Myöhemmin päivällä lähti O'Reilly katselemaan kaupunkia. Häntä
seurailtiin -- sitä hän oli odottanutkin ja huomio enemmän huvitti
kuin pelästytti häntä. Mutta kun hän palasi hotelliinsa ja huomasi,
että hänen huoneensa oli tarkastettu hänen poissaollessaan, kävi
hän hiukan levottomaksi. Hän oli kaikesta päättäen tarkan valvonnan
alainen, ja hänen arvelunsa muuttui varmaksi vakaumukseksi, kun hän
kuuli, että henkilö, joka oli ollut hänen "varjonaan", oli majoittunut
viereiseen huoneeseen. Tohtori Alvarado oli ollut oikeassa. Oli varmaa,
että hänen jokaista liikettään vakoiltiin, ja huoneiden välinen seinä
oli niin ohut, että hengitys kuului sen läpi. Hän tunsi, että nyt
oli oltava varuillaan, ja hän alkoi miettiä, mihin hän voisi kätkeä
pistoolin, joka saattoi tuottaa hänelle ikävyyksiä millä hetkellä
hyvänsä. Koska hänen tavaransa oli tarkastettu jo kolme kertaa,
niin oli todennäköistä, että neljännellä kerralla joutuisi hän itse
tarkastettavaksi. Hänen oli siis viipymättä päästävä eroon aseesta,
mutta siinäpä olikin pulma. Oli vaarallista heittää asetta menemään
eikä huoneessa ollut mitään piilopaikkaa. Myöhään illalla hän kutsui
herra Carbajalin puheilleen ja kysyi, oliko mahdollista saada kylpyä.
Herra Carbajal oli heti valmis. _El Gran Hotel Europea_ oli
ensiluokkainen joka suhteessa, mitään menoja ei oltu säästetty sitä
sisustettaessa. _Señor_ O'Rail-ye oli todellakin valinnut oikein
asettuessaan sinne asumaan, sillä hotellin kylpyhuone oli kaupungin
parhain -- ja niin suuri, että kymmenen henkeä mahtuisi yhtäaikaa
kylpemään. Puolen tunnin päästä olisi kylpy valmis -- huoneessa oli
tällä haavaa jonkun verran heiniä postihevosia varten, mutta puolen
tunnin päästä olisi huone moitteettomassa kunnossa. Herra Carbajal
lupasi itse valvoa, ettei kuuman veden pitänyt loppuman.
O'Reilly kiitti. Tuntia myöhemmin hän lähti sitten huoneestaan
avojaloin ja peite ympärillään, jättäen tahallaan oven lukitsematta ja
kaikki vaatteet esille. Mutta peitteen suojassa hän kantoi pistoolia
vasemmassa kainalossaan.
Hän kylpi kauan, ja kun hän palasi huoneeseensa, olivat hänen
vaatteensa laskostetut melkein samoin kuin hän oli ne jättänyt.
Hymyillen tyytyväisesti hän paneutui levolle ja kiinnitti sääskiverkon
ohuen patjan laitoihin. Nyt saisi tarkastaa hänet milloin vain halutti,
sillä pistooli ja panoskotelo kalliine sisältöineen olivat varmassa
tallessa kylpyhuoneen erään mustuneen katto-orren päällä, paikassa,
johon ei kukaan huomaisi milloinkaan kurkistaa.
Syödessään seuraavana aamuna aamiaistaan ja ollessaan pienellä
aamukävelyllä huomasi O'Reilly, että silmälläpito jatkui. Hotelliin
palattuaan hän tapasi herra Carbajalin sekoittamassa virvokkeita
muutamille upseereille, jotka loivat amerikkalaiseen röyhkeitä ja
vihamielisiä silmäyksiä. O'Reilly valitti isännälle potevansa ankaraa
hammassärkyä.
