O'Reillyn monet ja jännittävät seikkailut matkalla Los Villas alueen
läpi sivuutamme. Hänen täytyi monta kertaa ajatella ja toimia sukkelaan
välttääkseen joutumasta kosketukseen espanjalaisten sissijoukkueiden
kanssa, joita harhaili kaikkialla, ja hän kiersi huolellisesti
kaikki suuremmat kaupungit, jotka useimmat olivat linnoitetut ja
vaaralliset lähestyä, minkätähden hänen täytyi pysytellä syrjäteillä ja
salaisimmilla poluilla. Mutta hänen molemmat oppaansa eivät joutuneet
milloinkaan pulaan, vaan olivat aina neuvokkaat ja rohkeat, eikä hänen
tarvinnut kertaakaan epäillä heidän rehellisyyttään.
Sodan jälkiä alkoi näkyä yhä enemmän mitä kauemmaksi päästiin. Laitumet
olivat tulvillaan ruohoa, mutta karjaa ei näkynyt; kylät olivat autiot
ja majat alkoivat rappeutua; poltetut vainiot joutuivat rikkaruohon
valtaan ja hävitettyjen varastohuoneiden rauniot osoittivat, missä
kapinalliset olivat olleet työssä. Tämä oli hedelmällisin sokerialue,
Kuban sydän, jonka verta Espanja oli jo kauan imenyt, ja alusta alkaen
olivat kapinan johtajat menetelleet siten, että suurimmat varastot ja
viljelykset hävitettiin tyyten, ja vain pienet maatalot säästettiin,
sillä näiden omistajain tiedettiin olevan Kuban itsenäisyyden
uskollisia kannattajia.
Elintarvekysymys kärjistyi heti, kun oli päästy _trocha'n_ poikki.
Metsissä piileskelevät perheet, jotka Antonio tunsi kaikki, auttoivat
kyllä mielellään, mutta ruokaa oli vähän, minkä tähden O'Reillyn täytyi
seuralaisineen tottua tulemaan toimeen villeillä hedelmillä, marjoilla
ja palmunlatvojen ytimellä. Kerran he saivat kiinni porsaan, joka oli
luultavasti ainoa eloonjäänyt jossakin viidakon helmassa tapahtuneesta
murhenäytelmästä, mutta muuten oli heidän ruokajärjestyksensä kuten
yllä on kerrottu. Vaihteeksi he pyydystivät iguanoja -- noita suuria ja
inhoittavia sisiliskoja -- ja peltorottia, jotka eivät olleet niinkään
pahoja syödä kuin olisi luullut. Edellisten liha oli valkoista ja
mureaa, ja rottapaisti kävi myöskin laatuun nälkäisten miesten haukata,
kuten Jacket sanoi. Hän ei ollutkaan ensi kerran pappia kyydissä, sillä
hän oli ollut ennenkin lännessä ja oli tottunut rottiin, joita hän
kertoi kumppaneineen kerran syöneensä niin kauan, etteivät he voineet
lähestyä vihollista muuten kuin metsästäjäin tavoin vastatuuleen.
Jacket kertoi aivan vakavasti ystävälleen, että espanjalaiset
vainusivat heidät rotan hajusta viidenkin kilometrin päästä, minkä
väitteen O'Reilly olosuhteiden vaikutuksesta kernaasti uskoi.
Hevosilla oli onneksi puuttumattomasti ruokaa, ja lukuisista
kierroksista huolimatta matka edistyi nopeasti. Matanzan raja jäi
pian taakse, ja harjanteiden yli, tasankojen halki ja hävitettyjen
viljelysten ja autioiden kylien ohi riennettiin nopeasti matkan
määrää kohti. Onnellinen sattuma opasti heidät kenraali Betancourtin
armeijaan kuuluvan tiedustelijajoukon luo, johon he liittyivät, ja
eräänä kauniina iltana pari päivää myöhemmin he saapuivat perille tuon
kuuluisan kenraalin päämajaan.
Kenraali Betancourt luki kirjeen, jonka O'Reilly ojensi hänelle, ja
katsahti sitten hymyillen vieraaseen.
"Jahah! Te olette siis noita Gomezin amerikkalaisia, vai mitä? Sitä en
olisi mitenkään voinut arvata näöstä päättäen, sillä aurinko ja tuulet
ovat tehneet teistä oikein aitokubalaisen. Entä pukunne --! Joku voisi
erehdyksessä luulla teitä kubalaiseksi esikuntaupseeriksi."
