"Katso!" Jacket tarttui O'Reillyn käteen ja silmäili vavisten
ympärilleen. "Katso, kuinka paljon kerjäläisiä! _Cristo_! Entä nuo
pienet lapset!" Hän koetti nauraa, mutta nauru tyrehtyi kurkkuun,
"Ovatko ne lapsia vai sääritettyjä rumpuja?"
Mutta O'Reillyn huomio oli kiintynyt muualle. Hän katseli eteensä
aukenevaa Matanzan pääkatua, jonka kaikkiin taloihin hän oli kerran
ollut sydämellisesti tervetullut vieras. Mutta ajat olivat toiset.
Poissa olivat nuo hienosti puetut ja hyvinvoivat naiset ja herrat,
joiden tapana oli tähän aikaan päivästä ajella loistavissa ajoneuvoissa
kaupungin muhkeimmalla kadulla, ja kadonnut oli myös paikan entinen
hilpeä ja iloinen leima. Matanza näytti köyhältä ja kurjalta, kadut
olivat rappeutuneet ja _Plaza de la Libertad_ -- mikä julma iva --
oli yleisön vallassa, jonka kaltaista se ei ollut O'Reillyn aikana
milloinkaan nähnyt. Siellä harhaili vain olentoja, jotka olivat kaikki
poikkeuksetta säälittävän ryysyisiä ja laihoja kuin luurangot. Ei ollut
enää mitään hienoston iltapäiväparaatia, ei naurua eikä melua; penkit
olivat kyllä täynnä, mutta istujat olivat vaiti ja liian sairaat tahi
heikot kyetäkseen liikkumaan. Ilakoivat lapset olivat myös kadonneet.
Pieniä, melkein nelikulmaisia olentoja näkyi kylläkin siellä ja täällä,
mutta täytyi katsoa vähintään kahdesti, ennenkuin huomasi, etteivät ne
olleet kääpiöitä tahi kokoonkutistuneita vanhuksia, vaan lapsia. Ei
ollut oikeastaan lainkaan ihmeellistä, että Jacket oli verrannut niitä
sääritettyihin rumpuihin, sillä he olivat kaikki alasti, ja useimpien
ruumiit olivat turvonneet aivan muodottomiksi. He olivat todellakin
sangen merkillisen näköisiä hoikkine hämähäkin jalkoja muistuttavine
majoineen ja pienine, kuihtuneine kasvoineen.
O'Reilly pyyhkäisi silmiään ja hänen kätensä vapisi. "Oi Jumalani!"
kuiskasi hän. "Onko -- onko Rosa yksi noista!"
Kaupungin laidassa sai jo jonkinlaisen käsityksen vallitsevista
olosuhteista, sillä sielläkin näki näkyjä ja tunsi hajuja, jotka
tekivät katsojan melkein sairaaksi, mutta keskikaupungilla esiintyi
kurjuus kaikessa kamaluudessaan ja niin hirveänä, että O'Reilly tuskin
saattoi uskoa silmiään. Ryysyläisjoukosta lähtevä inhoittava löyhkä
vaivasi häntä ja Jacketia sanomattomasti, sillä he olivat tottumattomat
näissä espanjalaisten keskitysleireissä vallitsevaan äärettömään
likaisuuteen, jonka nälästä johtunut välinpitämättömyys aiheutti, ja
tuo lian ja taudin löyhkä kuvasi kyllin selvästi olosuhteita, joissa
vangit elivät. Moni epätoivon tylsistyttämä ontto katse kiintyi noihin
kahteen vastatulleeseen näiden kulkiessa hitaasti ja viivytellen
eteenpäin.
"Rauhoitetut" täyttivät Matanzan kuin saastainen hyönteisparvi; kadut
ja torit olivat heitä aivan tulvillaan, eikä heitä koetettukaan
pysyttää heitä varten määrätyllä alueella kaupungin laidassa.
Auringon laskiessa he vetäytyivät sinne yötä viettämään, mutta jo
varhain aamulla he lähtivät joukoittain kaupungille kuluttaen koko
päivän hyödyttömässä ravinnon etsinnässä. Mitään huoltotoimintaa
ei järjestetty hallituksen eikä yksityistenkään taholta, sillä
elintarpeita ei ollut riittävästi, eikä kukaan voinut käsittää, millä
pakolaiset elivät ja mistä he saivat murut, joilla he ylläpitivät
heikon elonkipinän kurjuuden runtelemassa ruumiissaan.
