Yllätys onnistui helposti, sillä eversti Cobon miehet olivat tottuneet
tämmöisiin tehtäviin. Penkillä kyyröttävä Rosa ei nähnyt eikä kuullut
mitään, ennenkuin miehet olivat aivan hänen vieressään. Hänen valkoinen
pukunsa, joka oli kuin fosfori välke tummassa vedessä, ilmaisi hänet
heti, ja kun hän hypähti ylös, tarttuivat karkeat kädet häneen. Hän
huusi kerran, kahdesti; sitten painui tukeva koura hänen huulilleen, ja
hän alkoi kynsiä ja potkia kuin raivostunut kissa.
Evangelina, joka oli herännyt ensimmäiseen huutoon, kohtasi kynnyksellä
sisään tunkeutuvat rosvot. Viidakon syvä hiljaisuus oli rikottu
ja huudot ja kiroukset kajahtelivat kauas tyynessä yössä. Majasta
kuului taistelun melske ja harvat, puunkuorilla päällystetyt seinät
taipuivat ja rusahtelivat. Sysipimeässä majassa riehui neekerinainen
kuin pesäänsä puolustava villipeto, ja hänen kimeät huutonsa kaikuivat
ylinnä. Joku tuikkasi tulen olkikattoon, joka roihusi pian ilmiliekissä
kurkihirttä myöten ja valaisi ympäristön.
Rosa näki edessään tumman ja lihavahkon miehen, jolla oli espanjalaisen
everstin univormu, ja hänen takanaan Pancho Cueton. Kiskaisten käden
suultaan hän huusi Cuetoa nimeltä, mutta tämä ei ollut kuulevinaankaan.
Hän näytti pitävän silmällä vain majan ovea odottaen millä hetkellä
hyvänsä Estevanin syöksyvän ulos. Hänellä oli pistooli kädessään,
mutta aseen tärinästä päättäen hän oli suuresti peloissaan. Hän olisi
todellakin mieluummin juossut tiehensä kuin jäänyt paikoilleen. Rosa
huudahti jälleen hänen nimensä ja sitten kuuli tyttö upseerin kysyvän:
"Missä poika on? En kuule mitään tuon lutkan rääkkymiseltä."
Evangelinan karjahdukset taukosivat äkkiä ja taistelun melskekin
loppui samassa. Palavasta mökistä syöksähti kaksi miestä pudistellen
säkeniä vaatteistaan ja heitä seurasi kolmas, joka raahasi Evangelinaa
käsipuolesta perässään. Musta nainen, jonka vaatevähät olivat ottelussa
niin repeytyneet, että hän oli melkein alaston, oli tajuton ja jäi
makaamaan liikkumatonna paikkaan, johon sotilas kiskaisi hänet.
Rosa tunsi pyörtyvänsä eikä tiennyt kotvan aikaan mistään mitään.
Hetkisen kuluttua hän tunsi jonkun ravistavan häntä ja kuuli everstin
sanovan:
"Miksi ette vastaa?" Hän veti tytön etäämmälle mökistä, joka oli
nyt vain roihuava rovio. "Missä ovat armas veljenne ja hänen musta
seuralaisensa?"
Rosa tuijotteli tylsästi eteensä.
"Näyttää siltä kuin he olisivat päässeet kynsistämme", sanoi Cueto.
"Ja vain teidän kirotun hitautenne tähden", ärjäisi Cobo vimmoissaan.
"Herran kuolema! Ei paljon puutu, etten lennätä teitä tuohon rovioon!"
Hänen huomionsa kiintyi jälleen Rosaan, jonka hän kiskaisi käsipuolesta
eteensä. Nykäys havahdutti tytön täyteen tajuntaan. "Sanokaa heti,
missä he ovat!" jyrisi eversti.
"En tiedä -- en tiedä, missä he ovat!" änkytti Rosa. "Täällä he eivät
ole." Hän katsahti rukoilevasti Cuetoon. "Pancho, etkö tunne minua?"
"No, olemmehan antaneet heille kelpo muistutuksen", sanoi Cueto katsoen
pelokkaasti Coboon. "Jotakin olemme kuitenkin saaneet, eikö niin?"
