O'Reilly huomasi pian, että Cubitaksessa oli muitakin amerikkalaisia.
Kuljeskelussaan aikansa kuluksi erästä kujaa pitkin, kuuli hän itseään
puhuteltavan omalla kielellään, ja eräs nuorukainen, jolla oli
valkoiset, hirveästi ryvettyneet housut ja samanlainen takki, kiirehti
häntä kohti.
"Tervetuloa kaupunkiimme!" huusi tuntematon. "Minä olen tykistökapteeni
Judson, ja te olette varmaankin tuon kiniinineidin seuralainen, eikö
niin?"
O'Reilly vastasi myöntävästi, ja Judson jatkoi nauraen:
"Koko leirissä ei puhuta muusta kuin hänestä ja noista
mango-hedelmistä. Saamari sentään! Olipa kumma, ettei hän kuollut
pelosta. Taidatte olla irlantilainen? No, sitähän minäkin. Entä
oletteko perehtynyt tykkien käyttöön?"
"En lainkaan, valitettavasti."
"Sepä ikävää -- meillä on puute tykkimiehistä. Ainakin tiedätte niistä
yhtä paljon kuin mekin tänne tullessamme."
"En ole tullut tappelemaan", sanoi Johnnie. "Olen täällä muissa
asioissa."
Kapteeni Judson ei salannut pettymystään, mutta siitä huolimatta
hän sanoi olevansa aina valmis auttamaan maanmiestään, jos niin
tarvittaisiin. "Oletteko tavannut 'ukon'?" kysyi hän -- "kenraali
Gomezin, tarkoitan."
"En, mutta haluaisin mielelläni puhutella häntä."
"Tulkaa sitten kanssani; esitän teidät samalla. Nyt on sopiva aikakin,
niin että hän on luultavasti hyvällä päällä. Hän potee ankaraa
päänsärkyä ja on välistä sangen ärtyinen."
Aurinko lähenteli jo taivaanrantaa, ja harjanteiden itäisiä rinteitä
kattoi synkkä varjo. Kaikkialla leirissä oli iltaruoka tulella, ja ilma
oli täynnä palavien risukimppujen tuoksua, jonka kaikki leirielämää
rakastavat tuntevat. O'Reillyn tuo tuoksu aivan hurmasi, sillä toivo
täytti hänen sydämensä, hänen askeleensa oli kepeä, ja hän uskoi
olevansa jo aivan päämaalinsa välittömässä läheisyydessä.
Kenraali Maximo Gomez, vallankumouksellisen Kuban isä ja vahvin tuki
ja turva, lepäsi riippumatossa lukien muutamia kirjeitä. O'Reilly oli
nähnyt hänestä paljon kuvia ja tunsi hänet heti. Gomez oli reipas ja
pirteä vanhus, ja hänen valkoinen pukunsa ja lumivalkeat, tuuheat
viiksensä vaikuttivat, että hänen päivänpolttamat kasvonsa näyttivät
tavallista tummemmilta. Hän katsahti ylös Judsonin tervehtiessä
ja loi sitten O'Reillyyn kysyvän silmäyksen. Kirkkaiden silmien
katse oli kylmä ja lasinkova, ja totisten kasvojen ilmeessä oli
kotkan tuimuutta. Maximo Gomezia pidetään maailman taitavimpana
sissipäällikkönä, ja totisesti tarvittiinkin todellisen sotaneron
lannistumaton innostus muodostamaan noista säännöttömistä, kurittomista
ja huonosti aseistetuista irtolaisjoukoista, jotka ensin liittyivät
häneen, yhtenäinen ja niin taistelukelpoinen armeija, että se kykeni
pitämään puolensa kymmenen kertaa voimakkaampaa vihollista vastaan ja
voittamaankin sen. Tämän kaiken tuo vanha puertoricolainen kuitenkin
teki voittaen siten kaikkien sota-asioiden tuntijain jakamattoman
tunnustuksen ja ihailun. Hän kantoi Kuban vapaussodassa raskaimman
taakan, ja hänen taitavuutensa ja lannistumaton tarmonsa olivat jo
aikaansaaneet niin paljon, että saaresta oli enemmän kuin puolet
valloitettu. Hän taisteli itsepintaisesti ja väsymättä ja murskasi
ikuisiksi ajoiksi Espanjan kaikki pyyteet ja toiveet uuden maailman
alueisiin nähden.
Hän kysyi lyhyesti, mutta ei töykeästi, minkätähden O'Reilly oli tullut
Kubaan. Mutta ennenkuin tämä ehti vastata, heilautti hän kädessään
olevaa kirjettä sanoen: "Majuri Ramos kertoo teidän edistäneen mitä
tehokkaimmin retkikunnan maihinnousua, mutta samalla hän sanoo, ettette
ole tullut riveihimme yhtyäksenne? Mitä hän sillä tarkoittaa?"
Kun O'Reilly selitti asiansa, nyökkäsi kenraali.
"Niinkö? Haluatte siis päästä länteen?"
"Niin, herra kenraali. Tahtoisin tavata eversti Lopezin."
"Lopezin? Miguel Lopezinko?" kysyi kenraali nopeasti.