Kaupungissa oli luonnollisesti muitakin asukkaita kuin tämä
nälkiintynyt kerjäläisjoukko, joka oli tuskin viidesosa kaupungin
rauhanaikaisesta asukasluvusta, ja elämä kulki jotakuinkin entistä
tuttua latuaan. Kaupat olivat auki, Havannaan oli säännöllinen
junayhteys, ja kasarmit olivat täynnä espanjalaista sotaväkeä.
Nuo viisitoistatuhatta vankia elivät tämän vakinaisen asujamiston
hylkäämillä muruilla, joita oli kuitenkin niin niukasti, että ne olivat
omiaan vain pidentämään kärsimyksiä hidastuttamalla nälkäkuolemaa.
Näiden sodan viattomain uhrein näkeminen herätti O'Reillyssä synkän ja
kiihkeän vihan koko sitä maata kohtaan, jonka hallituksen ja päämiesten
käskystä tämä julma ja hirveä rikos oli tehty. Espanjalaisethan ovat
kristitty kansa, joka on pystyttänyt enemmän ristejä kuin mikään muu
kansa, mietti O'Reilly, mutta näiden ristien juurella se on sitten
murhannut enemmän ihmisiä kuin maailman kaikki kansat yhteensä. Tämä
kylmästi ja tarkoin harkittu suunnitelma hävittää sukupuuttoon Kuban
koko väestö oli hänestä sanomattoman julma ja kaiken ihmisyyden
vastainen, ja hän ihmetteli, voitiinko sallia, että se toteutettiin
täydellisesti.
Ystävyksillä oli onneksi kenraali Betancourtin antamia rahoja, joten
heidän ei tarvinnut heti tuntea nälänhädän kauhuja. Tehtyään muutamia
ostoksia ja syötyään mahdollisimman säästäväisesti he alkoivat
etsinnän, ja illalla he yöpyivät rautatieaseman porttikäytävään.
Yö oli uneton ja levoton, sillä yleinen alakuloisuus oli tarttunut
heihinkin, ja päivän koittaessa he huomasivat, että nuo onnettomat
ihmiset näännytettiin tahallaan kuoliaaksi. Aseman kivityksellä lepäsi
jälleen useita kuolleita, ja elossa olevat valittivat, huokailivat
ja hourivat, niin että sielläolo kävi vihdoin aivan sietämättömäksi
O'Reillylle ja hänen nuorelle kumppanilleen.
"Minä en kestä tätä", sanoi hän. "En voi nukkua, kun ihmiset kuolevat
vierelläni nälkään. Nämä rahat ihan polttelevat taskussani. Minä --
minä --"
Jacket ymmärsi hänen tarkoituksensa, ja tarttui varoittavasti hänen
käsivarteensa.
"Ne rahat ovat ainoa pelastuksemme", sanoi hän lyhyesti.
"Mitä joutavia! Mehän olemme miehiä. Täällä on naisia ja lapsia --"
Mutta Jacket oli näköjään aivan tunteeton ja harkitsi asioita vain
kylmän järjen kannalta. "Mitä luulet muutamain kolikkojesi hyödyttävän
tuossa suuressa laumassa?" kysyi hän. "Jumala on sallinut näin tapahtua
ja hän tietää, mitä hän tekee. Sitäpaitsi on lemmittysi todennäköisesti
yhtä nälkäinen kuin kaikki muutkin, ja kun löydämme hänet, tarvitsee
hänkin varmasti ruokaa."
O'Reilly veti kätensä vitkalleen taskustaan. "Niin, olet oikeassa",
sanoi hän, "rahat ovat Rosan. Mutta lähtekäämme täältä -- minä -- minä
en kestä tätä."
He palasivat Plaza de la Libertad-kadulle ja istuivat eräälle penkille
päivää odottamaan. He olivat hyvin uupuneet, mutta nukkumisesta ei
tullut enää mitään, sillä kuolleita kokoilevat ruumisvaunut jyrisivät
kaduilla.
Etsinnän huolellinen suoritus vaati, että heidän oli tunkeuduttava
keskitysleirin joka soppeen, ja kauhuja, joita he siten joutuivat
näkemään, ei kumpikaan voinut milloinkaan täysin unhottaa. Heidän
näkemänsä näyt olivat sellaiset, että heidän nuorekas hilpeytensä
katosi muutamassa päivässä olemattomiin. Päivän toisensa jälkeen he
kulkivat aamusta iltaan tarkastellen pakolaisten majoja, tutkien
kasvoja ja kysellen ja tiedustellen kaikilta, kunnes he olivat lopen
uupuneet ja surusta sairaat.
