PAKO.

Asensio saapui kotiin myöhään taistelun jälkeisenä päivänä. Rosa ja

Evangelina, jotka olivat suuresti peloissaan miesten viipymisen tähden,

kuulivat hänen huutavan heille metsästä, jossa hän vielä piilotteli,

ja he aavistivat pahinta. Hän oli aseeton, ryvettynyt ja verissään,

joten selitykset olivat melkein tarpeettomat. Pelastuttuaan tuosta

kuoleman solasta kuin ihmeen kautta hän oli kulkenut jalkaisin vuorten

yli. Kumppaneistaan hän ei tiennyt mitään, ja Estevania mainitessaan

hän huusi ääneen tuskasta ja löi rintaansa. Hän oli väsynyt ja kuumeen

heikontama ja hänen kuvauksensa tuosta yöllisestä ottelusta oli niin

räikeä ja liioiteltu, että Rosa melkein pyörtyi kauhusta.

Tyttö kuunteli hengähtämättä neekerin kertomusta, miten he olivat

joutuneet taisteluun ja kuinka sanomattoman urhoollisesti hän oli

pitänyt puoliaan aina siihen saakka, jolloin hän oli sattumalta

päässyt livahtamaan solasta ja kätkeytynyt tien viereen ruohikkoon.

Levähdettyään hiukan hän oli ryöminyt erään muurin juurella kasvavaan

tiheään pensaikkoon, jossa hän oli lymynnyt taistelun loppuun saakka.

Espanjalaiset olivat vihdoin huomanneet erehdyksensä ja tauonneet

peittoamasta toisiaan, ja hän oli kuullut eversti Cobon kiroilevan

niin hirvittävästi, että tämän omat miehet olivat lopulta ruvenneet

siunailemaan. Sitten hän oli hiipinyt valtamaantien poikki ja

piilotellut metsissä päivänkoittoon saakka, mistä asti hän oli kulkenut

kertaakaan pysähtymättä päästäkseen kotiin kuolemaan.

Rosa kuuli selostuksen vain osittain, sillä kauhu oli hänet kokonaan

lamauttanut; verikin tuntui hyytyneen hänen sydämeensä. Hänen

tuskansa oli niin valtaava, että kyyneleetkin jähmettyivät, ennenkuin

ne kerkesivät kohota hänen silmiinsä, ja se jäykisti hänen koko

olemuksensa. Hän vain tuijotti eteensä tummissa silmissään lasimainen

katse ja vaalenneet huulet hiukan raollaan. Samassa kaikki pimeni hänen

ympärillään ja hän tuli tuntoihinsa vasta monta tuntia myöhemmin,

jolloin hän huomasi makaavansa kurjalla vuoteellaan Evangelinan

kumartuessa hänen puoleensa. Hän oli ollut tiedoton koko illan ja yön,

ja vasta aamupuoleen alkoi hänen tajuntansa vähitellen palata.

Evangelina oli aivan suunniltaan; hän pelkäsi suojattinsa menettävän

järkensä pelosta ja surusta. Mutta Rosa oli nuori ja erittäin vahva

voimiltaan, vaikka hän olikin hento varreltaan, ja kykeni kestämään

koviakin koettelemuksia ja kärsimyksiä. Oli aivan suuri arvoitus,

miten hän jaksoi elää ensimmäiset seuraavat päivät -- päivät, jolloin

hän ei tehnyt muuta kuin rukoili joka hetki, että hän saisi kuolla.

Ja mitä tuskia hän tunsikaan, kun hän vihdoin huomasi voivansa itkeä

ja kyynelöidä! Hänen ja Estevanin väliset siteet olivat olleet

lujemmat kuin tavallisesti sisarusten välillä; Estevan oli ollut kuin

hänen toinen minänsä, johon Rosa oli kohdistanut kaiken rakkautensa

ja joka oli ollut Rosan ainoa ilo ja ylpeys. He eivät olleet

milloinkaan riidelleet eikä kumpikaan muistanut, että he olisivat

sanoneet toisilleen pahaa sanaa. Heidän keskinäinen ymmärryksensä oli

päinvastoin aina ollut suorastaan yliluonnollinen, ja jos toiselta oli

puuttunut jotakin, ei toisen uhrautuvaisuudella ollut mitään rajaa.

