Seuraavina päivinä ei O'Reilly voinut kyllin siunata onnellista
sattumaa, joka oli tuonut Norine Evansin Kubaan. Paluumatkalla San
Antoniosta hän oli huomannut, kuinka sairas ja huono Estevan todellakin
oli, ja hän alkoi pelätä, että tuo pahoinpitelyn, nälän ja taudin
runtelema poika poloinen oli menettänyt järkensä ainiaaksi. Tämä
musertava mahdollisuus aivan hyydytti hänen verensä, kun hän ajatteli,
että noissa kuumeen myllertämissä aivoissa saattoi piillä täysi selvyys
Rosan kohtalosta eikä hän voinut saada sitä mitenkään tietoonsa. Nämä
jännityksen päivät olivat O'Reillyn elämän pisimmät.
Mutta Norine Evans rohkaisi häntä. Kun he saapuivat leiriin, otti
Norine sairaan kokonaan huostaansa ja käski sitten suorasukaiseen
tapaansa O'Reillyn mennä kursailematta levolle, mikä oli tälle sangen
tarpeellista. Estevan oli sairas, hyvin sairas, myönsi hän, kykenevää
lääkäriä ei ollut saatavissa ja hänen oma sairaanhoitotaitonsa oli
sangen puutteellinen, mutta siitä huolimatta hän toivoi voivansa
hoitaa terveeksi nuorukaisen, jonka vahva ja muuten peräti terve
ruumiinrakenne oli hänen paras apulaisensa, kuten hän sanoi
O'Reillylle. Norinen toivehikkuuden lohduttamana O'Reilly nukkui sitten
rauhallisesti koko yön.
Leslie Branch saapui hiukan myöhemmin, sillä pienokainen oli sangen
hankala pidellä, eivätkä toverit välittäneet rahtuakaan hänen
avunpyynnöistään. Hänen tekoaan tuomittiin ankarasti ja väittivätpä
toiset, että hän oli menettänyt kaikki oikeutensa heidän ystävyyteensä
ja osanottoonsa.
Branch otti kaiken todeksi ja oli aivan epätoivon partaalla leiriin
saapuessaan. Toivoen voivansa luovuttaa hankalan taakkansa Norine
Evansille hän kiiruhti suoraan tämän teltalle, mutta Norine oli kuullut
jutun -- Lopez oli varoittanut häntä -- ja pyörsi hänet takaisin.
"Älä pyydäkään minua äidiksi varastamallesi lapselle", sanoi hän.
"Mutta sinun _täytyy_", selitti hän hätääntyneesti "Sinun täytyy!"
"Ei puhettakaan", vastasi Norine. "Ja sitäpaitsi teltassani on jo yksi
sairas."
"Mutta ole nyt armelias! Pienokainen pelkää minua. Katsohan! Olen ollut
pudottaa hänet sen seitsemänkin kertaa, ja minä -- minä jätän hänet
kuitenkin jonnekin."
Mutta Norine oli järkähtämätön. "Minun kynnykselleni et saa
löytökäistäsi ainakaan jättää! Kun kerran rupesit lapsia varastamaan,
niin olisit ensin ajatellut, miten voit niistä huolehtia." Jaksaen
vain vaivoin hillitä halunsa ottaa tuo nälkäinen ja itkevä pienokainen
syliinsä hän lisäsi: "Mene nyt matkaasi ja viihdytä turvattiasi miten
parhaiten taidat, kunnes pojat tuovat lehmän."
"_Viihdytä_!" huudahti Branch traagillisesti. "Viihdyttää nälkäistä
lapsimukulaa! Miten taivaan nimessä se olisi mahdollista?"
"Mitenkäkö? Leiki hänen kanssaan, näyttele kelloasi ja konttaa ja
ilveile, mutta älä millään muotoa anna hänen itkeä. Hän voisi silloin
sairastua."