Kun kaikki etsiskelyt olivat hyödyttömät eikä Rosa Varonasta löytynyt
jälkeäkään, alkoivat kamalat aavistukset painaa O'Reillyn mieltä;
kasvoihin ilmestyi ryppyjä, hartiat painuivat kumaraan ja astunta
kävi laahustavaksi. Oli vain Jacketin ansiota, että hän välitti enää
lainkaan olla liikkeellä. Poika, joka oli nyt todellakin tarpeellinen,
osoittautuikin oikeaksi jalokiveksi; häntä ei mikään masentanut,
eikä hänen uskonsa milloinkaan pettänyt, ja O'Reilly alkoi tuntea
sisimmässään suurta kiitollisuutta, että sai pitää hänet luonaan.
Jacketin kasvot kalpenivat myös ja huulet painuivat harmaiksi, mutta
hän koetti aina olla hyvällä tuulella eikä valittanut milloinkaan.
Joka aamu hän kävi uudella innolla työhön ja odotti kiihkeästi, mitä
päivän mittaan mahtoi tapahtua, ja etsinnän onnellista ratkaisua hän
ei epäillyt silmänräpäystäkään. Sellainen esimerkki vaikutti suuresti
hänen toveriinsa. He elivät mahdollisimman säästeliäästi uhraten
toimeentuloon vain pari senttiä päivässä ja tutkivat perusteellisesti
koko kaupungin laidasta laitaan.
Ensimmältä O'Reilly mietti useinkin, miten pako oli suunniteltava
etsinnän loputtua, mutta kuta pidemmälti aikaa kului sitä vähemmän hän
ajatteli asiaa. Eikä hänen tarvinnut enää huolehtia siitäkään, että
hänet tunnettaisiin. Hän oli usein kohdannut vanhoja tuttaviaan näiden
huomaamatta mitään, ja kerran hän sattui tulemaan aivan suoraan vanhaa
don Mario de Castañoa vastaan. Don Mario oli myöskin muuttunut; hän oli
vanhentunut ja lihavat kasvot olivat huolestuneiden ryppyjen uurtamat.
O'Reilly oli kuullut huhuja, että sota oli köyhdyttänyt hänet.
He olivat vihanneet toisiaan, mutta siitä huolimatta O'Reilly tunsi
äkillistä halua ilmaista itsensä ja tiedustella Rosan kohtaloa.
Mutta hän muisti ajoissa, että don Mariota oli aina mainittu
kostonhimoiseksi, minkätähden hän hillitsi halunsa. Eräs toinen
tapaaminen painui sitä vastoin iäksi hänen mieleensä.
Hän ja Jacket sattuivat olemaan eräänä päivänä rautatieasemalle
kokoontuneessa kerjäläisjoukossa, joka pyyteli almua Havannasta
saapuvan junan matkustajilta, joita oli siihen aikaan sangen vähän ja
enimmäkseen vain espanjalaisia upseereita, joille tuo nälkiintynyt
ryysyläisjoukko ei ollut mitään uutta. Välistä sattui kuitenkin, että
tuon sanomattoman kurjuuden näkeminen sai jonkun vieraan hellittämään
kukkaron nauhoja, minkätähden odottava joukko oli aina saapuvilla.
Tänään O'Reilly kuuli suuresti hämmästyen, että nuo kimeät avunpyynnöt
muuttuivat äkkiä raivoisaksi mutinaksi. Vihellyksiä sekautui herjausten
tulvaan ja sitten tuli oudon hiljaista, kun eräs roteva ja turpea
vapaaehtoisten everstin univormuun puettu mies tunkeutui joukon läpi.
Mies oli tavattoman tumma ja synkän näköinen, ja toisessa poskessa
oli pitkä punainen arpi, joka veti suupielen hiukan ylös omituiseen
irvistykseen, niin että pari hammasta näkyi.
O'Reilly ei ymmärtänyt ensin lainkaan tätä äkillistä käytöksen
muutosta, vihellyksiä ja hillittyjä kirouksia, mutta asia selveni
heti, kun hän kuuli kuiskattavan nimen "Cobo". Hän hätkähti jäykistyen
samassa ja katsoi miestä kiinteästi.
