Yö oli pimeä ja lämmin. Ohut sumuvaippa himmensi tähtien valon, ja
vain avomeren fosforihohteessa kykenivät _Fair Play'n_ matkustajat
toteamaan, että taivaanrannassa häämöttävä tumma juova oli maata. Itse
laiva oli vain pimeydessä hiipivä tumma pilkku, eikä sen olemassaoloa
ilmaissut mikään muu kuin fosforoidun veden pärske keulassa ja
perässä. Oli annettu mitä ankarimmat määräykset, ettei savukettakaan
saanut sytyttää, ja kannelle ryhmittyneet miehet tottelivat auliisti,
sillä vain pari yötä sitten oli _Fair Play_, kaikista varokeinoista
huolimatta, ollut pistää nokkansa suoraan herhiläispesään ja sai
kiittää pelastuksestaan vain pimeyttä ja suurta nopeuttaan.
Oli päästy noin parin penikulman päähän edeltäpäin sovitusta
maihinnousupaikasta, kun yhtäkkiä jonkun espanjalaisen
vartijaristeilijän valonheittäjän häikäisevän kirkas valokeila halkaisi
pimeän yön, ja kuin työssään yllätetty varas _Fair Play_ käänsi
kokkansa merelle eikä pysähtynyt ennenkuin Bahama-saaristossa.
Nyt se hiipi takaisin, mutta kulki hiukan kauemmaksi länteen. Majuri
Ramos oli kapteenin luona komentosillalla, ja pari miestä luotasi
taukoamatta, sillä oltiin matalikkojen lähellä. Kun väylä alkoi
arveluttavasti mataloitua käski kapteeni pysähdyttää koneet, ja laiva
pysähtyi vähitellen keinuen hiljaa mainingeissa. Leslie Branchin yskä
kuului selvästi hiljaisuudessa.
"On vaarallista mennä lähemmäksi riuttojen takia", selitti O'Reilly
kumppanilleen.
"Olen kuulevinani jotakin pauhua", huomautti Norine, "mutta ehkä
korvani vain humisevat."
"Niin luultavasti", sanoi Branch. "Olen ihan jäykkä pelosta, sillä en
pidä riutoista lainkaan. Onkohan näissä vesissä haikalojakin?"
"Viljalti."
"No, onpa edes hyvä, että olen näin laiha", mutisi Leslie.
Majuri Ramos sanoi matalalla äänellä pimeältä komentosillalta, että
oli miehitettävä venhe ja mentävä tiedustelemaan, mistä voisi päästä
riuttojen toiselle puolelle. Ennenkuin hän kerkesi sanoa sanottavansa
loppuun, oli O'Reilly tarjoutunut lähtemään.
Kymmentä minuuttia myöhemmin istui hän erään laivavenheen peräsimessä
ohjaten eteenpäin. _Fair Play_ häipyi pimeään jo sadan kyynärän päässä,
mutta ohjaten suoraan edessä häämöttävää tummaa juovaa kohti hän
soudatti ainakin puoli penikulmaa, ennenkuin käski miesten lepuuttaa
airojaan. Hiljainen kohina kantautui heidän kuuluviinsa; riutat olivat
lähellä.
Tuuli oli tyyntynyt auringon laskussa, ja vain pitkät, leppoisat
mainingit panivat meren tyynenä päilyvän pinnan kohoilemaan, mutta
pienen venheen päästyä hiukan edemmäksi koveni kohina arveluttavasti,
ja pian osoitti valkoinen vaahtojuova, missä koralliriuttojen hampaat
ulottuivat pintaan saakka.
Pitkä ja vaivalloinen työ oli edessä; aika kiirehtijä O'Reilly alkoi
risteillä vaahtojuovan ulkopuolella tutkien joka sopukan ja yllyttäen
miehiään ponnistelemaan väsymättä. Tämä aukon etsiminen oli vaarallista
työtä, ja vaara tulla huomatuksi suureni joka hetki.
Soudettiin penikulma -- toinen, miehistä tuntui kuin niitä olisi ollut
kymmenen, ja vihdoin näkyi leveä juova tyyntä vettä fosforihohteisen
vaahdon keskellä. O'Reilly tutki paikan nopeasti ja sitten lähdettiin
paluumatkalle. Kun oli päästy niin kauas, että arveltiin laivan olevan
lähellä, sytytettiin lyhty, jota O'Reilly heilautti takin liepeen
suojassa merelle päin. Hetkisen kuluttua näkyi pimeältä ulapalta
vähäinen punertava piste kadoten samassa, ja O'Reilly ohjasi purtensa
suoraan laivalle.