Branch tuijotti puhujaan kiukkuisesti, mutta muutti sitten käytöksensä
ja alkoi suostutella. "Oi, Norine", pyysi hän, "minä en osaa häntä
hoidella. Se on aivan mahdotonta. Olen kuolemaan saakka väsynyt ja
sitäpaitsi on kelloni koko leirin ainoa, joka käy oikein. En nukkunut
silmän täyttä koko yönä, ja nyt saan valvoa tämänkin yön lapsen kanssa.
Pienokainen on todellakin soma, katsohan, ja on naisellisen hoidon
tarpeessa --"
Norine kohotti teltan lievettä ja viittasi sisään, jossa Estevan
Varona makasi hänen vuoteellaan tuijottaen kattoon ja liikutellen
huuliaan. "Rouva Ruizilla ja minulla on kyllin työtä tuota poika parkaa
hoidellessamme. Hänellä on luultavasti jokin tarttuva tauti, mikäli me
tiedämme."
Branch oli äärimmäisen häpeämätön, itsekäs ja säälimätön. "Minä olen
myös sairas -- paljon sairaampi kuin hän", väitti hän. "Oletko aivan
sydämetön? Minähän panin henkeni alttiiksi hankkiakseni sinulle jotakin
hyvää syödäksesi --"
"Niin! Naurettavin yritys mitä milloinkaan olen kuullut. Mistä tuo
järjetön juoni päähäsi pälkähti?" Norine oli nyt todellakin närkästynyt.
"Tein sen vain sinun tähtesi, ja minusta tuntuu, että vähin
vastapalvelus, minkä --"
"Ainoa ehdoton velvollisuuteni on koettaa pelastaa tämä miespoloinen",
vastasi Norine lujasti. "Paina jalkoihisi nyt! Ottaisin lapsen, jos
voisin, mutta minä en voi."
"Hän kuolee hoidossani", vastusteli Branch.
"Mitä turhia! Hänhän on tervein pikku vauva mitä milloinkaan olen
nähnyt. Odotahan, kun saat hänelle ruokaa, niin saatpas nähdä, kuinka
hän nauraa sinulle." Norine pujahti telttaansa, ja Branch tallusteli
vastahakoisesti tiehensä.
Hän vei pienokaisen ensin Judsonin ja sitten O'Reillyn luo, mutta
molemmat kieltäytyivät jyrkästi sekautumasta asiaan, luvaten
kuitenkin auttaa häntä ruokakysymyksen järjestämisessä. Lasten
hoidosta ylimalkaan he keskustelivat kyllä mielellään, mutta heidän
hyväätarkoittavat neuvonsa saivat Branchin vihan vimmoihin, ja hän
poistui synkästi kiroillen. Eikä hänen mielestään ollut sekään
mikään ystävyyden osoitus, kun toverukset tulivat illalla katsomaan,
miten lypsäminen luonnisti -- yritys, jota kaikki jännityksellä
odottivat, sillä Branch tiesi lehmistä tarkalleen yhtä paljon kuin
pikkulapsistakin.
Leslie alkoi nyt huomata, että häntä vastaan oli tehty täydellinen
salaliitto, ja hän suhtautui tilanteeseen synkällä murjotuksella.
Espanjan kielen taitamattomuus harmitti häntä kuitenkin syvästi, sillä
hän olisi mielellään vastannut joka taholta sateleviin kompiin.
Maailmassa on lehmiä, joita kuka hyvänsä voi lypsää, mutta on
toisenkinlaisia, ja tämä leiriin lainattu mansikki sattui olemaan
pahinta lajia, arka ja hermostunut, jota Branchin tottumaton haparointi
suuresti ärsytti. Savannain vapaudessa kasvaneena se oli tottunut
lujiin ja päättäväisiin miehiin, ja kun Leslie koetti kohteliaasti ja
ikäänkuin anteeksi pyydellen pakkoluovuttaa siltä maidon, puski se
häntä.
