Saavuttuaan New Yorkiin O'Reilly soitti heti Felipe Alvaradolle ja
kertoi, miten nolosti hänen Kuban matkansa oli loppunut.
"Sitähän minä pelkäsin", vastasi tohtori. "Olipa onni, että
selviydyitte hengissä jupakasta."
"Mutta minä yritän heti uudestaan."
"Tietysti, mutta oletteko tuuminut, miten?"
"En vielä. Mutta ettekö tahtoisi puhua puolestani Kuban seuralle? Sehän
huolehtii aselähetyksistä kapinallisille, ja minä voisin ehkä päästä
saarelle lyöttäytymällä salakuljettajien sakkiin."
"Hm -- voisihan sitäkin ajatella." Alvarado oli hetkisen vaiti ja
jatkoi sitten: "Tulkaa tänään luokseni illalliselle, niin saamme
keskustella rauhassa. Ikävöin uutisia ja haluan mielelläni esittää
teidät eräälle vanhalle ystävälleni, joka on luvannut tulla
minua tervehtimään tänään. Norinen mielestäkin on asianne sangen
mielenkiintoinen."
"'Norinen'? Onko kysymyksessä oleva henkilö nainen?"
"Nainenpa hyvinkin ja päälle päätteeksi sangen harvinainen nainen.
Hän on uhrannut paljon asiamme hyväksi, ja minä toivon, että tulette
tuntemaan hänet."
"Kiitos, kiitos, mutta minulla ei ole muuttaa toista pukua ylleni, ja
näissä en oikein ilkeä esiintyä."
"Mitä vaatteista!" nauroi tohtori. "Oma pukuvarastoakin on sangen
puutteellinen, sillä olen jaellut tarvitseville maanmiehilleni kaikki,
mitä minulta on suinkin liiennyt. Illallinenkin, jonka tarjoan, on
sangen vaatimaton, sillä jokainen liika dollari menee samaa tietä kuin
liiat housunikin. Syömme vain vaatimattoman 'rakkauden aterian'. Tulkaa
sitten lyönnilleen kello seitsemän. Näkemiin."
"Vai on sinut pyydetty illalliselle, sinä onnen poika", sanoi Leslie
Branch, kun hän kuuli kutsusta. "Ja saatpa vielä kohdata erään
hyväntekeväisyyttä harjoittavan vanhan tädinkin! Ha, ha! Kenties hän
tarjoutuu ottamaan sinut ottopojakseen, jos oikein hyvin käy!"
"Toivon, että sinä tarjoutuisit lainaamaan minulle puhtaan paidan."
"Sepä tietty", myöntyi toinen heti. "Puetan sinut ainoaani, mutta
pidäkin sitä siististi. Varo kalvosimia -- vähinkin varomattomuus
lihalientä hörppiessäsi voi turmella meidän tulevaisuutemme.
Ymmärräthän, että tämän illallisen jälkeinen ateriamme voi olla vain
sen varassa, onko tämän paidan puhtaus moitteeton?" Branch avasi
matkalaukkunsa ja otti esille kubalaiseen sanomalehteen käärityn
jäykäksi silitetyn paidan. Hän katseli ihaillen sen valkoista
rintamusta ja mutisi: "Kaunis kappale, vai mitä?" Samassa hänet
tapasi peloittava yskänkohtaus, joka oli aivan tukehduttaa hänet.
Levähdettyään hetkisen hän jatkoi entiseen tapaan: "Sanon sinulle vielä
kerran juhlallisesti, että tämä tahraton rintamus on ainoa linnamme
ja varustuksemme tulevaisuuden varalle. Kustantajat ovat niin kirotun
turhanpäiväisiä, ja pieninkin tahra voisi turmella kaikki. Mutta
onneksi ovat tiedot Kuban sodasta sangen haluttuja, ja niitä minulla on
yllin kyllin: olen taistellut juoksuhaudoissa ja kuunnellut tykkien ja
kanisterien --"
"Kartessien, tarkoittanet?" nauroi O'Reilly.