Herra Carbajal oli heti valmis tekemään kaikkensa ja pahoitteli kovin,
että kylvyllä oli ollut niin ikävä vaikutus. Hiottava kylpy oli sangen
vaarallinen talvisaikaan, selitti hän, sillä se avasi kaikki huokoset,
kuivasi ihon ja teki ruumiin kaikille taudeille alttiiksi. Kuumuus
ja hiki vaivaavat? Aivan oikein, mutta oliko nyt viisasta turvautua
tuommoisiin luonnottomiin ja vaarallisiin keinoihin vapautuakseen
niin mitättömästä vaivasta? Jos hiki olisi vahingollista, niin luonto
ei olisi sitä milloinkaan laatinutkaan. Juuri sen avullahan luonto
pitää ruumiin puhtaana, ja jos se alkoi käydä vastenmieliseksi, niin
saattoihan käyttää hajuvettä, joka vaikutti paremmin ja edullisemmin
kuin sata kylpyä. Sitä vartenhan hajuvesi olikin. O'Reilly sai
todennäköisesti kiittää kolotuksestaan tuota onnetonta tapaa kylpeä
säännöllisesti viikon tahi parin päästä. Herra Carbajal tiesi asian
tarkalleen. Hän ei ollut milloinkaan kärsinyt mitään kipua ja hänen
hampaansa olivat täysin terveet.
O'Reilly myönsi, että isäntä saattoi olla aivan oikeassa, mutta
onnettomuudeksi se ei voinut parantaa hänen tautiaan, joka lopulta
veisi hänet hautaan. Kun päivän helle oli polttavin ja koko kaupunki
uinui unen helmoissa, ilmestyi hän toisen kerran kahvilaan pidellen
poskeaan. Hän selitti, ettei hän saanut enää hetkenkään rauhaa, ja
kysyi, kuka oli kaupungin etevin hammaslääkäri.
Herra Carbajal luetteli useita nimiä, muiden muassa tohtori Tomas
Alvaradonkin, ja O'Reilly kiiruhti heti tiehensä salapoliisin
seuratessa häntä kunnioittavan välimatkan päässä.
Koska tohtori Alvarado ei ottanut vastaan potilaita tähän aikaan
päivästä, kuten O'Reilly oli laskenutkin, jatkoi hän matkaansa tämän
yksityisasunnolle. Hetkisen epäröityään hän painoi soittokellon nappia
ja sattui niin, että tohtori tuli itse aukaisemaan. O'Reilly tunsi
hänet heti veljensä näöstä. Hän lausui englannin kielellä:
"Terveisiä Felipeltä. Hän muistaa vielä hyvin päivän, jolloin löitte
häntä piiskalla estääksenne häntä menemästä kymmenvuotiseen sotaan."
Päiväunen jälkeinen raukeus katosi tohtorista kuin taikaiskulla. Hän
hätkähti ja hänen silmänsä laajenivat.
"Ken olette?" mutisi hän.
"Nimeni on O'Reilly, olen amerikkalainen ja ystävänne, niin että älkää
säikähtykö. Mies, jonka näette tulevan tuolla, seurailee minua, mutta
hän luulee, että tulin luoksenne hampaitteni tähden."
"Mitä tahdotte minusta?"
"Tahdon teidän avullanne liittyä kapinallisiin."
"Varjo" oli nyt jo aivan lähellä. Koettaen näyttää mahdollisimman
tyyneltä tohtori vastasi rauhallisesti: "No hyvä. Lähden puolen tunnin
kuluttua vastaanotolleni, niin että sittenhän saatamme katsoa, mitä
voin tehdä." Hän kumarsi ja O'Reilly poistui hattuaan kohottaen.
Tohtori Alvaradon odotus- ja työhuoneessa oli kadunpuolella suuret
maarajaan ulottuvat ikkunat, joiden auki ollessa huoneet ja katukäytävä
olivat melkein yhtä. Nojatuoli, jossa potilaita käsiteltiin, oli
tämmöisen ikkunan edessä. Kun O'Reilly puolen tunnin kuluttua saapui
paikalle, olivat kaikki ikkunat auki, mutta tohtori näkyi tietävän,
miten oli meneteltävä. Kun O'Reilly oli istunut nojatuoliin ja tuon
kiusallisen hampaan tutkiminen alkoi, kuiskasi hän hiljaa:
"Minua pidetään myös silmällä. Puhukaa englantia, ja kun minä painan
näin suulakeenne, on se merkki, että joku kulkee sivu. Mitä nuo Felipen
kummalliset terveiset oikein merkitsevät?"
