Kertomuksissa ja selostuksissa Kuban vapaussodasta puhutaan aina
"San Antonio de los Banoksen taistelusta", kuinka tuhatkunta
vallankumouksellista valloitti kaupungin sitkeän ja verisen ottelun
jälkeen; kuinka he vapauttivat espanjalaisten vangit, ottivat runsaan
saaliin ja peräytyivät viimein, ennenkuin vihollisen apujoukot
ehtivät hätään. Tapaus esitetään kylläkin jännittävästi, mutta noilla
kertomuksilla on eräs paha vika, kuten kertomuksilla yleensä -- ne
eivät ole todenmukaiset.
Ensinnäkään ei voida puhua taistelusta, vaan ryöstö- ja
hävitysretkestä, johon otti osaa vain viidesosa kertomuksissa
ilmoitetusta miesluvusta, ja joka ei hyödyttänyt mitään sotilaalliselta
kannalta katsoen. Muuten oli hyökkäys hyvin järjestetty ja suoritettiin
tulisella vauhdilla, sitä ei käy kieltäminen. Varovaisuudesta ei
välitetty vähääkään, mutta hyökkääjäthän olivatkin nälkiintyneitä
vallankumouksellisia, jotka kävivät päälle kuin kauan nälässä ollut
maankiertäjäjoukko ruokamyymälän kimppuun. Koska seikkailulla oli
kuitenkin suoranainen vaikutus monen tässä kertomuksessa esiintyvän
henkilön elämänvaiheisiin, niin lienee paikallaan selostaa tapaus
kokonaisuudessaan.
St. Anthonyn kylpylän suurin vetovoima oli rikkilähde, joka oli jo
vuosikausia ollut suuressa maineessa kolotusta potevien camagueyanien
keskuudessa, ja tämän lähteen ympärille oli vähitellen kasvanut
pienoinen kaupunki, jossa kaupankäynti oli tavallista vilkkaampi
muihin maaseutukaupunkeihin nähden. Juuri tämä seikka oli houkutellut
tuon urhoollisen ja ritarillisen eversti Lopezin yritykseen, sillä,
kuten hän selitti amerikkalaisille ystävilleen, jos Kubassa oli
toinen paikka, paitsi Havanna, jossa oli saatavana picklestä, hilloa,
sardiineja, hammaspulveria, marmelaatia ja muita herkkuja, jotka
olivat välttämättömät heidän luonaan vierailevan amerikkalaisen neidin
hyvinvoinnille, niin se oli San Antonio de los Banos. Eversti Lopez
oli toiminnan mies, ja kun hän kerran oli päättänyt täyttää Norine
Evansin toivomukset, olisi hän tehnyt sen oman henkensä uhallakin; hän
olisi ampunut viimeisenkin tykinammuksensa San Antonio de los Banoksen
muureihin, ennenkuin hän olisi palannut tyhjin toimin retkeltään.
Mutta tykkejä ei nyt tarvittukaan, sillä kaupungin ympärillä ei ollut
muureja, vaan jokunen mitätön ampuma-aukoilla varustettu hirsimökki.
Kaupungilla ei ollut mitään muuta suurenmoista kuin nimi. Kadut olivat
viettävät, jyrkät ja kiviset ja pientä pölyistä toria reunustavat
kauppapuodit oli rakennettu tavalliseen tapaan avoimin etusivuin, niin
että ratsastavat maalaiset saattoivat toimittaa ostoksensa satulasta
laskeutumatta. Kaupungin laidassa oli pari puulinnaketta, _fortinas_,
joissa espanjalainen varusväki oli vetelehtinyt jo pari kuukautta.
Lopez lähestyi joukkoineen aamun valjetessa, ja kun hyökkäys oli heti
tehtävä, jakeli hän miehilleen muutamia määräyksiä.
"Sinä, O'Reilly ja Señor Branch tarkastatte kaupat ja ostatte kaikkea
mitä luulette neiti Evansin haluavan, ja kapteeni Judson ja majuri
Ramos huolehtivat lääkeaineista -- niitä pitäisi olla täällä suuri
varasto -- ja hankkivat tuota hammaspulveria, marmelaatia ja sen
semmoista. Minä tyhjennän kadut ja koetan saada jostakin picklestä,
mutta minä pelkään, Jumala paratkoon, ettei sitä ole muualla kuin
Havannassa."
Leslie Branch, jonka mielialaa pitkä, yöllinen ratsastus ei ollut
suinkaan keventänyt, kysyi pilkallisesti:
"Tarkoitatteko, että meidän pitäisi ostaa nuo tavarat? Minä puolestani
olen aivan 'pankki', ja samoin on O'Reillynkin laita."
