Leslie Branch nukkui, kun O'Reilly tuli kotiin, mutta heräsi heti
kuullakseen tämän kiihkeätä kuvausta illallisesta.
"Olen aivan ymmälläni", sanoi Johnnie. "Tuo tyttö tuppautuu väkisellä
mukaani, enkä minä voi sille mitään."
"Sanot hänen olevan nuori, _kaunis_ ja -- _rikas_?" Leslie oli sangen
epäileväinen.
"Niin juuri."
"Hm! Tohtori Alvaradolla näyttää olevan hyvät juomat."
"Miten niin?"
"Miten niin! Sentähden, että olet aivan tolkuttomasti päissäsi. Eihän
minua nyt niin vain huiputeta. Rikkaat naiset ovat aina vanhoja ja
rumia."
"Mutta tämä on nuori ja viehättävä."
"Tietysti, tietysti", myönteli Branch rauhoittavasti. "Menehän nyt
nukkumaan, ja älä muistele häntä enää, niin olet kiltti poika! Aamulla
on kaikki jälleen hyvin. Kenties et ole tavannutkaan ketään naista."
Puhuja haukoitteli ja käänsi kylkeään.
"Älä ole aasi", huusi Johnnie kiukkuisesti. "Mitä ihmettä me tuolla
naisella teemme?"
"_Me_? Äläpäs tyrkytä häntä minulle. Mitäkö _sinä_ teet? Totuushan on
päivänselvä; tämä neiti Evans on rakastunut sinuun, ja sinä et tiedä
sitä. Hän näkee sinussa ihanteensa, mutta ellet huoli hänestä, niin
voinhan minä ottaa hänet. Nautin hänen lääkkeitään ja menen vaikka
naimisiin tuon vanhan orporaukan kanssa, jos hän on rikas."
O'Reilly nousi varhain seuraavana aamuna ja kiiruhti Kuban seuran
toimistoon toivoen voivansa todistaa herra Enriquezille, miten
mieletöntä oli antaa neiti Evansin saada tahtonsa perille tässä
asiassa. Nyt vallankin tuntui neiti Evansin vaatimus hänestä aivan
mahdottomalta, ja hän uskoi Enriquezin myöntyneen tytön pyyntöön vain
siitä luonnollisesta syystä, ettei hän kubalaisena voinut kieltää
mitään kauniilta naiselta. Mutta O'Reillyn kunnioitus neiti Evansin
tarmoa kohtaan kasvoi huomattavasti, kun hän perille saavuttuaan sai
kuulla, että tyttö oli ollut häntä vikkelämpi ja oli parhaillaan
Enriquezin puheilla. Johnnie odotteli levotonna, ja kun tyttö vihdoin
ilmestyi huoneeseen herra Enriquez vanavedessään, masentui hän
kokonaan, sillä kubalaisen kasvot aivan säteilivät ilosta.
"Kaikki on reilassa", huudahti neiti Evans nähdessään O'Reillyn. "En
antanut heille mitään rauhaa."
"Olette hyvin varhainen", sanoi O'Reilly. "En osannut odottaakaan --"
"Sanokaas muuta", keskeytti Enriquez. "Sitä intoa ja vauhtia! Aivanhan
tässä menee pyörälle päästään."
"Seuralla ei näyttänyt olevan varoja kustantaa uutta lähetystä,
minkätähden minusta tuntui olevan paikallaan tarjota apuani. Viikon
kuluttua olemme matkalla."
"Aivanko totta? Aiotteko siis -- lähteä?"
"Tietysti."
"Minun täytyy sanoa, että tämä tuli kuin taivaasta pudoten", puuttui
puheeseen Enriquez. "Rahapulamme on autettu, ja --"
"Olette molemmat järjiltänne", keskeytti Johnnie hermostuneesti.
