KAHAKKA.

Estevan valmisteli hävitysretkeään Pancho Cueton luo nuoruuden koko

tarmolla ja innolla. Ensin hän hankki suurella vaivalla dynamiittia

ja sytytyslankaa ja muutamia litroja paloöljyä, ja sitten hän kutsui

miehensä koolle ja lähti joukkoineen San Juaniin.

Nyt oli matka La Joyaan pidempi kuin ennen, ja kun seurueen

jokaisesta jäsenestä oli luvattu palkinto, noudatti Estevan suurinta

varovaisuutta. Mutta se oli melkein tarpeetonta, sillä seutu oli jo

aivan autio Weylerin julistuksen johdosta. Kaikkialla oli hiljaista ja

kuollutta, ja vain puiden latvoissa saattoi huomata jotakin elämää ja

liikettä, mutta linnutkin näyttivät pelästyneiltä ja masentuneilta.

Estevanista tuntui niin omituiselta. Oli kuin koko luonto olisi

surrut. Hän ei nähnyt muita lintuja kuin korppeja ja tummia, kirkuvia

kottaraisia keltaisine nokkineen. Edempänä leijaili laakson yläpuolella

paksu savupilvi; siellä polttivat espanjalaiset niiden koteja, jotka

eivät olleet kyllin nopeasti totelleet keskitysmääräystä.

La Joyassa olivat asukkaat kuitenkin vielä kotona, ja kun tilan oikea

omistaja saapui iltahämärissä, näkyi asuinrakennuksesta ja muutamista

ulkohuoneista valoa. Estevan kokosi miehensä, ja hevosten pureskellessa

ruohoa ja neekerien levätessä ratsastuksen jälkeen hän laittoi kalliin

panoksensa kuntoon. Oli luultavaa, ajatteli hän, että Cueto oli

hankkinut taloonsa lujan vartioston, ja kun hän tunsi talon tarkoin, ei

hän aikonutkaan yrittää murtaa sen tukevaa raudoitettua ovea.

Estevanin näin askarrellessa ulkona oli Pancho Cuetolla sisällä

vastenmielisiä vieraita. Illan suussa oli kymmenkunta vapaaehtoista

saapunut äkkiarvaamatta taloon, ja kun Pancho ja heidän everstinsä

eivät olleet parhaimmat ystävät tuon Yumurin retken jälkeen, pelästyi

hän henkimenokseen nähdessään miehet, varsinkin kun heidän johtajansa

osoittautui olevan itse tuo peloittava eversti Cobo.

Eversti oli kertonut tulevansa San Juanista, jossa hän oli ollut

vangitsemassa asukkaita, jotka eivät olleet totelleet Havannasta

tullutta määräystä. Etelästä näkyvä savu kohosi kotien raunioista,

jotka hän oli sytyttänyt tuleen; monta hyvää satoa oli hävitetty, monta

taloa poltettu ja moni miekkonen oli saanut ansaitun rangaistuksensa;

sanalla sanoen retki oli onnistunut hyvin, joten eversti oli sangen

hyvällä tuulella, sillä hän piti semmoisista tehtävistä. Hän oli

pyytänyt Cuetolta yösijaa itselleen ja joukolleen, josta osa oli jäänyt

jälkeen ja saapuisi vasta myöhemmin.

Cueto oli toivottanut vieraansa tervetulleeksi, ja neuvottuaan sotilaat

sokerimyllyn tyhjään varastosuojaan hän luovutti Cobolle talon

hienoimman huoneen ja haki esille ruokaa, juotavaa ja tupakkaa.

Illallisen jälkeen hän ja eversti valvoivat vielä kauan kahvin ja

liköörin ääressä, josta viimemainittu tuli yhä paremmalle tuulelle.

Kävi ilmi, että hän, Cobo, oli vallan ihastunut uuteen ylipäällikköön,

joka oli aivan hänen mielensä mukainen mies. Tämä Weyler, ennusti

hän, lopettaisi kapinan käden käänteessä, sillä nyt ei siveltykään

maitosormin kuten Campoksen aikana tehtiin, mikä menettely oli ollut

omiaan vain yllyttämään kapinaan. Cobo hyväksyi uudet toimenpiteet

täydellisesti.

