Rosa ja O'Reilly istuivat koko sen päivän käsi kädessä ja odottivat
nälkää ja väsymystä tuntematta kärsimättömästi ja mitä suurimmassa
jännityksessä yön tuloa. Välistä he olivat aivan suunniltaan ilosta ja
puhelivat riemuiten hyvästä onnestaan ja välistä pettymyksen pelko teki
heidät ihan sairaiksi. Kerta toisensa jälkeen he astuivat ulos majasta
ja tuijottivat pelokkaasti La Cumbren rinteelle ollakseen varmat,
ettei kaikki ollut vain ihmeellistä satua, ja yhä uudelleen Johnnie
kuvaili pienimpiä yksityisseikkoja myöten, mitä hän oli nähnyt kaivon
pohjalla. Iltapäivällä hän koetti useamman kerran nukkua, mutta ei
voinut, sillä heti kun hän sulki silmänsä, oli hän kuilussa harjanteen
laella koettaen murtaa tuota lujaa kivitystä ja vettyneitä hirsiä.
Toimetonna oleminen hermostutti, ja väsymys teki hänet kuumeiseksi ja
kärsimättömäksi.
Jacket oli myöskin jännityksessä, ja koetettuaan monta kertaa turhaan
saada unen päästä kiinni hän nousi ja meni ulos auringon paisteeseen
veistään teroittamaan. Hiottuaan sen kahdenpuolen teräväksi hän teki
siihen pään ja ripusti sitten laitteen nuoraan kaulansa ympärille. Hän
näytti sitä O'Reillylle, ja saatuaan kiittävän arvostelun hän meni
jälleen ulos ja koetti unhottaa kuinka sairas hän oli. Mustia pilkkuja
häilyi silmäin edessä, ja välistä huimasi päätä niin, että hän pelkäsi
kaatuvansa. Hän tiesi tämän kaiken johtuvan ravinnon puutteesta ja oli
ollut jo niin kauan nälissään, että häntä inhoitti ajatellakin ruokaa,
kummallista kyllä. Kukkulalle nousu alkoi hirvittää, sillä hän pelkäsi,
ettei hänellä olisi enää voimia laskeutua sieltä alas.
Salaisuuden säilyttäminen onnistui hyvin, sillä Evangelina oli ravinnon
etsinnässä melkein koko päivän, ja Asensio makasi kuumehoureissa, ollen
liian sairas kiinnittämään mitään huomiota toisten puuhiin.
Pimeän tultua nuo kolme lähtivät sitten jälleen kapuamaan raunioille,
ja heistä tuntui kaikki niin kummalliselta, ja epätodelliselta. He
eivät puhelleet enää, sillä keskustelu väsytti ja koko päivän kestänyt
jännitys alkoi herpaista. O'Reilly horjahteli kulkiessaan, jalat olivat
lyijynraskaat, ja työ, johon hänen oli jälleen ryhdyttävä, peloitti
häntä. Hän ei voinut muuta ajatellakaan, ja hänestä tuntui, että tuon
oven murtamiseen tarvittiin vähintäin Herkuleen voimat. Mutta päästyään
jälleen kaivon pohjalle hän sai uutta tarmoa katsellessaan Sebastianin
käsialaa, ja kun hän ei voinut ovelle mitään, muutti hän menettelytapaa
ja alkoi vääntää irti kiiloja, joilla ovi kehyksineen oli kiinnitetty
lujasti aukkoon. Hän riehui epätoivon vimmalla ja hetkisen kuluttua hän
oli lrroittanut koko ovilaitteen paikoiltaan, jolloin kaivon seinämään
syntyi niin suuri aukko, että hän mahtui parahiksi ryömimään lävitse.
"Kaikki valmista!" huusi hän Rosalle, ja ottaen kynttilän käteensä hän
kumartui katsomaan aukkoon. Hän näki, mitä hän oli odottanutkin, pienen
luolan, joka oli ilmeisesti louhittu kaivoa kaivettaessa, ja käsitti
nyt, kuinka helppo oli ollut kätkeä se aivan jäljettömästi. Rosa odotti
ylhäällä melkein hengittämättä, kunnes O'Reilly suoristausi ja katsahti
häneen.