"Kuba ei ole mikään sovelias paikka amerikkalaiselle tytölle. Vaaraa
joutua vangiksi sinne matkalla en niinkään pelkää, vaan kaikkia niitä
lukemattomia vaivoja ja kärsimyksiä, joista hän ei voi perillä säästyä,
ja sitä, että hän joutuu siellä tekemisiin kaikenlaatuisen väen kanssa."
Enriquez kohotti päätään. "Jokainen kubalainen tietää, kuka neiti Evans
on ja mistä saamme häntä kiittää. Teillä ei näytä olevan juuri suuria
käsityksiä ritarillisuudestamme, herrani."
"Siinä saitte!" riemuitsi Norine.
"Yritys on luonnollisesti vaarallinen", jatkoi Enriquez, "sillä
rannikoita vartioidaan tarkasti, mutta maihin päästyään hän on
luotettavien ystävien luona. Hän on leirissämme yhtä hyvässä turvassa
kuin kotonaan konsanaan."
"Älkää olko noin nyrpeä ja hermostunut", sanoi neiti Evans, "tahi
minä alan uskoa, että olette holhoojaksi syntynytkin. Karkoittakaa
nyt huono tuulenne ja koettakaa oppia minua sietämään. Nyt lähdette
mukaani kaupungille ja autatte minua hankkimaan kaikki, mitä kuumassa
ilmanalassa välttämättä tarvitaan."
Nyökäyttäen päätään Enriquezille hän pujotti kätensä O'Reillyn
kainaloon ja vei hänet mukanaan Johnnien hätääntyneistä vastalauseista
ja vakuutteluista huolimatta, ettei hän tiennyt tämän taivaallista,
mitä nuori nainen ylimalkaan mahtoi tarvita.
Neiti Evans piti hänet luonaan koko aamupäivän raahaten häntä
kaupasta toiseen ja antaen hänelle kannettavaksi lukemattoman
määrän paketteja, ja kun ostokset oli tehty, velvoitti hän Johnnien
tarjoamaan hänelle aamiaisen. Tyttö oli niin innostunut ja iloinen
heidän matkastaan, ettei Johnnie jaksanut murjottaa kauemmin, vaan
hänen kumppaninsa vastustamaton pirteys ja iloisuus tarttuivat pian
häneenkin. Ruoka maistui erinomaisesti, ja kun O'Reilly kääntyi kotiaan
kohti erottuaan neiti Evansista tämän asunnon edessä, täytyi hänen
kävellä, sillä hänellä ei ollut varaa ajaa raitiovaunulla. Osterit,
kananpoikasalaatti, ranskalaiset leivokset, jäätelö y.m. herkut olivat
tyhjentäneet hänen kukkaronsa viimeistä senttiä myöten.
Nyt seurasi muutamia päiviä kiihkeätä odotusta, joka pani O'Reillynkin
laisen rauhallisen miehen kovalle koetukselle. Hän ei kuullut Kuban
seuran hankkeista mitään, ja tämän epätietoisuuden tähden hän ei voinut
kiinnittää itseään mihinkään työhön. Leslie Branch ei myöskään saanut
vakinaista työtä, mutta kyhäyksiään myymällä hän ansaitsi sen verran,
ettei ystävysten tarvinnut nähdä nälkää. Mutta kevät oli kylmä, ja
hänen yskänsä paheni päivä päivältä. Samalla hänen hilpeytensä yhä
lisääntyi, niin että hänestä tuli mahdollisimman rattoisa toveri.
Johnnieta, joka oli alkanut yhä enemmän pitää hänestä, tämä aina vain
lisääntyvä hilpeys huolestutti, sillä hänestä näytti, että Branch oli
aivan haudan partaalla.
Eräänä iltana heille tuotiin vihdoin kirje, joka karkoitti kaikki
synkät mietteet. Enriquez käski heidän olla valmiit lähtemään Jersey
Citystä kello seitsemän seuraavana aamuna. Sinä yönä ei paljon nukuttu.
Odotellessaan aseman suuressa hallissa he näkivät Enriquezin tulevan
heitä kohti neiti Evans mukanaan. Tytön silmät säihkyivät iloa, ja hän
aivan hypähteli innostuksesta, ja Leslie Branch, joka näki hänet ensi
kerran, vihelsi hiljaa ja pitkään.