He pääsivät pian perille, ja parin minuutin kuluttua laski _Fair Play_
vakaasti ja varmasti riutan poikki vievää väylää kohti. Sillä aikaa
alkoi kannella kuumeinen työ; lastihuoneista nosteltiin ampumatarve-
ja lääkeainelaatikoita, keulaan sijoitettu tykki purettiin nopeasti ja
kaikki laivavenheet, joita oli useampia, heilautettiin kannattimistaan
laidan ulkopuolelle, niin että _Fair Piay'n_ pysähtyessä mahdollisimman
lähelle rantaa kaikki oli valmista.
Retkikunnan jäsenet olivat enimmäkseen nuoria liikemiehiä,
sikaarinvalmistajia ja keveämpien ammattien harjoittajia, niin että
vain harvat olivat tottuneet raskaampaan ruumiilliseen työhön,
mutta siitä huolimatta raatoivat kaikki innolla ja väsymättä, ja
komentosillalta tähysteltiin koko ajan valppaasti ja herkeämättä.
O'Reilly ohjasi ensimmäisen lastin riutan sisäpuolelle, ja purki sen
loivasti viettävälle hiekkarannalle. Kukaan ei näyttänyt oikein varmaan
tietävän, kuuluiko rannikko Kuban mannermaahan vai oliko jouduttu
jollekin pienemmälle saarelle, mutta kun lähempiin tutkimuksiin ei
ollut aikaa, ei valinnan varaa ollut. Miehet hyppäsivät veteen ja
kiidättivät laatikot rannalle niin kauas, että ne olivat turvassa
nousuvedeltä. Työ sujui kuumeisella kiireellä ja kummaltakin puolelta
kuului pimeydestä vedenloisketta, joka ilmaisi toisten venheiden olevan
yhtä kovassa touhussa.
Johnnie lähti viemään jo toista lastia, ennenkuin viimeinen venhe oli
ehtinyt lähteä ensimmäiselle retkelleen, ja niin jatkui työ taukoamatta
useita tunteja. Pari venhettä eksyi pimeässä koralliriutalle, ja
miesten täytyi purkaa lasti riutan harjan vaahtoryöppyyn, josta he
toivoivat voivansa korjata tavarat päivän valjettua. Kaikki kastuivat
ihoa myöten, hikiset selät höyrysivät, ja miehet, jotka olivat
ponnistelleet airoissa, niin että kädet olivat verillä, kiroilivat ja
sadattelivat väsymystään. Mutta minuuttiakaan ei laiskoiteltu; lopen
uupuneet heittäytyivät hietikolle pitkäkseen ja levähtivät, kunnes
jaksoivat jälleen ryhtyä työhönsä.
Aamu alkoi sarastaa, kun viimeinen venhe irtausi laivan kyljestä, ja
päästäen käheän, mutta riemuitsevan puhalluksen _Fair Play_ käänsi
kokkansa merelle ja häipyi pian näkyvistä. Se oli tehnyt tehtävänsä.
O'Reilly kantoi Norine Evansin rannalle, ja kun tyttö laski jalkansa
Kuban hiekalle, kietaisi hän kätensä Johnnien kaulaan huudahtaen:
"Vedimme heitä nenästä, Johnnie! Mutta ellei sinua olisi ollut, niin
olisimme palanneet tyhjin toimin; kapteeni pelkäsi noita riuttoja."
"Samoin oli minunkin laitani", huokaisi Johnnie väsyneesti. "Nyt meidän
on vain varottava, etteivät rannikkovartijat huomaa mitään."
Aamun kirkastuessa huomattiin, että retkikuntaa oli suosinut todellakin
erinomainen onni, sillä he olivat Kuban mantereella, ja paikkaa
suojaava yhtenäinen koralliriutta ulottui itään ja länteen niin kauas
kuin silmä kantoi. Maihinnousupaikan tarkasta asemasta kartalla ei
oltu vielä oikein selvillä, sillä rannan tiheä viidakko esti näkemästä
kauemmaksi sisämaahan, mutta se ei ketään huolettanut. Miesten voimat
alkoivat olla lopussa, mutta majuri Ramos ei antanut kenenkään levätä,
ennenkuin koko kallis tavaravarasto oli kätketty pensaikkoon. Sitten
hän avautti pari laatikkoa ja jakeli miehille aseet.