O'Reilly koetti puhua, mutta ei saanut sanaa suustaan, ja hänen
kädessään oleva kynttilä häilyi sinne tänne.
"Mitä näet?" kysyi tyttö kiihkeästi ja peloissaan.
"Se -- se on täällä! Na-nassakat, lippaat -- kaikki!"
"Jumalan kiitos! Olemme vihdoinkin löytäneet isäni rikkaudet!"
Rosa unhotti ympäristönsä kokonaan ja liittäen kätensä ristiin hän
pyysi O'Reillyä tarkoin huolehtimaan, että he saisivat aarteen
haltuunsa. Hän meni peloittavan lähelle kaivon reunaa ja polvistui kuin
jokin rukoileva papitar; silmät olivat kyynelissä ja korvissa kaikui
huumaava kohina. Ei ollut lainkaan ihmeellistä, ettei hän huomannut
suurta tummaa olentoa, joka ilmestyi pimeästä hiipien ja pysähtyi hänen
taaksensa.
"Hän tarkoitti sen lapsilleen", nyyhkytti hän, "ja sallimus pelasti
sen julmilta vihollisiltamme. Jumala johdatti meidät tänne, O'Reilly.
Sanohan, mitä nyt näet?"
O'Reilly oli nyt ryöminyt sisälle tuohon kosteaan kammioon, ja
kynttilän liekki loi kapean valojuovan kaivon vastapäiselle seinälle.
Rosa kuuli hänen puhelevan liikkuessaan.
Don Estevan Varonan maanalaiseen kätköpaikkaan olisi mahtunut
suurempikin aarre kuin tämä; kammio oli noin kymmenen jalan pituinen
ja niin korkea, että pitkäkin mies saattoi seisoa suorana. Perällä oli
rivissä useita pieniä puunassakoita ja toisella sivuseinällä joukko
lippaita, sellaisia, joissa oli tapana sälyttää kalliita viinejä ja
liköörejä. Kaikki oli liman ja homeen peitossa, rautasiteet olivat läpi
ruostuneet ja ilma oli sanomattoman ummehtunut.
O'Reilly katseli hämmästyneenä tätä Aladdinin luolaa, ja hänen täytyi
asettaa kynttilä maahan, sillä hänen kätensä vapisi ankarasti. Hän
kumartui varovasti kuin peläten rikkovansa jonkin lumouksen ja koetti
nostaa erästä nassakkaa, mutta se oli kuin juotettu kallioon kiinni.
Huomattuaan, että kansi oli pullistunut kuin kosteuden vaikutuksesta,
hän tarttui rautakankeensa ja iski lujasti uurteeseen. Puu murskautui
ja toisella iskulla kansi irtautui kokonaan. Näky aivan häikäisi hänet
ja hän seisoi hetkisen räpytellen silmiään sillä nassakka oli reunojaan
myöten täynnä rahoja -- kultarahoja, suuria ja pieniä. Hän kahmaisi
niitä kourallisen ja meni lähemmäksi kynttilää; rahojen joukossa hän
näki samanlaisen espanjalaisen kultarahan, jonka Estevan oli löytänyt.
Hän koetteli toisten nassakoiden painoa ja huomasi kaikkien olevan
yhtä raskaat, ja yrittämättäkään lähimainkaan arvioida löytöä hän,
ollen hiukan asiantuntija, tiesi, että nassakat sisälsivät suunnattoman
omaisuuden. Sykkivin sydämin aukaisi hän sitten lähimmän lippaan.
Siinä oli useampia osastoja, joissa jokaisessa oli erisuuruisia ja
-muotoisia, huolellisesti käärittyjä kääröjä. Päällekirjoituksia ei
voinut enää lukea, mutta ensimmäisessä käärössä, jonka O'Reilly avasi,
oli erinomaisen taiteellisesti tehty hopeahaarikka. Se oli mustunut
aikojen kuluessa, mutta O'Reilly näki heti, että se oli kauttaaltaan
hopeaa. Hän oli sattumalta ilmeisesti avannut lippaan, joka sisälsi
vanhan ja kallisarvoisen espanjalaisen pöytäkaluston.
