_Trocha_ -- estelinja tahi juoksuhauta -- oli ehkä kaikista
omituisin taistelukeino, johon espanjalaiset turvautuivat Kuban
itsenäisyyssodissa. Martinez Campos rakensi ensimmäisen _trocha'n_
kymmenvuotisen sodan riehuessa Cubitaksesta hiukan länteen, jossa
saari on kaitaisin, toivoen tämän keinotekoisen sulun avulla voivansa
rajoittaa kapinaliikkeen saaren itäpäähän, mutta hän pettyi siinä
yhtä surkeasti kuin toimeenpannessaan laajan suunnitelmansa keskittää
kaikki maalaisväestö kaupunkeihin, mikä toimenpide osoittautui
myös aivan hyödyttömäksi. Mutta vasta Weylerin aikana nämä kaksi
rauhoittamiskeinoa, _trocha_ ja keskitysleirit, otettiin mahdollisimman
laajaan ja mitä voimaperäisimpään käytäntöön, ja tulos olikin
sellainen, että koko maailma kauhistui, ja Weylerinkin kaltainen
julmuri saattoi olla tyytyväinen. Uusia estelinjoja rakennettiin
kaikille tärkeimmille paikoille ja koko maaseutu hävitettiin tyhjäksi
ja autioksi, mutta kaikista näistä voimakeinoista huolimatta ei
espanjalaisten asia kuitenkaan edistynyt, vaan päinvastoin huonontui.
Estelinjat ja vankileirit muuttuivat espanjalaisten omiksi hautuumaiksi.
Weylerin estelinjat oli huolellisesti rakennettu piikkilankaestein
ja lukuisin linnakkein ja maksoivat miljoonia, mutta sekä niiden
kaivaminen että miehitys vaativat lukemattomia uhreja. Espanjalaisten
lapiot möyrivät kuumeen ilmoille höyryävistä soista, ja kun joukot
majailivat varustuksissa toimettomina helteessä ja sateessa, olivat
nuo peloittavat kenraalit Kesä-, Heinä- ja Elokuu taukoamattomassa
työssä kapinallisten puolesta pinoten valtaisia ruumiskasoja
pitkin estelinjoja. Ja niin kauan kuin kaupungit olivat tulvillaan
rauhoitettuja ja ilma kulkutautien saastuttama, kuoli espanjalaista
varusväkeä kuin kärpäsiä myrkytetyn raadon ympärille.
Ylänkömaiden viileydessä ja tasankojen puhtaassa ilmassa, jossa
kapinalliset oleskelivat, asui terveys. Nämä kapinalliset olivat
kyllä laihoja, rääsyisiä ja huonosti aseistettuja, joita nälkä piti
alituisessa liikkeessä, mutta he olivat terveitä, eivätkä kulkutaudit
saaneet jalansijaa heidän keskuudessaan.
Johnnien lähtiessä Matanzaan oli sota -- sota, jossa ei ollut
taisteluja, ei voittoja eikä tappioita -- muuttunut julmaksi
kestävyyskilpailuksi. Idässä, jossa kapinalliset isännöivät, oli
vielä elintarpeita jonkun verran, mutta Campoksen rakennuttaman
Jucaro-Maron-_trocha'n_ toisella puolella vallitsi äärimmäinen hätä.
Lähinnä oleva alue, jota kubalaiset mainitsevat nimellä Los Villas,
veti jo viimeisiä henkäyksiään, ja Matanzan, Havannan ja Pinar del
Rion kokonaiset maakunnat olivat jo kauan sitten sanan täydessä
merkityksessä kuolleet. Nämä kolme viimemainittua olivat kuin
luurangot, joiden luista Weyler oli lihat nokkinut.