"Se on luultavasti hänen nimensä -- hän on toiminut Matanzan tienoilla.
Hän tietää jotakin -- ystävistäni."
"No, häntä ei teidän tarvitse kaukaa hakea." Hymy kirkasti kenraali
Gomezin päivänpolttamat piirteet. "Hän sattuu olemaan juuri nyt täällä
Cubitaksessa." Kääntyen Judsonin puoleen hän jatkoi: "_Amigo_, vie
herra O'Reilly eversti Lopezin luo; hän on jossakin tuollapäin. Olen
pahoillani, ettemme saa tästä nuoresta miehestä asekumppania; hänellä
on miehen koko ja ryhti, ja hän vastaa varmasti viittä _quintos_'ta,
vai mitä?" Kubalaiset olivat antaneet vihollisilleen haukkumanimen
_quintos_ -- viidesosa miestä! Kenraali heilautti kättään ja syventyi
kirjeisiinsä.
Heidän mennessään sanoi Judson:
"Kun olette toimittanut asianne Lopezin luona, niin tulkaa kämppääni
illalliselle. Esitän samalla koko sakkini. Ruokaa ei voi juuri kehua,
eikä sitä ole runsaasti tarjollakaan tällä haavaa, mutta lännessä,
josta Lopez tuli, on suorastaan nälänhätä."
Eversti Miguel Lopez, pulska ja reipas soturi, puristi sydämellisesti
O'Reillyn kättä tämän ilmoitettua nimensä, mutta samassa hänen muotonsa
synkkeni ja hymy katosi.
"Jahah! Te olette siis tuo Matanzan O'Reilly", sanoi hän. "Olen kuullut
teistä, mutta en luullut meidän milloinkaan tapaavan toisiamme."
"Estevan Varona on puhunut minusta?"
Eversti nyökäytti päätään.
"No niin, vihdoinkin olen täällä, mutta kovalle se otti. Olen koettanut
kaikki keinot päästäkseni saarroslinjan läpi ja lopulta onnistuinkin.
Espanjalaiset vangitsivat minut Puerto Principessä ja karkoittivat
saarelta. Olen ollut aivan hulluksi tulemaisillani. Minä -- te --"
O'Reilly nielaisi pari kertaa -- "te varmaankin tiedätte, missä Estevan
on? Sanokaa --"
"Ettekö ole kuullut mitään?"
"En kerrassaan mitään. Tarkoitan, tuota noin, senjälkeen kuin Rosa,
Estevanin sisar -- olemme kihloissa, kuten ehkä tiedätte --"
"Niin, niin; Estevan kertoi minulle kaikki." Kubalaisen vakavuudessa
oli jotakin selittämättömän toivotonta, ja O'Reillyn valtasi äkkiä
suunnaton hätä. Hänen äänensä vapisi, kun hän kysyi:
"Ovatko he --? Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?"
Vastaus oli tarpeeton. Eversti loi katseensa maahan ja O'Reilly ymmärsi
pahimpien aavistustensa toteutuneen. Hänen kasvonsa kalpenivat, ja
kostuttaen huuliaan hän koetti sanoa jotakin, mutta sai kuuluviin vain
käheän, katkonaisen kuiskauksen.
"Sanokaa -- kumpi?"
"Molemmat!"
O'Reillyn koko vartalo lyhistyi kokoon ja hänen kalpeat kasvonsa
vavahtivat suonenvedontapaisesti. Sitten hän alkoi vavista kiireestä
kantapäähän kuin horkassa ja kädet puristuivat nyrkkiin.
Lopez tarttui hänen käsivarteensa. "Koettakaahan rauhoittua", sanoi
hän, "ja istukaa tähän, niin kerron sen vähän, mitä tiedän. Mutta
eikö olisi parempi, että odotamme, kunnes olette rauhallisempi...?"
Kun O'Reilly ei puhunut mitään, vaan tuijotti häneen tuskallisen
odottavasti, jatkoi eversti huoaten: "Kuten tahdotte, mutta teidän
täytyy kestää kaikki miehuullisesti, niinkuin meidän muidenkin on ollut
pakko. Paljon olen minäkin saanut kärsiä. Minun isäni" -- Lopezin
viiksien varjostama ylähuuli vetäytyi ylös, niin että hampaat näkyivät
-- "kuoli Laurelin kanavan luona Cabannaksessa ensimmäisen voittoni
jälkeisenä päivänä -- ampuivat -- vanhan miehen. Jumaliste sentään!
Tuommoiset konnantyöt ovat juuri saattaneet meidät kubalaiset raivoon,
niin että me tappelemme hammasta purren, vaikka näemme nälkää, emmekä
hellitä, ennenkuin viimeinen espanjalainen on saareltamme mereen
syösty. Niinkauan kuin ne heittiöt täällä mellastavat, uhkaa meitä
kaikkia sama kohtalo, jonka omaksi niin moni on jo joutunut ja joka
teitäkin nyt niin kauhistuttaa -- vanhempamme ja omaisemme murhataan,
sisaremme ja lemmittymme raiskataan..."
O'Reilly ponnahti melkein seisoalleen, mutta vaipui sitten tuskaisesti
parahtaen takaisin penkille ja peitti kasvonsa kuin ruoskan iskua
torjuakseen.