Estevanin menetys erotti tytön sielun ja sydämen, ja Rosa tunsi, ettei

hän voisi elää ilman Estevania. Samalla tunnilla maailmaan syntyneinä

ja äitinsä kuolintuskien yhteenliittäminä olivat Estevan ja Rosa samaa

lihaa ja verta, ja heidän henkensäkin oli sama. Sama elämänlähde oli

pannut heidän sydämensä sykkimään ja sama henki elävöitti heidät.

Toinen ei ollut milloinkaan sairastanut toisen tuntematta samoja

oireita, ja jos toinen oli ollut iloinen tahi surullinen, oli toisen

laita ollut aivan samoin. Tämmöiset tapaukset eivät ole harvinaiset, ja

toisiinsa niin läheisesti kiintyneiden henkilöiden erottaminen on usein

sangen vaarallista.

Rosan elämään oli kuitenkin tunkeutunut jotakin, jota hän ei

voinut veljelleen jakaa, nimittäin hänen rakkautensa O'Reillyyn.

Espanjalaissyntyinen nainen ei tavallisesti leiki rakkaudella, vaan hän

ottaa sen heti vakavalta kannalta, kun se syttyy hänen sydämessään,

vaikka se olisikin tuommoinen ensi lemmen hurma vain, josta vanhemmat

ja ajattelevammat ihmiset niin paljon saarnailevat. Niin oli Rosa

Varonankin laita. Olivatpa hänen ensimmäiset tunteensa tuota

irlantilais-amerikkalaista kohtaan olleet kuinka häilyväiset hyvänsä,

olivat ne syventyneet kiihkeäksi varmuudeksi kaipauksen ja kärsimysten

kovassa koulussa. Kuten vanhan ajan viisaat miehet, jotka pakenivat

erämaiden yksinäisyyteen totuuden suurta arvoitusta miettimään, oli

Rosakin yksinäisyydessään saanut selville sydämensä salaisuudet. Nyt

äärimmäisen hädän hetkinä oli O'Reillyn muisteleminen paras lääke. Tuo

suuri ikävä ja varma usko rakastetun paluuseen pitivät tytön toivon

vireillä ja auttoivat hänet paranemaan.

Ja vihdoin valkeni päivä, jolloin hänen päänsä oli selvä ja hän jaksoi

käydä majan ympäri. Mutta hän oli vain varjo entisestään, ja hän puhui

vain harvoin eikä nauranut milloinkaan, ei edes hymyillytkään. Hän

saattoi istua tunneittain samassa paikassa etäisyyteen tuijottaen, ja

tuntiessaan poskiensa kostuvan kyynelistä hän hämmästyi, sillä hän

luuli jo kauan sitten viimeiset vuodattaneensa.

Asensio parani myöskin, ja hänessä oli myös tapahtunut surullinen

muutos. Sotilaallisesta reippaudesta ja rohkeudesta ei ollut

jälkeäkään; hän pelkäsi espanjalaisia ja kertomukset näiden

julmuuksista saivat hänet kauhusta vapisemaan.

Niihin aikoihin saapui Cobo Yumuriin, ja tuo jo ennestään autio

laakso oli pian reunojaan myöten täynnä palavien viljelysten ja

talojen savua, jonka läpi aurinko häämötti kuin suuri kuparikilpi.

Pakolaiset tunkeutuivat yhä kauemmaksi vuoristoon, ja eräänä päivänä

sanoi Asensio, että heidänkin oli lähdettävä. Niin he kokosivat vähät

tavaransa, jotka he jaksoivat kantaa selässään, ja lähtivät pakoon

pysähtyen vasta Pan de Matanzan harjanteen louhikkoiselle rinteelle,

johon he kyhäsivät majan itselleen. Elintarvekysymys oli vaikeampi kuin

ennen konsanaan ja antoi heille paljon miettimisen aihetta.