"Tyttöhän on kerrassaan häikäisevä!" huudahti hän. "Nuori jumalatar! Ja
minä onneton kun sanoin häntä 'vanhaksi orporaukaksi'."
Kun Norine tarttui lämpöisellä ja sydämellisellä otteellaan hänen
luisevaan, läpikuultavaan käteensä ja tervehti häntä ystävällisesti
hymyillen, oli Branch kokonaan voitettu. Hän koetti ilmaista ilonsa
tapaamisen johdosta mahdollisimman pyöristetyin lausein, mutta
hämmentyi jo alussa niin auttamattomasti, että Norine sanoi nauraen:
"Riittää jo, herra Branch. Urheat merirosvot eivät pidä pitkistä
puheista. Kohauttakaa vyötänne ja sanokaa: 'Halloo Norine!' niin olen
tyytyväinen. Aion sanoa teitä vain Leslieksi."
"Niin, ja oikein usein", kerjäsi tämä.
Sitten hän loi toisiin ylpeän silmäyksen, ikäänkuin hän olisi sanonut
jotakin erinomaisen sukkelaa. Näki kaikesta, että Norine Evans oli
voittanut hänet täydellisesti.
Enriquez esitteli seurueelle erään tuiman näköisen ja ryhdikkään
kubalaisen, majuri Ramoksen, jonka haltuun aselähetysretkikunnan johto
oli uskottu.
"Tehtäväni loppuu nyt", lausui Enriquez. "Majuri Ramos huolehtii
teistä, ja teidän täytyy ehdottomasti totella häntä. Älkää tehkö
kysymyksiä, sillä hän ei kuitenkaan vastaa. Luuletteko muutoin voivanne
seurata näitä ohjeita?"
"Varmasti en, enkä aio koettaakaan", vastasi Norine. "Olen aivan
räjähtämäisilläni uteliaisuudesta."
"Muistakaa, Ramos; ei sanaakaan."
"Olkaa huoleti", hymyili majuri.
"Hyvästi sitten ja onnea matkalle." Enriquez puristi jokaisen kättä ja
suuteli kunnioittavasti neiti Evansin siroja sonnia. "Rukoilen Jumalaa
varjelemaan teitä kaikista vaaroista, _señorita_, ja minä olen valvova,
että Kuba muistaa velkansa teille." Hänen mentyään seurasivat nuo kolme
amerikkalaista uutta opastaan asemalaiturille.
Majuri Ramos osoitti tietävänsä, miten määräyksiä noudatetaan, mutta
seurueen toisten jäsenten laita oli niin ja näin. Hän oli aivan
kuuro neiti Evansin kiihkeille pyynnöille saada tietää jotakin
retken suunnitelmista; hän ei sanonut edes minne oltiin matkalla,
missä retkikunnan toiset jäsenet tavattaisiin ja mistä satamasta
lähdettäisiin. Niin paljon hän kuitenkin sanoi, että vastapuolue
oli saanut vihiä yrityksestä ja oli ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin
toimenpiteisiin saadakseen sen raukeamaan, toimenpiteisiin, jotka
vaativat hänen puoleltaan mitä suurinta valppautta ja varovaisuutta.
Tämä luonnollisesti vain kiihoitti tytön uteliaisuutta, mutta hänen
viekkaimmatkaan kysymyksensä eivät voineet yllättää majuria, jonka
järkkymätön vaiteliaisuus oli suorastaan ihmeellinen. Kun Philadelphia,
Washington, Baltimore ja vihdoin Richmondkin oli sivuutettu, oli
neiti Evans toden totta aivan räjähtämäisillään, ja hänen molemmat
kumppaninsa osoittivat myöskin samanlaisia oireita.