"Eikö teillä ole rahaa?" kysyi eversti hämmästyneesti.
"En ole ansainnut kolikkoakaan sen jälkeen kuin luovuin
sanomalehtimiehen toimesta. Ja mikä pahinta, minä tarvitsisin yhtä ja
toista itseänikin varten."
"Ellette voi vipata meille, eversti, niin me otamme tavarat teidän
laskuunne", lisäsi O'Reilly.
"_Caramba_!" murahti Lopez. "Ja minä kun toivoin saavani lainata
teiltä, hyvät herrat. No, mitäpä siitä -- pakkoluovutamme, mitä
tarvitsemme, Kuban tasavallan nimessä."
Lopezin hyökkäys oli täydellinen yllätys sekä kaupungin asukkaille että
espanjalaiselle varusväelle. Kuului vain torventoitahdus, ja ennenkuin
siellä ja täällä kuljeksivat sotilaat olivat ehtineet paikoilleen
ja kaupunkilaiset turvapaikkoihinsa ja kauppiaat ehtineet sulkea
myymälänsä, karahdutti kaduille kaksisataa repaleista ratsumiestä
kiljuen hirvittävästi.
Hyökkäys tehtiin aito kubalaiseen malliin -- kymmenen kiljahdusta
laukausta kohti. Säikähtynyttä väestöä kaahattiin kaduilta hirmuisella
melulla, ja kaikkialta kuului ammuntaa, hurraahuutoja, kirkumista ja
voimakasta manausta linnakkeiden saamattomuuden johdosta.
Varusväki tointui vähitellen hämmästyksestään ja aloitti pian kiivaan
tulen kaupunkiin, mutta hyökkääjät olivat nyt talojen suojassa, ja kun
linnakkeista voitiin ampua vain paria katua pitkin, ei espanjalaisten
tuli hyödyttänyt mitään. Edeltäpäin annetun määräyksen mukaan laskeutui
osa Lopezin joukosta satulasta asettuen asemiin mahdollisen hyökkäyksen
varalta, niin että toiset saivat rauhassa tyhjennellä kauppapuoteja.
Laitakaupungilla rätisivät mauserit taukoamatta ja luodit vingahtelivat
ilmassa kuin kiukkuiset ampiaiset.
Ratsumiehet ryntäsivät kauppoihin kuin heinäsirkat vihreään laihoon.
Asukkailla ei ollut aikaa eikä haluakaan asettua vastarintaan,
ja rähinä ja sekasorto olivat korvia huumaavat. Toiset kauppiaat
toivottivat tulijat sydämellisesti tervetulleiksi, mutta toiset
pakenivat suin päin jättäen kaikki oman onnensa nojaan.
O'Reilly laski täyttä karkua ensimmäisen kaupan eteen, Branch ja Jacket
kintereillään. Tavaroita oli runsaasti kaikenlaatuisia, mutta liikkeen
omistaja, joka oli kaikesta päättäen espanjalainen, ei jäänyt hintoja
ilmoittelemaan, vaan syöksyi ratsumiehet nähtyään suin päin takaovelle
ja häipyi kirkuen näkyvistä. Repaleisten ratsumiesten äkillinen
ilmestyminen, ammunta ja hurja melu olivat nähtävästi säikähdyttäneet
tuon rauhallisen liikemiehen aivan suunniltaan, ja hän pakeni
perheineen jonkun naapurin puutarhaan turvaa etsimään.
Aikaa ei ollut hukata. Johnnie hyppäsi satulasta ja mennen hyllyjen
ääreen, joille oli pinottu kaikenlaisia ulkomaisia makeisia ja
herkkutavaroita, hän aloitti valikoimisen Jacketin suosiollisella
avulla. Tuo pieni kubalainen riehui kuin villitty ja tyhjensi hyllyn
toisensa jälkeen kiroillen koko ajan aivan syytämällä kuten todellisen
verenhimoisen ryövärin pitääkin. Pojat ovat jo luonnostaan ryöväreitä,
ja siitä saa olla varma, että Jacket käytti tilaisuutta hyväkseen.
"Hei, Leslie! Haepas jotakin, johon voin panna nämä", huusi
O'Reilly olkansa yli, mutta kun hän kuuli vain epämääräistä mutinaa
vastaukseksi, kääntyi hän katsomaan ja näki maanmiehensä siepanneen
katosta ainakin pari tusinaa käsittävän nauhan leveälierisiä
olkihattuja, _sombreroja_, ja koettavan niitä päähänsä.