O'Reilly yhtyi kenraalin sydämelliseen nauruun, sillä hän oli aivan
yhtä repaleinen kuin tämän köyhin soturi. Kengät olivat aivan
hajoamistilassa, ja piikkilankojen ja pensaiden repimä puuvillapuku,
joka oli matkalla pahoin tahraantunut, oli välttämättä korjattava
kelvatakseen enää käytäntöön. Parta oli saanut rauhassa rehoittaa,
ja iho oli paahtunut mahongin ruskeaksi. Hänen ulkomuodossaan ja
asussaan ei ollut tosiaankaan mitään, joka olisi ilmaissut hänen
kansallisuutensa.
"Tässä kirjeessä", jatkoi kenraali, "on minulle määräys auttaa teitä
jossakin yrityksessä. Olen käytettävänänne."
Johnnie selosti asiansa mahdollisimman lyhyesti, ja kenraali kuunteli
nyökäyttäen silloin tällöin päätään ollen samalla hyvin hämmästyneen
näköinen.
"Niin, minä sain vihdoin selville, että neiti Varona oli mennyt
kaupunkiin. Epäilettekö --"
"En suinkaan, herra kenraali."
"Anteeksi -- mutta miksi sitten olette taivaltanut tämän pitkän matkan?"
"Tulin noutamaan häntä veljensä luo."
"Tässä -- tässä on varmaankin jokin väärinkäsitys Neiti Varona on
Matanzan kaupungissa -- hän on vanki."
"Aivan niin. Sieltä minä aionkin hänet hakea."
Kenraali Betancourt hämmästyi niin, että hän astahti askeleen takaisin.
"Hyvä mies!" huudahti hän. "Oletteko totisesti hullu?"
"Taidanpa olla", vastasi O'Reilly heikosti hymyillen. "Luulen, että
kaikki rakastuneet ovat enemmän tahi vähemmän päästään vialla."
"Rakastuneet? Vai niin! No, nyt alan jo ymmärtää. Tuota noin --
miten olette muuten ajatellut suoriutuvanne tuosta -- tuosta aivan
mahdottomasta yrityksestä?"
"Sanoitte juuri minulle, ettei kukaan voi erottaa minua kubalaisesta,
mihin seikkaan minä nyt perustan koko suunnitelmani. Jos kerran pääsen
kaupunkiin, niin jotenkin minä keinottelen itseni sieltä uloskin ja
tuon hänet mukanani."
"Hm!" Kenraali katseli O'Reillyä miettivästi. "Kaupunkiin pääsette
varmasti hyvinkin helposti, kun puhutte kieltämme kuin synnynnäinen
kubalainen, mutta poispääsy on vallan toinen asia, minkä kyllä tulette
huomaamaan. Matanza on nyt vain ruton, nälän ja epätoivon koto, johon
ei kukaan mene enää vapaaehtoisesti ja josta ei kukaan pääse elävänä
ulos."
"Jotakin sellaista olen minäkin kuvitellut", vastasi Johnnie
huolettomasti.
"Tehän olette vallan merkillinen nuori mies!" huudahti kenraali
hämmästyen yhä enemmän. "Onko mahdollista, ettette käsitä, kuinka
hirveä ja vaarallinen tilanne kaupungissa on?" Hänen mieleensä näytti
äkkiä johtuvan jotakin, ja hän lisäsi nopeasti: "Sanokaahan, ettehän
vain ole sattumalta tuo kuuluisa sankari _El Demonio_? Olen kuullut
kerrottavan, että hän on todellinen hornanhenki. Ettekö? No hyvä!
Sanotte tahtovanne mennä Matanzaan, ja minun pitäisi auttaa teitä. Teen
voitavani kun vain sanotte, miten se käy päinsä."
O'Reilly epäröi hetkisen. "Ensinnäkin tarvitsen rahaa", sanoi hän
sitten viivytellen. "Minulla -- minulla ei ole nimittäin pesetaakaan."
"Annan mielelläni vaikka viimeisenikin."
Johnnie kiitti sydämellisesti. "Vielä yksi seikka", jatkoi hän sitten.