Herättämänsä huomio näytti suuresti miellyttävän eversti Coboa. Ilkeä
ilme mustissa silmissään hän meni rinta mahtavasti koholla joukon läpi
ja iski joka askeleella kantapäänsä lujasti kivitykseen. Kun hän oli
mennyt, kirosi Jacket karkeasti.
"Tuoko siis oli se lasten murhaaja!" huudahti hän. "Kiskaisisinpa
iloiten sydämen hänen rinnastaan."
O'Reilly ajatteli melkein samoin kuin hänen pieni toverinsa. Hänen
huulensa olivat kalpeat kun hän sanoi:
"Mikä roisto! Nuo kasvot --! Oh!"
Hän huomasi vapisevansa kiireestä kantapäähän ja tunsi itsensä
selittämättömän masentuneeksi ja heikoksi. Hän koetti urheasti
karkoittaa tuon tunteen, mutta ei onnistunut, sillä Rosan katkerimman
vihollisen näkeminen ja miehen ylväs olemus olivat vaikuttaneet
häneen omituisen musertavasti. Cobon itsetietoinen ja varma käytös
sai O'Reillyn tuntemaan avuttomuutensa sitä voimakkaammin, ja
ajatellessaan, kuinka himokkaasti tuo mies oli vainonnut Rosaa,
kauhistui hän. Seuraavana päivänä hän jatkoi jälleen etsintäänsä maja
majalta, mutta haluttomasti, mikä johtui siitä varmasta vakaumuksesta,
että hän oli taas tullut liian myöhään.
Saman päivän iltana harhailivat ystävykset La Cumbren juurelle
kyhättyjen kurjien hökkeleiden keskellä, mitä aluetta he eivät olleet
vielä tutkineet. San Severinon vankila näkyi alhaalla ja heidän
yläpuolellaan olivat Varonan kartanon rauniot. Useamman kuin yhden
kerran oli O'Reilly kaupunkia kierrellessään katsahtanut sinne ylös
tuntien suurta halua käydä paikalla, jossa hän oli sanonut Rosalle
jäähyväiset, mutta pelosta, että vaikutus olisi kovin surullinen, hän
oli jättänyt sen toistaiseksi tekemättä. Tänään hän ei kuitenkaan
voinut enää vastustaa haluaan, ja huolimatta Jacketin vastaväitteistä
tuon hyödyttömän voimaintuhlauksen johdosta hän alkoi kavuta rinnettä
ylös. Poika ei luonnollisesti voinut antaa hänen mennä yksin.
Matkalla ei lausuttu montakaan sanaa, ja tie La Cumbren huipulle tuntui
olevan nyt niin pitkä ja jyrkkä. Kuinka kevyesti O'Reilly olikaan
ennen rientänyt sitä ylös! Nousu ei ollut milloinkaan väsyttänyt
häntä niin kuin nyt, ja hän arveli, että nälkä oli heikontanut hänet
enemmän kuin hän oli luullutkaan. Jacket uupui myöskin; hän huohotti
kovasti ja levähti tuhkatiheään. O'Reilly huomasi pojan paljaiden,
ruskeiden säärien käyneen kovin luiseviksi sitten kuin hän oli viimeksi
kiinnittänyt niihin huomionsa, ja hän tunsi pistoksen sydämessään, että
oli tuonut tuon pikku miehen tähän kärsimysten paikkaan.
"Niin, poikaseni", sanoi hän heidän pysähtyessään levähtämään; "minä
pelkään meidän tulleen liian myöhään."
Jacket nyökäytti päätään välinpitämättömästi; hänkin oli menettänyt
toivonsa. "He ovat varmasti kaikki kuolleet", sanoi hän, "sillä muussa
tapauksessa me olisimme löytäneet heidät jo kauan sitten." Kun O'Reilly
ei puhunut mitään, lisäsi hän: "On jo aika ruveta tuumimaan, miten
pääsemme täältä pois, vai mitä?"
Johnnie istui pää käsiin vaipuneena. "Mitenkäs me täältä pääsemme?"
kysyi hän asentoaan muuttamatta. "Matanzaan pääsee kyllä helposti,
mutta --" Hän kohautti olkapäitään toivottomasti.
Paikasta, jossa he istuivat, he näkivät vastapäätä olevan kukkulan
rinteen, osan laaksoa ja korkean piikkilankaesteen, joka kiersi koko
kaupungin ympäri. Aitauksen luona näkyi säännöllisten välimatkojen
päässä pieniä olentoja, jotka liikkuivat hitaasti edestakaisin. Ne
olivat espanjalaisia vartijoita.