"Kerron teille kaikki, mitä tiedän, mikä ei ole kovinkaan paljon.
Estevan Varona tuli luokseni heti sen jälkeen kuin hän oli sisarineen
paennut kotoaan; hän tahtoi yhtyä joukkooni, mutta kun olin silloin
kovin tukalassa asemassa, en tohtinut ottaa tyttöä huolekseni --
kukaan nainen ei olisi kestänyt rasituksia, joita saimme kärsiä.
Selitin hänelle, että hänen ensimmäinen ja ehdoton velvollisuutensa
oli huolehtia sisarestaan ja sitten vasta ajatella isänmaataan, ja hän
myönsi minun olevan oikeassa. Hän oli kunnon poika -- hieno poika, ja
niin rohkea ja sisukas. Ostamalla muutamia varastettuja kivääreitä hän
muodosti muinaisista neekeripalvelijoistaan pienen partiojoukon -- ei
lainkaan hullumpi tuuma -- ja alkoi käydä sotaa omin neuvoin. Kuulin
usein hänestä. Häntä ei tohtinut kukaan häiritä, ennenkuin hän nitisti
hengiltä muutamia espanjalaisia sotilaita, mutta sittenhän ajojahti
luonnollisesti alkoi. Omat maatilansa ja alueensa, jotka Cueto oli
riistänyt häneltä, hän ehti kuitenkin tuhota. Tunsitteko Cueton?"
"Kyllä."
"Hänellekin Estevan maksoi ansion mukaan; ratsasti eräänä yönä
suoraan La Joyaan, särki oven ja keihästi roiston omaan sänkyynsä.
Mutta samalla hän näyttää tehneen jonkun erehdyksen, sillä Cobon
vapaaehtoiset, jotka luultavasti majailivat jossakin lähistöllä,
mitä seikkaa Estevan ei näytä tienneen, hyökkäsivät kiukkuisesti
hänen kimppuunsa. En tiedä sen tarkempaan, miten sitten kävi, sillä
tapauksesta kuulin kerrottavan vasta hiljattain, joten tiedot eivät ole
enää luotettavat, mutta se on ainakin varmaa, että Estevan on riehunut
miehineen kuin hornan henki, sillä vihollisen mieshukka oli ollut
vallan tavaton. Mutta hän ja hänen miehensä olivat vain ihmisiä -- he
eivät voineet tuhota kokonaista rykmenttiä, ja näyttää kuin heistä
olisi vain kaksi päässyt pakoon."
"Entä Estevan? Saiko hänkin --?"
Eversti Lopez nyökkäsi ja virkkoi sitten vakavasti. "Cobo ei ota
vankeja. Tappelin Rubin tienoilla niihin aikoihin, mutta palasin
Matanzaan noin kuuden viikon kuluttua. Tapauksen kuultuani minä
koetin luonnollisesti kaikin mokomin löytää tytön, mutta Weylerin
rauhoituskäskyä toteutettiin silloin parhaillaan, ja koko Yumurissa ei
ollut enää ristin sielua jäljellä; paikka oli autioksi hävitetty."
"Ette siis aivan varmaan tiedä, että Rosa -- että Rosa --?"
"Niin, poika surmattiin varmasti, mutta Rosan kohtaloa en tiedä --
minulla on siitä oma mielipiteeni. Kävi nimittäin siten, että eräs
Estevanin mies yhtyi hiljattain joukkooni, ja häneltä minä kuulin yhtä
ja toista Rosasta ja miksi Estevania oli niin säälimättä ja taukoamatta
vainottu. Se oli kaikki Cobon ansiota. Oletteko kuullut miehestä? Vai
ette? Hän on pahimmistakin pahin -- peto -- julmuri!" Puhujan ääni
vapisi vihasta ja raivosta. "Hän oli nähnyt neiti Varonan, joka oli
kaunis tyttö, ja..."
"Jatkakaa", kuiskasi O'Reilly.
"Sain selville, ettei Rosa ollut ensin totellut Weylerin määräystä.
Hän ja pari neekeriä -- hänen isä-vainajansa entisiä orjia --
kätkeytyivät luultavasti Matanzan rinteille, mutta hiukan myöhemmin
Cobon miehet kävivät siellä hävitysretkellä -- ja murhasivat suuren
joukon pakolaisia. Muutamat harvat pääsivät pakoon etäisimpiin
rotkoihin, mutta Rosa ei ollut niiden joukossa. Estevanin tähden
toimitin mahdollisimman tarkkoja etsintöjä, mutta en löytänyt tytöstä
jälkeäkään."
"Ette siis tiedä aivan varmaan, mitä hänelle on tapahtunut?" kysyi
O'Reilly.
"En, mutta sanon vielä kerran, ettei Cobo ota vankeja. Kun kuulin
viimeisestä hävitysretkestä, en enää etsinytkään."
"Tuo -- Cobo --" amerikkalaisen ääni vapisi, vaikka hän koetti hillitä
itseään -- "toivon kohtaavani hänet jonkun kerran."