Äkkiä huusi tähystäjä, että itäpuolella olevan niemen takaa näkyi
savua, jolloin jokainen kiirehti piiloon; pensaikossa maaten tuo pieni
joukko sitten katseli, kun eräs espanjalainen risteilijä hiipi ohi
vajaan penikulman päässä vaahtojuovan ulkopuolella.
Neiti Evans, O'Reilly ja Branch pureskelivat parhaillaan merikorppuja
aamiaisekseen, kun majuri Ramos tuli heidän luoksensa. Hän ei ollut
enää sama moitteettoman hieno herrasmies kuin ennen; hän oli avojaloin,
vaatteet olivat repeytyneet, meriveden turmelemat housut oli kääritty
polvien yläpuolelle, ja vyöllä heilahteleva suuri revolveri ja rinnan
yli risteilevät ammusvyöt tekivät hänet peloittavan julman näköiseksi.
Aina siitä lähtien kun Norine oli niin säälimättömästi murskannut
hänen lemmenhaaveensa, oli majuri kohdellut sekä häntä että O'Reillyä
kohteliaasti, mutta jäykän arvokkaasti. Hän kääntyi nyt O'Reillyn
puoleen sanoen:
"Sanansaattajani ovat juuri lähdössä kenraali Gomezin päämajaan
pyytämään, että joukko kuormahevosia ja vahva vartiosto lähetettäisiin
noutamaan tuomamme tavarat. Täällä uhkaavat meitä monet vaarat, niin
että kenties haluatte lähteä sanansaattajien mukaan."
O'Reilly oli heti valmis, mutta muistaen tytön hän sanoi epäröiden:
"Pelkään, että matka on liian rasittava neiti Evansille."
"Älä höpsi! Minä jaksan kyllä", huudahti Norine ja oli todellakin sen
näköinen mukavassa kävelypuvussaan ja tukevissa saappaissaan.
Branch oli ainoa, joka kieltäytyi. Hän vannoi olevansa liian heikko
kyetäkseen liikkumaan paikaltaankaan. Jos oli toivon hiventäkään
päästä ratsastaen sisämaahan, niin hän odottaisi tilaisuutta
rauhallisesti antautuen siten vaaraan joutua milloin hyvänsä taisteluun
espanjalaisten rannikkovartijain kanssa.
Muutamassa minuutissa oli O'Reilly pannut reppuun, mitä matkalla
välttämättä tarvittiin, ja Norine seurasi puuhaa masentunein mielin.
"Enkö saa ottaa mitään vaatteita mukaani?" kysyi hän hätääntyneesti.
"En voi elää, ellen saa vaihtaa alusvaatteita."
"Siihen täytyy tottua", sanoi Johnnie. "Vallankumouksellinen, jolla on
kaksi paitaa, on rikas. Muutamilla ei ole ainoatakaan."
"Sadehan voi yllättää meidät, vai mitä?"
"Melkein varmasti."
Norine mietti hetkisen ja purskahti sitten nauruun. "Sepä mahtaa tuntua
hupaiselta", sanoi hän.
Majuri Ramoksen valitsemat kolme sanansaattajaa tunsivat seutua jonkun
verran. He olivat epäilemättä urhoollisia miehiä ja hyviä tappelijoita,
mutta uutuuttaan kiiltävistä aseistaan huolimatta he olivat vielä
vähemmän sotilaan näköiset kuin heidän majurinsa. Kaikki olivat
samassa asussa kuin New Yorkista lähtiessä, olipa eräällä viimeisen
muodin mukainen hienon hieno huopahattukin ja ruskeat ohutpohjaiset
nauhakengät. Norine Evansin mielestä oli heidän pieni viisihenkinen
seurueensa kuitenkin erittäin sotaisen näköinen viidakon helmaan
häipyessään.