Jucaro-Maron-_trocha'a_, joka oli rakennettu saaren poikki menevän
rautatien yhteyteen, oli sitten Campoksen jälkeen paljon korjailtu ja
vahvistettu. Aina neljännespenikulman päässä oli pieniä linnakkeita,
jotka olivat puhelin ja lennätinyhteydessä keskenään ja välille
sijoitettujen lukuisien vahtikojujen kanssa. Viidakko oli harvennettu
molemmin puolin, ja pitkiin kantoihin ja kaatuneisiin puunrankoihin
oli laitettu niin tiheä piikkilankaeste, että päivälläkään tuskin
olisi voinut sen läpi ryömiä. Vartijat olivat valppaat, sormi aina
liipasimella, ja Jucaro-Maron-_trocha_'lla seurasi seis-käskyä heti
laukaus.
O'Reilly otti mukaansa kolme seuralaista -- aina uskollisen Jacketin,
erään vanhan ja ryppynaamaisen camagueyanin, joka tunsi maakuntansa
kaikki polut yhtähyvin kuin kettu tuntee luolansa, ja erään vaiteliaan
_guajiron_, joka ollen lännestä kotoisin tunsi tarkoin lännen hävitetyt
alueet. Molemmat oppaat, jotka olivat menneet _trocha'n_ poikki
useamman kuin yhden kerran, puhuivat halveksien koko laitoksesta, ja
heidän huolettomuutensa tarttui O'Reillyynkin Jacketin varoituksista
huolimatta.
Johnnie ei ollut ajatellutkaan ottaa Jacketia mukaansa, mutta kun hän
ilmoitti lähtevänsä, sanoi poika tulevansa mukaan. Kun ei muu ollut
auttanut, oli Jacket mennyt suoraan kenraali Gomezin puheille. Hän oli
selittänyt kyynelsilmin, että isänmaanrakkaus oli kylläkin hyvä ja
ihailtava ominaisuus, mutta hänen isänmaanrakkautensa ei ollut hetikään
niin pyhä kuin hänen kiintymyksensä Johnnie O'Reillyyn. Hän oli
luvannut jakaa amerikkalaisen ystävänsä kanssa niin hyvät kuin pahatkin
päivät, eikä mikään inhimillinen mahti voinut heitä erottaa, vakuutti
poika. Hän uhkasi sitäpaitsi riisua heti aseensa, ellei hän saisi
seurata hyväntekijäänsä länteen, missä tapauksessa kenraali Gomez saisi
vapauttaa Kuban miten parhaiten taisi. Jacketin puolesta sai Kuba mennä
vaikka helvettiin -- hän ei liikauttaisi sormeakaan sen pelastamiseksi.
Mutta kummallista kyllä ei kenraali Gomez lainkaan säikähtynyt, vaan
käski tunnettuun juroon tapaansa pojan mennä selkäsaunan uhalla heti
tiehensä. Mutta Jacket oli päättänyt pitää oman päänsä ja oli sisukas.
Kuullessaan kenraalin kylmän kiellon hän vallan raivostui. Hyppien
aivan tasajalkaa hän vuorotellen itki, kirosi ja rääkkyi kuin villitty
ja heittäytyi vihdoin maahan pieksäen sitä nyrkeillään kyynelten
valuessa poskia pitkin. Eikä hän vaiennut, vaikka Gomez ärjyi ja
noitui, vaan kirkui vastaan yhä hurjemmin, niin että tuo vanha soturi
oli vihdoin hyvillään voidessaan päästä pojasta eroon antamalla tälle
luvan mennä O'Reillyn mukaan. Samalla hän ennusti, että tuon itsepäisen
poikarakkarin kävisi hyvin todennäköisesti juuri siten kuin tämä oli
äskeisissä uhkailuissaan Kubasta lausunut.
Saatuaan tahtonsa perille Jacket korjasi luunsa tavallista sukkelammin
ja riensi riemuiten rakkaan O'Reillynsä luo.
