. Hän tuijotti ihmeissään tuohon onnettoman
näköiseen puhujaan. "Pelkäsit! Sinä, _El Demonio_! Ethän sinä pelkää
mitään."
"Uskotko sinäkin niin, sanohan? Minä pelkään omaa varjoanikin ja
olen aina pelännyt, enkä minä ole ollut milloinkaan urhoollinen.
Lääkärit sanoivat minun kuolevan pian, ja minä säikähdin niin, että
päätin koettaa tehdä lopun kaikesta mahdollisimman pian. En voinut
sietää ajatustakaan, että minun täytyisi kuolla hitaasti, noin tuuma
tuumalta, mutta Jumalani, kuinka minua peloitti lähteä taisteluun. Olin
koko ajan ihan sokea pelosta, eikä se ole siitä muuttunut. Kun vain
näenkään kiväärin, värisen, ja jokainen laukaus saa minut hätkähtämään.
Jumalani, kuinka olenkaan kärsinyt. Ensimmäisessä taistelussa minä
menetin malttini kokonaan -- olin aivan järjiltäni pelosta. En tiennyt,
missä olin ja mitä ympärilläni tapahtui, ja kun minulle sitten
hurrattiin kuin sankarille ainakin, luulin toverien laskevan leikkiä.
Olin aivan, varma, että kaikkien oli täytynyt nähdä, kuinka peloissani
olin. Myöhemmin kyllä huomasin, että petin heitä, ja minua alkoi
hävettää. Minun täytyi sitten pakostakin pitää huolta maineestani tahi
joutua naurunalaiseksi. Mutta se oli viedä minulta hengen."
"Jos puhut nyt totta, niin et ole lainkaan semmoinen pelkuri kuin
luulottelet", sanoi Norine.
"Olen kylläkin. Odotahan! Ennenkuin tiesinkään, olin saavuttanut
suuren maineen, jota minun oli sitten ylläpidettävä." Puhuja huokasi
raskaasti. "Niin kauanhan se aina kävi laatuun, kun olin sairas, mutta
kun aloin tervehtyä --" Branch loi Norineen epätoivoisen katseen ja
muutti ääntään. "Kerronpa sinulle, mikä minut paransi. _Pelko_! Nuo
keuhkoihini pesiytyneet täit tukehtuivat, sillä minä en tohtinut
hengittääkään, jos jokin espanjalainen oli kilometrin päässä, ja eräänä
kauniina päivänä minä huomasin, etten voinut rykiä, vaikka kuinka
olisin koettanut. Vahvistuin, nukuin hyvin ja söin. Sitä _ruokahalua_!
Hotkaisin annokseni parissa silmänräpäyksessä ja kerjäsin lisää ja
varastin tovereiltani. Tulin iloisemmaksi ja elämä alkoi näyttää niin
ihanalta ja ruusuiselta. En tahtonut enää kuolla -- enkä ole oikeastaan
milloinkaan tahtonut, paitsi kun halusin petkuttaa noita keuhkojani
kaluavia täitä, ymmärräthän? Minua aivan hirvitti ajatellakin, kuinka
uhkarohkea olin ollut. Olla vahva, terve ja kivuista vapaa, voida syödä
ruokansa villieläimen ahneudella ja kyetä ilolla tekemään raskastakin
työtä -- tuo kaikki oli minulle jotakin aivan uutta ja ihmeellistä.
Olin kuin juovuksissa ilosta enkä voinut sietää ajatusta, että saatoin
milloin tahansa saada kuulan kallooni, joutua raajarikoksi ja tulla
jälleen tuommoiseksi säälittäväksi raukaksi, joka olin ollut. Pelkoni
kiihtyi moninkertaiseksi, sillä nyt minulla oli paljon enemmän
menetettävää. Sinähän ymmärrät? Minun täytyi pakottamalla pakottaa
itseni tuohon hurjaan uhkarohkeuteen, johon toverini olivat tottuneet
-- tosin aivan luonnollista ylpeyttä -- mutta kun olin yksinäni,
häpesin sanomattomasti. Ryömin vatsallani ja kätkeysin tiheikköihin
kuin käärme koloonsa."