Ensimmäiset viisi penikulmaa olivat vaikeimmat, sillä seutu oli
suoperäinen ja viidakon matala pensaikko oli melkein läpitunkematon,
mutta sitten varvikko harveni ja viidakko muuttui vähitellen ihanaksi
palmumetsäksi, josta hetkisen kuluttua tultiin vehmasta ruohoa
kasvavalle, aukealle tasangolle. Yhdeksän vaiheilla saavuttiin erääseen
maakartanoon, jonka omistajan oppaat tunsivat, ja seurue pysähtyi
tiedustelemaan hevosia ja ruokaa.
Paikka oli kerrassaan lumoavan kaunis. Pienoinen asuinrakennus oli
suurten mango-puiden varjossa, jotka olivat täynnä suuria hedelmiä, ja
tilavalta kuistilta oli tasangolle ihana näköala. Ja ihmeitten ihme,
erään katoksen varjossa makasi kuusi lehmää rauhallisesti märehtien.
Nähdessään eläimet Norine vaati paikalla lasin maitoa, minkä pyynnön
O'Reilly tulkitsi talon isännälle.
Mies oli heti valmis täyttämään pyynnön, mutta kun hän kuuli, että
neiti tahtoi juoda maidon aivan tuoreeltaan niin lämmintä kuin se oli,
kieltäytyi hän jyrkästi. Tuoreesta maidosta saa kuumeen, selitti hän.
Sensijaan hän sanoi tuovansa maitoa, joka oli keitetty ja suolattu maan
tavan mukaan. Sen hän tekikin, mutta maistettuaan tuota karvasta juomaa
Norine uudisti äskeisen pyyntönsä. Pudistaen paheksuvasti päätään ja
vielä kerran varoittaen isäntä käski poikansa täyttää tuon kauniin
neidin pyynnön selittäen, ettei hän aikonut vastata seurauksista.
Johnnie oli sangen väsynyt yön ponnistelujen jälkeen ja löydettyään
varjoisan paikan hän heittäytyi pitkäkseen levätäkseen hetkisen. Hän
tiedusteli tarkkaan, oliko seudulla espanjalaisia, ja sai kuulla, että
niin oli asian laita. Taloon nämä olivat kuitenkin poikenneet vain ani
harvoin.
"Tänne ne eivät olisi milloinkaan tulleet, elleivät keskuuteemme
tunkeutuneet kurjat petturit -- taivaan tuli heidät tuhotkoon! -- olisi
rahan himossaan neuvoneet heille tietä", selitti isäntä. "Haluaisinpa
minäkin opastaa heitä kerran. Veisin koko joukon suohon ja jättäisin
mutaan vaipumaan, ja jonkun ajan kuluttua minä menisin ja katkaisisin
kaulan jokaiselta. Ha, ha! Silloinpa voisin olla tyytyväinen, eikö
niin?"
O'Reilly myönsi unisesti, että olisihan se suuri tyydytys, olisipa
tosiaankin.
"Olen uskollisin isänmaanystävä mitä Jumala on milloinkaan luonut",
jatkoi isäntä. "Senhän näkee jo päältäkin päin, vai kuinka. Mutta
voitteko ajatella? Minulla on veli, joka myisi itsensä pesetasta
milloin hyvänsä. Pari päivää sitten hän ratsasti tästä ohi suuren
espanjalaisen ratsumiesjoukon etunenässä." Puhuja kiristeli hampaitaan
ja sähähti raivoisasti: "Jumaliste, millä nautinnolla minä upottaisin
puukkoni hänen kurkkuunsa!"
Varjossa oli niin suloista loikoa ja O'Reilly nukahti. Hän heräsi
kuitenkin pian tuimaan ravistukseen ja huomasi, että huopahattuinen
mies oli kumartunut hänen puoleensa. Mies oli nähtävästi hyvin
kiihdyksissä; kasvoilla kuvastui mitä suurin hätä ja katse oli
tuijottava. Äänekkäitä huudahduksia kuului taampaa asuinrakennukselta
käsin.
"Mikä on hätänä? Espanjalaisiako?" Johnnie oli samassa
silmänräpäyksessä seisoallaan.
"Ei, ei! Señoritaänne --", änkytti mies. "Jumalan rakkauden tähden,
tulkaa pian!" Hän poistui juoksujalkaa, ja Johnnie seurasi mielessään
pahat aavistukset.