Katselijat ilmaisivat äänekkäästi hyväksymisensä, mutta Branch oli nyt
odottamattoman nöyrä ja hiljainen. Hän myönsi olevansa täydellisesti
tottumaton ja pyyteli ystäviään melkein kaunopuheliaasti hakemaan
jonkun asiantuntijan apuun. Mutta Judson selitti vakavasti:
"Nämä kubalaiset eivät tiedä lehmistä enemmän kuin sinäkään."
Ja O'Reilly lisäsi:
"Ne ovat kyllä eteviä härkätaistelijoita, mutta eivät osaa lypsää."
Leslie katsahti puhujiin raivosta kalpeana. "Luulette varmaankin
olevanne nyt kirotun sukkelat, vai mitä? Aiotte pitää hauskaa minun
kustannuksellani, eikö niin? Mutta minä näytänkin, että selviän
pelistä. Jos pitelette lehmää, niin minä lypsän, lypsän, perhana vie,
niin että se pyörtyy."
O'Reilly tarttui elukan sarviin ja Judson hoiteli häntää.
"Vedä lujalle", tiuskasi Leslie, "äläkä anna tuumaakaan perään, tahi
minun käy hullusti."
Kun ystävykset olivat valmiit, lähestyi Leslie varovasti kiuluineen,
mutta päinvastaiselta puolelta kuin äsken. O'Reilly ja Judson
tiukensivat otettaan.
Kumma kyllä eläin seisoi hetkisen aivan rauhallisesti -- se oli
luultavasti niin hämmästynyt -- ja Leslie onnistui saamaan maitotilkan
astiansa pohjalle, mutta vihdoin sai väkivallan aiheuttama närkästys
ylivallan. Lehmä nosti hitaasti toisen takajalkansa ikäänkuin tuumien,
mihin päin isku oli suunnattava, ja antoi sitten potkun, joka lennätti
Branchin selälleen.
"Mitäs tästä sanot!" huudahti O'Reilly ihaillen. "Sehän pyyhkäisi sinut
kumoon kuin höyhenen."
Judson oli myös olevinaan suuresti hämmästynyt. "Useimmat lehmät ovat
vasenkätisiä", selitti hän. "Koetahan toiselta puolelta."
Branch kuivasi maidon kasvoiltaan. "Kylläpä teillä nyt on hauskaa",
virkkoi hän kiukusta vapisevalla äänellä ja valmistautui uuteen
yritykseen.
Kauan aikaa näytti siltä, ettei lypsämisestä tulisi mitään, mutta
vihdoin oli astia puolillaan maitoa, jonka Branch miedonsi haalealla
vedellä lähimmän nuotion ääressä. Mutta vaikeudet eivät päättyneet
vielä. Hän otaksui, että kaikki lapset osaavat juoda, ja meni ainakin
puoli tuntia, ennenkuin hän huomasi erehdyksensä. Hän ei enää
toivonutkaan saavansa muilta apua ja alkoi sentähden muitta mutkitta
itse kyhätä imetyspulloa, mikä vihdoin onnistuikin käyttämättömän
sikaari-imukkeen ja puhtaan nenäliinan avulla.
Kun hän sitten vihdoin istahti ja alkoi hellävaroin ruokkia
itkeskelevää pienokaista, muuttui kubalaisten käytös heti. Nauru
vaikeni ja joka taholta alkoi kuulua ihastuksen mutinaa. Heidän
sankarinsa, tuo tuittupäinen, omituinen ja hurja _El Demonio_
ruokkimassa pientä, hentoa sylilasta öisen leirinuotion hohteella oli
näky, joka täytti heidän sydämensä suurella ilolla ja tyydytyksellä.
O'Reilly nousi jo päivän koittaessa ja pyysi saada auttaa Estevan
Varonan hoitelemisessa, mutta Norine ei suostunut.