Tohtori Alvaradon ollessa työskentelevinään täysin terveen poskihampaan
kimpussa sai Johnnie lukuisista keskeytyksistä huolimatta, selitetyksi
syyn, miksi hän oli kaupunkiin saapunut.
"Mutta tässä läheisyydessä ei ole kapinallisten joukkoja", sanoi
Alvarado. "Maaseudullehan voisitte ehkä kyllä päästä, mutta entä
sitten? Minne menisitte? Ja mistä teidät tunnettaisiin?"
"Siinäpä juuri pulma onkin."
Tohtori oli hetkisen vaiti. "Teidän on lähdettävä Puerto Principeen",
sanoi hän vihdoin. "Miehemme liikehtivät siellä aivan lähellä ja
veljeni Ignacio auttaa teidät kyllä heidän luokseen. Saatte viedä
hänelle minulta suunnilleen samanlaiset terveiset kuin toitte minulle
Felipeltä." Hän hymyili. "Mieleeni johtui eräs seikka. Monta vuotta
sitten minä lainasin hänelle erään kirjan, josta pidin paljon,
mutta jonka hänen lapsensa repivät säpäleiksi. Vihastuin kovin ja
vannoin, etten enää milloinkaan lainaa hänelle kirjaakaan, enkä ole
lainannutkaan. Nyt annan teille juuri tuon saman kirjan; viekää se
hänelle ja sanokaa, että minä olin pyytänyt teitä tuomaan sen hänelle.
Tahtoisinpa nähdä hänen kasvonsa, kun hän kuulee sananne ja näkee
kirjan."
O'Reilly kiitti ja lupasi menetellä mahdollisimman varovasti terveisten
perille saatossa. Tuo äärimmäinen varovaisuus, joka näkyi olevan
välttämätön veljestenkin kesken, sai hänet ymmärtämään selvemmin kuin
ennen konsanaan, että hän oli vihollisten keskellä.
Seuraavana aamuna hän maksoi laskunsa Carbajalille ja nousi sisämaahan
lähtevään postivaunuun. Tomas Alvaradon arvokas kirja oli hänen
laukussaan ja hänen alituinen "varjonsa" ratsasti vaunun vieressä.
Pääpiirteissään oli Puerto Principe aivan samanlainen kuin Kuban
muutkin kaupungit, joissa O'Reilly oli käynyt. Se oli vanha ja
tiheästi rakennettu, ja kerrottiin, että kadut, jotka olivat ahtaat
ja mutkikkaat, oli tahallaan tehty niin sokkeloisiksi. Muinoin olivat
merirosvot usein ryöstelleet kaupungissa, ja sentähden oli kadutkin
laadittu mahdollisimman eksyttäviksi, niin että väkivallan harjoittajat
eksyivät järjiltään ja joutuivat kiinni. Siellä ja täällä oli suuria
savimaljakoita sadevettä varten, joihin jokaiseen oli merkitty
päivänmäärä, jolloin savenvalaja oli hellittänyt sen kädestään.
Kirkkoja oli huomattavan paljon ja pohjoisessa siinsi Cubitaksen
vuoriharjanne, johon O'Reilly tiesi kapinallisten leiriytyneen. Hänen
päämaalinsa näytti olevan aivan käden ulottuvilla ja hän oli monta
kertaa ankarassa kiusauksessa heittää kaiken varovaisuuden sikseen
ja yrittää uhkarohkeasti päästä perille, kunnes hän vihdoin huomasi,
että kaupunkia vartioitiin tarkasti. Puerto Principeen ei päässyt
eikä sieltä saanut poistua ilman lupalippua. Kaupungin ulkopuolella
ei ollut mitään rakennuksia ja kadut loppuivat piikkilankaesteisiin.