"Kuinka -- hullunkurista!" huudahti Norine.
"Sinulla on ylimalkaan kirotun omituiset käsitykset huumorista!"
purskahti Branch entiseen ärtyiseen tapaansa.
"Ja sitten sinä ammuit itseäsi?"
"Niin! Suoriutuakseni leikistä mahdollisimman kivuttomasti koetin
valikoida hyvän paikan, joka ei olisi niin vaarallinenkaan, mutta
ihmisruumiissa ei ole semmoista kohtaa. Joka tuuma on tarpeellinen.
Ajattelin ampua jalkaani, mutta jalkani ovat täynnä luita, ja minä näin
hengessäni, että kävelin koko loppuikäni kainalosauvojen varassa."
"Miksi et eronnut armeijasta? Eihän sinua otettukaan palvelukseen
laillisessa järjestyksessä, joten olisit varmasti saanut eron, jos
olisit tahtonut."
Branch nyökäytti päätään. "Ajattelin kyllä sitäkin, -- mutta olen
saavuttanut maineen, josta en halua luopua ja josta olen, kumma kyllä,
äärettömän ylpeä. Ajattelin, että jos kaadun taistelussa, surraan minua
sankarina ja saatetaan haudan lepoon liehuvin lipuin. Tahdon kertoa
lapsilleni, jos sellaisia joskus saan, mikä kuuluisa sankari olen ollut
ja kuinka urhoollisesti olen taistellut Kuban itsenäisyyden puolesta.
Minun täytyy valehdella lapsilleni kuin varas! Nyt siis ymmärrät, miksi
en tarvitse lääkäriä. Maailmassa on vain yksi, jota ikävöin ja kaipaan
-- ja se on -- _koti_." Leslie huokasi raskaasti. "Olen aivan sairas
koti-ikävästä."
"Niin minäkin", sanoi Norine lämmöllä. "Luulen ymmärtäväni, miltä
sinusta tuntuu, enkä voi moittia sinua, että tahdot elää, kun olet
saanut kokea, kuinka ihanaa elämä on."
"Jos O'Reilly olisi ollut luonani, olisin luultavasti päässyt paljon
helpommalla, sillä hän ymmärsi tilani. Minä -- minä en lähde enää
milloinkaan rintamalle -- en, vaikka tapettaisiin. Oletko kuullut
mitään Johnniesta?"
"En sanaakaan. Kuba on niellyt hänet kokonaan. Oi, Leslie, tämä on
julma maa. Se vie kaikki parhaimmat ja nuorimmat. Minä -- minä en tahdo
enää olla täällä."
Leslie hymyili surullisesti. "Täällä olen kuitenkin tervehtynyt,
mutta siitä huolimatta minä oleskelen mieluummin paikassa, jossa voin
pestä itseni milloin haluan ja pitää muitakin vaatteita kuin vain
purjekangasalushousuja. Olen kyllästynyt sotaan; toivon, että jokin
konstaapeli ilmestyisi seisauttamaan liikenteen ja auttaisi minut
kadun yli. Haluan istahtaa mukavasti hyvään aamiaispöytään, tarttua
sanomalehteen ja iskeä pari munaa kuonooni. Tuota kaikkea kaipaan niin
sanomattomasti."
Norine kaatoi vettä maljaan ja pesi haavan ja kääri sitten puhtaan
siteen käsivarren ympärille. Branch katseli häntä koko ajan
levottomasti ja rypisteli otsaansa, kun haavaan koskettiin. Vihdoin hän
kysyi pelokkaasti: "Onko se ajettunut?"
"Ei."
"No hyvä! Olisipa ollut todellakin onnetonta, jos olisin saanut
verenmyrkytyksen kaiken lisäksi."