Hän nyökkäsi Rosaan päin. "Katsokaapas tyttöä tarkemmin. Eikö hän ole
täysin sellainen kuin teille sanoin?"
Eversti Cobo tarkasteli vankiaan perusteellisesti. Hän käänsi tytön
valkeaa vasten ja murahti sitten:
"Onpa niinkin! Pienoinen, näppärä vakooja, joka kylläkin kelpaa
palkinnoksi. No niin, tahdon, että kerrotte minulle kaikki, mitä
tiedätte veljestänne." Cobo puhui jo paljon leppoisemmin. "Cueto sanoi,
että tapaisin hänet täällä. Kas, kas! Älkäähän nyt turhia pelätkö!
Tiedän kyllä, miten naisia tulee pidellä, ja voin vaikka vannoakin,
että olette vielä iloinen saadessanne kertoa minulle kaikki." Rosvot
riitelivät jo niukasta saaliista ja huomattuaan tämän Cobo kääntyi
heihin päin ja käski heidän lähteä liikkeelle.
Käyttäen tilaisuutta hyväkseen Rosa riuhtaisi kätensä irti ja juoksi
maassa liikkumattomana makaavan Evangelinan luo. Hän heittäytyi tämän
päälle ja huusi häntä nimeltä, mutta ei saanut mitään vastausta.
Päivän ensimmäinen kajastus alkoi jo hiipiä idän taivaalle, ja heti
kun oli tullut valoisa, alkoi eversti Cobo miehineen valmistella
paluuta hevosten luo. Maja oli tuhkana; vain muutamissa sortuneissa
tukihirsissä ja jäljellejääneissä kömpelöissä salvoksissa kyti vielä
heikko valkea, kun hän käski miehensä koolle ja antoi lähtömerkin.
"Tule, sydänkäpyseni", sanoi hän tytölle. "Tuosta haaskasta pitävät
korppikotkat kyllä huolen."
Rosa katsahti ylös ja näki miehen ilkeän katseen. Hän pyyhkäisi
kyyneleet silmistään ja huudahti:
"Menkää matkaanne! Ettekö ole jo kylliksi pahaa tehneet?"
"Menen kyllä, mutta te tulette mukaani."
Tyttö nousi. Hän oli kuolonkalpea ja hänen koko ruumiinsa vapisi
vihasta. "Antakaa minun olla!" huusi hän. "Mitä pahaa olen teille
tehnyt? Älkää --"
"_Caramba_! Sitä sisua! Ja voimaa on myös kuten äsken huomasin.
Täytyykö minun sitoa nuo kauniit kädet vai --?" Eversti Cobo sieppasi
hänet nauraen syliinsä ja kiiruhti miestensä jälkeen, välittämättä
vähääkään tytön raivoisasta riehunnasta.
* * * * *
Estevanin joukkue saapui hyvissä ajoin San Juanin maakuntaan vuorten
takana, sillä Asensio tunsi tiet tarkoin, ja iltapäivällä he olivat
perillä La Joya'n alueella. Cueton vainioilla oli sokeriruoko
tiheää ja pitkää, se oli kypsä sekä sirpille että tulelle. Tehden
pitkän kierroksen murhapolttajat lähestyivät viljelyksiä idästä
päin, niin että tuuli oli heille aivan myötäinen. Hevoset jätettiin
metsään ja satuloihin kiinnitetyt säkit otettiin mukaan. Säkeissä
oli käärmeitä, joista suurimmat olivat kahdeksankin jalan pituisia.
Niiden häntään neekerit sitoivat nahkahihnan, johon oli kiinnitetty
palanen sähkölennätinlankaa. Lennätinlangan päässä oli silmukka,
johon pujotettiin öljyssä lioitettuja vaateriepuja. Kun nämä
alkutoimitukset oli saatu valmiiksi, vietiin matelijat eri paikkoihin
sokeriruokovainioon ja rievut sytytettiin.
Satulassaan istuen näki Estevan sieltä täältä kohoavat ensimmäiset
hienot savukiehkurat, jotka näyttivät siirtyvän nopeasti syvemmälle
kypsään satoon kasvaen samalla paksuiksi juoviksi. Pian leimahtivat
liekitkin näkyviin ja ruokojen vehreät latvat alkoivat käpertyä ja
huojua sitä mukaa kuin navakka itätuuli sai tulen oikein vauhtiinsa.