Ja jokaisen kaupunkiin vievän tien varrella oli pieni espanjalaisten
sotilasten miehittämä linnake. Kaduilla liikkui paljon sotaväkeä,
vartijoita ja ratsumiehiä, ja kaupunki oli julistettu piiritystilaan.
Nyt alkoi O'Reillykin tuntea tuon rautaisen käden voiman, joka puristi
saarta niin säälimättömästi. Valmisteluista päättäen ei Espanja aikonut
hevillä luopua uuden maailman viimeisestä alueestaan.
Kuljeskellessaan kaupungilla Johnnie piti silmänsä auki, ja
hänen täytyi kysyä itseltään, miten oli mahdollista, että nuo
harjaantumattomat, huonosti varustetut ja vaillinaisesti järjestyneet
kapinalliset voivat toivoakaan voittavansa vastustajan, jolla
näytti olevan väkeä, aseita ja kaikkea yllin kyllin. Yritys näytti
toivottomalta. Mikäli O'Reilly tiesi, ei kapinallisten hallussa ollut
vielä yhtään satamaa, kaupunkia tahi linnoitusta; he piilottelivat
metsissä tahi ratsastelivat aavikoilla pienissä joukoissa, olivat
tänään täällä ja huomenna tuolla ja heidän auttamisensa tahi
suojelemisensa oli valtiorikos. He saattoivat ilmestyä viidakosta
silloin kuin heitä vähimmän odotettiin ja katosivat taas äkkiä kun
kaste maasta. Heidän sodankäynnissään ei näyttänyt olevan mitään
johdonmukaisuutta ja heidän suurimpia voittojaankin saattoi seurata
yleinen peräytyminen. Miten saattoivat he sitten uskoa voittavansa?
Espanjan voimasuhteet olivat heihin nähden niin moninverroin
mahtavammat, että heidän voittonsa tuntui mahdottomalta, mutta
espanjalaisen sotaväen runsaudesta ja valppaudesta päättäen mahtoi
vihollinen olla kuitenkin aivan hirmuinen. O'Reillyllä ei ollut itse
sodan kanssa mitään tekemistä, mutta hänestä tuntui tämä ihmishenkien
ja varojen haaskaus niin tuiki mielettömältä, kun sovinto olisi
ollut milloin hyvänsä mahdollinen. Itsepäinen ja järjetön vanhoissa
periaatteissa pysyminen oli kaiken syy. Emämaan olisi tarvinnut tehdä
vain muutamia aivan pieniä ja vähäpätöisiä myönnytyksiä ja miehet,
jotka nyt vainosivat ja tappoivat toisiaan, olisivat syleillen tehneet
veljeyden liiton.
Näissä mietteissä O'Reilly palasi hotelliinsa. Istuessaan kahvilassa
mehulasistaan maistellen kuuli hän jonkun sanovan muutamia sanoja hyvin
murteellisella espanjan kielellä, ja katsahtaessaan ovelle hän huomasi,
että huoneeseen oli tullut toinenkin amerikkalainen. Vieras oli pitkä
ja kalpea nuori mies ja hänen syvälle vajonneet silmänsä kiiluivat
oudosti. Hän pyysi vettä ja jäätä, mutta hänen espanjan kielestään ei
saanut kukaan selvää.
"Hei, George!" huusi hän, "tuokaa minulle keltaista mehuvettä." Sanat
lausuttiin painokkaasti. "Ja oikein iso lasi."
Edeskäypä silmäili häntä kärsivällisesti eikä näyttänyt ymmärtäneen
hituistakaan hänen puheestaan.
"Mehuvettä -- vettä ja jäätä. _Jäätä_. JÄÄTÄ!" toisti mies yhä
kovemmin, ja kun ei vieläkään mitään tulosta näkynyt, ärjäisi hän:
"Ettekö tiedä mitä 'jää' on?" Hän kietoi pitkät ja ohuet käsivartensa
ympärilleen ja värisi. "Kylmä, palelee!"