"Tämä maakunta on nyt puhdas kuin luudalla lakaistu, ja Matanza

on aivan tulvillaan pakolaisia", kertoi hän. "Ne sanovat olevansa

puolueettomia, mutta ovat kuitenkin vihollisen kätyreitä. Nyt se peli

loppuu."

"Mutta eikö käy hirveän kalliiksi ruokkia semmoista laumaa?"

"Ruokkikoot itse itsensä. Onko meidän syymme, että meidän täytyy ryhtyä

tämmöisiin toimenpiteisiin? Ei millään muotoa. Niitä, jotka ovat

keskitysleireissä, ei meidän tarvitse pelätä, ja maaseudulle jääneet

ovat pian poimitut." Puhuja otti syvän kulauksen Cueton hienoa likööriä

ja maiskautti huuliaan. "Tämä 'poimiminen' on juuri tehtävä, joka minua

miellyttää. Määräaika oli kyllin pitkä, ja nyt emme säästä ketään, ei

vaimoja eikä lapsiakaan. Miehet ovat pettureita, naiset synnyttävät

niitä, ja lapset kasvavat ja varttuvat."

Cueto nyökäytti päätään hyväksyvästi. "Tietysti", sanoi hän. "Tämä

kapinahenki on tarkoin tukahdutettava, tahi muutoin ei täällä voi

kukaan turvassa elää. Minä esimerkiksi olen ainaisessa pelossa tuon

nuoren Varona-lurjuksen takia. Toivoakseni ette ole unhottanut häntä?"

"Unhottanutko?" Eversti Cobo hypisteli vasta hiljattain parannutta

arpea, joka teki hänen inhoittavat kasvonsa entistä rumemmiksi, ja

kirosi sitten karkeasti. "On vain Jumalan suuri armo, että elän vielä.

Enkä ole unhottanut tyttöäkään. Hänen on tultava keskitysleiriin muiden

mukana. Hän ei voi jäädä pois, vaikka poika jäisikin." Cobo nuolaisi

huultaan. "Odotahan, kunnes olen tehnyt selvän tästä laaksosta. Sitten

lähden Yumuriin, ja jahdin pitää olla niin ankara ja säälimätön, ettei

koiraakaan jää henkiin."

Kun puhe oli kääntynyt Rosaan, lörpötteli eversti yhtä ja toista, mistä

Cueto ymmärsi, että tyttö oli tehnyt everstiin syvän vaikutuksen. Cueto

oli mielissään, ja kun Cobo vihdoin lähti levolle, oli hän paljon

paremmalla tuulella kuin vieraan saapuessa. Olihan jo sekin hauskaa,

että tiesi voivansa nukkua yhden yön turvallisesti. Panchon pelko oli

aina vain kiihtynyt, eikä hänellä ollut enää mitään rauhaa.

Mutta hänestä tuntui, että hän oli tuskin ummistanut silmiään, kun hän

havahtui hirmuiseen heilahdukseen ja huomasi olevansa keskilattialla

tietämättä, oliko hän itse hypännyt vuoteestaan vai oliko hänet

paiskattu. Siinä vielä ymmällään seisoen hän kuuli Cobon huoneesta

käsin äänekkään huudon ja useiden jalkojen töminää, ja seuraavassa

silmänräpäyksessä kiskaistiin hänen ovensa auki. Useiden soihtujen

valossa hän näki kynnyksellä Estevan Varonan ja joukon ryysyisiä

neekereitä. Cueto tiesi, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut,

ja kirkaisten kimeästi kauhusta hän sieppasi pistoolin ja laukaisi

umpimähkään. Samassa olivat hyökkääjät hänen kimpussaan ja parissa

sekunnissa oli taistelu ratkaistu. Estevan iski häntä kohti kiväärinsä

perällä, mutta Cueto väisti, joutuen samassa pitkän puukon tielle, joka

välähti hänen eteensä hämärästä. Huutaen tuskasta ja pelosta hän koetti

päästä pakoon, mutta liian myöhään. Teräs välähti, ja viimeinen kauhun

huuto tyrehtyi hänen kurkkuunsa.