"Katsos perhanaa!" mutisi Branch. "Nämä ovat kaikki ainakin
neljänkymmenen dollarin hintaisia, mutta liian pieniä. Siinä on
varmasti ollut kävelykepin pää mittana, kun näitä on tehty."
"Ota koko nauha, mutta hae jotakin, johon voimme kääräistä kaikki nämä
purkit! Joutuin nyt!"
O'Reillyn äänensävyn ja ulkopuolella ammuttujen laukausten kiiruhtamana
Leslie katosi myymälän takana oleviin huoneisiin ja ilmestyi hetkisen
kuluttua syli täynnä vuodevaatteita, jotka hän oli siepannut ilmeisesti
aivan umpimähkään. Vuodetta peittänyt sääskiverkko oli kiireessä
repeytynyt irti ja takertunut hänen päähänsä häilyen hänen takanaan
kuin morsiushuntu.
"Luulenpa tässä olevan jo tarpeeksi!" huudahti hän. "Patja! Tyynyjä! Ja
sääskiverkkokin! Nukunpa mukavasti tästä lähtien."
Jostakin aivan läheltä kuuluva pikkulapsen itku todisti parhaiten,
miten hillittömän kiireesti kauppias ja hänen vaimonsa olivat
rientäneet pakoon. Laskettuaan taakkansa lattialle Branch valitsi pari
tukevaa peitettä, joiden kulmia hän alkoi sitoa yhteen.
Hän oli tuskin saanut työnsä valmiiksi, kun Judson karahdutti ovelle
ja huusi O'Reillylle: "Olemme jo tyhjentäneet apteekin, ja on parasta,
että liikutte liukkaasti, sillä pian on lähdettävä. Kuulin vankilassa
olevan muutamia kubalaisia vankeja, jotka aion ottaa mukaani, jos tulet
minua auttamaan."
"Varmasti!" O'Reilly hyppäsi satulaan ja käski Jacketin kuormata
tavarat hevosensa selkään ja ratsastaa tiehensä. Katsahtaessaan sitten
taaksensa hän näki aseenkantajansa lähtevän matkaan, satulan edessä
ja takana valtaiset taakat täynnä ryöstösaalista. Poni parka melkein
huojahteli kuormansa alla, mutta paljasjalkainen ratsastaja sai sen
vihdoin hoputetuksi horjahtelevaan juoksuun. Hetkisen kuluttua ilmestyi
Branchkin suunnaton hatturykelmä takanaan ja kirjavaan peitteeseen
käärityt vuodevaatteet edessään heilahdellen.
Hyökkäyksen aiheuttama tavaton meteli oli karkoittanut vankilan
vartioston kuulumattomiin, joten Lopezin miehet saivat esteettömästi
murtautua vankilaan, ja kun O'Reilly saapui paikalle, oli työ täydessä
käynnissä. San Antonion vankila oli paksuseinäinen kivirakennus, jonka
ovet olivat lujat ja ikkunoissa jykevät rautaristikot, mutta esteet
oli pian murrettu, ja sissit ryntäsivät sisään. Siepaten aseeksi, mitä
käteen sattui, Judson ja O'Reilly avasivat kopin toisensa jälkeen,
jättäen toisten huoleksi korjata niiden asukkaat. Tämä vankila
oli kurjimpiakin kurjempi ja tuskin ansaitsi vankilan nimeäkään,
mutta siitä huolimatta siellä vallitsivat todelliset vankilaolot ja
mahdollisimman espanjalainen järjestys. Käytävät olivat pimeät ja
haisevat ja kopit sanomattoman likaiset, ja kierrellessään ympäriinsä
O'Reilly ja Judson näkivät, kuulivat ja haistoivat kyllikseen ollakseen
varmat, että kaikki vangit, olivatpa ne mitä rikoksentekijöitä hyvänsä,
olivat jo kärsineet tarpeeksi suuren rangaistuksen.
Kaikki kävi nopeasti. Käytävät kajahtelivat huudoista ja miesten
askelista, ja ulkopuolelta kuuluva säännötön ammunta kiirehti
vapauttajia rientämään. Sitä mukaa kuin amerikkalaiset särkivät lukot,
vietiin hämmästyneet vangit kadulle, josta ne otettiin ratsujen selkään
satulan taakse.