Nyt asia selveni ja hymyillen ja anteeksipyyntöjä mutisten edeskäypä
kiiruhti hakemaan noita haluttuja tavaroita.
O'Reilly astui esiin ja esitti itsensä. "Nuevitaksen hotellin isäntä
sanoi, että tapaisin teidät täällä. Te olette --"
"Branch, Leslie Branch. Vai sanoi Carbajal niin, että tapaisitte minut
täällä? Se rasvainen valehtelija. Hän luuli voivansa keitoksillaan
tappaa minut, minkä hän melkein tekikin." Herra Branchin koko luisevaa
olemusta puistatti ja hänen kasvoillaan kuvastui syvä inho. "Mitä
piditte hänen voistaan? Se oli kunnioitettavan vanhaa, mutta minä en
välitä antiikkisista tavaroista. Muutoin on Carbajal tiedusteluosaston
miehiä, ja liukas ja sukkela vakooja hän onkin."
"Sitä minäkin epäilin."
Herra Branchin juoma tuotiin samassa. Edeskäypä asetti hymyillen hänen
eteensä pienen lasin ja mustan pullon. Branch tuijotti siihen hetkisen
ja loi sitten mieheen kiukusta kipenöivän silmäyksen.
"Mitä tuo on?" kysyi hän.
O'Reilly luki pullon kyljessä olevan lapun. "Karvasvettä", sanoi hän.
"_Karvasvettä_! Ja minä kun pyysin mehuvettä." Branchin ääni aivan
vapisi. "Olen kuumeeseen kuolemaisillani ja tämä norsunluinen pässinpää
tuo minulle vielä myrkkyä. Tuhat tulimmaista!" Sadatteluja, jotka
höystivät tämän muuten viattoman purkauksen, on mahdoton kuvata.
"Raatelen hänen kurkkunsa niin heikko kuin olenkin", ja hän kiristeli
uhkaavasti hampaitaan ja kohotti pihtejä muistuttavat kätensä.
Edeskäypä oli hämmästynyt, mutta ei peloissaan. Hän risti käsivartensa
samalla tavoin kuin vieraskin oli äsken tehnyt ja värisi; sitten hän
osoitti karvasvesipulloa ja nyökkäsi rohkaisevasti.
Miehelle olisi varmasti tapahtunut jotakin ikävää, ellei O'Reilly
olisi rientänyt selittämään, että vieras tahtoi: "_Un vaso de
agua con hielo_." Palvelijan hämmästys oli vilpitön eikä hänen
anteeksipyynnöistään tahtonut tulla loppuakaan.
"Te siis taidatte kielen", ihmetteli herra Branch. "Minä en opi sitä
milloinkaan enkä välitäkään. En voi sietää mitään espanjalaista. Onhan
tämä maakin jo koko helvetti, kun voikin on niin vanhaa, että sillä voi
myrkyttää ihmisen kuoliaaksi."
O'Reilly nauroi. "Olette varmaankin tullut toimeen jonkun matkaoppaan
sanaston avulla. Carbajal sanoi ohimennen, että kirjoittelette lehtiin."
Herra Branch nyökkäsi välinpitämättömästi. "Tulin tänne kapinaliikettä
seuraamaan ja kirjoittamaan siitä lehteeni, mutta espanjalaiset eivät
salli minun lähteä minnekään. He pelkäävät, että kirjoitukseni voisivat
vahingoittaa heitä. Kyllästyn jo tähän pilaan."
"Lähdettekö kotiin?"
"En uskalla." Puhuja taputti sisäänpainunutta rintaansa. "Keuhkot päin
hiiteen. Tulin tänne kuolemaan ja toivon sen tapahtuvan pian. Mitä
teillä on Kubassa tekemistä?"
"Oleskelen täällä myös terveyteni tähden." Toinen todellinen sairas
vain tuijotti. "Minua vaivaa kolotus."