"Kuume on hiukan laskeutunut ja hän on saanut hiukan ruokaakin",
ilmoitti tyttö. "Herkut, joiden takia te pojat panitte henkenne
alttiiksi, ovat nyt hyvään tarpeeseen."
"Mahtaneeko hän kyetä puhelemaan kanssani jo tänään?" kysyi O'Reilly
kiihkeästi.
"Ei tänään eikä vielä moneen päiväänkään, pelkään."
"Ellet pahastu, niin olisin mielelläni hänen läheisyydessään
kuullakseni; mitä hän puhelee", sanoi O'Reilly toivehikkaasti. "Hän
voisi virkkaa silloin tällöin jonkun sanan Rosastakin."
"Tähän saakka hän ei ole vielä maininnut sisarensa nimeäkään. Minähän
en tosin ymmärrä paljoakaan hänen puheistaan, mutta rouva Ruiz sanoo,
että kaikki on vain järjetöntä hourailua. Mitenkäs Leslien pienokainen
voi?"
"Oikein hyvin. Se oli jo hereillä, kun nousin, ja kirkui aamiaista.
Leslie sytytteli tulta lämmittääkseen maidon ja valitti, ettei hän
ollut nukkunut koko yönä."
"Mies poloinen! Minäpä menen häntä auttamaan", sanoi Norine.
"Älä huoli, niin olet kiltti. Lopez tahtoo antaa hänelle pienen
opetuksen, ja tämä oli onnellisin sattuma, mitä voi ajatella. Olemme
selittäneet Leslielle, että lasta on mahdoton viedä takaisin, ja hän
luulee nyt täytyvänsä huolehtia siitä iät päivät. Asian todellinen
laita on kuitenkin niin, että Jacket lähtee tänä aamuna viemään San
Antonion kaupunginpäällikölle kirjettä, jossa ilmoitetaan lapsen voivan
hyvin ja pyydetään lähettämään hakemaan sitä."
"Eikö se ole kovin vaarallista?" kysyi Norine. "Eivätkö espanjalaiset
hyökkää kimppuumme kuullessaan, missä olemme?"
"Lopez ei usko sitä. Sanansaattajaa oli vaikea saada, mutta Jacket
tarjoutui vapaaehtoisesti. Hän on valmis vaikka mihin, tuo poika,
eivätkä espanjalaiset todennäköisesti tee hänelle mitään pahaa.
Meillähän on pienokainen panttina, näetkös."
Vaikka Norine ei myöntynytkään Branchin pyyntöihin, ei hän ollut
suinkaan mitenkään kovasydäminen. Hän piti koko päivän lasta silmällä
ja erittäinkin sen ruokintaa.
Onneksi oli lapsi hyvin kiltti, ja niin kauan kuin se oli kylläinen, se
oli tyytyväinenkin. Se nukkui pitkät tovit, ja kun se oli hereillään,
imeskeli se pikku nyrkkejään ja oli näköjään hyvin mielissään, kun
miehet oikein kilvan viihdyttelivät sitä sylissään. Joukossa oli
luonnollisesti monta, jotka ymmärsivät _El Demonio_'n vaikean tilanteen
eivätkä tahtoneet joutavalla pilkanteolla lisätä hänen kuormaansa, joka
oli jo kyllin rasittava, ja he kokivat kaikin tavoin auttaa häntä.
Sinä päivänä saivat kaikki tosi työt olla. Miehet kokoontuivat _El
Demonio'n_ ympärille ja keksivät kymmeniä keinoja hauskuuttaakseen
pienokaista, josta tuli ennen iltaa koko leirin lemmikki. Branch
alkoi itsekin osoittaa lasta kohtaan yhä lisääntyvää mielenkiintoa.