Eversti Lopezin kasvoilla kuvastui äkkiä hillitön raivo, jonka illan
hämärä kuitenkin melkein kokonaan salasi. "Niin; juuri niin!" huudahti
hän, "ja te olette vain yksi sadasta, jotka toivovat samoin; minä olen
toinen. Olen antanut miehilleni tiukan määräyksen, ettei Coboa ja hänen
miehiään saa missään tapauksessa säästää, eivätkä ne roistot odotakaan
armoa meikäläisten kynsiin jouduttuaan. Kas niin, toveri --" kubalainen
laski kätensä O'Reillyn olkapäälle -- "olen pahoillani, että minulla
oli teille ikäviä uutisia, mutta mehän olemme miehiä -- ja sota on
semmoista."
"Ei, ei! Sotaa se ei ole -- vaan hillitöntä julmuutta. Murhata lapsia
ja raiskata naisia -- sehän on rikos kaikkia sotalakeja vastaan."
"Lakeja!" toisti eversti käheästi. "Lakejako? Onko helvetissä lakeja?
Sota on vain hävitystä -- vääryyttä -- sortoa -- hulluutta. Se vie
miehiltä järjen ja tappaa naiset epätoivoon. Se on Jumalan uhmaamista.
Sodassa saavat sääli ja armeliaisuus väistyä eikä minkäänlainen
hyvyys voi tulla kysymykseenkään, ihmisyyden lakien noudattamisesta
puhumattakaan."
Sanoja seurasi pitkä äänettömyys. Sitten Lopez jatkoi:
"Me kubalaiset tiedämme kyllä, mitä suru ja epätoivo ovat, mutta
sorto ja kärsimämme vääryydet ovat tehneetkin meidät lujiksi ja
urhoollisiksi. Täällä idässähän tulemme sentään hyvin toimeen, mutta
te ette voi kuvitellakaan lännen asukasten hirveitä kärsimyksiä ja
hävitystä, joka on pantu siellä toimeen -- kokonaiset maakunnat on
poltettu poroksi ja asukkaat murhattu tahi jätetty nälkään kuolemaan.
Tällaista viattomain ihmisten teurastusta, jonka Weyler on siellä
järjestänyt, ei ole maailmassa ennen kuultu eikä nähty. Jos Jumala on
todellakin olemassa -- epäilen sitä välistä -- niin hän ei voi sallia
tämän kauheuden jatkua; jokaisen surmatun ja kärsimyksiin kuolleen
kubalaisen tilalle on nouseva kymmenen kostajaa, kunnes olemme syösseet
perivihollisemme armeijoineen mereen. Palatkaa kotimaahanne, ja jos
surunne on saattanut teidät meille myötätuntoiseksi, niin huutakaa koko
maailmalle, miten tuo Havannan musta paholainen täällä mellastaa, ja
pyytäkää hallitustanne auttamaan meitä, että saisimme aseita. _Aseita_!"
Kului hetkinen, ennenkuin O'Reilly vastasi. Hän sanoi hiljaa:
"En aio palata. Jään tänne, kunnes olen löytänyt Rosan."
"Niinkö!" huudahti eversti. "Miksikäpäs ei! Niin kauan kuin emme
varmasti tiedä, mitä hänelle on tapahtunut, voimme ainakin toivoa.
Mutta jos olisin teidän sijassanne, niin ajattelisin mieluummin, että
hän on kuollut kuin joutunut vangiksi johonkin keskitysleiriin. Te
ette tiedä, ystäväni, mitä nuo leirit ovat, mutta minä tiedän. Jätän
teidät nyt. Tällaisina hetkinä on mieluummin yksinään, kenenkään
häiritsemättä, eikö niin?" Eversti puristi O'Reillyn kättä ja häipyi
pimeään.
Kukaan ei nähnyt O'Reillyä sinä yönä, mutta seuraavana aamuna hän
ilmestyi kenraali Gomezin luo. Hän oli kalpea ja riutunut, mutta kylmän
päättäväisen näköinen. Kenraali oli kuullut Lopezilta kaikki ja tunsi
nuorukaista kohtaan syvää myötätuntoa.
"Olen pahoillani, että pitkä ja vaivalloinen matkanne palkittiin niin
ikävillä uutisilla", sanoi hän. "Sota on surullista ja lohdutonta
hommaa."
"En ole vielä menettänyt kaikkea toivoa", vastasi O'Reilly. "Tahdon
jäädä tänne ja -- ja tapella."
"Tiesin sen kuultuani Lopezin kertomuksen." Kenraali nyökäytti
valkoista päätään. "Teistä tulee kelpo soturi, ja me olemme iloiset
saadessamme teidät joukkoomme." Hän ojensi kätensä, jota O'Reilly
kiitollisesti puristi.
* * * * *
Matanzan alue oli "rauhoitettu". Niin kuului kenraali Weylerin
pöyhkeilevä julistus. Ja kerjäläisten lukemattomasta paljoudesta näki,
ettei hän ollut lainkaan liioitellut. Kaikista Valeriano Weylerin
sotilaallisista toimenpiteistä oli tämä lännen kaupunkien ja maakuntain
"rauhoittaminen" parhaiten onnistunut ja tuotti toimeenpanijalleen
suurinta tyydytystä, sillä missäpä saattoi kapinaliike enää menestyä --
paitsi ehkä niiden onnettomain keskuudessa, jotka olivat kätkeytyneet
vuoristoon eläen siellä taivasalla turvattomina. Niskurointi oli
lannistettu eikä espanjalaisia tohtinut kukaan vastustaa. Weylerin
keino nopea ja säälimätön hävitys, oli yksinkertainen, mutta vaikuttava.