Paon ajatus sai Jacketin vilkastumaan. "Tohdinpa vaikka vannoakin",
sanoi hän, "että löydämme jonkun reiän. Emme ole niinkuin nuo toiset,
jotka eivät uskalla edes koettaakaan. _Caramba_! Muistatko rottia,
joita söimme? Ne olivat kyllä sitkeitä, mutta niiden hajukin jo saisi
minut hyvälle tuulelle. Hitto kumminkin! Vielä viikko tätä menoa, ja me
saamme kaivella tunkioita noiden toisten onnettomain lailla."
Jättäen Jacketin tyyntymään Johnnie jatkoi yksin matkaansa ajatellen
koko ajan pojan sanoja. "Rohkeutta koettaa!" Mihin oli hänen oma
rohkeutensa joutunut, ihmeteli hän. Ehkä kaikki kurjuus, jonka hän oli
nähnyt, oli murskannut sen, sillä hän oli totisesti nähnyt tarpeeksi.
Ainainen oleskelu sairaiden ja kuolevien parissa ja sellaisen
pohjattoman epätoivon ja suunnattoman kurjuuden keskellä riitti kyllä
tappamaan kenen hyvänsä toiveet, ja vaikka hän oli koettanut pysyä
lujana, oli hänen pelkonsa kiihtynyt joka hetki. Nyt kun hän arvosteli
asiaa kylmästi ja johdonmukaisesti, oli hänestä aivan mieletöntä
hetkeäkään uskoa, että Rosa Varonan kaltainen hento tyttö olisi
voinut näin kauan kestää tämän kauhujen paikan kaikki kärsimykset;
vahvempiakin ihmisiä oli jo sadoittain sortunut. Nytkin olivat
sairaalat täynnä, eikä hökkeleissä makaavia sairaita hoitanut kukaan.
Mikäli O'Reilly tiesi, ei kukaan ollut arvioltakaan laskenut, montako
kuoli päivittäin ja montako ruumisvankkurit olivat jo vieneet kaupungin
ulkopuolelle, mutta niitä oli paljon. Saattoiko millään syyllä
ajatella, ettei Rosa ollut viimemainittujen joukossa? Olisi ollut
paljon parempi, että hän olisi pysytellyt Pan de Matanzan autioilla ja
hävitetyillä rinteillä, sillä maassa oli ainakin mehuisia juuria ja
metsän puissa hedelmiä ja marjoja, kun täällä ei ollut mitään muuta
kuin tappavat taudit ja hirvein nälänhätä.
Päästyään La Cumbren laelle O'Reilly näki jonkun matkan päässä
kumartuneen olennon, joka kaiveli maata teroitetulla kepillä. Kaivaja
oli neekerivaimo, joka, luotuaan tulijaan tutkivan silmäyksen, jatkoi
työtään.
Varonain kodista oli jäljellä vain kivi- ja muurilaastiröykkiö, ja
alue, joka oli ollut kaunis donna Isabelinkin laiminlyönnin aikana,
oli nyt tyyten hävitetty. Muutamia oranssipuita oli vielä jäljellä,
mutta niissä ei ollut mitään hedelmiä, vaikka ne olivat elinvoimaiset
ja täydessä lehdessä, ja niiden suloinen tuoksu vain vaivasi ja ivasi
nälkäistä vierasta. Cueton säälimättömän hävityksen jäljet vaikuttivat
O'Reillyyn syvästi ja johtivat hänen mieleensä tuskallisempia ajatuksia
kuin mitä hän oli aavistanutkaan. Vaikka paikkaa oli melkein mahdoton
tuntea, muistutti se Rosasta, ja onneton O'Reilly jaksoi tuskin hillitä
liikutuksen, jonka se aiheutti. Hänen ei olisi pitänyt antaa valtaa
sairaalloiselle halulleen, mutta kun hän oli kerran tullut, ei hän
voinut poistua. Melkein tietämättään hän suuntasi kulkunsa vanhan
kivilouhimon puutarhaan, paikkaan, jossa hän ja Rosa olivat niin usein
kohdanneet toisensa.
O'Reillyn hartain toivo oli saada olla yksin tällä hetkellä, mutta hän
huomasi, että jokin toinen oli ehtinyt ennen häntä -- eräs nainen, joka
oli ilmeisesti samanlainen kurja "rauhoitettu" raukka kuin hän itsekin
ja näytti myöskin etsivän juuria, sillä O'Reilly oli aivan kompastua
häneen guava-pensaikon läpi tunkeuduttuaan.