"Olen tätä pientä veitikkaa hoidellessani huomannut yhtä ja toista,
josta minulla ei ollut ennen aavistustakaan", sanoi hän O'Reillylle
illallista syödessä. "Olen aina luullut, että tämmöiset pienet
sylilapset ovat jonkinlaisia tylsiä, voille tuoksuvia eläimiä, mutta
olen ollut aivan väärässä. Tämä osaa jo ajatella. Hän tuntee minut jo,
ja kun minä otan hänet syliini, nauraa hän, jolloin pienet hymykuopat
ilmestyvät poskiin. Sanohan, minkä nimen me annamme hänelle?"
"Luultavasti hänellä on jo nimi. Sinä siis aiot pitää hänet luonasi?"
"Niin, eilen se tuntui minusta aivan mahdottomalta, mutta mihinkäpä
minä hänet nyt panen", vastasi Branch miettivästi. "Siinäpä pulma juuri
onkin. Läheisyydessä olevissa maataloissa on mukuloita enemmän kuin
tarpeeksi, joten en voi häntä niin vain heittää vieraiden ihmisten
armoille."
"Kuljetat siis lasta aina mukanasi, minne hyvänsä menemmekin?" kysyi
O'Reilly huvitettuna.
"Mikäs sen estäisi?"
O'Reilly pudisti päätään. "En luule sen käyvän niinkään helposti
päinsä; joukkomme ei ole mikään rauhallinen pitkäpallojoukkue. Entä
mitä arvelet lapsen äidin nyt ajattelevan?"
"Tulimmainen! Oli siinäkin äiti, sanon minä! Hän luultavasti tahtoi
päästä pienokaisesta, koska hän oli niin valmis karkaamaan tiehensä.
Tuommoiset ihmiset, jotka eivät välitä lapsista sen enempää, eivät
lainkaan ansaitsisi sellaista suurta siunausta kuin lapset ovat.
Tahtoisin mielelläni kasvattaa tämän pienokaisen omien periaatteideni
mukaan." Branchin kasvot kirkastuivat samassa. "Nytpä olen keksinyt
nimen!"
"No, minkä?"
"Tuli, Sade."
"Kirositko, vai oliko tuo nimi?"
"Eikö olisikin sopiva nimi? Uusi ja sisältörikas, vai mitä? 'Tuli,
Sade, Branch!' Mitäs pidät? Sehän sointuu mainiosti."
"Jos otat hänet todellakin ottolapseksesi, niin luonnollisesti voit
ristiä hänet miksi tahdot -- mutta hän on niin kovin tumma. Minä
epäilen, että hän on -- mulatti!" sanoi O'Reilly harkitun ilkeästi.
Branch suuttui. "Hän on yhtä valkoinen kuin sinäkin ja ehkä
valkoisempikin!" tiuskaisi hän. Nähdessään sitten hilpeän välähdyksen
O'Reillyn silmissä hän kääntyi poispäin vihaisesti mutisten.
Leslien omituinen suunnitelma sai kummallista kyllä paljon kannattajia,
ja monet hänen asekumppaninsa alkoivat puhella, että _El Demonio'n_
pienokainen tuottaisi varmasti onnea, jos se voitaisiin pitää leirissä.
Tyttösen ottolapseksi ottamisesta keskusteltiin sinä iltana aivan
vakavasti monen nuotion ääressä.
Aamiaisen jälkeen seuraavana aamuna pienokainen kylvetettiin, mistä
tärkeästä tapahtumasta oli tieto levinnyt kaikkialle, ja suuri joukko
tummia savukeniekkoja seurasi ihaillen ja tarkkaavaisesti Branchin
puuhailua Norinen tarjous toimittaa tehtävä oli hylätty. Leslie
kuivaili parhaillaan lapsen pehmoisia jäseniä, kun hänet äkkiarvaamatta
keskeytettiin.
Jacket oli selvinnyt matkastaan täysin onnellisesti, ja sen sijaan että
hän olisi tuonut mukanaan sotilaskomennuskunnan, oli hänellä lapsen
vanhemmat seurassaan, mikä olikin paljon järkevämpää.