Majuri Ramos ei ollut luonteeltaan mikään erikoisen hiljainen mies;
päinvastoin hän oli sangen puhelias kuten etelämaalainen ainakin
ja kauniin naisen seurassa ritarillisen kohtelias. Hän sanoikin
usein, että nuo tiukat määräykset, joita hänen täytyi ehdottomasti
totella, harmittivat häntä. Muutoin hän oli hauskin matkatoveri ja
jutteli vapaasti kaikista asioista auringon alla, paitsi retkikunnan
suunnitelmista. Hän oli tottunut "skruuvin" pelaaja ja koetti kaikin
tavoin ja kerrassaan ihailtavalla huomaavaisuudella huolehtia Norinen
mukavuudesta. Vasta kun juna lähestyi Charlestonia, sanoi hän vihdoin:
"Kuulkaa nyt tarkoin, mitä sanon. Matkamme loppuu tähän: retkikunnan
muut jäsenet ovat jo täällä. Mutta te ette saa olla heitä
näkevinännekään ettekä antautua puheisiin kenenkään tuntemattoman
kanssa, sillä ystävämme ovat tiukan silmälläpidon alaiset. Espanjan
lähettilään salapoliisit ja Yhdysvaltojen sotilasasiamiehet ovat täällä
mahdollisimman varuillaan. Pieninkin erehdys voi turmella kaikki."
"Vakoojiako! Oi, taivas!" huudahti neiti Evans.
"Paikalliset viranomaiset aikovat pysähdyttää laivamme, kun lähdemme,
minkätähden meidän pitää olla varovaiset."
Hotelli, johon majuri Ramos opasti vieraansa, oli jo ennestään melkein
täynnä, ja lämpiö, jossa näkyi istuvan paljon kubalaisia jutellen
ja poltellen, oli aivan harmaa tupakansavusta. Kun majuri astui
huoneeseen, katsahtivat kaikki häneen uteliaasti ja mielenkiinnolla
ja alkoivat sitten tarkastella hänen seuruettaan melkeinpä julkean
arvostelevasti. Varsinkin neiti Evans joutui useamman kuin yhden
ihailevan katseen maalitauluksi.
Kuban savukkeiden tuttu tuoksu ja espanjankielinen keskustelu saivat
O'Reillyn sydämen kiivaasti sykkimään. Hän käsitti, rinnassaan
omituinen sykähdys, että nuo vilkkaat tummakasvoiset miehet olivat
nyt hänen ystäviään, ja nuo siellä täällä istuskelevat valppaat
amerikkalaiset hänen vihollisiaan, vakoojia, joista Ramos oli puhunut.
Viimemainittuja oli ainakin parikymmentä ja heidät erotti joukosta
helposti, ja pian kävi ilmi, että hekin tunsivat suurta mielenkiintoa
vastatulleita kohtaan, sillä he koettivat kaikin mokomin rakennella
tuttavuutta.
Norine Evansista oli tämä kaikki äärettömän hauskaa. Herättämänsä
huomio huvitti häntä suuresti ja hän melkein loukkaantui, kun
O'Reilly uhkasi muurata silmät kiinni eräältä erikoisen tunkeilevalta
miekkoselta lopettaen siten Norinen huvin.
Kubalaiset ovat aina tavallisen levotonta väkeä, mutta huoneessa
vallitseva mieliala oli nyt tavallista hermostuneempi. Miehet istuivat
suuremmissa ja pienemmissä ryhmissä päät toisissaan kiinni kuiskutellen
ja poltellen kiihkeästi ja katsahtivat välistä uhkaavasti johonkin
salapoliisiin, joka kävi kovin uteliaaksi. Jännitys tuntui lisääntyvän
joka hetki.