"Oletteko niin hyvä ja annatte Jacket-pojalle, joka on ollut mukanani
koko matkan, eheät housut ja lähetätte hänet ensi tilassa takaisin
itään?"
"Tietysti. Sehän on selvää?" Kenraali laski ystävällisesti kätensä
O'Reillyn olkapäälle lisäten vakavasti: "Tuntisin äärettömän suurta
helpotusta, jos saisin lähettää teidät hänen mukanaan, sillä minä
pelkään seikkailunne päättyvän onnettomasti. Matanza on helvetti, joka
on jo niellyt kansalaisiamme tuhansittain, ja minä pelkään, ettette
ymmärrä vaaran suuruutta, johon antaudutte."
Tämä hyvää tarkoittava varoitus ei vaikuttanut O'Reillyyn rahtuakaan,
eikä hän näyttänyt kuulevankaan joka taholta satelevia pyyntöjä luopua
mielettömästä suunnitelmastaan, joka oli pian tullut koko leirin
tietoon. Hän päinvastoin laittoi kaikki kuntoon lähtöä varten ja oli
koko iltapäivän mitä parhaimmalla tuulella, kun monet todistivat
todeksi, että Rosa oli mennyt seuralaisineen kaupunkiin ennen Cobon
hävitysretkeä.
Betancourtin armeijassa oli eräs mies, joka oli piileskellyt
vuoristossa silloin kun Asensio oli perheineen lähtenyt
keskitysleiriin, ja häneltä O'Reilly kuuli ensimmäiset luotettavat
selostukset Cobon vapaaehtoisten harjoittamista julmuuksista. Mies oli
menettänyt vaimonsa, pienen poikansa ja kaikki, mitä hän oli omistanut,
ja pudistaen nyrkkiään taivasta kohti hän kirosi nyt raivoisasti
onnettomuuksiensa aiheuttajan.
"Elän vain sentähden", huusi hän käheästi, "että saisin kohdata tuon
miehen ja silpoa hänet pala palalta, niinkuin hän silpoo naiset ja
lapset."
Ikävimmän tehtävänsä O'Reilly jätti viimeiseksi. Kun kaikki muut
valmistukset oli tehty ja hän oli ottanut kaikista seikoista
mahdollisimmin tarkan selon, vei hän Jacketin hiukan syrjään ja
ilmoitti, että heidän täytyi erota seuraavana aamuna, mutta kuten
hän oli odottanutkin ei poika ottanut hänen sanojaan kuuleviin
korviinsakaan, ja kun O'Reilly ei antanut perään, turvautui Jacket
samoihin voimakeinoihin, jotka olivat murtaneet Gomezinkin vastarinnan.
Ensin hän alkoi itkeä, joka kiihtyi lopulta semmoiseksi ulvonnaksi,
että koko leiri oli herätä, mutta O'Reilly oli järkähtämätön. "Ole
vaiti!" sanoi hän pojalle. "Minä en huoli sinua mukaani, ja sillä hyvä."
"Ette voi jättää minua", itki Jacket. "Olette ainoa ystäväni."
"Kun yhdenkin miehen on vaikea pujahtaa vartijaketjujen läpi, niin
kaksi joutuisi varmasti kiinni", selitti O'Reilly.
"Espanjalaiset tappavat teidät!" valitti Jacket.
"Sitä suuremmalla syyllä on sinun siis parempi jäädä tänne."
Jacket polki kiukuissaan paljasta jalkaansa ja huusi kimeästi: "Ette
_voi_ jättää minua -- ette _voi_!"
"Kuulehan nyt. Matanzassa on ankara nälänhätä, siellä raivoavat taudit,
ja ihmiset kuolevat kaduille."
"Tulen vähällä toimeen."
Mutta Johnnie pudisti päätään, ja Jacket raivostui aivan suunniltaan.
Hän riehui kuin villitty ja sadattelujen tulva, jonka hän päästi
valloilleen, oli aivan hämmästyttävä. Hän kirosi espanjalaiset,
O'Reillyn, itsensä ja koko maailman ja ihmiskunnan, ja tuomitsi
synkästi naisen, joka oli tunkeutunut hänen ja hänen hyväntekijänsä
väliin. Viimemainittu kuunteli hymyillen pojan raivonryöppyä.
"Olet sisukas poika", nauroi hän, kun Jacket oli hiukan tyyntynyt.