"Aiotteko hikoilla sen ruumiistanne? Niin, hikoileminen on minunkin
ainoa --" ankara yskänkohtaus puistatti Branchin hoikkaa olemusta --
"ainoa työni -- hikoileminen ja yskiminen. Tuhat tulimmaista! Tästä
yskästä ei voi erehtyä, vai mitä?" Hiukan hengähdettyään hän jatkoi:
"Kas niin! Kasvonne miellyttävät minua, ja minä aion luottaa teihin,
kävi miten kävi. Tuo puhe sanomalehtiin työskentelystäni on vain
paljasta pötyä. En jaksaisi kirjoittaa niin paljon, että eläisin sillä.
Tulin tänne parantamaan keuhkojani ja -- tarvitsen apuanne."
O'Reilly hämmästyi. "Miten voisin auttaa teitä?" kysyi hän.
"Ottamalla minut mukaanne."
"Mukaani? Ja minne sitten?"
"Kapinallisten luo, tietysti."
Miehet katselivat hetkisen toisiaan. "Mitä ajattelettekaan --?" alkoi
O'Reilly.
"Puhumatta paras! Tehtäväänne en luonnollisestikaan tiedä -- olette
luultavasti dynamiittimiehiä. Huhutaan nimittäin, että kapinalliset
ovat palkanneet palvelukseensa muutamia amerikkalaisia asiantuntijoita
näyttämään heille, miten ainetta käytetään, ja he ovatkin, Jumala
paratkoon, opetuksen tarpeessa. Oli miten oli, tuo puhe kolotuksesta ei
pysty minuun. Luulen teidän voivan auttaa minua -- ottaa minut mukaan,
tahdottehan?"
"Entä yskänne? Miten sen kävisi?" kysyi Johnnie uteliaasti.
Herra Branch oli hetkisen vaiti. "Asian laita on siten", virkkoi
hän sitten, "että minä pelkään kuolla näin tuuma tuumalta ja tunti
tunnilta. Pelkään sanomattomasti." Näytti mahdottomalta, että tuon
sairaan miehen posket olisivat voineet käydä enää valkoisemmiksi, mutta
nyt hän kalpeni huomattavasti. "Jumalani! Ette voi kuvitellakaan,
kuinka käy hermoille, kun näkee itsensä vähitellen kuihtumistaan
kuihtuvan. Tahtoisin tämän loppuvan äkkiä, näin!" Hän huudahti
viimeisen sanan kovasti ja näpsäytti sormiaan. "Olen jo pari kertaa
yrittänyt, mutta rohkeutta puuttui. Merkillistä, vai mitä? Sitten
sanoivat lääkärit, että toinen talvi New Yorkissa saattaisi minut
ehdottomasti ruusupuiseen näytearkkuun, ja silloin minä lähdin
Coloradoon, mutta siellä tautini vain paheni. Sitten päätin lähteä
Kubaan ja yhtyä kapinallisiin ja -- antaa luotien pitää lopusta huolen.
Espanjalaisia en ole milloinkaan voinut sietää -- heidän ruoanlaittonsa
inhoittaa minua. Ja sitäpaitsi tahdon niin mielelläni nähdä, missä ja
miten luotini kohtaan. Jännitys, tuo 'elämän suola', kuten joku on
sanonut, houkuttelee vahvasti. Mitä pidätte suunnitelmastani? Pelaan
maailman korkeinta peliä."
"Enpä juuri mitään", tunnusti O'Reilly rehellisesti.
"Luonteiden erilaisuus. Luulen, että päähänpistoni on sairaalloisuutta,
mutta olkoon. Olen nyt täällä, mutta nuo kirotut Romeot eivät päästä
minua kaupungista. Jos olette se, joksi minä teitä luulen, niin
auttakaa minua. Olen tosin vain mädännyt haaska, mutta tahdon tapella,
jos kubalaiset huolivat minusta."
"Tiedättekö, missä kubalaiset ovat?"
"Kyllä. Tuolla vuoristossa. Tiedän kaikki tarkalleen. Tulkaa luokseni,
niin näytän teille erään kartan, jos haluatte."
"Kiitän", vastasi O'Reilly ja lähti uuden tuttavansa mukaan.