Kauppias saapui vaimoineen kaikessa hiljaisuudessa varoittamatta ketään
tulostaan ja tuhlailematta kohteliaisuuksia kotinsa ryöstäjille.
Kuullessaan lemmikkinsä kimeän ja kärsimättömän äänen he syöksyivät
paikalle kuin kaksi kotkaa taivaan pilvistä. Branch katsahti ylös
kuullessaan tulijain nopeat askeleet ja näki samassa vento vieraan
naisen rientävän ojennetuin käsin ja tuskallisesti parahtaen häntä
kohti. Nainen sieppasi lapsen sanaakaan sanomatta hänen käsistään ja
painoi sen ruskealle, täyteläiselle povelleen.
Leslie nousi aikoen panna kiukkuisen vastalauseen vieraan väkivaltaista
käytöstä vastaan, mutta joutui juuri paraiksi lapsen raivostuneen
isän hyökkäykselle alttiiksi. Hän kaatui ehtimättä ajatella mitään ja
näki ympärillään vain raivoisasti heiluvia jalkoja ja nyrkkejä, jotka
kaikki tähtäsivät häntä kohti, häntä potkittiin, lyötiin, revittiin ja
raastettiin kaikin mahdollisin tavoin, kunnes hänen ystävänsä tulivat
hätään ja vapauttivat hänet. Noustuaan hän näki edessään pienen,
pyöreän espanjalaisen, joka oli nyt kääntynyt poispäin ja suudella
mäiskäytti intohimoisesti lapsen selkää ja niskaa, jotka näkyivät äidin
sylistä.
Norine kuuli myös metelin, joka oli niin äkkiarvaamatta rikkonut
sunnuntaiaamun rauhan, ja hän kiiruhti katsomaan mitä oli tekeillä.
Kun hän tuli paikalle, selittivät miehet parhaillaan yhteen ääneen
kauppiaalle ja tämän vaimolle, miten lapsenryöstö oli oikein tapahtunut
ja ettei kukaan ollut tarkoittanut tehdä mitään pahaa heidän
lemmikilleen. Asia selvisi lopulta kokonaan, mutta lapsen äiti ei
voinut olla sittenkään luomatta Lesliehen murhaavia katseita.
Isä oli kuitenkin järkevämpi ja kun hän oli todennut, että lapsi oli
täysin terve, ei hänen kiitollisuudellaan ollut mitään rajoja. Hän
syleili kaikkia, jotka olivat lähettyvillä. Hän suuteli Norinea,
O'Reillyä ja Judsonia, yrittipä hän käydä Lesliehenkin käsiksi
samassa ystävällisessä tarkoituksessa, mutta tämä ymmärsi väärin ja
puikki pakoon. Välittämättä rahtuakaan siitä, että nämä samat miehet
olivat väkivalloin tyhjentäneet hänen puotinsa ja ryöstäneet hänen
rakkaan lapsensa, hän jakeli heille auliisti kaikki rahansa ja mitä
hänellä vain sattui taskuissa olemaan. Lyöden rintaansa hän pyysi
heitä osoittamaan hänelle sen suuren kunnian, että he tulisivat San
Antonio de los Banokseen ja ottaisivat haltuunsa hänen koko maallisen
omaisuutensa ja polttaisivat sitten hänen kauppansa.
Jacket oli myös suuren huomion esine, ja siitä voi olla varma, että hän
kehui ja kerskui määrättömästi matkastaan kertoessaan.
"Tuo kaupunginpäällikkö oli minulle hiton kohtelias", kertoi Jacket,
"ja kaikki ihmiset sanoivat, että minä olen maailman urhoollisin
poika. Lähtiessäni sain ainakin tuhat sikaria, ja kun ratsastin
kaupunginpäällikön asunnon ohi, tein minä kunniaa ja huusin minkä
kurkusta lähti: '_Eläköön vapaa ja itsenäinen Kuba, eläköön!_' Ja
kaikki nauroivat kuin helvetti. Siellä ei oltu luultavasti milloinkaan
ennen nähty ketään minun laistani."