"Pidän sinusta ja ottaisin sinut mielelläni mukaani, jos vain voisin.
Mutta yritys, johon nyt ryhdyn, ei ole poikasia varten, niin että tämä
metelöimisesi ei hyödytä mitään."
Jacket turvautui nyt todisteluihin. Hän koetti kaikella
kaunopuheliaisuudellaan näyttää toteen, että hänen apunsa oli
korvaamaton tämmöisissä vaarallisissa tehtävissä, ja selitti olevansa
ainoa sopiva henkilö koko Kubassa jakamaan O'Reillyn vaarat ja
vaikeudet. Ensinnäkään hän ei pelännyt espanjalaisia lainkaan, eikä
keitään muitakaan -- sanoja seurasi kuvaava olkapäiden nykäys, ja
viekkauteen, neuvokkuuteen ja varovaisuuteen nähden hänellä ei ollut
vertaistaan koko maailmassa. Ja jos tuli kysymykseen kestää puutetta
ja kärsimyksiä, niin hän oli todellinen spartalainen -- hän oikeastaan
rakasti köyhyyttä ja puutetta. Hän oli vaitelias -- ominaisuus oli
perinnäinen hänen suvussaan ja taito selvitä kaikista tilanteista
oli hänen vahvin puolensa. Nälkä ei häntä peloittanut -- siitä ei
O'Reillyn tarvinnut olla lainkaan huolissaan, sillä hän söi vähän ja
lihoi lakastuneilla lehdilläkin. Sairastuako? Mitä tyhjää! Jacketia
aivan nauratti. Hän tunsi taudit paremmin kuin moni lääkäri ja oli
etevämpi sairaanhoitaja kuin kuunaan neiti Evans. Hän ei tahtonut
mitenkään kerskailla, vaan oli päinvastoin aina hyvin vaatimaton,
minkä hänen kaikki ystävänsä saattoivat todistaa, mutta hänen täytyi
nyt totuuden nimessä tehdä tiettäväksi, että hän oli juuri sopiva
O'Reillyn toveriksi. Hän ei yksinkertaisesti voinut kehua itseään
liiaksi ja vannoi sielunsa autuuden nimessä, ettei hän voinut ajatella
mitään tehtävää, johon hän ei kykenisi, eikä voinut ymmärtää, miksi
hänen hyväntekijänsä ei tahtonut käyttää hyväkseen hänen hämmästyttävää
nerokkuuttaan. Yritys oli vaikea, ja hänettä se varmasti epäonnistuisi.
Johnnie kuunteli vaieten, eikä häntä hymyillyttänytkään, sillä pojan
kiihkeys oli liikuttava ja nosti melkein kyyneleet hänen silmiinsä. Nyt
vasta hän huomasi, kuinka suuresti hän oli kiintynyt tuohon omituiseen
poikaan, ja kun tämä lopetti katsoen toivehikkaasti häneen, kiersi
Johnnie kätensä hänen ympärilleen.
"Uskon kaikki mitä sanot, Jacket", sanoi hän, "mutta sinä et voi tulla."
Jacket riistäytyi irti ja istahti vähän matkan päähän ottaen taskustaan
puoleksi poltetun sikaarin, jonka hän sytytti, ja katseli kyräten
ystäväänsä. Ja illan kuluessa O'Reilly näki useasti tuon synkän ja
vihaisen katseen seuraavan itseään.
Kenraali Betancourt oli seuraavana aamuna varhain ylhäällä sanoakseen
jäähyväiset vieraalleen, ja oli, huolimatta yrityksestä tehdä ero
mahdollisimman hilpeäksi, ilmeistä, ettei hän toivonutkaan saavansa
enää nähdä tuota huimapäistä amerikkalaista.
Tämä huonosti salattu surumielisyys ei masentanut lainkaan Johnnien
hyvää tuulta, sillä hänellä oli, kuten hän itse sanoi, rahaa taskussa,
ja Matanza oli lähellä. Mutta sanoessaan hyvästit Jacketille tunsi
hän suurta pettymystä. Kummallista kyllä suhtautui poika melkein
välinpitämättömästi hänen lähtöönsä ja tuskin ojensi kättään hyvästiksi
kuitaten O'Reillyn jäähyväissanat huolettomalla "_Adios_!"