Kaupungille oli levinnyt huhu, että joukko aseiden salakuljettajia
oleili paikkakunnalla, ja uteliaat ihmiset vaelsivat joukoittain
rantaan katsomaan erästä suurta valtamerihinaajalaivaa, joka oli
pujahtanut satamaan edellisenä iltana. Laiva oli _Dauntless_
("peloton"), kuuluisin Kuban saarroslinjan murtaja, ja kun saatiin
kuulla, että itse O'Brien, "dynamiitti-Jonne", oli komentosillalla,
kiihtyi uteliaisuus joka hetki. Charlestonin asukkaat tunsivat
tarkoin tuon pelätyn merikarhun kaikki urotyöt, ja heidän jakamaton
myötätuntonsa oli luonnollisesti hänen ja sen asian puolella, jota
hän palveli; sentähden olivatkin kaikki sangen alakuloiset, kun
tullikutterin huomattiin ankkuroineen aivan aluksen läheisyyteen.
_Dauntless_ oli kaikesta päättäen valmis lähtemään, höyrynpaine
oli kyllin suuri, ja kaikki näytti olevan reilassa, mutta olihan
aivan mahdotonta, että "dynamiitti-Jonne" voisi ottaa lastin ja
matkustajat laivaan aivan tuon tullikutterin nenän edessä. Muutamat
väittivät aivan varmasti tietävänsä, että _Dauntless_ aikoi ajaa
kutterin muitta mutkitta upoksiin, ja olipa eräs iltalehtikin kuullut
kerrottavan samaa, koska siinä oli ankara varoitus olla ryhtymättä
mihinkään semmoisiin hullutuksiin. Samassa yhteydessä kerrottiin, että
Charlestonin edustalla oli kolmen penikulman päässä eräs espanjalainen
risteilijä vaanimassa.
Tämä sai koko Charlestonin liikkeelle, ja kubalaiset isänmaanystävät,
jotka huomasivat joutuneensa yhtäkkiä kaikkien huomion esineeksi,
hermostuivat entistä enemmän. Kuiskailut muuttuivat yhä
salaperäisemmiksi ja tupakankäyttö kiihtyi kiihtymistään, samalla kuin
salapoliisien valppaus kasvoi kiusallisesti.
O'Reillyn ja hänen kahden kumppaninsa mielestä oli yritys jo rauennut.
Jonkin erehdyksen tahi laiminlyönnin tähden oli suunnitelmista saatu
vihiä, ja kaikki oli mennyt myttyyn. Näiden kubalaisten pahin vikahan
olikin, etteivät he voineet salata mitään. Branch asteli edestakaisin
kuin ärsytetty leijona, ja O'Reilly oli raivoissaan. Koko seurueesta
säilytti vain majuri Ramos entisen hilpeytensä; hän oli koko illan
neiti Evansin kanssa eikä näyttänyt huomaavankaan vallitsevaa
alakuloisuutta ja jännitystä.
Seuraavana iltana saatiin sana olla valmiit ja kooten vähät tavaransa
alkoivat retkikunnan jäsenet poistua hotellista pienemmissä ryhmissä
valppaat vakoojat tietysti kintereillään.
Kun nuo kolme amerikkalaista olivat valmiit lähtemään, kuiskasi Norine:
"Kuulkaa! Kaikki on hyvin. Me emme matkustakaan _Dauntless'illa_; se on
täällä vain näön vuoksi ja johtamassa vakoojat harhaan."
"Oletteko aivan varma?" O'Reilly katsahti tyttöön nopeasti.
"Majuri Ramos on itse levittänyt kaikki nuo kaupungilla kiertelevät
huhut, joista mainittiin lehdissäkin; kaikella on tarkoituksensa. Enhän
luvannut tästä kertoa kenellekään, mutta en voi sille mitään, että
pidin välttämättömänä ilmoittaa teille asiasta. Saattepa nähdä, että
kaikki käy hyvin."
Leslie Branch pudisti synkästi päätään. "Tehän voitte kyllä iloita,
mutta minun laitani on toisin", mutisi hän. "Retkemme loppuu varmasti
siten, että meidät siepataan kiinni, ja silloin on loppuni tullut.
Minun laiseni huonokeuhkoisen miehen tarvitsee olla vain viikon
kosteassa kopissa ja --"
O'Reilly, jonka pahatuuli oli hävinnyt kuin taikavoimalla, taputti
häntä sydämellisesti olkapäälle sanoen: "Onnittelen! Voit jo paljon
paremmin."