Norine hämmästytti potilaansa kysymällä hajamielisesti:
"Leslie, onko täällä ketään, joka voisi toimittaa vihkimisen?"
"Mitä? Tietysti." Hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä ja hän huudahti:
"_Norine! Tarkoitatko täyttä totta_?"
"En puhu sinusta. En huolisi sinua miehekseni."
"Miksi et? Olenhan aivan terve --"
"Ole hyvä ja vastaa kysymykseeni."
Leslie painautui takaisin tuoliinsa. "Tohdinpa melkein vannoakin, että
joku kubalainen esikuntaupseeri voisi toimittaa toimituksen jotakuinkin
hyvin."
"Ei kelpaa."
"Kuka täällä sitten menee naimisiin?"
"Minä."
Branch hypähti seisoalleen suu auki. "Sinäkö? Mitä joutavia!" Kun
Norine nyökäytti päätään, synkistyi hän. "Kuka hän on? Jokin rasvainen
kubalainen varmaankin."
"Estevan parkahan se on."
"'Estevan parka'! Kaikkihan ne ovat parkoja ja sitäpaitsi rutiköyhiä.
Hän kosi sinua vain saadakseen rahasi."
"Hän ei kosinut, vaan minä. Hän on -- kuolemaisillaan, Leslie." Norine
vaikeni ja lisäsi hetken päästä: "Menen hänen kanssaan naimisiin ja
vien hänet kotiini, jossa voin hoitaa hänet terveeksi."
"Mitähän O'Reilly sanonee?"
"Pelkään, ettemme näe O'Reillyä enää milloinkaan. Kuba on niellyt hänet
ja nielee pian Estevaninkin -- minun sydämeni aivan pakahtuu -- pelkään
tätä saarta."
"Rakastatko niin suuresti tuota Estevania?"
Norine katsoi häneen ja noiden sinisilmien syvyydestä Branch luki
vastauksen kysymykseensä. "No niin, asiahan on sitten selvä", huokasi
hän. "Täällä pitäisi olla jonkinlainen oikeusministeri, ja minä
olen kuullut, että hän on oikeutettu toimittamaan kaikki tämmöiset
toimitukset. Hänet löydämme pian."
Sattuikin niin onnellisesti, että presidentti ja melkein koko
väliaikainen hallitus olivat Cubitaksessa, ja Norine ja Leslie
menivät suoraan ensinmainitun puheille, joka oli heti valmis kaikin
tavoin palvelemaan maansa kunnioitettua vierasta ja tämän huimapäistä
maanmiestä, liikanimeltä _El Demonio_. Oikeusministeri haettiin joutuin
paikalle, ja hän asettui heti mielihyvällä Norinen käytettäväksi
sanoen koettavansa parastaan, vaikka hän ei ollut vielä milloinkaan
toimittanut avioliittoon vihkimistä. Uutinen levisi kulovalkean
nopeudella ja pian oli koko leiri jalkeilla, ja kun Norine poistui
hallitustalosta, tervehdittiin häntä raikuvilla hurraahuudoilla.
Naiset nyökyttelivät hänelle hymyillen päätään, repaleiset soturit
heiluttivat leveälierisiä hattujaan ja lapset juoksivat ilakoiden hänen
ympärillään. Tämä tunkeileva tuttavallisuus oli kyllä kiusallista,
mutta samalla hyvin liikuttavaakin, sillä jokainen hymyily kuvasti
vilpitöntä ihailua, rakkautta ja hyväntahtoisuutta. Norinea sekä
itketti että nauratti, kun hän syöksyi läähättäen Estevanin majaan
jättäen Branchin odottamaan ulkopuolelle.
Nähdessään hänet Estevan huudahti hiljaa ilosta. "Sinäkö armaani? Olen
maannut koko ajan aivan onnen huumaamana. Maailma on kirkastunut, ja
minä kuulen ihmisten nauravan. Mikä ihmeellinen muutos! Entä miten on
_El Demonio'n_ laita?"