"Aivan oikein. Mikäpä ne kaikki oudot nimet muistaa. Kirjoittelen
kaikki omasta päästäni, ja kun ainakin tiedän, miltä taistelun pitää
näyttää ja tuntua, olen varma, että jokainen uusi ajatus synnyttää heti
toisen. Sommittelen semmoisia sotakuvauksia, että lukijat tukehtuvat
jännityksestä. Ja kukapa voisi kirjoitelmiani valheeksikaan väittää?"
O'Reilly katsoi puhujaan hyväksyvästi. Kotimatkalla hän oli oppinut
pitämään Leslie Branchista, sillä hän oli huomannut, että tämän
luonteenlaatu oli kaikessa erikoisuudessaan sangen miellyttävä. Yleensä
oli Branch katkera, ärtyinen ja synkkä, mutta kun vastoinkäymiset
uhkasivat kokonaan nujertaa hänet, reipastui hän ihmeellisesti.
Näytti aivan siltä kuin uhkaavat onnettomuudet olisivat kiihoittaneet
hänet jonkinlaiseen vaistomaiseen automaattiseen toimintaan niiden
torjumiseksi. Kun ystävykset lähtivät Kubasta, oli heidän tilanteensa
kylläkin tukala; rahaa ei ollut ja tuo heikkorintainen Branch tiesi nyt
joutuvansa mahdollisimman sopimattomaan ilmanalaan, mutta päästyään
merelle oli hän unhottanut murjottamisensa ja hämmästytti kumppaniaan
taukoamattomalla hilpeydellään. O'Reilly oli nytkin aivan ymmällä:
hän ei päässyt selville, oliko miehen huolettomuus kylmää rohkeutta
vaiko toivotonta välinpitämättömyyttä. Mutta oli miten oli, vaikutus
oli sangen miellyttävä. Ja kun Leslie hyväntahtoisesti hymyillen
tarjosi hänelle puolet tuloista, jotka hän toivoi ansaitsevansa
sanomalehtikirjoituksillaan, lujittui O'Reillyn mieltymys häneen
hartaaksi ystävyydeksi. O'Reilly saattoi siten palata Kubaan heti
ensimmäisen tilaisuuden sattuessa. Mutta samalla Branchin huolettomuus
vaivasi häntä; sehän saattoi yhtä hyvin merkitä, että mies oli
sairaampi kuin hän tahtoi myöntääkään.
O'Reilly tuli tohtori Alvaradon luo jo hiukan ennen määräaikaa
saadakseen puhella tämän kanssa hetkisen kahden kesken.
"Olen ollut Enriquezin puheilla", kertoi hän tohtorille, "mutta hän
ei luvannut panna kortta ristiin puolestani. Hän sanoi tarjokkaita
olevan lukemattomia, ja kun vetosin Rosaan, kertoi hän, että Kubassa
on tuhansia naisia, joiden tilanne on aivan yhtä kurja, mikä voi olla
kylläkin totta, eipä sillä. Hän sanoi vielä, että nyt täytyi kaikkien
yksityisten harrastusten väistyä."
"Niinpä niin", myönteli tohtori. "Täällä kerrotaan hirveitä juttuja
kurjuudesta, jonka keskitysmääräykset ovat aiheuttaneet. Minä -- minä
en voi uskoa huhujen puhuvan totta."
"Totta joka sana", vastasi O'Reilly kiihkeästi, "ja sentähden minun
täytyy siekailematta palata sinne."
"Naisella, joka tulee luokseni tänään, on suuri vaikutusvalta
Enriqueziin -- muistattehan, että sanoin hänen uhranneen paljon asiamme
hyväksi. Kenties hän voi auttaa teitä."
"Pyydän teitä puhumaan puolestani. Kuka hän on?"
"Eräs sairaanhoitajatar vain --"
"Sairaanhoitajatar!" O'Reillyn silmät suurenivat. "Sairaanhoitajatar,
jolla on _rahoja_. Semmoisia en luullut olevankaan."
"En minäkään. Ne ovat vielä harvinaisempia kuin rikkaat lääkärit",
vastasi tohtori Alvarado. "Mutta sairaidenhoito on neiti Evansin
elämäntehtävä, näettekös. Hän on noita harvoja rikkaita naisia, joilla
on todelliset ihanteet ja jotka elävät niiden hyväksi."