"Huonommin kuin milloinkaan", valitti toinen.
"Mitä joutavia! Kun pääsemme Kubaan, on yskäsi mennyttä."
Ramos vei kumppaninsa rautatieasemalle ja sijoitti heidät erään etelään
päin lähtevän junan viimeiseen vaunuun, johon retkikunnan toisetkin
jäsenet olivat asettuneet. Eräs urkkija aikoi tunkeutua vaunuun heidän
jäljessään, mutta vaunun jarrumies löi oven kiinni hänen nenänsä edessä
sanoen:
"Tänne ette voi tulla; tämä vaunu on varattu jollekin huvimatkueelle.
Ketäkö? Kreikkalaisia tahi armeenialaisia, luulisin."
Toisilla urkkijoilla oli yhtä huono menestys, eikä vaunuun päästetty
koko matkalla ketään sivullisia. Kun juna lähti liikkeelle, hengähtivät
kaikki helpotuksesta ja pian oli vilkas ja vapaa keskustelu käynnissä.
Iltaa seurasi yö ja juna kiiti aina vain yhtä huimaa vauhtia eteenpäin
kenenkään joukkueesta voimatta aavistaakaan, minne heitä vietiin.
Puoliyön vaiheilla huomasivat valveillaolijat, että juna oli pysähtynyt
synkkään metsään jollekin lastausvaihteelle, ja kun juna lähti jälleen
liikkeelle, ei heidän vaununsa liikahtanutkaan. Kepponen selvisi heti:
myöhäiseen aikaan katsoen oli melkein todennäköistä, ettei junassa
kukaan huomannut yhden vaunun jääneen taipaleelle.
Hetken oli kaikki hiljaista; sitten ilmestyi eräältä sivuraiteelta
pimeä veturi äänettömästi kuin aave, kytkimet kiinnitettiin ja pian
kiiti "huvimatkue" nopeinta vauhtia parinkymmenen penikulman päässä
olevaa rannikkoa kohti.
"Mitäs tästä tuumitte?" kysyi majuri Ramos nauraen kolmelta
suojatiltaan. "Kuvitelkaapa noiden urkkijoiden tunteita, kun he
huomaavat petoksen. Uskallan lyödä vaikka vetoa, että he hierovat
silmiään kauan ja lujasti."
Neiti Evans aivan hypähti innosta ja taputti käsiään.
"Teillä täytyy olla mahtavia ja vaikutusvaltaisia ystäviä", hymyili
O'Reilly, ja kubalainen nyökäytti myöntävästi päätään.
"Semmoiset ovat välttämättömiä", sanoi hän. "Kiinnitin aivan
tarkoituksella charlestonilaisten huomion meihin, ja sillä aikaa
laivamme lastasi kaikessa rauhassa. Nyt se on valmis ja odottaa vain
meitä lähteäkseen matkalle. Päivän koittaessa meidän pitäisi jo
olla kaukana Amerikan rantaviivalta. _Dauntless_ nostaa ankkurinsa
suunnilleen yhtäaikaa ja laskee täydellä höyryllä pohjoiseen päin
toivoakseni kaikki tullikutterit kintereillään."
Yön pimeimmällä hetkellä juna pysähtyi erään joen yli vievälle
sillalle, jonka alla pienenpuoleisen höyrylaivan ääriviivat
häämöttivät. _Fair play'n_ ("reilu peli") miehistö oli valveilla ja oli
laittanut kaikki kuntoon. Vastasaapuneet kiiruhtivat laivaan, ja puolen
tunnin kuluttua oltiin matkalla ulos merelle.
Kun nousevan päivän kajastus karkoitti pimeyden, täytyi vauhtia lisätä
turvallisuuden takia, ja tuo vanha ja ruosteinen laiva kiiti eteenpäin
niin nopeasti kuin sen koneista suinkin irti sai. Kolmen penikulman
levyisestä rantavyöhykkeestä selvittiin onnellisesti, ja sitten
käännettiin kokka etelään. Ulappa oli aivan autio niin kauas kuin silmä
kantoi, eikä taivaanrannallakaan näkynyt ainoaakaan savupatsasta.