Nainen pelästyi aivan suunniltaan ja koetti horjuen kiiruhtaa pakoon,
mutta tyyntyi O'Reillyn lausuttua muutamia rauhoittavia sanoja.
Repaleiset vaateriekaleet eivät voineet salata, että hänen selkänsä oli
käyristynyt kyttyrälle.
Paikka oli melkein entisensä kaltainen -- tuossa oli kivipenkki, jonka
luona hän oli sanonut Rosalle jäähyväiset, ja tuolla oli kaivo --
"Señor!" kuuli O'Reilly tuon kyttyräselkäisen naisen sanovan. Ääni
oli heikko ja värähteli kiihkeästi, mutta hän oli ajatuksissaan eikä
kiinnittänyt siihen mitään huomiota.
"Señor! Etsittekö jotakin -- jotakin --?"
"En tiedä", vastasi hän mietteissään. "Kyllä, etsin jotakin -- erästä
--"
"Jotakin, jonka olette kadottanut?"
"Jotakin, jonka olen kadottanut!"
Kysymys, joka oli tehty tuskin kuuluvalla äänellä, vaikutti
O'Reillyyn syvästi, sillä se soveltui täydellisesti hänen surullisiin
mietteisiinsä. Hänen silmiään kirveli ja kurkkuun oli kohonnut karvas
pala. Hänen lujuutensa oli murtumaisillaan.
O'Reillyn kuulokin alkoi pettää, sillä hän oli kuulevinaan jonkun
kuiskaavan hänen nimensä. Hyvä Jumala! Tämä paikka ei ollut kuollut
-- siellä oli eloa -- muistoja, ääniä, näkymätöntä, mutta todellista
läsnäoloa. Hän tarttui lähimpään pensaaseen tukea etsiäkseen ja sulki
silmänsä vain kuullakseen nimeään selvemmin mainittavan.
"O'Rail-ye!"
Hän pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja kääntyi, hän kuunteli, mutta
ketään ei ollut näkyvissä paitsi tuo repaleinen olento, joka oli
suoristautunut ja katseli häntä. Hän tarkasteli naista toistamiseen
ja maailma alkoi pyöriä hänen silmissään, kun hän astui horjuen
lähemmäksi. Hän katsoi jälleen, tarkemmin, sillä hänen silmänsä
alkoivat hämärtää.
Nainen oli laiha -- melkein kuin luuranko -- ja niin hento, että
iltatuuli näytti häntä häilyttelevän, mutta ylöspäin kohotetut
kasvot olivat kuin kirkastetut. O'Reilly tuijotti häneen kuin maahan
naulittuna, ja kun nainen aukaisi silmänsä, huudahti hän riemuiten:
"_Rosa_!"
Hän otti tuon epämuodostuneen olennon syliinsä ja peitti suudelmilla
nuo kuihtuneet värittömät kasvot. Mutta Rosa ei vastannut hänen
hyväilyihinsä, vähäiset voimat olivat pettäneet, ja hän lepäsi
O'Reillyn käsivarsilla liikkumattomana ja tuskin hengittäen. Kyyneleet
vierivät poskille ja sormet sivelivät hyvin heikosti O'Reillyn
partaista poskea.
Kului hetkinen, ennenkuin Johnnie selvisi hämmästyksestään ja
käsitti täydellisesti, että kaikki oli totta, mutta sittenkään hän
ei saanut sanaakaan lausutuksi, sillä hänen mielensä oli hurjassa
kuohuntatilassa. Ilo, kiitollisuus, sääli ja tuhannet muut tunteet
yhtyivät jonkinlaiseksi huumaukseksi, joka teki selvän ajatustoiminnan
ja puhumisen mahdottomaksi.
Pelko palautti hänet vihdoin järkiin, sillä hän huomasi, että Rosa
oli mennyt tajuttomaksi eikä tuntenut hänen hyväilyjään. O'Reilly
kantoi hänet nopeasti penkille ja alkoi virvoitella häntä, ja hetkisen
kuluttua Rosa avasikin silmänsä ja sanoi hymyillen tuskin kuuluvalla
äänellä:
"Jumala kuuli rukoukseni ja lähetti sinut luokseni."
"Rosa! Oletko sairas?"
Tytön silmäluomet värähtivät.
"Olen kuolemaisillani, O'Rail-ye", kuiskasi hän. "Odotin vain
saadakseni nähdä sinut vielä kerran."