"Hänellä on siis jokin 'harrastus'!" Johnnie ajatteli hengessään
pakanalähetystä, ja hänen mielenkiintonsa tohtori Alvaradon toista
vierasta kohtaan laimeni äkkiä. Hänen äänensävynsäkin oli ilmaissut
sen. Samassa ovikello kilahti, ja tohtori riensi avaamaan ehtimättä
vastata hänen huomautukseensa.
O'Reilly oli tavannut useita naisia, joilla oli ihanteensa,
elämäntehtävänsä ja päämääränsä, ja käsitys, jonka hän oli saanut
heistä, ei ollut lainkaan edullinen. Hän oli aina todennut, että
naiset, joilla oli jokin "elämäntehtävä", olivat sangen väsyttäviä.
Tämä tohtori Alvaradon tuttava oli harvinainen vain siinä suhteessa,
että elämäntehtävän valinta oli osunut tähän armeliaisuustyön
tavallista harvinaisempaan puoleen. Rikkaankin naisen ajanvietteenä
oli sairaidenhoito O'Reillyn mielestä kaikkea muuta kuin miellyttävää.
Neiti Evans oli varmaankin pitkä vanhanpuoleinen nainen ja litteä
kuin lauta, täynnä mahdottomia suunnitelmia kansan alempien kerrosten
valistamiseksi. O'Reilly oli varma, että hänen täytyisi kuunnella koko
ajan pitkiä selostuksia ja kuvauksia neidin työmailta, ja saisipa vielä
nuhteitakin välinpitämättömyydestään kärsiviä kohtaan. Johnnie oli
liian köyhä ollakseen armelias, ja hänellä oli tällä haavaa kylliksi
tekemistä omien asioiden selvittelyssä voidakseen välittää rahtuakaan
"syvien rivien" hädästä.
Tohtori Alvaradon vieras oli siis eräs neiti, mikä todennäköisesti
merkitsi, että hänellä oli suuret silmälasit ja kotona kissa.
Eteisestä kuuluva helähtelevä nauru keskeytti hänen mietteensä, ja
hetkistä myöhemmin tohtori Alvarado esitteli hänet eräälle nuorelle
naiselle, joka oli kaikkien hänen ennakkopäätelmiensä niin täydellinen
vastakohta, että O'Reilly aivan hämmentyi. Hän huomasi tuijottavansa
säihkyviin, harmaisiin silmiin, joiden katse oli miellyttävän rohkea,
ja tunsi kättään puristettavan melkein miehekkään lujasti. Tämä
täydellinen yllätys päättyi heti johtopäätökseen, että neiti Evans oli
melkein viehättävin olento mitä hän oli milloinkaan nähnyt, henkilö,
jonka seurassa ei kenenkään nuoren miehen voisi tulla ikävä. Jos neiti
Evansilla oli kissa, niin sen täytyi olla hienointa persialaista rotua,
jota kannatti pitää, päätteli Johnnie. Tyttö oli tuonut huoneeseen
sähköistä vilkkautta, raikkaan tuulahduksen, jota oli melkein mahdoton
kuvata. Silmät olivat hymyilevät ja nerokkaat, ja hampaat, jotka
näkyivät aina kun hän hymyili ystävällistä ja teeskentelemätöntä
hymyään, olivat terveet ja hohtavan valkoiset. Hänen koko olemuksensa
uhkui terveyttä ja nuoruuden hurmaavaa luontevuutta, niin ettei
O'Reilly voinut tehdä muuta kuin soperrellen ilmaista mielihyvänsä
esittelyn johdosta. Sisimmässään hän kirosi synkästi äskeiset hullut
mietteensä. Hän huomasi myöskin, miten suuresti kohtaus huvitti tohtori
Alvaradoa, ja se vain lisäsi hänen hämminkiään.
"Tohtori on kertonut minulle kaikki", sanoi neiti Evans Johnnielle
olkansa yli irroittaessaan käsineensä ja pienen pukevan hattunsa. "Olen
aivan menehtymäisilläni kiihkosta saada kuulla, mitä teille tapahtui
matkallanne."