Iltapäivällä, kun kauppias ja hänen vaimonsa hankkiutuivat
kotimatkalle, kokoutui suuri joukko vallankumouksellisen armeijan
sotureita toivottamaan heille onnellista matkaa ja katsomaan vielä
kerran pienokaista. Äidin pelko oli jo muuttunut äidin ylpeydeksi
ja hän kuunteli hymyillen kohteliaisuuksia, joita tuhlailtiin hänen
lemmikilleen, ja vastaili sattuvasti niihin, jotka oli tarkoitettu
hänelle itselleen. _El Demoniokin_ sai suudella lasta hyvästiksi.
Kauppias oli leiriin saavuttuaan saanut kuulla paljonkin tuosta
omituisesta amerikkalaisesta, ja pyydellen nyt anteeksi äkkipikaista
käytöstään aamulla hän kutsui Branchin vierailemaan luoksensa sodan
loputtua, kun Kuba oli vapaa, ja huolimatta Leslien vastarinnasta hän
lopuksi syleili tätä ja suuteli molemmille poskille. Pienokaiselle
huudettiin huikea eläköön ja raikuvien hurraahuutojen ja sydämellisten
onnentoivotusten saattamina vieraat sitten lähtivät kotimatkalle.
Lopez pujotti kätensä O'Reillyn kainaloon heidän palatessaan
palmulehtoon ja virkkoi hymyillen:
"Luulenpa, ettei ystäväsi enää varastele lapsia."
"Minä pelkään päinvastoin, että hän varastaa heti ensimmäisen, jonka
näkee. Pienokainen oli vallannut hänen sydämensä kokonaan, ja hän
tahtoi pitää hänet."
"Niin, niin, hän ei ole ainoa, jonka on niin käynyt. On todellakin
omituista, kuinka herkkätuntoisia sotilaat voivat olla. Olen useasti
huomannut sen. Ollessani Rubin kulmalla ottivat muutamat mieheni vuohen
elätikseen, ja kun ruokavarat kuluivat vähiin, täytyi eläin teurastaa,
mutta nuo miehet eivät koskeneetkaan sen lihoihin, vaikka he olivat
nälissään. Asiasta toiseen, miten nuori Varona voi?"
"Samoin kuin ennenkin."
Lopez rypisti kulmiaan. "Minun täytyy lähettää hänet huomenna
Cubitakseen, sillä meidän täytyy lähteä liikkeelle."
"Jos hänet on vietävä täältä, niin antakaa se minun huolekseni.
Tahtoisin olla hänen luonaan, kun hän selviää houriostaan, ja kuulla,
mitä hän tietää sisarestaan." O'Reillyn ääni oli kiihkeä.
Eversti myöntyi heti. "Mene kaikella muotoa. Ilmoittaudu kenraali
Gomezille, joka varmasti antaa sinun olla pojan luona, kunnes tämä
kykenee selvästi puhumaan. Siihen mennessä ehkä saat Matanzastakin
uutisia."
O'Reilly puristi kiitollisesti everstin kättä. "Olette hyvin hyvä",
sanoi hän. "Vielä yksi pyyntö. Tahdotteko pitää hiukan silmällä
Branchia poissaollessani ja hillitä hänen liiallista uhkarohkeuttaan?"
Lopez nauroi iloisesti. "Huimapäisyytensä hän unhottaa pian kokonaan.
Tämä elämä sopii hänelle. Hänhän on jo aivan toinen mies. Kun hän voi
hyvin ja saa jotakin, jonka tähden kannattaa elää, niin hän tahtoo
elää. Saatpas vain nähdä."