"Valelkaa vuode öljyllä ja sytyttäkää tuleen", käski Estevan. "Joutuin

nyt!" Sitten hän kiiruhti ottamaan selvää, mistä tuo toinen huuto oli

kuulunut. Etsittyään hetkisen hän löysikin huoneen ja alkoi hakata ovea

kiväärinsä perällä, mutta hän ehti lyödä vain pari kertaa, kun sisältä

kuului laukaus ja kuula lävisti oven melkein hänen päänsä kohdalta.

Samassa puhallettiin jossakin talon ulkopuolella espanjalaisen sotaväen

hälyytysmerkki.

Nuori Varona ja hänen miehensä eivät viivytelleet silmänräpäystäkään,

vaan käsittäen vaaran, johon he olivat tietämättään joutuneet, he

pakenivat talosta niin nopeasti kuin jaloistaan pääsivät. Kysymykset

olivat tarpeettomat, sillä sokerimyllyltä päin kuului äänekkäitä

käskyjä ja miesten huutoja hevosilleen. Melun aiheuttajat olivat

ilmeisesti espanjalaista ratsuväkeä ja toimivat niin nopeasti,

että sissimme olivat tuskin päässeet satulaan, kun sotilaat olivat

jo hevosineen heidän kintereillään. Paluutie vainioiden poikki

oli katkaistu, minkävuoksi Estevan kannusti hevosensa suoraan

valtamaantiehen yhtyvälle ajotielle huutaen miehiään seuraamaan.

La Joyan luona oli tie noin puolen penikulman pituudelta mahtavien

palmujen reunustama, joiden varjossa oli päivisin suloisen viileätä ja

yöllä pimeätä kuin tunnelissa. Lähellä valtamaantietä oli tie puhkaistu

kapean ja korkean harjanteen läpi, niin että se katosi siinä paikassa

kokonaan viiniköynnösten peittämien, jyrkkien rinteiden väliin.

Sissit karahduttivat suinpäin tähän palmujen muodostamaan mustaan

tunneliin ja takaa-ajajat olivat aivan heidän kintereillään ampuen

hurjasti, sillä he olivat aivan suunniltaan raivosta, kun pakenijat

eivät olleet kuulevinaankaan heidän pysähdyskäskyjään, mikä on kaikille

kubalaisille ominaista.

Estevanin joukon pako olisi epäilemättä onnistunut mainiosti, elleivät

Cobon jälkeenjääneet miehet olisi juuri silloin sattuneet palaamaan

ryöstöretkiltään; yhteentörmäys tapahtui tuossa ahtaassa solassa, jossa

tie leikkasi harjanteen. Pakenijat saivat kiittää pimeyttä ja hurjaa

vauhtiaan siitä, etteivät he heti tuhoutuneet, sillä rinteet olivat

liian jyrkät hevosten kiivetä ja takaa-ajajien kirkuva joukko oli

melkein kantapäillä.

Solassa syntyi hirmuinen ähellys ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua

olivat joukot niin sekaisin, ettei erottanut ystävää vihollisesta,

vaan jokainen ampui ja huhtoi sokeasti ympärilleen. Tuo rauhallinen

paikka oli muuttunut äkkiä kuin hornanhenkien pesäksi, josta kuului

hirmuinen meteli, huutoa, sadattelua ja hevosten tuskallista hirnuntaa.

Miehet taistelivat seisoallaan ja maassa riuhtoen, suuremmissa

ryhmissä ja kahden kesken, ja hevoset potkivat ja purivat toisiaan.

Muutamat taistelijat pysyttelivät satuloissaan ja ottelivat jalustin

jalustimessa kiinni kiväärin perillä ja pitkillä puukoillaan

tietämättä, oliko vastassa ystävä vai vihollinen. Toiset ratsastajatta

jääneet hevoset pyrkivät pakoon ja koettivat siinä tarkoituksessa

syöksyä rinteitä ylös, mutta vierähtivät aina takaisin potkien

vimmatusti ympärilleen, ja niiden terävillä nauloilla kengitetyt kaviot

iskivät hirveämmin kuin vanhanaikaiset sotatapparat. Sokerimyllyltä

päin kiiruhtavat Cobon miehet kuulivat metakan, ja luullen sissien

järjestäytyneen vastarintaan he alkoivat pyyhkeillä tietä kiivaalla

kivääritulella, jonka jälkeen hirmustunut eversti käski miestensä

hyökätä. He olivat tuokiossa omien toveriensa kimpussa, ja nyt kiihtyi

taistelu entistä raivokkaammaksi. Espanjalainen iski espanjalaista,

ja toisistaan eksyneet sissit riehuivat henkensä edestä tuossa

sanomattomassa sekasorrossa, yksi yhtäällä ja toinen toisaalla.