Köyhyys oli jo ennen sotaa ollut yleinen ilmiö Matanzassa, mutta nyt
oli kaupungissa niin paljon kerjäläisiä, ettei niitä voitu laskeakaan.
Kun pakolaisia alkoi tulvia tuhansittain, ja kun saatiin kuulla,
ettei hallitus aikonut pitää huolta niiden ruokkimisesta, yrittivät
varakkaammat kansalaiset lievittää hätää, mutta aika oli kova,
elintarpeita oli vähän ja hinnat olivat huimaavat. Sitäpaitsi annettiin
pian ymmärtää, että sotilaallinen johto katseli karsain silmin kaikkea
armeliaisuustoimintaa, minkätähden pakolaisten täytyi pakostakin
jäädä oman onnensa nojaan. Nämä onnettomuudet ja kärsimykset olivat
aivan tyrmistyttäneet yksinkertaisen ja rauhallisen maalaisväestön;
he kuljeskelivat ympäriinsä aivan ymmällään odottaen pelolla ja
vavistuksella jotakin uutta iskua. He eivät olleet tottuneet kerjäämään
eivätkä niinmuodoin tahtoneet pyytää almua, mutta kaiket päivät he
kyselivät työtä leipäpalkalla, ettei heidän pienokaistensa tarvitsisi
kuolla nälkään. Työtä oli kuitenkin vielä niukemmin kuin ruokaa, ja
pian tuli aika, jolloin nuo onnettomat ryömivät porttikäytävissä ja
kynnyksillä masentuneina ja toivottomina leipäpalaa anellen ja samalla
kuin äänettömästi nuhdellen niitä, jotka olivat heitä onnellisemmat.
Silmät suurenivat ja painuivat syvemmälle onttoihin kuoppiinsa ja
ojentuvat kädet laihtuivat läpikuultaviksi. Kaikkialla kuului naisten
valitusta ja nälkäisten lasten itkua.
Kaupungin laidassa, aivan teräslankaesteiden sisäpuolella, oli isohko
ala "viljelysmaata", johon vangit saivat kyhätä majansa oksista,
lehdistä ja puunkuorista -- kurjia hökkeleitä, joissa kauniilla ilmalla
tuli jotenkin toimeen, mutta jotka eivät pystyneet ollenkaan suojaamaan
tuulelta ja sateelta. Siellä nuo onnettomat elelivät yhteensullottuina
sanoinkuvaamattomassa likaisuudessa nälän kanssa taistellen, ainoana
lohdutuksenaan se, että kaikki olivat yhtä kurjassa asemassa. Koska
heillä ei ollut siementä, ei työkaluja eikä mitään keinoa, millä
viljellä heille luovutettua maata, jäi se koskemattomaksi, ja
nälkä kiihtyi päivä päivältä. Kaupungin ulkopuolella oli jamssia,
perunoita, maukkaita juuria ja paljon muuta syötäväksi kelpaavaa, sillä
espanjalaisten oli ollut mahdoton kaikkea hävittää, eikä Kuban maaperää
voi kukaan tyhjäksi riistää, mutta "rauhoitetut" eivät saaneet poistua
kaupungin alueelta.
Kaloja oli myös viljalti satamassa, mutta niitä ei saanut pyydystää.
Vahdit olivat varuillaan ladatuin kiväärein ja paljastetuin miekoin, ja
joka aamu kuljetettiin keskitysleirin läpi niiden onnettomain ruumiita,
jotka olivat yöllä tohtineet hiipiä ravinnon hakuun. Välistä noita
kaameita jäännöksiä laahattiin köydessä hevosten jäljessä; niin, se
olikin kaikkein suosituin tapa.
Koirat ja kissat olivat hienointa herkkua, kunnes ne hävisivät
kokonaan. Aivan tyyten ei hallitus kuitenkaan noita onnettomia
unhottanut; välistä jaeltiin yucca-juuria, mutta ne olivat kovia ja
melkein mahdottomia käyttää. Niiden syömisestä lasten kasvot ja jäsenet
surkastuivat, kun taas vatsat paisuivat suunnattomiksi. Matanzaan
ilmestyi siten aivan erikoinen ihmisrotu pieniä muodottomia olentoja,
joilla oli lapsen jäsenet, mutta vanhuksen kuihtuneet kasvot.
Kulkutaudit alkoivat luonnollisesti pian raivota, sillä noissa
likaisissa ja saastaisissa hökkeleissä niljakkoine savipermantoineen
ei voinut olla puhettakaan terveydellisistä toimenpiteistä. Hätä
oli sanoinkuvaamaton. Lapset kuolivat ensin ja sitten vanhat ja
kivulloiset. Ruumiiden näkeminen kaupungilla oli hyvin tavallista,
niitä löydettiin melkein joka aamu porttikäytävistä. Toiset
nälkiintyneet ihmisraukat koettivat raahautua torille toivossa saada
kerjätyksi kipenenkään ruokaa, ja monet kuolivat sinne tyhjien kojujen
väliin. Raskaat ruumisvankkurit, täynnä tuonen saalista, jyrisivät
taukoamatta kaduilla tyhjentäen sisältönsä kaupungin ulkopuolelle,
jossa oli hautaamattomia ruumiita jo ennestään jättiläismäinen kasa.