Työ oli tehty ja peräytymismerkki puhallettiin. Judson ja O'Reilly
syöksyivät ulos vankilasta, hyppäsivät satulaan ja tavoittivat pian
toverinsa, jotka laskettivat toria kohti.
"Hohoi!" huokasi Judson pyyhkien hikeä otsaltaan; "olipa se urakka.
Mahtoikohan kukaan edes kysyä, minkätähden nuo poloiset olivat
vankilaan joutuneet?"
"Ei ollut tarpeellistakaan", vastasi Johnnie. "Virua tuolla kuukausi on
jo kyllin suuri rangaistus murhamiehellekin."
"Apteekkari sanoi, että useimmat ovat valtiollisia vankeja,
joita espanjalaiset ampuvat pari, kolme joka sunnuntai. Kun ei
voida toimeenpanna kukkotaisteluja, on vankien murhaaminen ainoa
sunnuntaihuvi. Näitkö sitä sairasta poikaa?"
"Kyllä."
"Hän näytti olevan aivan nälkään kuolemaisillaan. Miestemme täytyi
viedä hänet mukanaan kantamalla."
Eversti Lopez laukoitti heidän luokseen ja kysyi kiihkeästi:
"Löysittekö, mitä pyysin?"
"Kyllä, herra eversti, ja paljon muutakin."
"Hyvä! Mutta minun kävi huonosti. Kyselin kaikkialla picklestä, mutta,
_caramba_! semmoisesta ei täällä ole kukaan kuullut puhuttavankaan!"
"Menetimmekö monta miestä?" kysyi Judson.
"Emme ainoatakaan. Mutta Ramos on pahasti haavoittunut."
"Niinkö? Joutuiko hän sitten käsikähmään jonkun espanjalaisen kanssa?"
"Eikö mitä!" nauroi eversti. "Hän oli niin hätäinen, että hän rikkoi
nyrkillään erään näytelaatikon lasit."
Sissit peräytyivät yhtä hirvittävästi meluten kuin hyökkäsivätkin; he
ammuskelivat yhtä mittaa, huusivat kaameita uhkauksia näkymättömälle
viholliselleen ja vaativat häpeällisin herjauksin tätä tulemaan
taistosille. Tämän julman menon tarkoitus oli kuitenkin vain pitää
asukkaat pelon vallassa ja säikyttää varusväki niin ettei se tohtinut
ruveta hyökkäämään. Linnakkeista ammuttiin koko ajan kiivaasti, mutta
suuresta rohkeudestaan huolimatta varoivat sissit visusti joutumasta
vihollisen tulelle alttiiksi.
Leslie Branch oli luonnollisesti poikkeus, kuten tavallisesti. Hän
ratsasti huolettomasti keskellä katua kiinnittämättä mitään huomiota
kaikkialla ympärillä ja aivan hevosen jaloissa maasta pöllähteleviin
pieniin pölypilviin tahi ilmasta äkkiarvaamatta sinkoileviin
kalkkirappaussiruihin.
Hän oli koko ajan tarkastellut noita autioita kauppapuoteja, ja
suunnattoman makuuvaatemyttynsä ja hatturykelmänsä lisäksi hän oli
vielä valikoinut sekalaisen kokoelman kaikenlaista tavaraa, kuten
pakan kalikookangasta, kenkäparin, keittoastioita, päivänvarjon ja
-- mikä merkillisintä -- suuren kullattupuitteisen kuvastimen. Saada
nämä esineet eheinä talteen näytti huolettavan häntä enemmän kuin oma
turvallisuus. Nähdessään O'Reillyn hän huudahti:
"Kuulehan! Mitä on 'vaatekauppa' espanjaksi? Tarvitsen uuden puvun."
"Oletko sinä hullu?" ärjyi Johnnie. "Laittaudu joutuin suojaan!"
Mutta Branch pudisti vain päätään. "Eiväthän ne mihinkään osu!" virkkoi
hän.
Samassa helähti hänen kuvastimensa tuhannen sirpaleiksi ja oli vain
suuri ihme, että hän itse pääsi ehein nahoin pälkähästä. Pysähdyttäen
hevosensa hän tarkasteli hetkisen särkynyttä kalleuttaan, mutta heitti
sen sitten kirahtaen menemään.
"Tule pois, Johnnie!" hoilasi Judson. "Tapattakoon tuo kirottu hullu
itsensä rauhassa!"
Mutta O'Reilly oli liian helläsydäminen voidakseen aivan
välinpitämättömästi ratsastaa eteenpäin kuten hänen toverinsa teki. Hän
oli niin huolissaan Branchin takia, että tämän mieletön uhkarohkeus
suututti hänet aivan silmittömästi, ja pysähdyttäen hevosensa silloin
tällöin hän piti ystäväänsä tarkoin silmällä.