Lippaan eräässä kulmauksessa hän näki metallisen asiakirjakotelon,
jonka hän sai hetken ponnisteltuaan aukimurretuksi. Päällä oli
paksu pinkka vanhoja papereita, joissa riippui mahtavia sinettejä.
Kosteudesta huolimatta olivat kaikki hyvässä kunnossa, ja
kirjoituksista ja sineteistä O'Reilly totesi, että paperit olivat juuri
nuo kadonneet kiinnekirjat, nuo kruunun antamat omistustodistukset,
joita donna Isabel oli turhaan etsinyt. Papereiden alla oli useita
nahkapusseja, jotka olivat niin lahoneet, että ne hajosivat käsiin.
Niissä oli suuri valikoima erilaatuisia irtonaisia jalokiviä, joista
toiset hehkuivat kuin verenpisarat ja toiset olivat kirkkaat kuin
vesihelmet. Siinä olivat rubiinit ja timantit, jotka olivat koituneet
donna Isabelin kuolemaksi.
O'Reilly ei malttanut katsella kauemmin. Kynttilä kädessä hän ryömi
luolasta kertomaan Rosalle näkemiään. "Olemme löytäneet sen! Kultaa on
kasoittain ja siellä ovat maittenne kiinnekirjatkin. Ja niin paljon
jalokiviä! Voin -- voin tuskin uskoa silmiäni." Hän näytti Rosalle
kourallisen kultarahoja. "Katsopas! Näitä on tuhansia. Olet Kuban
rikkain tyttö. Rubiineja, timantteja ja helmiäkin -- tohdinpa melkein
sanoa --" Hän alkoi nauraa hermostuneesti.
"Olen usein kuullut kerrottavan noista helmistä", huudahti Rosa.
"'Caribbeanin helmiä, suuria kuin luumut'. Isabel houri niistä aina
unissaan."
"Löysin kiinnekirjat aivan ensimmäiseksi. Maat ovat nyt ehdottomasti
sinun."
Rosa nousi vaikeasta asennostaan, sillä hän oli aivan jäykistynyt
väsymyksestä, ja päätä huimasi. Noustessaan hän kosketti johonkin,
joka oli lihaa ja luuta ja joka seisoi aivan hänen takanaan. Hän
kavahti vaistomaisesti takaisin horjahtaen aivan kuilun reunalle,
jolloin raskas käsi ojentui pimeästä ja tarttui häneen, ja hän
huomasi tuijottavansa kasvoihin, jotka eivät olleet suoneet hänelle
yölläkään rauhaa, kasvoihin, joiden muisteleminenkin sai hänen verensä
jähmettymään. Ne olivat kamalat kasvot; iho oli tumma ja huulet paksut,
ja niitä rumensi ohimosta suupieleen saakka ulottuva arpi, ja pienissä,
kekäleinä hehkuvissa silmissä, joita ympäröivä valkuainen näkyi
kokonaan, oli mielettömän hurja ilme.
Rosa jäykistyi ensin aivan sanattomaksi eikä yrittänytkään paeta.
Ilmestys salpasi hänen henkensä ja lamautti hänet sekä ruumiillisesti
että henkisesti. Hän luuli ensin menettäneensä järkensä, mutta hän
oli tuntenut Cobon käsien puristuksen ennenkin, ja selvittyään
ensimmäisestä hämmästyksestään hän käsitti olevansa täydessä
tajussaan. Hän koetti huutaa ja työntää miehen luotaan, mutta hänen
riuhtoilemisensa oli heikkoa ja hyödytöntä kuin pikku linnun räpistely.
Cobo painoi hänet maahan ja tukahdutti hätähuudon.