Lavantauti, isorokko ja keltakuume raivosivat hillittömästi.
Sairaalat olivat ääriään myöten täynnä, eikä niissäkään noudatettu
alkeellisimpiakaan varokeinoja. Sanottiin olleen tapauksia, että
kuolleeksi luultu oli ryöminyt omaistensa luo ruumiskasasta, johon
hänet oli heitetty, mutta kenenkään ei tiedetty palanneen noista
rutonpesistä, olipa hän sitten kubalainen tai espanjalainen. Sentähden
jäivät taudinsaastuttamat mieluummin omaistensa luo saadakseen kuolla
heidän parissaan.
Niin, Matanza oli rauhoitettu. Weyler ei pöyhkeillyt suotta. Koko
maakunnassa ei ollut kylvettyä pellonpalaa eikä kaupunkien ulkopuolella
ainoatakaan rakennusta jäljellä. Matanzan kaupunkiin sijoitettu
keskitysleiri ei ollut ainoa laatuaan, toisia oli Santa Clarassa,
Havannassa ja Pinar del Riossa, ja niissä oli puoli miljoonaa ihmistä
nälkään nääntymässä. Mitään kapinallista maata ei ole milloinkaan niin
täydellisesti rauhoitettu, eikä mitään kansaa ole niin perinpohjin
lannistettu ja masennettu. Vastarinnasta ei puhuttu enää, vaan
rukoiltiin pyhää neitsyttä lopettamaan kurjuus. Kädet nousivat kyllä,
mutta vain rukoukseen, ja tuonen sato oli runsas Jucarosta aina San
Antonion niemeen saakka.
Rosa Varona ja hänen kaksi neekeriseuralaistaan tulivat Matanzaan,
kerjäläisten ja kuoleman kaupunkiin, toivossa päästä siedettävämpiin
oloihin. Matka sinne sujui onnellisesti, sillä he olivat liian
risaiset ryöstettäviksi, ja Rosan valepuku salasi hyvin, mitä hänen
kauneudestaan oli jäljellä. Mutta kun oli päästy kaupunkiin, niin
minkä näyn he näkivätkään! Suuri Jumala, sitä kärsimysten ja kurjuuden
pohjattomuutta, sitä ryysyjen paljoutta! Yllätys oli hirveä, ja kaikki
kolme aivan tyrmistyivät inhosta ja kauhusta, mutta takaisinkaan ei
voinut palata.
Asensio kyhäsi La Cumbren lähelle -- Varonan kartanon rauniot näkyivät
ylhäältä -- jonkinlaisen hökkelin, johon he asettuivat asumaan. He
olivat toivoneet voivansa kätkeytyä toisten vankien joukkoon, mikä
onnistuikin täydellisesti, sillä vankileirin yleisessä kurjuudessa
eivät naapurit välittäneet toisistaan rahtuakaan, ja sotilasten
mielestä ei voinut olla mitään mielenkiintoista kahdessa ryysyisessä
neekerissä ja näiden kyttyräselkäisessä tyttäressä.
Asensio oli uuttera ruoan hankkija, ja ensin hän onnistuikin haalimaan
elintarpeita pienelle perheelleen aivan kylliksi. Hän saavutti aivan
ihmeteltävän taidon kasviksien ja hedelmien löytämisessä, ja hän
varasti, kerjäsi ja nuuski kaikki mahdolliset paikat. Eräänä päivänä
vahti yllätti hänet, ja hänet pantiin patteritöihin sellaisten vankien
mukana, joiden huomattiin kykenevän raskaampaankin työhön. Palkkaa ei
maksettu, mutta jokainen sai aterian päivässä, ja Asensio onnistui joka
ilta tuomaan osan annoksestaan kotiin.
On aivan hämmästyttävää, miten vähällä ihminen voi pysyä hengissä.
Rosa ja hänen molemmat ystävänsä olivat jo kauan kamppailleet nälän
kanssa, mutta nyt he saivat juoda kieltäymyksen maljan pohjaan saakka,
sillä oli päiviä, jolloin Asensio ja hänen työtoverinsa eivät saaneet
ruoan muruakaan. Jonkun ajan kuluttua Evangelina alkoi tehdä vakkoja
ja palmikoida hattuja palmunsyistä, joita hän myyskenteli kuudella
sentillä kappaleen. Hän neuvoi työn Rosallekin ja he työskentelivät
aamusta iltaan saadakseen Asension tuomat annokset hiukan suuremmiksi
ja torjuakseen aina uhkaavan nälkäkuoleman. Mutta se oli turhaa ja
toivotonta työtä. Oli toisia, jotka ahersivat yhtä väsymättömästä,
ja hattujen kysyntä oli rajoitettu. Heidän majastaan oli esteetön
näköala San Severinon tielle, tuolle _via dolorosa'lle_, tuskien
tielle, jota myöten kuolemaantuomitut vietiin teloitettaviksi, ja pian
molemmat naiset oppivat tuntemaan torven äänen, joka ilmoitti, että
jonkun kubalaisen viimeinen hetki oli tullut. Kun toitahdus kantautui
heidän kuuluviinsa aamun sumusta, keskeyttivät he työnsä tehdäkseen
ristinmerkin ja kuiskatakseen rukouksen niiden onnettomain sielujen
puolesta, jotka olivat matkalla kuolemaan. Mutta se olikin päivässä
ainoa lepohetki, jonka he soivat itselleen.