"Samoin minäkin", tunnusti Alvarado. "Tehän tiedätte, että herra
O'Reilly on tavannut veljeni."
"Teidän miesten täytyy nyt puhella niin vapaasti kuin ei minua
olisikaan. En keskeytä paitsi kun huudan _vivas_ tahi _caramba_ tahi --
onko espanjan kielessä muita naisellisia huudahduksia?"
"Paljonkin", lausui Johnnie, "mutta minä koetan aina käyttää vain
englantilaisia voimasanoja."
Alvarado laski kätensä sydämellisesti neiti Evansin olkapäälle.
"O'Reilly, tämä tyttö on tehnyt Kuban hyväksi enemmän kuin kukaan
meistä. Vain lääketarpeisiin hän on jo uhrannut pienen omaisuuden."
"Noiden miesraukkojen täytyy aivan elää kiniinillä", huudahti tyttö.
"Jokaisen, joka on tohtinut leikkiin lähteä, täytyy saada mitä hän
tarvitsee, ja pillerien jakeleminen on aina ollut intohimoni."
"Ilveilkää te vain. Jospa kaikki olisivat yhtä uhrautuvaiset."
"Tuosta nyt ei kannata puhua", sanoi tyttö kiivaasti. "Kun se ei ollut
edes mikään uhraus. Ostin lääkkeet vain omaatuntoani rauhoittaakseni,
jos teidän nyt välttämättä täytyy tietää se, sillä hemmoittelen itseäni
aivan liiaksi. Tavallisesti menen aina kohtuuttomiin, mutta se on
minusta hauskaa, eikö teistäkin, herra O'Reilly?"
"Varmasti! Se on minunkin auttamaton vikani", vastasi Johnnie
muistellen samassa haikeudella neljää dollariaan, jotka olivat hänen
ja Leslie Branchin koko omaisuus, mutta hänestä oli päivänselvää,
että hänen täytyi myöntyä kaikkeen, mitä neiti Evans sattui sanomaan.
Ensimmäisellä ystävällisellä hymyllään oli tyttö voittanut hänen
jakamattoman suosionsa, ja luottaen tarkkaan huomiokykyynsä koetti
Johnnie nyt tehdä johtopäätöksiään. Neiti Evansin ikää hän ei voinut
arvata, sillä varakas ja tuhlaileva nainen voi pettää varmimmankin
silmän. Vanha hän ei ollut, siitä saattoi olla varma, ja Johnniesta
tuntui, että neiti Evans olisi empimättä ilmoittanut ikänsä, jos hän
olisi kehdannut kysyä. Eikä hän ollut kaunotarkaan, vaan jotakin
paljon parempaa; hän oli vilkas, luonnollinen ja mielenkiintoinen. Ja
se seikka, ettei hän ottanut elämäntehtävätään niin hirveän vakavalta
kannalta, osoitti hänen olevan tavallista järkevämpi nainen. Niin
hän olikin, Norine Evans oli erittäin järkevä ja turmeltumaton nuori
nainen, joka ihailtavalla tavalla osoitti, mitä puhtaat elämäntavat ja
terve henkinen elämä voivat aikaansaada. O'Reilly tuumi, että siinä oli
tyttö, joka osasi keittää teetä ja hoidella sairaita ja pelata pitkää
palloakin, jos niikseen tuli.
Neiti Evans oli myös sanansa veroinen: hän ei puuttunut keskusteluun
kertaakaan, kun tohtori Alvarado illallista syödessä otti puheeksi
Johnnien viimeiset seikkailut Kubassa, mutta tytön väsymätön
mielenkiinto aiheutti, että O'Reilly puhui enemmän hänelle kuin
tohtorille. Hän kuunteli koko ajan suurella osanotolla, ja O'Reilly
huomasi, että neiti Evans ymmärsi Kuban tilanteen yhtä hyvin ja
paremminkin kuin hän itse. Hänen kysymyksensä olivat järkeviä ja
asiallisia, joihin muutamiin O'Reillyn oli sangen vaikea vastata
tyydyttävästi. Tähän saakka oli Kubassa puhjennut kapina ollut Johnnien
mielestä vain joutavanpäiväinen, mutta sangen harmillinen selkkaus,
joka oli vaikuttanut sanomattoman haitallisesti hänen yksityisiin
asioihinsa, eikä hän ollut sen enempää pohtinut, kumpi riitapuoli oli
oikeassa. Mutta Norine Evans arvosteli asiaa heti paljon laajemmalta
näkökannalta. Kuban urhea nousu sortajiaan vastaan liikutti häntä
syvästi, ja kun noustiin illallispöydästä, hämmästytti hän toiset
sanattomiksi sanomalla:
"Olen päättänyt. Lähden sinne heti paikalla."