Kauhu voi olla niin rajaton, ettei sitä voi kestää, mutta Rosa meni
onneksi heti tajuttomaksi. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän
tunsi vaipuvansa äärettömään tyhjyyteen.
O'Reilly tuijotti ylöspäin ja kysyi levottomasti: "Mikä on hätänä?" Hän
kuuli askelia ja jalkojen töminää, mutta ei saanut mitään vastausta.
"Rosa! Mikä sinua säikähdytti. _Rosa_?" Hän odotti hetkisen tuskallisen
vaiti, mutta sitten hän työnsi hartioillaan ovilaitteen paikoilleen
ja alkoi kiivetä köyttä myöten ylös. Mutta hän oli päässyt vain vähän
matkaa, kun köysi äkkiä irtautui ylhäältä ja hän putosi takaisin kaivon
pohjalle.
"Rosa!" huusi hän jälleen pelosta sortuneella äänellä ja kavahti
samassa kaivon seinää vasten hengityksen salpautuessa hänen kurkkuunsa.
Kaivon reunalla näkyi ensin hämärästi tumma pää, sitten leveät
hartiat ja vihdoin kaksi käsivartta. Olento kumartui alemmaksi, ja
O'Reilly tunsi nuo tummat kasvot, jotka hän oli nähnyt Matanzan
rautatieasemalla. Ei ollut epäilystäkään -- se oli Cobo.
Miehet tuijottivat toisiinsa sanaakaan sanomatta, ja Cobo näytti olevan
äärimmäisen kiihtynyt. Hänen katseensa sattui aarrekammion aukkoon ja
saadakseen täyden varmuuden, että hän oli kuullut oikein, hän kumartui
yhä pidemmälle käsiinsä nojaten ja käänteli päätään puoleen ja toiseen
paremmin nähdäkseen. Hän näytti huojuvan kaivon reunalla kuin suunnaton
musta ja lihava hämähäkki.
"Uneksinko minä -- vai oletteko te todellakin löytänyt tuon aarteen?"
kysyi hän hetkisen kuluttua.
O'Reillyn ylöspäin kääntyneet kasvot olivat aavemaisen kalpeat. Hän
kostutti huuliaan ja kuiskasi hiljaa nimen: "Rosa".
"Varonain rikkaudet! Jumaliste, mikä löytö!" Cobon suu vetäytyi
ahneeseen irvistykseen, niin että hampaat loistivat. "Hyvä, hyvä! Ja te
olette vanhan Sebastianin La Cumbren sisuksiin kahlehdittu henki? Ha
ha! Tämmöisiäkö ne aaveet olivatkin, ha, ha!" Hän purskahti nauruun,
mutta hänen ivallinen naurunsa kuulosti hukkuvan korinalta.
"Mitä olette tehnyt Rosalle --?"
Kuulematta kysymystä Cobo jatkoi kiihkeästi:
"Aarre on varmaankin hyvin suuri kaikista kertomuksista päättäen
-- oikein kuninkaallinen, kuten Cuetokin aina sanoi. Niin juuri:
'kuninkaallinen'."
Cobo käänteli yhä päätään puoleen ja toiseen tuijottaen syvyyteen, niin
että silmät näyttivät olevan päästä putoamaisillaan. Pitkään aikaan
hän ei kiinnittänyt mitään huomiota O'Reillyyn, mutta kun hän oli
hiukan tyyntynyt, katsahti hän tähän, ja hänen käytöksensä muuttui. Hän
nojautui vasempaan käteen ja veti oikealla revolverin vyöstään.
"Mitä aiotte tehdä?" huusi O'Reilly käheästi.
Kysymys näytti suuresti kummastuttavan everstiä. "Hullu! Luuletko, että
aion jakaa sen kanssasi?" kysyi hän.