"Emmekö eroakaan hyvinä ystävinä?" kysyi tämä loukkaantuneen
hämmästyneesti.
"Tietysti!" vastasi Jacket kohauttaen olkapäitään ja kääntyi poispäin.
Jacket oli herttainen poika, jonka kiintymys oli lämmin ja välitön ja
jonka mieltä oli hyvin vaikea pahoittaa. Lähtiessään leiristä kenraali
Betancourtin antaman oppaan seurassa O'Reilly oli sentähden enemmän
pahoillaan kuin hän tohti myöntääkään.
Ilma oli kostea ja raikas yöllisen sateen jälkeen, mutta pilvetön
taivas ennusti helteisen päivän olevan tulossa. Sade oli pehmittänyt
tiet, ja savisilla paikoilla upposivat hevosten jalat syvälle liejuun.
Kun oli menty erään kallioisen harjanteen poikki, tultiin aavalle
viettävälle rinteelle, jossa kasvoi polvenkorkuinen ruoho ja runsaasti
putelipalmuja, noita omituisia puita, joiden runko on laajentunut
aivan suuren saviruukun muotoiseksi. Siellä täällä näkyi kaadettuja
ja kuihtuneita kaalipalmuja, joiden viheriä ydin oli jo kauan ollut
kapinallisten pääravinto. Espanjalaisten kirveet olivat olleet täällä
työssä, eikä ainoaakaan puuta oltu säästetty. Alempana olevan laakson
vehreydestä erotti silmä jo kauas korkean kuningaspalmun, tuon kuuman
ilmanalan metsien valtijaan, joka tekee Kuban maisemat niin erikoisen
ihaniksi.
"Tuolla on valtatie", sanoi opas viitaten laaksoon, "johon tämä polku
päättyy, ja tuolla" -- hän kääntyi pohjoista kohti -- "on Matanza.
Jumala kanssanne ja älkää juoko kaivovettä, sillä se on sateen
saastuttama." Heilauttaen hymyillen kättään mies pyöräytti ratsut
ympäri ja katosi viidakkoon.
Laskeutuessaan rinnettä alas O'Reilly tunsi olevansa todellakin yksin
ja vihollisen alueella. Pinar del Rion itäpuolella olevat kukkulat
ja metsät olivat kubalaisten hallussa, mutta kaupunkien läheisissä
laaksoissa ja tasangoilla olivat espanjalaiset herroina. O'Reilly
tiesi, että hänen oli nyt tultava yksin toimeen. Yrityksen koko
menestys ja hänen henkensäkin olivat vain sen varassa, miten taitavasti
hän osasi näytellä kurjaa ja avutonta "rauhoitettua". Hän tunsi
mielessään outoa jännitystä, joka ei ollut suinkaan miellyttävä.
Tie, jolle hän tuli, kierteli punertavien savitöyräitten välissä,
eikä ihmisasuntoja näkynyt missään; laakso oli aivan autio. Tuo ennen
niin viljava seutu oli kuollut, ei kuulunut kukon laulua, ei tiukujen
kilinää eikä karjan ammumista. Tämä lohduton tyhjyys teki O'Reillyyn
masentavan vaikutuksen, sillä siinä oli jotain kaameata ja uhkaavaa.
Keskipäivällä tuuli tyyntyi ja helle kävi sietämättömäksi. Johnnie
meni lähimpään varjopaikkaan odottelemaan sadetta, joka oli pian
tulossa itäisellä taivaalla ajelehtivista pilvistä päättäen, ja
alkoi syödä niukkaa murkinaansa. Hän kuori juuri maukasta perunaa,
kun takaa kuuluva ääni sai hänet ponnahtamaan äkkiä seisoalleen ja
pyörähtämään ympäri. Häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus. Noin
viidenkymmenen askeleen päässä istui paljasjalkainen poika, joka myös
kuori rauhallisesti perunaa. Se oli Jacket. Ruskeat posket olivat
itkusta turvonneet, ja hän katseli O'Reillyä kysyvästi ja soimaavasti
kirkkailla silmillään alta kulmain kyräten.
"Jacket!" huusi O'Reilly. "Mitä hittoa sinä täällä teet?"
"Saanko tulla mukaanne?" kysyi tungettelija.
"Vai niin! Lähdit kuitenkin jälkeeni, vaikka minä sanoin, etten huoli
sinusta!" O'Reillyn ääni oli nuhteleva, mutta se ei vaikuttanut poikaan
vähääkään.