Noin viidenkymmenen penikulman vaivalloisen ratsastuksen jälkeen
saavuttiin _trocha'n_ luo toisena aamuna Cubitaksesta lähdön jälkeen
ja leiriydyttiin sopivaan paikkaan. Myöhemmin päivällä hiipi Hilario,
tuo vanha camagueyani, tiedustelemaan. Hän palasi hämärissä, mutta ei
puhunut mitään, mitä hän oli nähnyt, ja vasta O'Reillyn toimeenpaneman
ankaran ristikuulustelun jälkeen hän ilmoitti vastahakoisesti, että
kaikki näytti hyvin lupaavalta. Hän oli katsonut ylimenopaikan
valmiiksi ja yöllä oli sitten yritettävä. Muuta ei vanhus sanonut
kaikista ponnisteluista huolimatta, ja Johnnie ihmetteli levotonna,
eikö tämä vastahakoisuus johtunut pikemmin pelosta kuin synnynnäisestä
juroudesta. Oli sen asian laita nyt miten oli, miehen käytös ei
tuntunut lainkaan luottamusta herättävältä, ja kun ilta pimeni,
hermostui Johnnie yhä enemmän.
Vaatimaton illallinen oli pian syöty. Sitten seurasi pitkä ja
herpaiseva odotus, sillä kirkas kuu purjehti korkealla pilvettömällä
taivaalla ja oppaat kieltäytyivät liikahtamasta askeltakaan ennenkuin
se oli laskenut. Yö oli tyyni ja hiljainen eikä viidakossa lehtikään
värähtänyt. Miesten ympärillä pilveilevät sääsket vain lauloivat
ikuista ääretöntä nälkäänsä ja silloin tällöin kuului jonkun yöeläimen
käheä äännähdys, joka oli välistä tuttu ja välistä taas kummallinen
ja outo. Kuta pitemmälle yö kului sitä vilkkaammaksi elämä vilkastui
viidakossa. Kuului vihellyksiä, äänekästä kotkotusta ja toisinaan
kuin kimeätä naurua, oksat heilahtelivat ylhäällä, joka taholta
kuului liikettä ja risahtelua, ja äkillistä hiljaisuutta seurasi
aina sitä vilkkaampi toiminta. Istuessaan siinä sääskien syöttinä ja
noiden salaperäisten äänten ympäröimänä ja ajatellessaan uhkarohkeata
suunnitelmaansa, joka oli pian toteutettava, O'Reilly alkoi kirota
vilkasta mielikuvitustaan ja kadehti kumppaniensa välinpitämättömyyttä.
Jacketkin, huomasi hän, kesti jännityksen paremmin; poika oli hilpeä ja
jutteli entiseen tapaansa eikä välittänyt vähääkään ympäristöstä. Kun
sääsket kävivät kovin kiukkuisiksi, veti hän housut vastahakoisesti ja
kiroillen jalkaansa.
O'Reillystä näytti kuu pysyvän aivan yhdessä kohden taivaan laella,
ja hän oli jo monta kertaa antamaisillaan lähtökäskyn, mutta ajatteli
sentään että aukealla täytyi kuutamon olla paljon kirkkaamman kuin
sankan lehdistön varjostamalla leiripaikalla. Hetkisen kuluttua hän
alkoi jälleen miettiä, mahtoivatko hänen oppaansa olla niin luotettavia
kuin oli sanottu, ja johtuiko Hilarion itsepäinen vaiteliaisuus vain
synnynnäisestä juroudesta vai pelosta tahi jostakin muusta. Molemmat
olivat hänelle aivan oudot, eikä hänellä ollut mitään takeita heidän
rehellisyydestään. Kun jonkun petoksen mahdollisuus oli kerran johtunut
hänen mieleensä, vaadittiin voimakas tahdon ponnistus, että hän pääsi
epäluuloistaan ja sai takaisin entisen lujan luottamuksensa kubalaisten
vilpittömyyteen -- olosuhteisiin nähden sangen niukka lohdutus.