"Täällä on kylliksi meille kaikille", vastusteli O'Reilly heikosti, ja
kuullessaan hanan napsahduksen hän lisäsi sukkelaan: "Antakaa meidän
mennä -- maksan hyvin -- teen teistä rikkaan miehen." Epätoivoissaan
hän ojensi kätensä lyöden kynttilän sammuksiin, mutta samassa eversti
laski varovasti hanan ja sanoi:
"Olette oikeassa. Mitä minä ajattelenkaan? Ei mitään melua, ei millään
muotoa. _Caramba_! Olisipa se ollut kaunista, kun kaikki mieheni
olisivat kiiruhtaneet tänne ylös katsomaan, mitä oli tekeillä. Ei, ei!
Ei laukauksia eikä mitään melua. Ymmärrättehän tarkoitukseni?"
Hän irvisti julmasti pannessaan revolverin syrjään ja alkoi sitten
irroittaa suurta kiveä kaivon rappeutuneesta reunasta. "Ei mitään
melua!" nauraa hykerteli hän. "Ei millään muotoa mitään melua."
O'Reilly, jonka tuon hirviön äkillinen ilmestyminen ja pelko Rosan
kohtalosta olivat ensin kokonaan tyrmistyttäneet, huomasi nyt, että
mies aikoi säälimättä murskata hänen päänsä. Tuskissaan hän katsahti
ympärilleen aikoen hakea suojaa aarrekammiosta, mutta pakotie oli
suljettu, sillä pelästyksessään hän oli sysännyt oven paikoilleen. Hän
oli kuin rotta loukussa, kokonaan tuon roiston armoilla. Kivi putosi
jymähtäen O'Reillyn jalkoihin ja Cobo nauroi pirullisesti.
"Ha, ha, ha!" hirnui hän; "olen hieman taitamaton, vai mitä? Mutta eipä
tässä ole kiirettä." Hän alkoi irroittaa toista kiveä. "Jalokiviä!
Luumun kokoisia helmiä! Enhän minä, köyhä mies parka, osaa sitä
vielä uskoakaan!" Kivi ei irtautunut, minkätähden hän nojautui yhä
kauemmaksi. "Helmiä todellakin. Yhdestäkin passittaisin vaikka kymmenen
miestä helvettiin --"
O'Reilly seisoi paikallaan kauhun lamauttamana kalliota vasten
painautuen ja seurasi tyrmistyneenä toisen hitaita liikkeitä. Samassa
hän näki Cobon ilman mitään ymmärrettävää syytä rupeavan äkkiä
vapisemaan ja kääntelehtimään tuskallisesti. Sitten tämä jäykistyi
paikalleen suonenvedontapaisesti, katse alkoi harhailla, ja O'Reilly
kuuli hänen huokaisevan raskaasti. O'Reilly ei voinut käsittää,
mikä miehelle tuli. Hänestä tuntui, että Cobo oli tuossa nojaavassa
asennossaan kokonaisen iankaikkisuuden, ikäänkuin jokin ääni tahi
melu olisi säikähdyttänyt hänet liikkumattomaksi. Mutta asianlaita ei
ollut ilmeisesti siten, koska Cobon kasvot alkoivat ensin vavahdella
suonenvedontapaisesti ja sitten niillä kuvastui ääretön ja vilpitön
hämmästys. Miehet tuijottivat äänettöminä toisiinsa, O'Reilly ylöspäin
kääntynein kasvoin ja Cobo käsiinsä nojaten, tuijottavissa silmissään
tuo omituisen ihmettelevä katse. Sitten alkoi hänen asentonsa hitaasti
muuttua. Hän vaipui yhä syvemmälle kuin raskaan taakan painosta, pää
nousi ja laski kääntyillen sinne tänne, ja hän huokaisi toisen kerran
tuskallisen raskaasti.
"Jumalani! Oi Jumalani --" kuiskasi hän sopertaen. Pää valahti
rinnalle, kädet eivät jaksaneet enää kannattaa hänen painoaan, ja
hetkisen kuluttua luiskahti toinen käsi irti kaivon reunasta ja
hän horjahti eteenpäin. Silmänräpäyksen ajan hän heilui vyötärönsä
varassa ja sitten näytti kaikki voima katoavan hänen suuresta
ruhostaan. Murennutta muurilaastia, soraa ja pieniä kiviä putoili
ensin varoittavasti kaivon pohjalle ja sitten suistui Cobo kuin eloton
liharöykkiö pää edellä O'Reillyn niskaan.