Juostuaan talon ympäri he törmäsivät pahki erääseen ryhmään, jonka
keskellä Norine istui maitokulho toisessa kädessään ja puoleksi syöty
mango-hedelmä toisessa. Ensi silmäyksellä ei voinut huomata mitään
puuttuvan; talon isäntä vain hyppeli tytön edessä koettaen riistää
tältä ensin mangon ja sitten maitokulhon, ja hänen vaimonsa väänteli
käsiään huutaen kimeästi:
"Herra armahtakoon! Niin nuori ja kaunis! Että näin onnettomasti piti
käydäkin!"
Johnnien pari seuralaista ja talon vanhin poika olivat nähtävästi myös
aivan suunniltaan ja valittivat ja vaikeroivat surkeasti, pienempien
lasten katsellessa kauempaa katkerasti nyyhkyttäen.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi O'Reilly hengästyneesti.
Norine oli niin ymmällään, että hän kykeni tuskin vastaamaan, ja
sitäpaitsi hänellä oli täysi työ torjuessaan isännän hyökkäykset.
Vihdoin hän sanoi: "En ymmärrä, mitä ne tahtovat. Kaikki huutavat
yhteen ääneen. Ole niin kiltti ja kysy, mitä minä olen oikein tehnyt."
Samassa hän vei kypsän mangon huulilleen, jolloin isäntä ponnahti
kiljahtaen hänen kimppuunsa ja väänsi hedelmän hänen kädestään.
"Kas niin!" huohotti isäntä kääntyen O'Reillyyn "Siinä nyt näitte! Hän
ei totellut vaimoani, vaan --"
"Varoitin häntä kyllä", valitti vaimo, "mutta se oli liian myöhäistä."
"Teidän täytyy sanoa hänelle, mitä hän on tehnyt", virkkoi
huopahattuinen mies.
"Kyllä, kyllä, mutta sanokaa ensin, mitä hän on sitten tehnyt?" sai
Johnnie kysytyksi, jolloin kaikki rupesivat viiteen ääneen selittämään.
"Hän ei tule milloinkaan vaimoksenne -- katsokaahan, tämä mango kykenee
tappamaan vaikka koko armeijan -- hän on syönyt niitä useampia, kuten
näette -- kuulkaahan! Kysykääpä häneltä, montako hän on syönyt.
Kysykää, Señor, oi, kysykää, minä rukoilen teitä."
Seurasi hetken hiljaisuus, jolloin Johnnie tulkitsi kysymyksen
Norinelle ja ilmoitti vastauksen.
"Hän ei sano muistavansa lukumäärää; hedelmät olivat niin kauniit ja
kypsät."
"Niin kauniit ja kypsät!" toisti isäntä synkästi ja repi tukkaansa.
"Niin kauniit ja kypsät!" toisti hänen vaimonsa.
"Niin kauniit ja kypsät", vaikeroi mies, joka oli herättänyt O'Reillyn.
"Majuri Ramos sanoi, että minä vastaan hengelläni neiti Evansin
turvallisuudesta, koska hän on Kuban vieras. Siispä tapan itseni."
Vaimo laski vapisevan kätensä Norinen käsivarrelle kysyen lempeästi:
"Miten on laitanne, kyyhkyseni? Huimaako päätä?"
"Mikä maailmassa näitä ihmisiä oikein vaivaa?" kysyi kaiken tämän
huomion esine. "Enhän ole ryöstänyt lapsia enkä tehnyt muutakaan pahaa.
Ehkä he pelkäävät, etten maksa ruoastani?"
Samassa O'Reilly ymmärsi kaikki. "Nytpä tiedän", sanoi hän.
"Mango-hedelmiä ja maitoa pidetään täällä myrkyllisinä. Vaimo tahtoo
tietää, miten voit."
"Myrkyllisinä! No, kaikkea sitä kuuleekin! Ne olivat mainion hyviä.
Sano hänelle, että olen vieläkin nälissäni."
Nyt ilmeni, että eräs heidän kolmesta seuralaisestaan osasi
odottamattoman hyvin englannin kieltä, minkä taidon hän oli ujoudessaan
siihen saakka salannut. Nyt hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan
huudahti:
"Oi, neiti! Nuo hedelmät surmaavat teidät!"
"Sitä minä en usko", vastasi Norine.
"Aivan varmasti. Ehkä tunnette jo päänkipua?" Puhuja siveli otsaansa ja
kumartui odottavasti eteenpäin.
"En muuta kuin hiukaisevaa nälkää".
Tämä tunnustus tahi sen vääristelty käännös oli toisille tarpeeksi.