Alvarado tuijotti häneen hetkisen. "Mutta parahin --", alkoi hän.
"Älkää koettakokaan saada minua muuttamaan päätöstäni", keskeytti
Norine. "Olen jo kauan tuuminut asiaa, ja --"
"Mutta se on aivan mahdotonta", sanoi tohtori lujasti ja O'Reilly yhtyi
häneen.
"Havannaan tietysti pääsisitte", virkkoi viimemainittu, "mutta mitään
ette saisi nähdä."
"Aionkin mennä teidän mukananne suoraan kapinallisten luo."
"_Minun mukanani_!" O'Reillyn oli vaikea salata iloa, joka hänet
valtasi. "Enhän tiedä edes, sallitaanko minun lähteäkään."
"Kyllä, jos minä vaadin."
"Mistä saitte nyt tämän hullun päähänpiston, neiti Evans?" kysyi
tohtori Alvarado huolestuneesti.
"Se on juuri minun tapaistani", nauroi tyttö, "mutta todellisiakin
syitä on tuhansia. Ensinnäkin on pillerien jakeleminen mielityötäni,
ja tehän sanoitte äsken, ettei vallankumouksellisilla ole yhtään
sairaalaa, hoitajista puhumattakaan, ja --"
"Teemme minkä voimme niukoilla lääkevaroillamme."
"Tietenkin, mutta minä aion viedä mukanani tuntuvan varaston
kaikenlaisia lääkintätarpeita. Olen aivan tosissani, niin että älkää
nyt turhia vastustelko."
O'Reilly oli aivan varma, että tyttö tarkoitti täyttä totta;
vastustelut eivät hyödyttäneet mitään. Tuo säihkyväsilmäinen neiti
Evans, jonka posket olivat nyt helakanpunaiset, oli ilmeisesti henkilö,
joka oli tottunut aina saamaan tahtonsa perille.
"Päätöstänne ette voi pitää", sanoi O'Reilly vakavasti. "Matka on
tehtävä salakuljettajien mukana jollakin vanhalla, partaita myöten
lastatulla laivarämällä, jossa on miestä vaikka minkälaista, ja
espanjalaisten saarroslinjan läpi murtautuminen on sangen vaarallista.
Jos teidät vangittaisiin, kohdeltaisiin teitä samoin kuin meitä
muitakin."
"Hurmaavaa! Laskemme maihin pienillä venheillä jonakin pimeänä yönä, ja
ehkäpä saamme tapellakin!"
"No, otaksutaanpa, että pääsette onnellisesti maihin, entä sitten?
Saatte asua jossakin mökkirähjässä ilman ruoan muruakaan ja taistella
täiden, käärmeiden ja kärsimysten kanssa."
"Nyt en enää arvelekaan. Tohtori Alvarado on jo usein sanonut, että
syön liiaksi. Mökkejä ihannoin, ja syöpäläiset eivät ole ennenkään
välittäneet minusta."
Tohtori liikahti levottomasti. "Mutta tämähän on aivan mieletöntä!"
huudahti hän. "Jokin toinen nainen voisi tuon tehdä, mutta ette te. Te
olette -- suokaa minulle anteeksi -- mitä viehättävin nuori nainen, ja
siellä joudutte raakojen miesten pariin."
"On aivan turhaa koettaa peloitella minua. Tulen kyllä toimeen, ja
onhan herra O'Reilly luonani."
"Omaisenne eivät suostu", uskalsi O'Reilly huomauttaa, jolloin tyttö
purskahti nauruun.