Tämä matkasi eteenpäin yhtä huolettomasti kuin ennenkin katsellen
kaikesta päättäen, mistä hän voisi täydentää vaatevarastoaan, mikä --
totta puhuen -- oli todellakin sen tarpeessa. Mutta useimmat kauppiaat
olivat jo ehtineet sulkea ikkunansa ja pönkittää ovensa, ja kun Branch
oli sivuuttanut viimeisen puodin, tiesi O'Reilly pahimman olevan ohi ja
kannusti ratsunsa täyteen laukkaan.
Sissit olivat hyökänneet kaupunkiin suoraan ketojen ja viljelysten
poikki, mutta nyt johti eversti Lopez joukkonsa valtatielle, joka kulki
jonkun matkan jokirantaa pitkin. Eräässä paikassa tämä tie oli aivan
suojaton toisen linnakkeen tulelta, mutta sitten se häipyi kunnaiden
taakse.
O'Reilly oli viimeisten joukossa, kun tuo vaarallinen paikka
sivuutettiin, ja hän oli jo hyvillään, että kaikki olivat selvinneet
onnellisesti seikkailusta, kun hän samassa näki eversti Lopezin
karkuuttavan suuren miesjoukon seuraamana erään kunnaan laelle ja
viittovan kiivaasti kaupunkiin päin.
Johnnie kääntyi katsomaan ja näki Branchin, joka oli jäänyt kauas
jälkeen, laskeutuvan satulasta ja menevän rannalle, jossa oli
levitetty paljon vaatteita kiville kuivumaan. Hän oli aivan suojaton,
ja espanjalaisten joka hetki yltyvä tuli osoitti, että he olivat
päättäneet nitistää tuon uskalikon. Veden pinnasta ponnahteli
lukemattomia pieniä suihkuja kuin kalaparvi olisi siinä temmeltänyt, ja
kivistä kaikkiin suuntiin kimpoilevat luodit surisivat ilkeästi.
Johnnien katsellessa näytelmää melkein hengittämättä Branch koppoi
käsivarrelleen pari, kolme puuvillapukua ja kapusi rauhallisesti törmän
päälle, jossa hevonen odotti. Noustuaan satulaan hän ajoi sitten
kiirehtimättä toveriensa luo, jotka tervehtivät häntä raikuvin hurra
huudoin, sillä hänen uhkarohkea seikkailunsa oli juuri omiaan saamaan
kubalaiset aivan haltioihinsa.
"_Caramba_! Sai kuin saikin puhtaan paidan! No, siinä on mies!
Espanjan mehiläisten surina on hänen mielestään maailman ihaninta
musiikkia! Hyvä! Hyvä! _Bravissimo_! Kerropas meillekin, mitä säveltä
luodit korvissasi soittelivat!" huutelivat miehet tungeskellen hänen
ympärillään ihailevassa piirissä.
Voimatta enää hillitä kiukkuaan O'Reilly puuskahti: "Sinä helvetin
hullu! Aioitko tapattaa itsesi aivan tahallasi? Ja vain muutaman paidan
tähden!"
"Älä puhu pötyä!" ärähti Leslie. "_Sanoinhan_ sinulle, että tarvitsen
vaatteita."
"Sinut pitäisi tuomita sotaoikeudessa. Entä mitä aiot tehdä tuolla
patjamytyllä? Mukanasi et voi sitä raahata."
"Odotahan, niin näet, sanotaan", vastasi toinen. "Aion järjestää oloni
--" samassa hän vaikeni kasvoillaan omituisen hämmästynyt ilme ja kysyi
hetkisen kuluttua: "Kuulitko mitään?"
"En. Mitä sitten?"
"Eipä juuri mitään." He ratsastivat vaieten eteenpäin, ja sitten Leslie
jatkoi: "Minulle tapahtui jotakin vallan omituista juuri kun nuo
roomalaiset kiihkeimmin pommittivat minua. Kuulin selvästi pikkulapsen
itkua."
"Lapsen?"
"Niin juuri. Otaksun pesijättären pienokaisen olleen jossakin
läheisyydessä, johon äiti oli varmaankin sen jättänyt kiirehtiessään
pakoon nähdessään meidän tulevan. Lapsi parkui niin vietävästi."