Heidän pahimmat aavistuksensa toteutuivat. Isäntä tarjoutui
ratsastamaan lähimmän papin luo, mutta sanoi sitten sen olevan vain
ajan hukkaa, sillä neiti kuolisi puolen tunnin kuluttua. Hänen vaimonsa
haki sisältä ristiinnaulitun kuvan ja rukousnauhan, jonka hän tahtoi
kaikin mokomin ripustaa Norinen kaulaan. Sitten vaimo käski miehensä
kantaa sairaan sisälle, sillä hän tahtoi, että hänen vieraansa
saisi viettää viimeiset hetkensä niin mukavasti kuin suinkin. Kun
Norine kieltäytyi, selitettiin hänelle, että vähinkin ponnistus vain
jouduttaisi loppua, joka oli jo muutenkin, Jumala paratkoon, liian
lähellä.
Kaikkien läsnäolijoiden varma vakaumus ei voinut olla vaikuttamatta
O'Reillyyn, varsinkin kun kubalaiset vain ivasivat häntä, kun hän
uskalsi otaksua, etteivät maito ja mango-hedelmät ehkä olleetkaan niin
vaarallisia amerikkalaisille. Mikään, sanottiin hänelle, ei voinut olla
tappavampi kuin tuo sekoitus.
Itse uhri oli koko ajan mahdollisimman epäuskoinen ja otti asian sangen
kevyeltä kannalta, ja kun hän vihdoin suostui paneutumaan pitkäkseen,
teki hän sen vain toisten mieliksi ja levätäkseen, sillä hän oli
melkoisen väsynyt. "He ovat nyt saaneet päähänsä, että minä kuolen, ja
minua melkein hävettää pettää heidät, kun he ovat niin kovin kilttejä",
sanoi hän O'Reillylle. "Mutta minulla on vieläkin, aivan totta, niin
hirveän nälkä. Älä unhota sanoa minulle, kun päivällinen on valmis."
"Voitko nyt todellakin aivan hyvin?" kysyi O'Reilly.
"En milloinkaan paremmin."
Ateria viipyi, sillä keittovehkeet olivat sangen alkuperäiset ja talon
säikähtynyt emäntä ei voinut olla kauan poissa sairaan luota. Hän
pistäytyi Norinen luona tuhkatiheään, ja jokaisen käynnin jälkeen hän
ilmoitti kuiskaten, miten potilas jaksoi. Neiti on hyvin kalpea --
hengitys heikkenee -- hän on jo menettänyt tajuntansa -- kaikki on pian
ohi -- oli parempi antaa hänen muuttaa rauhassa ja tuskitta paratiisiin
kuin kiduttaa häntä hyödyttömillä lääkkeillä. Myrkky oli siis jo
alkanut vaikuttaa, minkätähden miehet hiipivät ovelle varpaisillaan
ja kurkistivat sisään säälivästi, jolloin kuoleva kohotti päätään sen
verran, että hän kykeni haukkumaan heitä "vanhoiksi hakoniskoiksi" ja
käskemään heidän laputtaa tiehensä.
"Hän hourailee", selitti isäntä ja lisäsi kuin O'Reillyä
rohkaistakseen: "Hän on nuori ja vahva, niin että hän voi kestää iltaan
saakka."
Ateria valmistui vihdoin ja miehet istuivat alakuloisina pöydän ääreen.
Samassa syöksähti kuoleva huoneestaan ja istahti heidän joukkoonsa.
"Señorita! Tämä on itsemurha!" huudahtivat kaikki, mutta kun Norine ei
välittänyt heidän rukouksistaan, vaan kävi reippaasti ruokiin käsiksi,
menettivät miehet ruokahalunsa ja nousivat pöydästä.
"Minä pyydän, antakaa hänen olla; kuolevilla on välistä omat
päähänpistonsa", lausui O'Reilly vakavasti ja iski silmää Norinelle.
Niin kylmä välinpitämättömyys sulhasmiehen taholta sai nuo kunnon
kubalaiset aivan ymmälle. He katselivat O'Reillyä erittäin
nuhtelevasti, ja kaikesta ilmeni, että amerikkalaiset olivat heidän
mielestään raa'an kylmäverinen ihmisrotu. Samalla he seurasivat pelolla
ja vavistuksella Norinen jokaista suupalaa.