Liekit hulmusivat jo laajalla alalla ja räiske, joka syntyi, kun
ruohojen mehuiset varret kuumettuaan syttyivät tuleen, oli korvia
huumaava. Ruokojen juurella oli runsaasti kaikenlaista kuivaa törkyä,
joka oli mahdollisimman tulenarkaa, ja siihen viritettyä tulta oli
mahdoton pysähdyttää. Tuli oli päästetty valloilleen ainakin kymmenessä
eri paikassa, jotka olivat kaukana toisistaan, ja taivaalle nouseva
sankka savu, joka painui länttä kohti tuulen ajamana, tiesi kertoa
suuresta hävityksestä. Jostakin kuului heikko huudahdus, pari laukausta
ja vihdoin hätäkellon läppäyksiä.
Estevan viipyi vain niin kauan, että hän näki suunnitelmansa
onnistuvan, ja lähti sitten miehineen paluumatkalle kukkuloita kohti.
Auringon laskiessa hän saapui harjanteen laelle ja kääntyi katsomaan
taaksensa laaksoon. Siellä oli koko tienoo mustan savun peitossa,
ikäänkuin kokonainen kaupunki olisi ollut tulessa.
Ottaen käteensä leveälierisen hattunsa nuorukainen kumarsi
pilkallisesti itää kohti.
"Hyvästi, Pancho Cueto!" huusi hän. "Siinä terveiseni kaksoisilta,
joita niin hellästi rakastat!"
Erään vuorisolan kätkössä joukkue sitten asettui aterioimaan ensi
kerran matkalle lähdettyään, ja kun he lopettivat oli jo tullut pimeä.
Neekerit, jotka olivat lopen uupuneet, tahtoivat viettää yön samassa
paikassa, mutta Estevan, joka tahtoi olla varovainen, ei suostunut
siihen. Miehet tottelivat hiukan vastahakoisesti, ja kun hevoset olivat
levänneet vielä vähän, lähdettiin liikkeelle. Matka sujui hitaasti,
sillä metsässä oli pilkkopimeä, ja kun polut olivat kaitaiset, täytyi
miesten pyrkiä eteenpäin vain askel askeleelta. Vihdoinkin saavuttiin
Yumurin alueelle, mutta näytti siltä, ettei päivä valkenisikaan.
"Väsyttävä ratsastus", haukotteli Estevan. "Nukun viikon tämän jälkeen."
"Niin on", myönteli Asensio. "Kylläpä Cueto mahtaa olla nyt
raivoissaan. Ehkä minä kohtaan hänet kerran vielä ja silloin minä tapan
sen roiston."
Estevan pidätti hevostaan. "Katsohan!" sanoi hän; "näetkö tuota
valonkajastusta?"
Asensio ratsasti lähemmäksi ja tuijotti pimeyteen. Oli aivan hiljaista
ja päivänkoittoon oli vain puoli tuntia.
"Mitä ihmettä Evangelina ajattelee?" mutisi hän.
"Näetkös? Nyt valo kirkastuu!" Seuraavina hetkinä kuului vain hevosten
huohotus ja satulavöiden narahtelua, kun miehet kurottautuivat
eteenpäin nähdäkseen alempana olevien puiden latvojen yli. Sitten
Estevan huudahti:
"Tulkaa! Pelkään tulen näkyvän majaltamme." Pelko melkein lamautti
hänet, mutta hän kykeni lisäämään rauhallisesti: "Ehkä siellä on
tapahtunut jokin -- onnettomuus."
Asensio koetti päästä hänen ohitseen ja jonkun matkaa laukkasivat
hevoset vieretysten. Kaukaa kajastava valo näkyi nyt selvästi ja
loimotti kaameasti, kun miesjoukko karahdutti aukeamain poikki sitä
kohti. Mutta matkaa oli vielä pitkälti ja lännen taivas oli alkanut jo
punoittaa, ennenkuin kukkulan rinteiden tiheä viidakko harveni.