Jacket ja toiset tavaroiden kaitsijat, samoinkuin vapautettuja vankeja
kuljettavat miehet oli lähetetty jo paria tuntia ennen taipaleelle, ja
he odottivat nyt kumppaneitaan parin penikulman päässä kaupungista.
Pysähdyspaikalle saavuttaessa O'Reilly aikoi juuri sanoa jotakin
Branchille, kun samassa alkoi selvästi kuulua pikkulapsen itkua.
"Olkaapa hiljaa, pojat!" huudahti hän. "Mistä maailmasta --?"
"Olen kuunnellut tuota jo kauan", sanoi Branch, "mutta minä luulin
korvani valehtelevan."
Lähimmät miehet vaikenivat äkkiä ja katselivat toisiaan kysyvästi kuin
kuuloaan epäillen.
Ääni -- heikko, tukahdutettu valitus -- oli alkanut jälleen kuulua.
Johnnie katseli hetkisen ympärilleen silmät hämmästyksestä pyöreinä,
mutta sitten hän hypähti Branchin eteen ja huudahti:
"Leslie! Se -- se kuuluu sinun _mytystäsi_!" Hän osoitti suurta
vuodevaatekääröä, joka heilahteli Branchin satulannupissa.
"Oletko järjiltäsi!" Branch hyppäsi maahan ja nosti mytyn tien viereen
alkaen vapisevin sormin raastaa solmuja auki. "Mitä sitä joutavia
puhuu, aika mies", mutisi hän äreästi. "Tässä on vain vuodevaatteita,
jotka kahmaisin syliini suoraan --" lause loppui kimeään kirkaisuun ja
Leslie kavahti ylös kuin hänen sormensa olisivat sattuneet niljakkaan
ja kylmään käärmeeseen. "Hyvä Jumala!" Hän huojui ja oli aivan
suunniltaan. "Johnnie, katso! Se on ihka _elävä_!"
"Mikä on elävä? Mitä tarkoitat?"
Rohkaisten mielensä Branch kumartui ja hajoitti mytyn kokonaan, ja
miesten hämmästyneiden katseiden eteen ilmestyi hyvin hento, ruskea
ja hyvin pieni rintalapsi, jolla ei ollut sitäpaitsi langankiertämää
yllään. Lapsi sulki silmänsä jouduttuaan äkkiä kirkkaaseen
auringonpaisteeseen, ja toinen pikku nyrkki katosi kokonaan suureen
suuhun, joka oli vielä aivan hampaaton, kymmenen naurettavan pienen
varpaan liikkuessa hämmästyttävän vilkkaasti.
"Voi, hyvä isä sentään!" huudahti Branch epätoivoisella äänellä. "Sehän
on aivan -- aivan vastasyntynyt! Eihän sillä ole vielä silmiäkään!"
Kubalaiset soturit, jotka olivat katselleet kohtausta sanattomina
hämmästyksestä, purskahtivat nyt hillittömään nauruun, joka houkutteli
ohi ratsastavan eversti Lopezinkin paikalle.
"Mitäs täällä on tekeillä?" kysyi hän pakottaen hevosensa tunkeutumaan
_El Demonio'n_ ja hänen taakkansa ympärille muodostuneen piirin lävitse
ja katsahti maahan. Samassa hän hypähti satulasta ja kysyi:
"Kenen tuo lapsi on?"
"Minä -- minä -- tuota noin -- kyllä se on minun. Minä tarkoitan, minä
--" Branch tuijotti pienokaiseen suunniltaan kauhusta ja änkytti ja
nieleskeli ja väänteli koko ajan hermostuneesti käsiään.
"Mitä? Mitä ihmettä tämä merkitsee?" Everstin ääni tuimeni.
"Se varmaankin nukkui, minä -- minä vain kahmaisin -- ymmärrättehän
-- minä --" Branch hätääntyi yhä enemmän. "Katsokaa!" huudahti hän
käheästi. "Nyt se alkaa itkeä tahi jotakin sinnepäin."
Hän oli oikeassa. Lapsi näytti lujasti päättäneen kuuluvasti ilmoittaa
närkästyksensä häntä kohdanneen väkivallan johdosta. Käsi irtautui
suusta ja puristui nyrkkiin ja kasvot rypistyivät omituisesti.
Luoden lapsenryöstäjään leimuavan katseen Lopez kääräisi pienokaisen
peitteeseen ja otti hellävaroin syliinsä, mutta hän ei ehtinyt sanoa
mitään, ennenkuin itku alkoi.