Mutta ateria meni onnellisesti, ja kun Norine ehdotti, että
jatkettaisiin matkaa, kuiskailivat miehet hetkisen keskenään ja
myöntyivät vihdoin. Olihan viisainta olla kaikin tavoin hänen
mielikseen. Hänhän oli heidän hallituksensa vieras, jonka mieltä ei
saanut millään muotoa pahoittaa. Koska hän oli jo auttamattomasti
mennyttä, niin olihan aivan samantekevää, missä hän veti viime
henkäyksensä. Hevoset satuloitiin ja niin lähdettiin.
Norine oli koko iltapäivän noiden kolmen kubalaisen oppaan hellimmän
huolenpidon alainen. He pelkäsivät joka hetki lopun olevan käsissä, ja
kun tyttö oli aina vain yhtä pirteä, eivät he voineet kyllin ihailla ja
ihmetellä hänen suurta mielenlujuuttaan.
Illalla tultiin toiseen vaatimattomaan maataloon, johon jäätiin
yöksi, ja kun seuraavana aamuna kuultiin Norinen ei ainoastaan voivan
hyvin, vaan tahtovan aamiaiseksi mango-hedelmiä ja maitoa, ojensi
huopahattuinen mies kätensä taivasta kohti ja huudahti O'Reillylle:
"On jo suuri ihme, että hän on vielä hengissä, mutta nyt hän kiusaa
Jumalaa, _señor_! Minä puolestani en aio enää kuunaan lyöttäytyä
semmoisen henkilön seuraan, joka aivan tahallaan antautuu tuommoiseen
uhkapeliin elämästä ja kuolemasta. Minusta ovat kaikki amerikkalaiset
pähkähulluja."
Seurue oli saapunut Sierra de Cubitas-harjanteiden juurelle, ja
kuta korkeammalle päästiin, sitä jylhemmiksi maisemat muuttuivat.
Kuban maisemat ovat yleensä hivelevän kauniit, ja koko saari
aivan kuin hymyilee. Usein sanotaankin, että Kubassa ovat kaikki
ystävällisiä; asukkaat ovat hyväntahtoisia ja rakastettavia ja
eläimet ja hyönteisetkin ovat vaarattomat. Kubassa on karja arkaa,
hevoset kärsivällisiä ja lauhkeita, käärmeet myrkyttömiä, ja vaikka
hämähäkit ja skorpioonit ovat hirvittävän suuria, ei niiden purema ole
vaarallinen. Mutta Cubitaksen harjanteilla on kaikki toisin. Maisemat
ovat peloittavan jylhät. Syvien rotkojen äkkijyrkät, kosteudesta
niljakat seinät ovat huimaavan korkeat, ja kapeat ja mutkaiset polut
kiertelevät jyrkänteiden reunoilla kaveten välistä pyörryttäviin
korkeuksiin ja välistä häipyen rotkojen tummiin pimentoihin, jotka ovat
yhtä synkät kuin espanjalaisten vankilat. Näiden luoksepääsemättömien
kukkuloiden ja rotkojen kätköön olivat vallankumoukselliset
sijoittaneet päämajansa. Siellä Gomezin, Maceon ja Garcian sotilaat
levähtelivät taistelujen lomassa turvassa kaikilta yllätyksiltä. Siellä
hoideltiin haavat ja koottiin voimia uusiin hyökkäyksiin.
Paikka oli todellakin oudon näköinen ollakseen armeijan päämaja ja
hallituksen keskus -- maailmassa ei ole ollut toista samanlaista --
sillä armeija oli puettu rääsyihin, ja hallintorakennukset olivat
kurjia, oksista ja lehdistä kyhättyjä hökkeleitä. Hevoset kävivät
laitumella ruohoisilla kaduilla eli kujilla, nuotiot loimusivat ja
tuulenhenki lennätti savun milloin minnekin.
Toisena iltana lähdön jälkeen neiti Evans ja O'Reilly seuralaisineen
pääsivät perille, ja suuri joukko miehiä ja hevosia lähetettiin heti
retkikunnan avuksi. Norinen suosituskirje tarkastettiin ja tyttö
toivotettiin sydämellisesti tervetulleeksi. Paras maja luovutettiin
hänen käytettäväkseen ja kaikki viranomaiset velvoitettiin huolehtimaan
hänestä mitä parhaiten.