Ero entisen ja nykyisen elämän välillä antoi Rosalle paljon miettimisen
aihetta. Matanzan hän tunsi syntymästään saakka ja oli lukemattomat
kerrat astellut sen kaduilla hienona ja kaikkien ihailemana. Hänellä
oli ollut kymmenittäin ystäviä kaupungin hienoimmissa piireissä,
mutta niiden joukossa ei ollut ketään, johon hän olisi tohtinut
nyt hädän hetkellä vedota. Espanjalaiset ja heidän puoluelaisensa
vihasivat verisesti vallankumouksellisia, joiden kannattajia ei ollut
Matanzassa ainoaakaan jäljellä. Sitäpaitsi oli Estevanin liittyminen
vallankumouksellisiin katkaissut kaikki ystävyyssiteet heidän ja
niiden perheiden välillä, jotka olivat hallitukselle uskolliset. Rosa
tiesi, ettei häntä kukaan säälisi. Hän oli seurannut kaksoisveljeään
vain sulasta rakkaudesta, mitään muuta ajattelematta, mutta teko oli
leimannut hänetkin maanpetturiksi ja koko yhteiskunnan viholliseksi,
joka oli kohtalonsa hyvin ansainnut. Tyttö oli saanut kokea liiankin
hyvin, mikä henki oli vallalla. Mutta vaikka hän olisi ollut varma,
että häntä olisi kohdeltu myötätuntoisesti, niin hän oli liian ylpeä
anoakseen sitä. _Hänkö_ kerjäisi? Hän, eräs Varona, Kastilian grandien
jälkeläinen ja Kuban hienoimman perheen ainoa edustaja! Ei kuunaan!
Siten hankittu leivänmurukin olisi polttanut hänen kättään. Rosa kärsi
mieluummin nälkää ja odotti hetkeä, jolloin nälkä tahi tauti saisi
hänet unhottamaan menneet onnen päivät ja lopettaisi tämän kurjuuden,
joka oli kuin hirveä uni.
Hän pelkäsi myöskin, että vanha Mario de Castaño, joka oli säälimätön
ja kostonhimoinen mies, tuntisi hänet. Hänen viimeisistä sanoistaan,
kun hän raivoissaan poistui heidän luotaan, oli Rosa selvästi
ymmärtänyt, ettei hän antaisi saamiaan rukkasia milloinkaan anteeksi,
ja Rosa vältti aina joutumasta hänen tielleen. Rosa näki hänet kerran.
Don Mario oli matkalla torille perunain ostoon ja oli yhä vain lihonut,
niin että hän oli nyt todellinen läskivuori, joka hyllyi joka suuntaan
hevosen liikkeiden mukaan. Hän ratsasti tietään näkemättä ja kuulematta
mitään, lasten itku ei liikuttanut hänen kivisydäntään, ja turhaan
kurottelivat äidit laihoja käsiään almua anellen. Rosa pujahti erääseen
porttikäytävään ja veti ryysyisen saalinsa alemmaksi kasvoilleen
pelosta, että don Mario voisi tässä epämuodostuneessa vartalossa ja
näissä surkastuneissa ja mustaksi värjätyissä kasvoissa tuntea ihanan
kukkasen, jota hän oli omakseen himoinnut.
Eversti Cobo oli toinen, jota Rosa ei voinut milloinkaan unhottaa ja
jota hän pelkäsi aivan hillittömästi. Kun hän ensi kerran näki miehen
ratsastavan kaupungin läpi kurkunleikkaajaansa edellä, oli hän pyörtyä
siihen paikkaan ja piilotteli sitten koko päivän majassaan vavahtaen
pienimmästä risahduksestakin.
Näinä hädän synkkinä ja pitkinä päivinä muistuivat muinaiset huhut
isän kätketystä aarteesta usein hänen mieleensä, ja hän mietiskeli
asiaa paljonkin, voimatta kuitenkaan tulla muuhun kuin siihen
johtopäätökseen, että kaikki oli vain satua. Estevanin merkillinen
otaksuma aarteen kätköpaikkaan nähden oli ensin tuntunut kylläkin
uskottavalta ja todennäköiseltä, mutta nyt kun Rosalla oli viljalti
aikaa pohtia asiaa oikein perinpohjin, johtui hänen mieleensä
kymmenenkin eri selitystä, miten kultaraha oli joutunut donna Isabelin
käteen, ja niistä oli jokainen yhtä mahdollinen kuin Estevanin väite.