Keskiyöllä virinnyt lämmin ja kostea tuulenhenki nostatti taivaalle
muutamia pilvenhattaroita, jotka aika-ajoin peittivät kuun kuin ohut
huntu, ja O'Reilly toivoi jo, että nuo pienet pilvet olivat myrskyn
ennustajia. Mutta mitään myrskyä ei kuulunut, ja vasta sitten kun yön
kuningatar oli häipynyt puiden latvojen taakse, vanha Hilario polki
savukkeensa sammuksiin ja alkoi satuloida hevostaan. Toiset seurasivat
ripeästi hänen esimerkkiään, ja kun Hilario tunkeutui pimeään metsään,
tulivat toiset varovasti jäljessä. Puhella ei tohdittu, ja vain kavion
kolahdus puunjuuriin ja kiviin, satulan nahkojen narahtelu ja oksien
heilahtelu ilmaisivat miesten läsnäolon.
Kun oli kuljettu pari penikulmaa, pysäytti Hilario hevosensa, ja toiset
tulivat lähemmäksi. Yön tummaa taivasta vasten erotti selvästi, että
viidakko harveni edessäpäin. Kuunneltuaan hetkisen Hilario laskeutui
hiljaa satulasta ja hiipi eteenpäin toisten jäädessä jännitettyinä
kuuntelemaan. Yön tuhannet äänet kuuluivat jälleen -- sirkkojen
sirkutus, puusammakkojen kimeät huudot ja sääskien yksitoikkoinen
soitto.
Hilario palasi sanomaan, että kaikki oli hyvin, ja jokainen laskeutui
satulasta käärimään hevosten kavioiden ympärille säkkikaistaleita,
joita oli varattu mukaan tätä tarkoitusta varten. Sitten he hiipivät
yksitellen aukeaman laitaan. _Trocha_ oli heidän edessään.
Viidakon pimeyteen verraten tuntui yö nyt paljon valoisammalta, ja
O'Reilly näki edessään noin neljännespenikulman levyisen aukeaman,
joka oli täynnä pitkiä kantoja ja kaatuneita puunrunkoja ja joka
ulottui oikealle ja vasemmalle silmänkantamattomiin. Toisella puolella
oleva metsä oli kuin tumma seinä vaaleampaa taivaanrantaa vasten,
ja aukeaman keskellä kohosi rautatiepenkere, jonka kahden puolen
näkyi pari lennätinpylvästä. Kaikki oli hiljaa, eikä elonmerkkiäkään
ollut huomattavissa. Koko paikka oli kuin kuollut. Ja kuitenkin, kun
O'Reilly katseli aukeamaa, tuntui hänestä, että siellä oli kätkössä
paljon miehiä, jotka tuijottivat häneen pimeästä. Rungot muuttuivat
sotilaiksi, aavemaisia hahmoja liikkui ratapenkereellä ja kannotkin
näyttivät liikkuvan.
O'Reilly tunsi käteensä pistettävän suitset ja kääntyessään katsomaan
hän näki Hilarion tarkastelevan tukevia levysaksia.
"Tulenko mukaan?" kysyi hän oppaalta.
Tämä pudisti päätään. "Antonio tulee mukaani vartioimaan minun tehdessä
tietä", sanoi hän: "Jos kuulette tahi näette jotakin, niin --"
"Sh!" suhahti Jacket. "Katsokaa! Tuolla!" Lyhdyn tapainen kirkas
valopiste oli ilmestynyt pimeästä ja laskeutui nopeasti ratapenkerettä
alas.
O'Reilly tarttui lujasti vanhan camagueyanin käsivarteen ja kysyi
epäluuloisen terävästi: "Mitä tuo merkitsee -- hälyytyskö?"
Hetkisen seurasivat miehet hengittämättä mutkitellen liikkuvaa valoa ja
sitten Antonio kuiskasi naurahtaen: "Tuliperhonen! _Cucullo_! Ettekö
ole ennen nähnyt _cuculloa_, kun ette tunne sitä?" Ja varmistettuaan
varovasti karbiininsa Antonio kiristi hiukan nuoranpätkää, joka hänellä
oli vyönä.