Yö oli ollut sangen rasittava, ja kun idässä oleva ranta oli häipynyt
aaltoihin, alkoivat miehet ajatella lepoa. Kannella tarjottiin
vaatimaton aamiainen, jonka jälkeen kaikki, paitsi laivamiehistö,
heittäytyivät pitkäkseen, onnellisimmat varaamiensa hyttien vuoteille
ja toiset mikä minnekin.
Johnnie O'Reilly oli liian jännittynyt voidakseen nukkua.
Hengessään hän jo katseli iltaruskon purppurassa uinailevia Kuban
kukkuloita, tunsi kapeiden katujen tulisen keskipäivähelteen,
hengitti mangrove-soiden suloista, mutta myrkyllistä tuoksua, ja
kuuli korvissaan korkeiden, ylevien palmujen ikuisen huminan.
Kuinka sanomattomasti hän oli tuota kaikkea ikävöinyt, ja miten nuo
lukemattomat viivytykset olivat saattaneetkaan häntä raivostuttaa! Hän
oli kokonaan Kuban lumoissa, ja hän tiesi, ettei hän voisi olla missään
muualla onnellinen.
Miten helpolta oli paluu tuntunutkaan silloin kun hän oli sanonut
jäähyväiset Rosalle! Tämän pelastaminen oli hänen mielestään ollut
silloin maailman yksinkertaisin asia. Mutta päivät olivat pidenneet
viikoiksi ja viikot kuukausiksi, eikä hän ollut vielä kyennyt tekemään
mitään. Hänen ainoa lohdutuksensa oli, että hän oli koettanut
kaikkensa; hän ei ollut levähtänyt hetkeäkään saatuaan Rosan kirjeen.
Hänen lemmittynsä vainoojat olivat jo kerran pyörtäneet hänet takaisin,
mutta tällä kerralla ei paluu tulisi kysymykseenkään -- ennen hän
ampuisi kuulan otsaansa tahi menehtyisi johonkin vankityrmään.
O'Reilly oli niellyt katkeran palansa kuin mies -- alakuloisuudestaan
huolimatta hän oli pysynyt tyynenä; mutta nyt, kun potkurin jokainen
kierros kiidätti häntä lähemmäksi hänen kiihkeimpien toiveidensa
päämäärää, valtasi hänet sanomaton riemuntunne, jota hän tuskin jaksoi
hillitä. Hänen valtimonsa löi voimakkaasti ja hänen rintansa paisui
ilosta. Nukkuako? Se oli niitä varten, jotka uskalsivat vain henkensä
Kuban puolesta. Nälkäkö? Mikään ruoka ei voinut tyydyttää isoavaa
henkeä. Levätäkö? Hän ei lepäisi, ennenkuin hän pitelisi Rosa Varonaa
sylissään. Tämä vanha, ruostunut laivarämäkin tuntui juuttuneen
paikalleen, niin hidas oli sen vauhti hänen mielestään.
Norine Evansin hengästynyt huudahdus katkaisi hänen mietteensä.
"Oh, kuinka jännittävää tämä on! Tuolla laitetaan tykkiä juuri kokoon,
niin että voimme taistella, jos niin tarvitaan."
"Ettekö ala nyt toivoa, että olisitte jäänyt kotiin?" hymyili O'Reilly.
"Herra hyvästi hallitkoon, en! Nyt elän oikeata elämää. Olin aivan
kuolla uteliaisuudesta, kunnes sain majuri Ramoksen puhumaan."
"Hm! Onnistuitte lopultakin. Hän näkyy olevan täysin voitettu."
"Sitä -- sitä minäkin pelkään", myönsi tyttö naurahtaen. "Luulisi
melkein, ettei hän ole milloinkaan ennen nähnyt naisia. Hän on hyvin --
kiihkeä."