"Ei, ei!" Tuskissaan hän nosti tytön jälleen syliinsä.
Hennoilla sormillaan Rosa siveli jälleen O'Reillyn poskia ja kosketti
tämän repaleista pukua. "Sinä olet myöskin kärsinyt. Mikä on tehnyt
sinusta niin köyhän, että sinun täytyy nähdä nälkää, O'Rail-ye?"
"En ole köyhä, vaan rikas. Kuuletkos?" Hän helisteli rahoja taskussaan.
"Minulla on rahaa, rahaa sinulle, sydänkäpyseni, jolla ostan sinulle
lääkkeitä ja ruokaa, niin että tulet terveeksi ja vahvaksi jälleen.
Rosa kultaseni, olen etsinyt sinua niin kauan, niin kauan --" Ääni
sortui ja hän antoi päänsä vaipua. "Minä -- minä pelkäsin --"
"Odotin niin kauan kuin jaksoin", sanoi tyttö. "On vain paha, että
tulit niin myöhään."
Hän vaipui jälleen heikkouden aiheuttamaan tiedottomuuteen, ja O'Reilly
hyväili hänen käsiään mainiten häntä nimeltä ja pyydellen häntä jäämään
hänen luoksensa. Hän oli nyt kykenemätön auttamaan, ja hänet valtasi
kauhea epätoivo ja avuttomuuden tunne.
Kuullessaan jonkun puhuvan hän katsahti ylös ja näki vieressään tuon
neekerivaimon, joka oli kaivanut rinteellä hiukan alempana. Se oli
Evangelina, joka oli laihtunut vain luuksi ja nahaksi. Silmät olivat
sameat ja syvälle vajonneet, ja kutistuneet kasvot muistuttivat apinaa,
mutta O'Reilly tunsi hänet heti ja hän O'Reillyn.
"Te olette tuo amerikkalainen", sanoi hän. "Olette Rosan mies."
"Niin, mutta mikä häntä vaivaa? Katsokaa! Hän on sairas --"
"Hän on usein noin heikko. Nälkä sen tekee. Meillä ei ole mitään
syötävää, herra. Minä olen myöskin kuolemaisillani ja Asensio --! Oh,
te ette voi kuvitella, kuinka me olemme saaneet kärsiä."
"Meidän täytyy saada Rosa kotiin. Missä te asutte?" Evangelina
kääntyi kaupunkiin päin. "Tuolla alhaalla", sanoi hän. "Mutta mitä
se hyödyttää. Siellä ei ole ruuan hiventäkään, ja Rosa pelkää noita
vankkureita. Tehän tiedätte, -- noita, jotka kokoilevat kuolleita. Hän
tahtoi, että toisin hänet tänne kuolemaan."
Tyttö oli nyt aivan tiedoton, sillä hän liikahteli levottomasti ja
mutisi:
"Nuo vankkurit! Älä anna panna minua sinne toisten kuolleiden joukkoon.
Ruumiit ladotaan korkealle --" Heikko vavahdus värisytti häntä.
O'Reilly kumartui ja lausui päättäväisesti:
"Sinä et kuole, Rosa. Minulla on rahaa, jolla saamme ruokaa. Nousehan,
Rosa, nouse!"
"Hän rukoilee puolestanne joka ilta", sanoi Evangelina. "Sellainen
usko! Sellainen luja luottamus! Hän ei milloinkaan epäillyt, ettette
palaisi hänen luokseen. Välistä hän kyllä itki, mutta vain silloin kun
hän muisteli veljeään. Estevanhan on kuollut, kuten ehkä tiedätte.
Niin, kuollut, kuten kaikki muutkin."
"Estevan _ei_ ole kuollut", vastasi O'Reilly. "Hän elää. Rosa,
kuuletko, että Estevan elää ja on terve! Hän on idässä Gomezin luona,
ja minä olen tullut noutamaan sinua hänen luokseen."
"Estevanko elossa? Laskette leikkiä." Evangelina nyökytteli päätään.
"Me tiedämme kyllä."
"Sanon teille, että hän _elää_", sanoi O'Reilly lujasti, ja kuullessaan
Jacketin huutelevan häntä, huhusi hän vastaan, ja kun poika saapui,
selitti hän lyhyesti, mitä oli tapahtunut, antamatta Jacketille aikaa
ilmaista suurta hämmästystään.