Estevanin kasvot olivat kuolonkalpeat, kun hän huusi miehilleen
viimeisen ohjeen ja hoputti väsyneen ratsunsa nopeampaan juoksuun. Hän
saapuikin ensimmäisenä perille ja näki yhdellä silmäyksellä, mitä oli
tapahtunut.
Majasta oli jäljellä vain tuhkaläjä ja joukko ilakoivia vapaaehtoisia
tuli juuri aukeaman poikki kantaen mukanaan majan vähiä tavaroita.
Heidän jäljessään kulki eräs upseeri riuhtoileva Rosa sylissään.
Estevan ei viivytellyt. Hän syöksähti aukealle kuin vihuri ja hänen
äkillinen ilmestyksensä näytti melkein lamauttavan rosvot. Ennenkuin
he olivat ehtineet heittää tavarat luotaan, saada kiväärit käsille
ja laukaista, oli hän jo päässyt matkan puoliväliin. Laukaukset
alkoivat räiskähdellä, mutta niitä hän tuskin kuuli; hän kumartui vain
matalammaksi ja ratsasti suoraan tuota mustanaamaista everstiä kohti
itkien ja kiroten raivoissaan.
Mutta hän oli hyvä maalitaulu nopeudestaan huolimatta. Hänen hevosensa
kaatui äkkiä luodin lävistämänä ja hän lennähti sen pään yli suin
päin maahan. Ellei multa olisi ollut niin pehmeä, olisi hän varmasti
loukkaantunut. Kun hän nousi hengästyneenä ja yltäpäältä punaisen
saven peitossa, kuuli hän samassa kavioiden äänen ja Asensio suhahti
hänen ohitseen kuin nuoli. Hän näki vilahdukselta neekerin kasvot,
jotka olivat raivon vääristämät ja hirveän näköiset. Valkoiset hampaat
olivat irvissä ikeniä myöten ja silmien valkuaiset olivat oudosti
laajentuneet, ja ennenkuin Estevan ehti mihinkään ryhtyä, oli Asensio
saavuttanut eversti Cobon, joka hellitti heti taakkansa ja koetti
päästä pakoon. Asensio iski häntä peloittavalla puukollaan, mutta
joutui samassa käsikähmään erään paikalle kiiruhtaneen sotilaan kanssa.
Toiset neekerit saapuivat samassa ja aloittivat heti kiivaan tulen
rosvoja vastaan, ja vaikka heillä ei ollut aikaa tähdätä sen
tarkemmin, oli ammunnalla toivottu vaikutus. Cobon miehet luulivat
joutuneensa tuhon omiksi ja syöksyivät pakoon kauhistunut Pancho Cueto
etunenässä. Eversti ei kyennyt enää heitä kokoamaan; Asensio oli
sivaltanut puukollaan hänen poskensa halki ja säikähdys ja kipu olivat
lamauttaneet hänet. Valkoiselle takin rintamustalle virtaava veri
hirvitti häntä, ja kun hän näki miestensä lähtevän pakoon, kiiruhti hän
heidän jälkeensä. Hän juoksi kasvistarhan läpi painaen haavaa kädellään
ja kirkui kuin mieletön miehilleen käskyjä, joita ei kukaan kuullut.
Viidakko oli lähellä ja muutamassa silmänräpäyksessä olivat rosvot
kadonneet sen peittoon paitsi yksi, joka makasi potkien maassa Asension
säikähtyneen hevosen jaloissa ja jota kohti neekeri huhtoi sokeasti
pitkällä puukollaan.
Tämä oli Estevanin joukon ensimmäinen yhteenotto vihollisen kanssa, ja
helposti saavutettu voitto kiihoitti heitä sanomattomasti. Heittäen
kiväärit maahan neekerit syöksyivät viidakkoon ajamaan vihollista takaa.
Rosa selvisi säikähdyksestään veljensä sylissä ja kertoi vavisten ja
nyyhkyttäen mitä oli tapahtunut. Estevan hyväili ja lohdutteli häntä
parhaansa mukaan, ja vaikka hän oli itsekin melkein suunniltaan,
vakuutteli hän, ettei pelkoon ollut enää mitään aihetta. Ennenkuin
Estevan oli ehtinytkään kuulla kaikkea, ilmestyi mulatti Lorenzo tuoden
mukanaan kolme ratsuhevosta ja kerskuen urhoollisuudestaan. Estevan
kiitteli häntä, ja mies laukoitti jälleen tiehensä huudellen mitä
hirveimpiä ja vertatihkuvimpia uhkauksia.