Asensio ei olisi muutosta suuriakaan välittänyt, jos hän olisi ollut

yksin, sillä metsässä oli paljon villejä hedelmiä ja maat, jotka olivat

sattumalta säästyneet espanjalaisten hävitykseltä, olivat täynnä

kaikenlaisia mehuisia juuriksia, joilla hänenlaisensa vaatimaton

luonnonihminen olisi tullut hyvin toimeen. Mutta kun hänellä oli nyt

kaksi naista huolehdittavanaan, joista toinen oli hento kuin kedon

kukkanen, oli elintarvekysymys Asension mielestä äärimmäisen vaikea ja

kävi päivä päivältä yhä pulmallisemmaksi, sillä metsissä piileskeli

muitakin pakolaisia, ja sitäpaitsi kulki kaikkialla espanjalaisia

partiojoukkoja, joilla oli käsky hävittää kaikki, mikä voisi kelvata

ihmisravinnoksi. Eläimet surmattiin ja niiden ruumiit jätettiin

mätänemään, hedelmäpuut kaadettiin ja viljat poltettiin pelloille.

Weylerin suunnitelmaa maan rauhoittamiseksi toteutettiin kaikessa

kamaluudessaan, ja nälkä ajoi vähitellen viimeisetkin vastustelijat

hänen verkkoonsa. Ryöstelevät partiojoukot hävittivät sillä aikaa

kaikki suurimmat ja sitkeimmät perheet, joiden piilopaikat he

vähitellen löysivät.

Harjanne, jonka suojassa nyt kymmeniä nälkiintyneitä pakolaisia

piileskeli, oli nimeltään _Pan de Matanza_, kuten jo sanoimme, eli

"Leipä-Matanza", minkä nimen se oli saanut sentähden, että sen huippu

oli tarkalleen suuren limpun näköinen, mutta nyt oli tuo nimi kuin

kohtalon julminta ivaa noita ihmis-parkoja kohtaan. Leipää! Rosa

Varona ei muistanut enää, milloin hän oli viimeksi maistanut sellaista

herkkua. Raaka, sokeriruoko, kokospähkinät, mauttomat juuret ja

palmunlatvojen ydin olivat hänen ravintonaan, eikä hän suinkaan voinut

hyvin. Hänellä oli aina enemmän tahi vähemmän nälkä. Vaatteet olivat

kuluneet rääsyiksi ja hän värisi vilusta yöt läpeensä, jotka olivat

kylmät ja pitkät. Rosa näki itsessään tapahtuneen muutoksen vain

katselemalla kuvaansa lähteen kalvossa, josta he noutivat vettä, ja

nähdessään olevansa kovin laiha hän arveli poskiensakin punan kokonaan

kalvenneen, mikä seikka sai hänet sangen murheelliseksi O'Reillyn

tähden.

Ajan oloon alkoi Asensio puhella vankileiriin lähdöstä. Hehän

nääntyivät vähitellen nälkään, sanoi hän, ja Rosa oli ennestään sairas.

Sitäpaitsi he olivat aina vaarassa tulla huomatuiksi. Oli parempi mennä

niin kauan kuin he jaksoivat kuin menehtyä metsään hitaasti, mutta

varmasti. Hän oli kuullut, että Matanzassa oli kaksikymmentätuhatta

pakolaista. Sellaiseen joukkoon he voisivat helposti piiloutua; ainakin

heidät ruokittaisiin toisten mukana.

Kukaan ei ollut Asensiolle kertonut, ettei hallitus antanut

pakolaisille naulaakaan jauhoja tahi vähintäkään suojaa pään päälle; he

saivat huolehtia itsestään.

Evangelina vastusti ensin jyrkästi selittäen, ettei Rosa pääsisi

milloinkaan kaupunkiin niin kauan kuin nuo roistomaiset ratsumiehet

vartioivat teitä. Mutta hänen miehensä ei hellittänyt. Rosa ei ottanut

neuvotteluihin osaa, sillä hänestä oli samantekevä, menikö hän vai ei.

Mutta kurjuus lamauttaa ja Evangelinan rohkeus alkoi pettää. Hän alkoi

valmistella Rosaa. Kooten yrttejä ja lehtiä hän keitti niistä tummaa

väriä, jolla hän värjäsi tytön kasvot ja koko ruumiin, ja sitten hän

kietoi lehdistä suuren kyttyrän tämän selkään, niin että tyttö tuli

aivan muodottomaksi. Tukeva sauva, johon Rosa liikkuessaan nojasi,

täydensi muutoksen.

Lähdön edellisenä iltana Rosa Varona rukoili kauan ja kiihkeästi,

vähemmän itsensä, mutta sitä enemmän noiden kahden neekerin edestä,

jotka olivat saaneet kärsiä niin paljon hänen tähtensä. Hän rukoili

myöskin, ettei O'Reilly tulisi liian myöhään.