O'Reilly huokaisi helpotuksesta. Hän ei ollut milloinkaan tottunut
noihin kuuman ilmanalan jättiläiskiiltoperhosiin, vaikka hän oli
usein vahdissa ollessaan katsellut kelloaan niiden avulla ja nähnyt
kubalaisten naisten pitävän niitä hiuskoruinakin.
"Kylläpä minä säikähdin!" mutisi hän.
Hilario jatkoi: "Jos jokin käy hullusti, niin odottakaa tässä. Älkää
ratsastako tiehenne, ennenkuin --"
"Älkää pelätkö. En jätä teitä", vakuutti O'Reilly.
Nuo kaksi valkopukuista olentoa hiipivät tiehensä ja häipyivät
pian näkyvistä. Yö oli helteinen ja surullisesti laulavat sääsket
kerääntyivät pilveksi odottavain ympärille purren kiukkuisesti.
Hetkisen kuluttua korskahti eräs hevosista, ja Jacket kiroili
hermostuneesti.
"Tahtoisinpa tietää, missä me oikein olemme?" mutisi poika.
"Tunnetko nuo miehet?" kysyi O'Reilly.
"En. Ja Jumala armahtakoon minua enää joutumasta semmoisten
hakoniskojen seuraan."
"Toivottavasti he ovat rehellisiä."
"Hm! Minä en usko mitään, mutta mitäpä siitä. Heistä teen pian selvän,
jos he osoittautuvat pettureiksi."
Puolen tunnin kuluttua oppaat palasivat.
"_Dios_!" murahti Hilario. "Tässä espanjalaisessa kitarassa on paljon
kieliä, ja siitäpä nouseekin aika meteli, kun he huomaavat, miten
kubalaisen sakset purevat." Vanhus näytti olevan jo paremmalla päällä,
ja O'Reilly häpesi äskeisiä epäluulojaan.
"Onko tie selvä?" kysyi hän.
"On rautatielle saakka. Siellä kuulimme puhetta ja palasimme takaisin.
Kun pääsemme yli, katkomme langat toisella puolella. Tulkaa nyt
ääneti jäljessäni." Taluttaen hevostaan suupielestä Hilario lähti
aukealle toisten seuratessa varovasti. Kätkeytyminen ei tullut enää
kysymykseenkään, ja pimeys oli heidän ainoa turvansa. O'Reillyä vaivasi
se kiusallinen tunne, että heidän matkueensa oli liian suuri voidakseen
pysyä salassa; hän oli kuin heikolla jäällä liikkuva ihminen,
joka kaikki hermot jännityksessä odottaa ensimmäistä rasahdusta.
Kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta liikkuivat hevoset
peloittavan äänekkäästi, tahi ainakin tuntui siltä, ja huolimatta
Hilarion pujottelusta ei voitu välttää kaikkia piikkilangan mutkia,
jotka viilsivät rikki sekä vaatteet että nahan. Vihdoin saavuttiin
ratapenkereen juurelle ja pysähdyttiin hetkeksi. Oikealta kuului
hiljaista äänten mutinaa. Nuo neljä miestä nousivat mahdollisimman
varovasti penkerettä ylös, menivät radan poikki ja laskeutuivat
toiselle puolelle, ja hetkisen kuluttua he olivat täydessä työssä
pyrkimässä toisen piikkilankaesteen läpi. Hilarion saksien terävät
näpähdykset kuulostivat O'Reillyn mielestä pistoolinlaukauksilta.
He tunkeutuivat eteenpäin kyynärä kyynärältä taivuttaen katkotut
langat varovasti sivulle. Piikit haavoittivat ja jokainen askel oli
harkittava, joten eteneminen kävi sangen työläästi.
Äkkiä kuului takaapäin jyrähtävä huuto "_quin vive_ (kuka siellä)?"
jota tuima pamaus seurasi. Miehet eivät voineet käsittää, mikä oli
ilmaissut heidät. Pamausta seurasi kokonainen yhteislaukaus, kun vahdit
tyhjensivät kiväärinsä heitä kohti.