Evangelina ei ollut kuollut, vaan pyörtynyt, mistä hän sai kiittää
lujaa kalloaan. Hän virkosi vähitellen Rosan ja Estevanin huolellisella
hoidolla, ja kun toiset miehet palasivat, oli hän täydessä tajussaan,
mutta sairas ja heikko.
Majan raunioilla vallitsi ilo ja riemu. Asensio, jonka raivo oli
tyyntynyt, oli nyt kyyneliin saakka liikutettu, ja hänen toverinsa
eivät väsyneet kertomasta ja kehumasta urotöitään. Kahakka
tarkasteltiin yksityiskohdittain yhä uudelleen ja lopulta oli tappelu
ollut niin hirmuinen, että koko viidakon täytyi olla täynnä ruumiita.
Vain Estevan oli vakava. Hän oli kuullut eversti Cobosta ja hän
tiesi, että kahakalla olisi vakavat seuraukset. Vapaaehtoiset olivat
kostonhimoista väkeä ja heidän päällikkönsä oli sitä lajia, ettei hän
antaisi milloinkaan anteeksi syvää nöyryytystään. Heidän jokaisen
päästä julistettaisiin varmasti suuri palkinto ja heitä alettaisiin
vainota kuin metsän petoja. Myös Rosan äskeinen kamala tilanne ja
siitä aivan viime tingassa pelastuminen täyttivät hänen sydämensä
sanomattomalla kauhulla.
Hän neuvotteli heti Asension kanssa tilanteesta ja he päättivät olevan
parasta paeta. Myöhään saman päivän iltana he sitten lähtivät etsimään
turvallisempaa piilopaikkaa ja erotessaan rakkaasta kasvistarhastaan
Evangelina itki katkerasti. Heidän kuormahevosensa, yksi niistä
kolmesta, jotka Lorenzo oli anastanut viholliselta, kantoi säälittävän
pientä taakkaa -- hiukan työkaluja, muutamia keittoastioita ja mytty
hiiltyneitä vuodevaatteita.
* * * * *
Johnnie O'Reilly sai helposti selville Ignacio Alvaradon asunnon,
mutta päästä hänen puheilleen oli aivan toinen asia, kun tuo väsymätön
"varjo" Nuevitaksesta oli aina hänen kintereillään. Leslie Branchin
selitykset Puerto Principen oloista olivat saaneet hänet noudattamaan
äärimmäistä varovaisuutta, ja heidän ensimmäisen keskustelunsa jälkeen
oli hän nähnyt parhaaksi jälleen kätkeä pistoolinsa varmaan talteen.
Hän koetti kaikin tavoin käyttäytyä niin, ettei hän antaisi aihetta
epäluuloihin.
Onnettomuudeksi oli hänen huoneensa hotellin toisessa kerroksessa,
joten hänen oli mahdoton tulla tahi mennä kenenkään huomaamatta.
Mutta hän oli huomannut, että yläkerran käytävän ikkunan alla oli
jokin tiilikattoinen varastohuone, jonka takana oleva hotellin
aluetta ympäröivä aita oli sileäharjainen eikä lyöty täyteen suuria
piikkejä ja särjettyjen pullojen pohjia, kuten Kubassa oli tapana.