Aarre saattoi tietysti olla olemassa ja oli ehkä kätkettykin juuri
Estevanin otaksumaan paikkaan, mutta uskomatonta se oli. Kauempaa
katsoen verhoutuu alastominkin totuus ruusuiseen hohteeseen kuin
etäiset maisemat siintävään sineen, joka kuitenkin katoaa, kun päästään
lähemmäksi. Niin oli Rosankin laita. Nähdessään joka päivä raunioiksi
raastetun kotinsa hänen toivonsa masentui ja veljen väite alkoi tuntua
niin tuiki mahdottomalta.
Hän olisi niin mielellään tahtonut uskoa veljen olleen oikeassa,
mutta hirveä kurjuus, johon hän oli joutunut, masensi hänet aivan
maahan. Sellaisia ihmeitä tapahtui vain ihanissa saduissa, tuumi hän,
ja tottahan olikin, ettei hän, tyttö parka, voinut pitää itseään
onnetarten suosikkina.
Häntä halutti monta kertaa jutella asiasta Evangelinalle ja Asensiolle,
mutta hän jätti sen kuitenkin tekemättä. Evangelinan vaitioloon hän
saattoi kyllä ehdottomasti luottaa, mutta hän ymmärsi, ettei Asension
kaltaiselle henkilölle voinut uskoa suuria ja tärkeitä salaisuuksia
-- tämä oli puhelias ja itserakas kerskailija, joka olisi kaikessa
hyväntahtoisuudessaan pian puhunut liikoja ja tuhonnut siten heidät
kaikki. Rosa oli kyllin järkevä ymmärtämään, että he kaikki olisivat
joutuneet hirvittävään hengenvaaraan, jos isän rikkaudet olisivat
löytyneet. Asia ei olisi voinut pysyä salassa. Hän tahtoi kuitenkin
päästä johonkin varmuuteen, ja eräänä päivänä hän ja Evangelina
lähtivät etsimään kasviksia ja juuria La Cumbren rinteeltä, joka kuului
kaupungin alueeseen.
Käynti entisen kodin raunioilla oli surullinen. Evangelina itki
ääneensä nähdessään Pancho Cueton toimeenpaneman kaamean mullistuksen,
ja Rosaa ahdistivat tuskalliset muistot. Kodista ei ollut paljon
jäljellä. Koko alue oli myllerretty ja kaivettu, puut kaadettu
juurineen ja pinottu suuriin kasoihin, ja koko päärakennus oli
jaoitettu maan tasalle kivi- ja soraläjäksi. Rosan silmät peittyivät
kyyneliin, ja hetkisen kuluttua hän jätti Evangelinan itkemään
raunioiden luo ja hiipi vanhaan puutarhaan, jossa hävityksen kauhistus
ei ollut niin huomattava. Mutta entisestä kauneudesta oli siitä
huolimatta vain rippeet jäljellä. Hoitamattomat viiniköynnökset
roikkuivat pengermiltä melkein kuihtuneina ja säästyneet hedelmäpuut
olivat nääntyneet hoidon puutteeseen; aika ja elementit olivat
täydentäneet hävitystyön.
Kaivo oli vielä jäljellä, mutta oli peitetty laudoilla, ja Rosa
huomasi, että sinne oli vierinyt paljon törkyä. Pieni vesilätäkkö
vain kimalteli pohjalla. Tyttö katseli aukkoon kauan ja tarkkaan ja
nousi vihdoin ollen varma, että Estevan oli erehtynyt. Oli aivan
mahdotonta ajatella, että hänen isänsä, don Estevan, olisi valinnut
sellaisen kätköpaikan, etenkin kun tilusten kiinnekirjat olivat hänen
omaisuutensa arvokkain osa. Ei, jos aarre todellakin oli olemassa, oli
se kätketty muualle. Kaivossa se ei ollut, mutta paikkaan liittyvät
muistot olivat kalliit, sillä ne johdattivat Rosan mieleen menneet
onnelliset ajat. Ja noita muistoja oli kaivo, niin, koko paikka ääriään
myöten täynnä. Siellä olivat hän ja Estevan lapsina leikkineet, ja
siellä oli hän ensimmäiset unelmansa unelmoinut. Siellä hän oli
kohdannut O'Reillyn, hymyilevän ritarinsa, ja noiden pensaiden suojassa
oli tämä painanut hänet povelleen ja pyytänyt odottamaan, kunnes hän
palaisi. Ja Rosa oli odottanut.
Mutta oliko tuo Rosa Varona, joka silloin uskollisuutta vannoen
lemmitystään erosi, tämä säälittävä, laiha, nälkäinen ja ryysyinen
Rosa? Mahdotonta! Onni, tyytyväisyys ja ihanat toiveet olivat häilyviä
unikuvia vain, ja ainoastaan kurjuus, epätoivo ja kärsimykset olivat
todellisia. Mutta uni oli ollut ihmeen ihana, ja Rosa vannoi sitä aina
riemuiten muistelevansa.
Evangelina tapasi tytön päivänpaisteessa istumassa. Tämän kasvot
loistivat ja kyynelistä vielä kosteat silmät hymyilivät.
"Tule, pieni kyyhkyseni", sanoi Evangelina. "Menkäämme työhömme, sillä
täällä ei ole mitään syötävää."