"Käytöksestänne päättäen ette pidä minua enää holhoojananne eikä
minään. Olette keimaillut koko ajan aivan hirvittävästi."
"Hiukan joka tapauksessa; tahdoin vain saada selville, mitä oli
tekeillä. Ja minä -- onnistuin."
"Todellakin."
"Mutta hauskuuttani minä en anna hänen turmella, vai mitä? En
tietenkään. Ja sentähden minä jäähdyttelin hänet äkkiä. Kerroin hänelle
teistä -- tahi oikeammin meistä."
O'Reilly hämmästyi. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
"Ettehän vain suutu, lupaattehan? Kun hän alkoi käydä runolliseksi,
sanoin minä, että hän oli ilmestynyt näköpiiriini liian myöhään.
Tunnustin hänelle, että olin rakastunut erääseen toiseen -- teihin."
Kuulijan kavahtaessa ihmeissään pari askelta taaksepäin, neiti Evans
lisäsi nopeasti: "Oi, älkää pelästykö, eihän se ole puoleksikaan --"
"Niin ette varmastikaan sanonut. Ilveilette vain", änkytti Johnnie.
"En suinkaan. Ajattelin, että se masentaisi hänen intoaan, mutta
mitä vielä. Silloin valehtelin oikein roimasti ja sanoin, että te ja
minä olimme kihloissa." Puhuja nauraa hihitti ja oli näköjään hyvin
tyytyväinen itseensä.
"Kihloissa? Mennäksemme _naimisiin_?"
"Niin juuri. Eiväthän ihmiset mene kihloihin mennäkseen -- mennäkseen
vaikkapa kalastamaan, vai mitä? Minun täytyi sanoa hänelle jotakin,
sillä hän oli jo aivan kuin kuumeessa. Ellei hän olisi tullut
järkiinsä, olisin sanonut hänelle, että olimme salaisesti naimisissa."
"Teistä tuo saattaa olla kylläkin sukkelaa", sanoi nuori mies jäykästi,
"mutta minusta ei."
"Älkää nyt olko noin synkän näköinen. Tiedättehän, etten tarkoita
kaikella tällä kerrassaan mitään." Kujeileva ilme katosi tytön
kasvoilta ja hän jatkoi vakavasti: "Tohtori Alvarado kertoi tarinanne,
joka on minusta aivan ihmeellinen. Jos sallitte, niin autan teitä
löytämään pienen Rosa-poloisenne. Kun äsken tulin luoksenne, niin
muistelitte häntä, eikö niin?" Johnnie nyökäytti päätään. "Ettekö --
ettekö tahtoisi kertoa minulle hänestä -- puhella kanssani hänestä?"
O'Reillyn ääni oli sortunut ja värähteli, kun hän vastasi: "En tohdi
oikein luottaa lujuuteeni, sillä olen niin peloissani. Hän on niin
nuori, suloinen ja kaunis -- ja maassa raivoaa julma sota -- minua
melkein kauhistuttaa ajatellakin --"
Norine näki kumppaninsa poskien hitaasti kalpenevan, hymyilevän katseen
synkistyvän ja laitaan nojaavan ruskean ja jäntevän käden puristuvan
nyrkkiin, niin että rystyset valkenivat. Aivan tietämättään hän laski
kätensä O'Reillyn kädelle.
"Älkää antako surulle valtaa", sanoi hän lempeästi. "Jos hänen
turvallisuutensa olisi rahalla ostettavissa, niin on koko omaisuuteni
käytettävänänne. Mutta olemalla urhoollinen, uskollinen ja
kärsivällinen olette löytävä hänet. Ja minä olen varma, ettei teiltä
puutu hyvää tahtoa. Kesken kaiken pyydän, ettette muistelisi äskeisiä
höpsytyksiäni; sellainen on juuri minun tapaistani. Tunnen itseni ensi
kerran oikein vapaaksi, näettekös, ja se on noussut päähäni."