Estevan eksyi miehistään heti taistelun alussa eikä joutanut heitä

paljon ajattelemaankaan, sillä hänen kimppuunsa käytiin joka taholta.

Tilanteen selvittyä hänelle kaikessa hirveydessään ei hän enää

toivonutkaan pelastuvansa, vaan päätti myydä henkensä mahdollisimman

kalliisti, mutta jännityksestä huolimatta hänen ajatuksensa toimivat

täysin kylmästi ja selvästi. Hetkisen riehuttuaan hän muisti Rosan

ja miten välttämätön hän oli tälle, ja aivan sisarensa takia hän

alkoi pyrkiä pois taistelupaikalta. Hänellä ei ollut aikaa ladata

pyssyään, jonka kuumaa piippua hän piteli molemmin käsin, ja katsoen

ympärilleen hän näki vieressään Asension, joka heilui puukkoineen kuin

murhanenkeli. Huumaava isku löi hänet samassa melkein pyörryksiin,

ja välttääkseen potkivia hevosia hän hyppeli sinne ja tänne ja

läimäytteli pyssynsä perällä kiukkuisesti ympärilleen, milloin vain

tilaisuus tarjoutui. Hän kompasteli ja lankeili ja sai vihdoin

käsivarteensa tuiman iskun joko kiväärinperästä tai hevosen kaviosta --

hän ei tiennyt, kummasta -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli

kontallaan koettaen ryömimällä kiivetä rinnettä ylös päästäkseen tuosta

hornantuutista. Mutta hänen jäsenensä olivat omituisen voimattomat --

hän ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista -- ja hän oli varma, että

hän oli haavoittunut. Hän kiipesi kuitenkin kaikin voimin ylöspäin ja

onnistuikin vihdoin pääsemään kyllin korkealle, mikä häntä itseäänkin

ihmetytti. Alhaalla tapeltiin vielä yhtä rajusti, ja hän ei voinut

ymmärtää, miksi espanjalaiset nyt tappoivat toisiaan, kun hänen

miehensä olivat jo kaikki kaatuneet tahi kuolettavasti haavoittuneet.

Tuo näytti hänestä kovin oudolta ja antoi hänelle paljon päänvaivaa.

Vihdoin hän pääsi harjanteen laelle ja nousi seisomaan palmunrunkoon

nojaten. Toinen käsi oli aivan hervoton, ja hän huomasi sitä hetkisen

tunnusteltuaan, että se oli poikki. Haavoja oli useampia, joista vuoti

runsaasti verta, mutta hän saattoi kuitenkin jotenkuten kävellä.

Hän olisi tahtonut nähdä, miten taistelu päättyi, mutta muistaessaan,

että Rosa odotti häntä, hän poistui paikalta palaneiden

sokeriruokoviljelysten poikki hoiperrellen. Yö oli nyt valoisampi kuin

äsken, mikä seikka ensin hämmästytti häntä suuresti, mutta sitten

hän huomasi, että talo oli ilmitulessa. Kirkkaat liekit purkautuivat

ikkunoista valaisten kauas, ja Estevan naurahti kaameasti muistaessaan

Cueton.

Hervottomuus katosi vähitellen hänen ruumiistaan sitä mukaa kuin hän

kiiruhti eteenpäin, ja ennen pitkää hän alkoi tuntea polttavia tuskia

käsivarressa ja koko ruumiissaan. Hän oli niin sairas, että hän luuli

kuolevansa, ja tuo vasen käsikin retkotti ja heilui aina tiellä hänen

kävellessään. Hän kaatui monta kertaa, mutta vaistomainen tietoisuus,

että Rosa tarvitsi häntä, sai hänet nousemaan ja pakotti eteenpäin.

Jonkun ajan kuluttua hän huomasi joutuneensa eräälle metsätielle, ja

sitten hän kulki jälleen vainioiden ja viljeltyjen seutujen poikki.