Sitä tietä hän saattoi poistua, kun aika oli tullut. Pieni öljylamppu,
joka paloi aivan hänen ovensa kohdalla, valaisi käytävää, ja sen
lepattava liekki oli aina sammumaisillaan, minkä seikan Johnnie totesi
suurella mielihyvällä. Eräänä iltana ajoi äkillinen sadekuuro hänet
katon alle, ja kun hän meni huoneeseensa, näki hän, että käytävän
lamppu heilahteli ja savusi ilmanvedossa. Ulkona oli pilkkopimeä ja
hän päätteli, että kadut olivat aivan autiot. Hakien esille kirjan,
jonka hammaslääkäri Alvarado oli antanut, hän pisti sen kiireesti
poveensa ja asettui aivan ovensa eteen, ja kuultuaan vakoilijan
menevän viereiseen huoneeseen hän hiipi käytävään ja puhalsi lampun
sammuksiin. Hetkistä myöhemmin hän oli jo varastohuoneen katolla ja
kiipesi varovasti alas rukoillen, ettei kukaan olisi huomannut hänen
pakoaan. Sade valui virtanaan ja hän oli aivan läpimärkä, kun hän
pudottautui pihalle, mutta siitä huolimatta häntä nauratti. Aidasta
hän suoriutui helposti ja kiivettyään vielä toisen aidan yli hän oli
eräällä pimeällä syrjäkadulla, joka oli aivan autio. Pysytellen aina
synkimmässä varjossa ja lukuisten parvekkeiden pimennoissa hän lähti
sitten ripeästi eteenpäin.
Alvaradon asunnon suljettujen ikkunaluukkujen raoista näkyvä valo
ilmaisi, että perhe oli kotosalla, ja hetkisen hapuiltuaan O'Reilly
löysi oven, jonka hän avasi koputtamatta, ja astui sisään. Hän tuli,
kuten hän oli arvannutkin, perheen arkihuoneeseen ja säikähdytti siellä
olijat pahanpäiväisesti. Kuului naisen kirkaisu ja eräs mies, jonka
O'Reilly heti tunsi Ignacio Alvaradoksi, hypähti ylös huudahtaen:
"Ken olette?"
"Ystävä. Älkää pelästykö." Johnnie hymyili miellyttävintä hymyään ja
otti povestaan kastuneen paketin. "Terveisiä Tomas-veljeltänne. Hän
pyysi minua antamaan teille tämän kirjan tervehdyksellä, että hän
palauttaa sen nyt monin kiitoksin."
"Mitä tarkoitatte?" Ilmeisesti ei kysyjä ymmärtänyt tästä kaikesta
rahtuakaan ja hänen äänensä melkein vapisi pelosta. O'Reilly aukaisi
paperin ja pani kirjan Alvaradon käteen.
"Katsokaa, olkaa hyvä, ja asia selviää heti. En joutanut koputtamaan
ovelle pelosta, että joku seuraisi minua."
Alvarado tuijotti kirjaan ja sitten puhujaan. Hetkisen kuluttua hän
pyysi kädenliikkeellä vaimoaan poistumaan ja kysyi sitten väkinäisesti:
"Mitä tahdotte?"
O'Reilly selosti asiansa muutamin sanoin, jolloin Alvaradon jännitys
näytti laukeavan.
"Nyt käsitän", sanoi hän hymyillen. "Mutta kylläpä te pelästytitte
minut aikalailla. _Caramba_! Ja tämä kirja! Ha, ha! Tomaksella on aina
omat keinonsa. Olipa hyvä, että olitte varovainen, sillä minua pidetään
tarkoin silmällä. Autan teitä mielelläni, mutta ette saa enää tulla
tänne. Menkää asuntoonne ja -- antakaahan olla." Herra Alvarado mietti
hetkisen ja jatkoi sitten: "Nyt tiedän! Joka aamu puoli yhdeksän kulkee
hotellinne ohi eräs mies, jolla on panamahattu ja harmaa silkkinen
kaulaliina, joka on kiinnitetty suurella kultaneulalla. Hänet kyllä
tunnette. Eräänä päivänä, en voi vielä sanoa, milloin, hän nostaa
hattuaan, näin, ja pyyhkäisee samalla kasvojaan. Ymmärrättekö? Hyvä.
Seuratkaa häntä. Hän antaa teille lopulliset ohjeet. Sillä aikaa
ilmoitan täällä olostanne eräälle ystävällemme, johon voi luottaa.
Tunnetteko rohdoskauppias Maninin? Puhukaa hänelle, ja hän ilmoittaa
kyllä teille aina, miten asiamme edistyy. Nyt menkää, ennenkuin kukaan
tulee."
O'Reilly pudisti Alvaradon kättä ja astui ulos sateeseen jättäen
huoneen puhtaalle siniselle mosaiikkilattialle suuren vesilammikon.