"Minulla ei ole sellaisia, olen aivan orpo ja itsenäinen. Harva tyttö
on ollut niin onnellisessa asemassa, vai mitä? Mutta odottakaahan
hetkinen -- järjestän tämän asian minuutissa", ja hän hypähti
tuolistaan puhelimeen ja pyysi erään numeron.
"Enriquezin numero", huokaisi tohtori. "Enriquez ei henno kieltää
häneltä mitään."
"En huoli naista mukaani", kuiskasi O'Reilly kiukkuisesta
"Otaksutaanpa, että hän sairastuisi! Suuri Jumala, silloinhan minun
pitäisi _hoitaa_ häntä!" ja hän pyyhkäisi hien otsaltaan.
"Sitä ei tarvitse pelätä; hän ei sairastu. Todennäköisesti hoitaa
hän _teitä_ ja -- ja kaikkia tovereitanne. Pidätte siitä, ja ennen
pitkää te kaikki rakastutte häneen -- niinhän jokaisen käy -- ja
rupeatte tappelemaan keskenänne. Kas niin! Nyt hän on saanut Enriquezin
kynsiinsä. No, antaapa kuulua!"
Johnnieta värisytti suoruus, jolla neiti Evans esitti asiansa.
"Ymmärrättehän, että tahdon mennä itse katsomaan", kuului tämä
sanovan. "Jos tarvitsette lääkkeitä, niin ostan niitä tynnyreittäin,
ja järjestän käden käänteessä muutamia kenttäsairaaloita -- mitä?
-- lahjomistako? -- no, sanokaa vain sitä lahjomiseksi, jos teitä
huvittaa, mutta siitä voitte olla varma, että minä menen, ja sitäpaitsi
on herra O'Reilly vapaaehtoisesti tarjoutunut huolehtimaan minusta.
Ehdotukseni on aivan hurmannut hänet" -- neiti Evans nauraa hihitti
-- "ja sentähden teidän on sallittava hänen tulla mukaan." Sitten
seurasi hetken vaitiolo, jonka kuluessa miehet katsoivat toisiinsa
huolestuneesti.
"Hän ei näytä paljonkaan välittävän, mitä hän sanoo", mutisi O'Reilly.
"Enriquezin sijassa minä nolaisin hänet."
"Antakaa se kirjallisesti, olkaa niin kiltti", kuului neiti Evans
jatkavan. Sitten seurasi jälleen hetken hiljaisuus, jonka lopetti
huudahdus: "Oi, lukekaa se nyt heti, niin että saan kuulla, mitä olette
kirjoittanut, ja lähettäkää se viipymättä minulle. Olen parhaillaan
tohtori Alvaradon luona, joka on tässä vieressäni suunniltaan ilosta.
Niin hirveän paljon kiitoksia. Olette aina yhtä kiltti." Hän kääntyi
ystäviinsä päin kasvot riemusta säteillen. "Nyt teillä ei ole enää
mitään mukisemista. 'Kuban väliaikainen hallitus kutsuu New Yorkissa
olevan edustajansa välityksellä neiti Norine Evansin vierailemaan
päämajaansa Sierra de' -- kas kun en muista enää paikan nimeä -- 'ja
pitää suurena kunniana saada kohdella neiti Evansia vieraanaan niin
kauan kuin hän haluaa viipyä väliaikaisen hallituksen alueella. Olkoon
kaikille upseereille ja muille viranomaisille kunnia-asia huolehtia
hänen turvallisuudestaan ja mukavuudestaan.' Enriquez luki minulle
kaiken tämän, ja neljännestunnin kuluttua minulla on siitä mustaa
valkoisella. Juhlikaamme siis!"
Hän hypähti muutamin tanssiaskelin pöydän luo ja huudahti teekuppiaan
kilistäen: "Täyttäkää kupit, tohtori Mökötys! Juokaamme Kuban vapauden
malja."
Johnnie onnistui puristamaan esiin hymyn tapaisen, kun hän kohotti
kuppinsa.
"Juokaamme sitten holhoojantoimeni onneksi", sanoi hän. "Espanjalaiset
eivät siedä minua, ja nyt saan kubalaisetkin kimppuuni. Tulevaisuus on
todellakin lupaava."