"Hän voi hyvin ja tahtoo nähdä sinut, mutta ensin -- olen
järjestänyt kaikki valmiiksi! Presidentti on seurueineen läsnä
vihkimätilaisuudessa."
Estevan oli kuin kivettynyt kyynärpäidensä varaan. "Mitä sinä olet
oikein järjestänyt?" kysyi hän tiukasti.
"Sh-h!" Norine painoi sormen huulilleen. "Tasavallan vieras menee
tänään naimisiin. Ylhäisimmät arvohenkilöt, raharuhtinaat ja kaikki
viranomaiset ovat liikkeellä hänen kunniakseen. Juhlatilaisuutta
varten pestään ja lainaillaan puhtaita paitoja kuumeisella kiireellä.
Oikeusministerillä on säästössä uudet saappaat, jotka hän on luvannut
vetää jalkoihinsa satoi tahi paistoi."
"_Norine_! Oi rakas Norine!" valitti sairas. "En voi sallia sinun tehdä
tätä mieletöntä tekoa. Ajattelehan toki. Olen haudan partaalla --"
"Tämä tekee sinut terveeksi. Lähdemme täältä kun ensimmäinen retkikunta
saapuu."
Mutta Estevan vastusteli yhä. "Ei, ei! Minulla ei ole mitään sinulle
antaa. Olen kerjäläistäkin köyhempi."
"Mutta minulla on kylliksi, Jumalan kiitos. Olen upporikas, vaikka en
ole puhunut sinulle siitä mitään, Estevan, eikä minun olisi tarvinnut
tulla Kubaan, se oli vain tuommoinen edesvastuuttoman ja hemmoitellun
naisen päähänpisto. Annoin suunnattoman summan New Yorkin Kuban
seuralle ja siten pääsin tänne."
"Et ole siis ammattiammattisairaanhoitajatar?"
"Oi, en, kultaseni! Paitsi silloin kun minua huvittaa."
"Miten kummallista!" Sairas oli hämmästynyt, mutta pudisti päätään
hetkisen kuluttua. "Minun täytyy sanoa, vaikka se onkin vaikeaa, etten
tiedä, rakastatko minua todellakin vai onko säälittävä tilani niin
liikuttanut jalon sydämesi. Olet saanut selville sydämeni salaisuuden
ja toivot ehkä täten voivasi parantaa minut terveeksi. Onko niin?"
"Ei, ei! Olen itsekäs ja minun täytyy saada, mitä tahdon. Ja minä
tahdoin sinut. Niin että älä väittele suotta." Norine kietoi kätensä
hellästi Estevanin hennon vartalon ympärille. "Sinun täytyy tulla
terveeksi -- tahi muutoin kuolen minäkin."
"Minulla ei ole voimaa kieltäytyä", huokasi Estevan. "Mutta kuitenkin,
miten hennon jättää Kuban? Millä oikeudella minä voin omistaa tämän
onnen ja jättää Rosan --?"
Tätä Norine juuri pelkäsikin, kysymystä, johon hän ei voinut vastata.
Hänellä ei ollut rohkeutta keskustella siitä, eikä hän yrittänytkään.
Sensijaan sanoi hän, painaen sairaan hellästi tyynyjen varaan:
"Leslie odottaa tuolla ulkona saadakseen toivottaa sinulle onnea ja
pikaista tervehtymistä. Pyydänkö hänet sisään?"
Norine astui ovelle ehtien parhaiksi näkemään Leslien kiiruhtavan
joutuin ja ilmeisesti hyvin kiihdyksissä tiehensä. Tyttö katsoi hänen
jälkeensä hämmästyneesti ja närkästyneestikin ja aikoi juuri huutaa
häntä tulemaan takaisin, mutta hillitsi itsensä, sillä samassa hän
näki, mikä oli aiheuttanut Leslien äkillisen lähdön. Majojen välitse
luikertavan kujan päässä näkyi pieni ryhmä, joka läheni hitaasti, ja
vielä Norinen katsoessa tuo ryhmä suureni nopeasti, sillä miehiä,
naisia ja lapsia kiiruhti joka taholta paikalle heittäen askareensa.