"Etsintämme on loppunut; olemme löytäneet heidät. Mutta he eivät tahdo
uskoa, että Estevan elää. Kerro heille."
"Hän on elossa. Löysimme hänet eräästä vankilasta mätänemästä ja
vapautimme hänet", todisti Jacket. Hän tuijotti uteliaasti penkillä
lepäävään muodottomaan olentoon ja sitten O'Reillyyn ja vihelsi
pitkään. "Hän on siis lemmittysi, vai mitä? Hän -- minä -- tuota --
enpä olisi tuntenut häntä. Mutta ethän sinäkään ole enää miesten
kauneimpia, vai mitä arvelet?"
Evangelina, joka näytti olevan kestämäinsä sanomattomain kärsimysten
tylsistyttämä, laski luisevan kätensä O'Reillyn olkapäälle ja sanoi
kiihkeän varoittavasti: "Varokaa Coboa! Olettehan kuullut hänestä?
Niin, hän on kaiken kurjuutemme alku ja juuri. Hän kaahasi meitä
paikasta toiseen, ja hänen tähtensä minä laitoin tuon kyttyrän Rosan
selkään. Ymmärrättehän, Rosa on suora -- kyllin suora ja kaunis kenelle
hyvänsä amerikkalaiselle. Hänen ihonsa on myöskin maidonvalkoinen, ja
hänen hiuksensa -- hänellä oli tapana pitää kukkia hiuksissaan teitä
miellyttääkseen, ja sitten me leikimme ja haaveilimme tulevista onnen
päivistä. Mutta te ette tullut milloinkaan. Ettehän välitä siitä, minkä
näköinen hän nyt on, ettehän?"
"Rosa parka! Te ihmisraukat!" O'Reillyn ääni vapisi ja hän kätki
kasvonsa lemmittynsä rintaa vasten.
Silloin Rosa heräsi ja huokaisten syvään hän alkoi hyväillä O'Reillyn
hiuksia.
O'Reillyn nousu kukkulalle oli käynyt hitaasti, mutta laskeutuminen
sujui monin verroin hitaammin, sillä Rosa oli niin heikko, ettei hän
kyennyt juuri lainkaan kävelemään, eikä O'Reilly jaksanut kantaa häntä
pitkääkään matkaa kerrallaan. Vihdoin he kuitenkin saapuivat erään
kurjan hökkelin luo, jossa Asensio makasi, ja jättäen Rosan sinne
Johnnie kiiruhti kaupunkiin. Hän palasi pian tuoden mukanaan useita
pieniä paketteja, jotka hän oli kätkenyt vaatteidensa alle, ja alkoi
Evangelinan avulla heti valmistaa jotakin syötävää.
Rosalla ja noilla kahdella neekerillä ei ollut vähintäkään ruokahalua
-- he olivat jo kauan sitten sivuuttaneet sen asteen, jolloin he vielä
tunsivat olevansa nälkäiset -- ja O'Reillyn täytyi pakottaa heidät
syömään. Annettuaan heille niin paljon kuin hän tohti, tarjosi hän
loput Jacketille.
Poika nuolaisi huuliaan ja hypisteli sormiaan, mutta pudisti
kieltävästi päätään.
"En välitä", sanoi hän välinpitämättömästi. "Minulla on torilla eräs
tuttu kalakauppias; menen varastamaan häneltä jonkun kalan."
O'Reilly taputti häntä olkapäälle sanoen: "Olet hyvä poika. Sinähän
ymmärrät, että nämä sairaat ihmisraukat tarvitsevat enemmän ruokaa kuin
jaksamme ostaa, joten meidän täytyy vain kiristää nälkävyötämme?"
"Luonnollisesti. Syöminen on vain totuttu tapa, josta me miehet kyllä
selviämme. Minä löydän aina jotakin meille molemmille, sillä minä olen
hiton hyvä varastamaan. Voin varastaa hiuksen miehen päästä, jos vain
oikein koetan." Ja nyökäyttäen päätään hän lähti hankkimaan illallista
hyväntekijälleen.
Jacket vihelteli sankarillisen iloisesti niin kauan kuin hän oli
O'Reillyn näkyvissä, mutta sitten hänen käytöksensä muuttui. Suupielet
alkoivat vavahdella, ja silmät kostuivat. Hän hieroi likaisella
kädellään vatsaansa ja mutisi heikosti: "_Cristo_! Kylläpä ottaa
lujalle pysyä miehuullisena, kun paistinhaju nenään lehahtaa!"