Uutinen levisi nopeasti. Miehet huusivat ja viittoivat tovereitaan
tulemaan katsomaan _El Demonio'n_ saalista, jonka ympärillä hälisi pian
tiheä joukko nauraen ja rähisten. Eversti Lopez koetti kaikin keinoin
saada lapsen tyyntymään, mutta onnistumatta, ja viimein hän ojensi
taakkansa Leslielle.
"Siinä", sanoi hän kiukkuisesti. "Ota omasi!"
Leslie kavahti takaisin "En -- en suinkaan. En koskisi häneen
tuhannesta dollaristakaan!" huusi hän.
Mutta Lopez oli järkähtämätön. Hän sanoi käskevästä: "Tee, mitä sanon!
Nyt otat hänet! Kerrassaan kauniisti tehty varastella lapsia! Mikä
tässä nyt neuvoksi tulee? Takaisin emme voi häntä viedä, sillä koko
kaupunki on raivoissaan. Tästä saan varmasti vielä kuulla."
Ja Branchin hätääntyneistä vastalauseista ja heikosta vastarinnasta
huolimatta eversti pani kirkuvan vieraan hänen syliinsä ja kääntyi
sitten miehiin päin antaen lähtökäskyn.
Branch jäi seisomaan paikalleen liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Hän oli aivan tyrmistynyt. Hän pelkäsi pitää lasta sylissään, mutta
ei tohtinut laskea sitä maahankaan, ja hikoillen tuskasta hän kysyi
melkein nyyhkyttäen:
"Mihin minä onneton tämän kanssa nyt joudun?"
"Sen Jumala tiennee", vastasi eversti. "Tuumin asiaa, mutta sinä saat
vastata kaikesta. Tule nyt, meidän täytyy kiirehtiä!"
Leslie nieleskeli ankarasti, ja hänen kasvoilleen levisi tuskallinen
kalpeus.
"Mitä minä teen, kun hänelle -- kun hänelle tulee _nälkä_?"
Lopez ei voinut olla hymyilemättä. "Sinun olisi pitänyt ottaa kaikki
nämä seikat huomioon, toveri. No, älähän huoli, leirimme läheisyydessä
on eräässä talossa lehmä; minä lähetän heti aamulla miehen sitä
hakemaan ja toivon, että omistaja lainaa eläimen meille pariksi
viikoksi, kunnes olen jollakin tavoin saanut sanan lapsen vanhemmille.
Tahi ehkä" -- hänen kauniit kasvonsa kovenivat jälleen -- "tahdot
mieluummin viedä lapsen takaisin sinne, josta sen otitkin?"
"En -- enhän minä -- minut silvottaisiin jäsen jäseneltä."
"No, siitä voit olla varma."
Branch katseli ympärilleen epätoivoisesti ja kostutti huuliaan. "Tämä
on pienin, mitä milloinkaan olen nähnyt. Ehkä se ei olekaan tottunut
lehmänmaitoon?"
"Muuta en voi sille tarjota. Huolehdi siitä hyvin, kunnes olen keksinyt
jonkun keinon ilmoittaa asiasta sen vanhemmille."
O'Reilly oli katsellut ystävänsä pulaa vahingoniloisella riemulla,
mutta käsittäen, että Branch varmasti koettaisi tyrkyttää
pienokaista hänelle, hän pujahti tiehensä ja ratsasti Judsonin luo,
joka parhaillaan kyhäsi paareja vankilasta vapautettua sairasta
varten. O'Reillyn kerrottua, mitä Branch oli löytänyt ryöstämistään
vuodevaatteista, Judson hymyili leveästi.
"Se oli hänelle oikein", nauroi hän. "Ehkäpä hänen mielenlaatunsa
muuttuu nyt, kun hän saa valvoa öitäkin lasta hoidellessaan." Sitten
hän jatkoi vakavasti: "Tämän poika paran asiat ovat sangen huonosti.
Pelkäänpä, saammeko hänet kunnialla perille."
Seuraten Judsonin katsetta O'Reilly näki lopen laihtuneen olennon
makaavan lähellä olevan guava-pensaan varjossa. Miehen vaatteet olivat
sanomattoman repaleiset, likaisia kasvoja peitti pitkä parransänki ja
kuumeiset silmät tuijottivat rävähtämättä kirkkaan taivaan sineen.
Huulet liikkuivat soperrellen taukoamatta käsittämättömiä sanoja, mutta
muuta elonmerkkiä ei ollut huomattavissa.
"Sanoit hänen olevan nälkään kuolemaisillaan." Johnnie laskeutui
satulasta ja alkoi auttaa paarien teossa.