"Katsos nyt", O'Reilly astui lähemmäksi, "koeta nyt olla järkevä,
Jacket." Mutta Jacket oli varuillaan, ja tunkien perunan suuhunsa hän
peräytyi turvallisen väli matkan päähän. Hän ei ilmeisesti luottanut
O'Reillyn aikeisiin, ja mutisten jotakin hän sieppasi käteensä tukevan
seipään.
"Tule tänne!" käski O'Reilly.
Mutta Jacket pudisti vain päätään, ja saatuaan perunan niellyksi hän
käski ihanteensa mennä Kubaa hiukan kuumempaan paikkaan.
"Olen sisukas poika", sanoi hän, "äläkä rupea kujeilemaan kanssani."
Sitten vaihdettiin muutamia sanoja, ja kun poika huomasi, ettei
hänelle aiottu tehdä mitään pahaa, istahti hän kuuntelemaan. Mutta
kaikki nuhteet ja pyynnöt eivät hyödyttäneet mitään. Hän kielsi
lähteneensä hyväntekijänsä jälkeen ja sanoi olevansa vapaa mies, joka
sai mennä minne hän itse tahtoi. Jos kävi siten, että hän saapui
Matanzan kaupunkiin silloin kun O'Reilly sattui tulemaan sinne, oli se
vain kohtalon oikku, ja jos hänen seuransa oli vastenmielinen, niin
O'Reillyhän saattoi odottaa ja tulla myöhemmin; se asia ei liikuttanut
Jacketia lainkaan. Hänen täytyi toimittaa Matanzassa muutamia tärkeitä
asioita, eikä hän aikonut kääntyä takaisin. Poika, valehteli oikein
roimasti, oikein julkeasti, mutta piti siitä huolimatta kuulijaa
tarkoin silmällä.
"No hyvä", sanoi O'Reilly vihdoin. "Mennään sitten yhdessä."
Jacketin kasvot kirkastuivat heti, ja hän aivan säteili tullessaan
lähemmäksi.
"Minulla on aina omat keinoni, vai mitä, hitto vie?" nauroi hän.
"Onpa tosiaankin." O'Reilly pani kätensä hellästi uskollisen
aseenkantajansa hartioille. "Ja minun täytyy sanoa, että olen sangen
iloinen, kun pidit oman pääsi. Minusta alkoi tuntua niin -- niin
yksinäiseltä. En tiennyt, että pidin sinusta niin paljon. Mutta meidän
täytyy tehdä jokin sotasuunnitelma, jonka mukaan sitten toimimme.
Olepas vaiti -- sinun oikea nimesihän on Narciso --?"
"Narciso Villar."
"Aivan niin. Minä olen sitten Juan Villar, sinun vanhempi veljesi, ja
tästä lähtien puhumme vain espanjan kieltä. Sano minulle nyt, mikä oli
isämme nimi, missä kotomme oli ja mitä me nyt puuhailemme."
Luonnon odottaessa hengähtämättä sateen puhkeamista he istuivat päät
yhdessä keskustellen kiihkeästi, ja kun tuuli vavahdutti puiden oksia
ja viileä sade alkoi rapisuttaa lehtiä, tarttuivat he myttyihinsä ja
lähtivät jatkamaan matkaansa. Suuret sadepisarat kastelivat nopeasti,
ja ohuet vaatteet tarttuivat ihoon kiinni veden virratessa ruumista
pitkin. Mustien pilvien peittämällä taivaalla risteilivät kirkkaat
salamat, ja avaruuden täytti huumaava jyrinä, mutta he astelivat
hilpeästi eteenpäin lotisevalla tiellä.
Jacket oli taas aivan entisellään, ja kumartuen vihuria vasten
hän koetti pysytellä O'Reillyn rinnalla. Hän koetti viheltääkin,
mutta hänen hampaansa kalisivat raikkaassa tuulessa niin, ettei se
onnistunut, ja karkoittaakseen vilun ruumiistaan ja rohkaistakseen
ystäväänsä hän alkoi sitten hyräillä jotakin laulunpätkää. Nyt
kun hänet oli vihdoinkin otettu osakkaaksi yritykseen, oli hänen
velvollisuutensa ei vain jakaa vaarat, vaan myöskin koettaa lieventää
yhteisiä kärsimyksiä ja huolehtia, ettei aika käynyt pitkäksi.