Sallimus johdatti vihdoin hänet pienelle purolle, joka lirisi erään

kuivuneen joen uomassa, ja istahtaen kivelle hän joi ahnaasti ammentaen

vettä kädellään. Meni kauan, ennenkuin jano oli sammutettu, ja vielä

kauemmin, ennenkuin hän jaksoi jälleen lähteä liikkeelle. Vihdoin

alkoi päivä koittaa, ja luonto heräsi. Hän pysähtyi useamman kerran

kuulemaan, mikä metsässä huusi, mutta tunsi samassa oman äänensä.

Aurinko nousi yhä korkeammalle ja helle kävi vihdoin niin rasittavaksi,

että Estevanin silmissä alkoi kaikki lainehtia, ja koko luonto muuttui

niin oudon ja kummallisen näköiseksi. Hän etsi vettä kaikkialta, mutta

turhaan. Jatkuva pouta oli kuivannut joet ja purot, paahtanut maat ja

metsät ruskeiksi ja kuumentanut kivet niin, että ne melkein hehkuivat.

Sitä saattoi tuskin uskoa, mutta se on kuitenkin totta.

Estevan päätteli olevansa kodin lähellä, sillä hän oli vaeltanut

päiviä -- vuosiakin. Seutu oli kuitenkin aivan outo, ja tietä, jota

hän kulki, ei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt. Mutta se ei ollut

vielä mitään. Hän tiesi kulkevansa länttä kohti, mutta nouseva aurinko

paistoi häntä suoraan kasvoihin. Siitä hän jo huomasi, että maailma

oli mennyt vallan sekaisin. Hän muisti hämärästi jotakin tapahtuneen,

mutta mitä se oli, siitä hän ei päässyt selville. Jotakin hirveän

voimakasta ja väkivaltaista sen oli täytynyt olla, koska se oli pannut

maan pyörimään toisin päin. Hän oli aivan varma, että maa pyöri väärään

suuntaan; tunsihan hän jaloissaankin aivan selvästi, miten se mennä

huristi. Oliko sitten ihmeellistä, että matka oli pitkä? Hänestä tuntui

niinkuin hän olisi polkenut suunnatonta polkuratasta tahi pysytellyt

nuorallatanssijan tavoin vinhaa vauhtia pyörivän jättiläispallon

päällä. Sittenhän oli selvintä pysähtyä ja antaa maailman pyörähtää sen

verran, että hän tulisi kohtaan, jossa Rosa häntä odotti. Hän mietti

asiaa hetkisen oikein tosissaan, mutta huomasi sitten ajatustensa

järjettömyyden. Hän oli varmaankin hulluksi tulemaisillaan. Joka

tapauksessa oli välttämätöntä, että hän käveli, kunnes hän pääsi tuon

suuren polkurattaan sille puolapuulle, jolla Rosa oli.

Mutta tuli hetki, jolloin hän ei enää jaksanutkaan kävellä. Hän koetti

kolmesti, mutta lysähti joka kerta polvilleen, ja maa hänen allansa

tuntui pyörivän yhä vinhemmin ja uhkasi sinkauttaa hänet avaruuteen.

Tunne oli kaamea, ja heittäytyen pitkälleen hän iskeytyi kynsin ja

hampain maan kamaraan kiinni itkien pelosta ja uupumuksesta. Hän tiesi

Rosan olevan seuraavalla puolapuulla, ja hän huusi saamatta kuitenkaan

mitään vastausta eikä hän tohtinut ryömiä eteenpäin, sillä hän tunsi

otteensa heltiävän. Sormet luistivat -- hän tunsi sen selvästi -- ja

hänen tuskansa oli sanoinkuvaamaton. Hän kokosi viimeiset voimansa,

mutta ei jaksanut korjata otettaan, ja kun sormet vihdoin oikenivat,

tunsi hän lennähtävänsä kiivaasti pyörähdellen avaruuden äärettömään

tyhjyyteen. Viimeiseen saakka hän ajatteli sisartaan, joka ei saisi

milloinkaan tietää, miten väsymättömästi hänen veljensä oli viimeiseen

saakka koettanut päästä hänen luokseen.