"Taitavat ampua lepakoita", murahti Hilario.
Antonio kääntyi ympäri ja nosti hanan, mutta toinen sanoi lujasti:
"Oletko järjiltäsi? Jos laukaiset, niin leimahdus ilmaisee
olinpaikkamme ja meidät ammutaan seuloiksi. Piru vieköön hämähäkin,
joka kutoi tämän verkon."
Nyt pantiin miesten rohkeus kovalle koetukselle, sillä tuon sotkuisen
piikkilankatiheikön läpi tunkeutuminen ankarassa kuulasateessa oli
hermoille käypää hommaa. Jostakin kauempaa kuului jokin komentohuuto,
juoksevien askelten töminää, ja oppaille tuli kova kiire. Siepaten
raskaan puukkonsa Antonio alkoi raivoisasti hakata lankoja poikki
auttaakseen Hilariota. Iskujen ääni ilmaisi heidän olinpaikkansa niin
selvästi, ettei Hilario jaksanut lopulta enää hillitä itseään, vaan
sähähti hampaidensa välistä.
"Ampukaa pojat vastaan, niin että metsä kajahtelee; sen leikin kyllä
osaamme!"
O'Reilly oli koko ajan puristanut pyssyään lujasti uskaltamatta
laukaista, ja hänen sydämensä löi kuin moukari. Hän oli ensi kertaa
näin uhkaavassa tilanteessa, eikä hän voinut kyllin ihmetellä, miten
suuresti kiväärin kohottaminen ja laukaiseminen rauhoittivat häntä.
Pyssyn navakka potkaisu helpotti ankaraa mielenjännitystä ja selvitti
ajatustoiminnan, ja hänen Jacketille antama kylmä ja rauhallinen käsky
tähdätä alas hämmästytti häntä itseäänkin. Tyhjennettyään kiväärinsä
panossäiliön yhden kerran pimeyteen hän tarttui hevosten suitsiin
ja lähti taas pyrkimään eteenpäin auttaen välillä oppaita tien
raivaamisessa.
Vihdoin he selvisivät verkosta ja pääsivät viidakon suojaan, jossa
säkkirievut irroitettiin hevosten kavioista, ja sillä aikaa _trocha'n_
puolustajat laskivat yhteislaukauksen toisensa jälkeen umpimähkään
pimeään viidakkoon.
Hilario imi känsäisiin käsiinsä saamia haavojaan ja sylkäisi veren
suustaan sanoen:
"Jos Gomezilla olisi noin paljon ampumavaroja kuin nuo hullut
parhaillaan tuhlaavat, niin hän vapauttaisi Kuban käden käänteessä."
Nyt, kun kahakka oli ohi, alkoi Jacketkin kerskua tapansa mukaan. "Ha!
ha!" nauroi hän. "Ehkäpä nuo vietävät osaavat varoa näyttäytymästä, kun
ensikerran satun taas näille maille. Näittehän! Tänä yönä tein jälleen
monta leskeä."
"Eipä niinkään monta, pelkään", nauroi O'Reilly.
"Tämmöisessä olenkin oikein vanha tekijä, uskokaa pois", väitti Jacket.
"Ammun pimeässä aivan yhtä hyvin kuin päivän aikaan." Tämä oli joka
sana totta, ja kun ei kukaan väittänyt vastaan, jatkoi hän kehumistaan,
kunnes hän äkkiä parahti tuskallisesti.
"Mikäs on hätänä?" kysyi Johnnie.
"No, katsokaa nyt!" valitti sankari. "Muhkeista housuistani on toinen
puoli jäänyt piikkilankatiheikköön!"
Antonio keikahti satulaan sanoen: "Meillä on viidenkymmenen penikulman
matka edessämme, niin että satulaan, _amigos_. Sota kerkeää loppua, jos
tässä kauan lörpöttelemme."