"Ensin luulin niin, mutta sitten näin, että hän on muutenkin sairas.
Hän on luultavasti saanut tuon kirotun vankilakuumeen, poika parka."
"Sitten on parasta, että pidämme itse hänestä huolen. Nuo kubalaiset
ovat niin huolimattomia, kuten tiedät. Voimme asettaa paarit hevostemme
väliin ja --"
Judson katsahti ylös ja näki, että Johnnie seisoi kuin ukkosen lyömänä,
suu auki ja kädet puolivälissä ylhäällä. Sairas puhui nyt kovemmin, ja
O'Reilly kuunteli noita katkonaisia ja hajanaisia sanoja kasvoillaan
omituisen hämmästynyt ilme.
"Mikä on?" kysyi Judson.
Ensin ei Johnnie liikahtanutkaan, mutta meni sitten sanaakaan
virkkamatta sairaan luo ja kumartui tarkastamaan tämän ylöspäin
kääntyneitä ilmeettömiä kasvoja. Samassa häneltä pääsi nyyhkytyksen
tapainen, tukahdutettu huudahdus, ja hän sulki tuon hennon ja ryysyisen
olennon syliinsä.
"_Estevan_!" huudahti hän. "_Estevan_! Tämä on O'Reilly. O'Rail-ye!
Etkö tunne minua? O'Reilly, ystäväsi, veljesi. Sano Jumalan tähden,
mitä ne ovat sinulle tehneet? Katso minuun, Estevan! Katso minuun!
_Katso minuun_! Voi, _Estevan_!"
O'Reillyn äänessä kuvastui sellainen hätä, kiitollisuus ja intohimoinen
sääli, että Judson astui lähemmäksi. Hän huomasi hetkellisen järjen
pilkahduksen sairaan silmissä, mutta sitten ne samenivat jälleen ja
hourailu jatkui. Hän oli kuullut yhtä ja toista O'Reillystä ja myös
nimet Rosa ja Estevan, ja sentähden hän seisoi aivan hiljaa kuunnellen
ihmeissään ystävänsä hätäisiä sanoja. O'Reilly puristi poikaa hellästi
rintaa vasten ja suuret kyyneleet vierivät hänen poskilleen, kun hän
rukoili Estevania puhumaan ja kuulemaan häntä.
"_Koeta_ kuulla, mitä sanon. _Koeta_!" Huudahduksessa oli tuimaa
tuskaa. "Missä on Rosa?... Rosa?... Olet turvassa nyt... Kerro
minulle... Olet turvassa O'Reillyn luona... Tulin takaisin... Tulin
takaisin sinun ja Rosan luo... Missä hän on?... Onko hän -- onko hän
kuollut?"
Miehet kokoontuivat jo riveihin ja joukko oli valmis lähtemään, mutta
Judson viittasi Lopezia tulemaan paikalle ja kertoi tälle, kuka sairas
oli. Eversti astui ripeästi O'Reillyn luo ja pani kätensä tämän
olkapäälle.
"Olit sittenkin oikeassa. Estevan Varona ei ollutkaan kuollut. Oli
varmaankin Jumalan tahto, että hyökkäsimme San Antonioon."
"Hän on sairas, _kuoleman sairas_!" sanoi O'Reilly sortuneella
äänellä. "Nuo espanjalaisroistot! Katso, miten häntä on kohdeltu!
Tulin taas liian myöhään. Minä tulen aina liian myöhään!" lisäsi hän
epätoivoisesti. "Hän heittää henkensä, ennenkuin ehtii kertoa minulle
--"
"Rauhoituhan, toveri! Teemme kaikkemme pelastaaksemme hänet.
Lähtekäämme nyt tahi muutoin saamme pian koko San Antonion niskaamme."
O'Reilly nousi. "Nostakaa hänet syliini!" määräsi hän "Kannan itse
hänet leiriin."
Mutta Lopez pudisti päätään ja sanoi lempeästi:
"Matka on pitkä ja hänen olisi parempi levätä paareilla. Onpa meillä,
Jumalan kiitos, leirissämme armelias enkeli odottamassa, joka kyllä
osaa hänet parantaa."
Kun joukko lähti liikkeelle, makasi Estevan Varona heiluvalla
vuoteella O'Reillyn ja Judsonin hevosten välissä. He kuljettivat
häntä mahdollisimman varovasti koko tuon pitkän ja helteisen matkan,
mutta hän ei tullut kertaakaan tajuihinsa eikä tauonnut hetkeksikään
hourailemasta.