Johnnie kohotti kätensä vastaan, mutta valahti polvilleen, ja kun hän
melkein pyörryksissä raahautui seisoalleen, oli hän pilkkopimeässä.
Jalkoja likisti jokin raskas taakka. Kauhun terästämällä voimalla hän
riuhtaisi jalkansa irti, ja kun ei mitään ääntä kuulunut, haparoi hän
kynttilän käteensä ja sytytti sen vapisevin sormin. Hänen oli vaikea
uskoa silmiään. Hänen pelastuksensa oli niin käsittämätön, aivan
yliluonnollinen. Hän oli nähnyt kuoleman leiman Cobon vääristyneillä
kasvoilla jo tämän koettaessa pysytellä käsiensä varassa ennen
putoamista, mutta hän ei voinut kuolemakseen käsittää, mikä oli
aiheuttanut kaiken tämän, mikä näkymätön käsi oli surmannut hänen
vihollisensa. Hän kumartui katsomaan ruumista, ja silloin hän ymmärsi.
Cobo oli kuin luuton kasa, vain käsiä ja jalkoja; kasvoja ei näkynyt,
mutta hartioiden välissä törrötti kotitekoisen veitsen kömpelö pää,
jossa oli nauhasilmukka.
O'Reilly tuijotti veitseen tyrmistyneesti ja katsahti sitten ylös. Yön
tummaa taivasta vasten hän näki nuoret, parrattomat kasvot ja kiihkeän
silmäparin.
Hän huusi Jacketia nimeltä ja poika vastasi hymyillen ja varoitti: "Tuo
veitsi mukanasi, kun tulet ylös."
"_Sinäkö_!" O'Reillyn ääni oli heikko ja vapisi. "Minä luulin --" Hän
pani kynttilän maahan ja peitti kasvonsa käsillään.
"Veitsi on hyvä ja teräväkin, eikä tuo mies paljoa sätkytellyt, vai
mitä?" puheli Jacket. "Kukahan se mahtaa olla?"
"Etkö tiedä? Cobohan se on!"
"_Cobo_? Cobo, tuo lasten murhaaja! No, hitto!" Jacketin täytyi oikein
hengähtää. "Tuo siunattu veitsi!" Poika kumartui niin alas, että hän
oli vaarassa seurata uhriaan syvyyteen. "Kylläpä sattui hyvin. Ja
ajatella, että hän kuoli yhtä helposti kuin jokin toinenkin."
"Rosa! Missä on Rosa?" kysyi O'Reilly tuskallisen pelon vallassa.
"Hän on kyllä tallella", vastasi Jacket huolettomasti. "Luulen, että
hän on pyörtynyt. _Caramba_! Naiset ovat naisia. Ei paljon tarvita,
ennenkuin holtti on poissa, eikö niin? Mutta, _toveri_ -- sepäs vasta
oli isku Kuban itsenäisyyden puolesta, vai mitä? Minusta puhutaan
vielä kauan sen jälkeen kuin olen yhtä hengetön kuin tuo sika. Kun
ihmiset näkevät minut, sanovat he: 'Tuolla menee Narciso Villar, Cobon
tappaja.'" Jacket nauroi menehtyäkseen. "Luulin -- luulin ensin, että
hän hyppäisi ylös ja lähtisi jälkeeni, minkätähden kiiruhdin pakoon,
mutta hänhän suistui suoraan hautaansa, eikö niin? Hänen lihansa oli
kuin voita, O'Reilly."
"Auta minut sukkelaan ylös! Kas tässä köysi." Johnnie heitti köyden
pään nuorelle ystävälleen, ja hetkistä myöhemmin hän oli kiivennyt
kaivosta, joka oli äkkiä joutunut semmoisten järkyttäväin tapausten
näyttämöksi.