Tulijoita oli kolme, eräs mies ja kaksi poikaa, jotka kävelivät
hitaasti ja laahustaen kuin pitkästä matkasta väsyneet.
Norine totesi heti, etteivät tulijat olleet Cubitaksen asukkaita, vaan
uupumuksesta nääntymäisillään olevia "rauhoitettuja". Hän näki Branchin
porhaltavan äkkiä täyteen juoksuun, kuuli tämän huudahtavan jotakin ja
näki kyynelten kohotessa silmiin tämän syleilevän kiihkeästi tulijoista
pisintä. Joukko tiheni ja ympäröi heidät kokonaan.
"Estevan!" huudahti Norine äänellä, jota hän tuskin itsekään tunsi, ja
peräytyi oviaukkoon painaen kädellään kiivaasti sykkivää sydäntään.
"Estevan! Katso! Et arvaa, kuka on juuri saapunut? Leslie on mennyt
--." Hän koetti terästää näköään pudistamalla päätään, ja hänen
kielensä alkoi aivan sammaltaa kiihkosta. "_Nyt_ ne tulevat! Jumalani!
_O-O'Reilly_!"
Estevan ponnisti kaikki voimansa ja pääsi riippuverkosta. "_Rosa_!"
huusi hän minkä jaksoi. "_Rosa_!"
Norine kiiruhti häntä tukemaan, sillä muuten hän olisi kaatunut, ja
Estevan repi ja riuhtoi kuin vimmattu päästäkseen irti tytön lujasta
otteesta. "Toiko hän Rosan mukanaan? Onko Rosa täällä? Miksi et vastaa
minulle, Rosa --?" Estevan alkoi mutista käsittämättömiä sanoja
ja hurjistui niin, ettei Norine tahtonut jaksaa hallita häntä, ja
kirkkaaseen oviaukkoon tuijottava katse aivan liekehti kiihtymyksestä.
Norinesta tuntui, että tuo jännitys saada tietää miten Rosan oli
käynyt, oli viemäisillään Estevanin hengen.
Ulkoa kuului liikettä ja äänten sorinaa. Joukko oli lähellä. Estevan
vaikeni ja tarttui lujasti Norinen ranteisiin polttavilla ja luisevilla
käsillään. Hän kumartui eteenpäin ja hänen koko sielunsa näytti
keskittyvän hänen kuumeisten silmäinsä jännittyneeseen katseeseen.
Oviaukko hämärtyi ja kynnykselle ilmestyi eräs paljasjalkainen
mies, joka oli repaleinen kuin linnunpelätin. Housut olivat aivan
hajoamistilassa, piikkipensaat olivat repineet rikki takin ja paidan,
niin että paljas rinta näkyi; parta ja hiukset olivat ruokkoamattomat
ja takkuiset, ja koko tuo savessa ja liejussa ryvettynyt puku todisti
monesta vaivalloisesta taipaleesta.
Tulija oli O'Reilly.
Hän katseli silmiään räpytellen hämärään majaan, ja sitten hän kääntyi
ja otti kädestä hentoa, kyttyräselkäistä poikaa, jonka kasvot olivat
melkein yhtä tummat kuin mulatin. Käsi kädessä he astuivat sisään, ja
vielä kerran Estevan huudahti ikävöivän sydämensä koko kiihkeydellä:
"Rosa!" Hän ojensi vapisevat, kaipaavat kätensä ja tuo kyttyräselkäinen
poikanen heittäytyi hänen syliinsä.
Hämmästyksen mykistämänä ja kyynelten sokaisemana Norine huomasi
tuijottavansa O'Reillyn kasvoihin ja kuuli tämän sanovan:
"Sanoinhan sinulle, että pelastaisin hänet."
Seuraavassa silmänräpäyksessä Norine nojasi hänen rintaansa vasten
ilosta itkien.