Sade oli kylmä, tien vieressä kasvavat orjantappurat viiltelivät
julmasti paljaita sääriä ja vatsassa oleva yksinäinen peruna kaipasi
kipeästi kumppania, mutta ilo, ylpeys ja innostus paisuttivat hänen
rintaansa, ja hän oli mielestään onnellinen, hyvin onnellinen poika.
Eikö hän ollut löytänyt veljensä, joka rakasti häntä? Viimemainittua
seikkaa ei tarvinnut epäilläkään, sillä O'Reillyn katse oli
aina sanomattoman lempeä ja hymyilevä, kun hän katsahti hentoon
kumppaniinsa, ja hänen äänensä oli ystävällinen ja sydämellinen. Siinä
oli mies, jonka puolesta kannatti vaikka kuolla, ajatteli Jacket.
Sadekuuro meni pian ohi, ja hetkisen kuluttua olivat vaatteet kokonaan
kuivuneet kuumassa auringonpaisteessa. Illan tultua Villarin veljekset
yöpyivät erääseen vanhaan sokerimyllyyn, tahi oikeammin sen raunioihin,
ja seuraavana päivänä he saapuivat puolenpäivän tienoilla Matanzan
näkyviin.
O'Reilly tunsi äkillistä liikutusta nähdessään tuon tutun kaupungin.
Etäältä katsoen se oli aivan samanlainen kuin ennenkin, vain sillä
erotuksella, että sinisenä päilyvä satama oli melkein tyhjä, kun
taas harjanne, jonka takana oli Yumuri -- tuo onnen laakso, joka oli
hänen ajatuksissaan niin läheisesti liittynyt Rosa Varonaan -- näytti
hymyilevän hänelle vanhan ystävän lailla. Kuinka lukemattoman monta
kertaa hän kysyikään itseltään, mahtoiko hän tulla vielä ajoissa
lemmittyään pelastamaan, vai olivatko nuo kohtalon sallimat onnettomat
viivytykset murskanneet iäksi heidän onnensa.
O'Reilly tiesi, että vaikka Matanza oli vankila ja rutonpesä, oli Rosan
kaltainen tyttö siellä alttiina paljon hirveämmille vaaroille kuin
vankeus ja kulkutaudit, ja tuo ajatus kiusasi häntä sanomattomasti.
Elonmerkkejä alkoi ilmestyä vähitellen. He näkivät pieniä puutarhoja ja
jonkun pellonpalasen ja kohtasivat kaupunkiin matkaavia kuormarattaita,
ja täytyipä heidän kerran kätkeytyä nopeasti tien viereen, kun
espanjalainen ratsuväenosasto karahdutti ohi.
O'Reilly pysähtyi puhuttelemaan erästä ryppynaamaista vanhusta, joka
lepuutti uupuneita juhtiaan.
"Kaupunkiinko matka?" kysyi ukko. "Nälkäkö pakotti? No niin, sehän on
aivan samantekevää, missä nälkään nääntyy."
Jacket varasti kuormasta sokeriruo'on, jota hän alkoi pureskella.
"Mahtanevatko sotilaat päästää meidät menemään?" kysyi Johnnie.
"No, mikäs, ettei." Ukko naurahti ontosti ja lisäsi sitten vakavasti:
"Kääntykää takaisin metsiin kuolemaan. Matanzassa on vain raatojen
löyhkää. Kääntykää takaisin sinne, jossa ilma on puhdas." Hän heilautti
pitkää piiskaansa ja vankkurit lähtivät valittavasti natisten
liikkeelle.
Ansaan pääsee aina helposti. Sotilaita vilisi kaikkialla, mutta he
eivät näyttäneet huomaavankaan noita kahta kurjaa kulkuria, jotka
olivat niin repaleiset, ettei tarkastus olisi mitään hyödyttänyt. Pari
kertaa heille tehtiin muutamia ylimalkaisia kysymyksiä ja käskettiin
sitten mennä edelleen, mitä kehoitusta he vaieten noudattivat, ja
ennenkuin he tiesivätkään he olivat päässeet vahtien ohi kaupungin
laitaan ja yhtyneet kerjäläisten viisitoistatuhantiseen armeijaan.