Kun O'Reilly oli lukenut kirjeen toistamiseen, oli tuhraantuneelle
arkille ilmestynyt yhä uusia tahroja. "Käsialani on hyvin sievä --"
"Täällä Asension majassa on kaikkea muuta hyvin niukasti --" "Majassa
on kylmä --" ... Pieni Rosa-parka! Hän oli aina pitänyt tätä ylpeänä
rohkeana ja vilkkaana tyttönä, mutta Rosa, joka oli tämän kirjeen
kirjoittanut, oli aivan toinen henkilö. Tytön avunhuuto pani hänen
koko sydämensä väräjämään ja hänen irlantilaisen luonteensa kaikki
ritarilliset vaistot heräsivät. Tyttö epäili häntä ja pelkäsi, ettei
hän täyttäisikään lupausta. No, ne epäluulot hän pian poistaisi. "Oi,
Jumalani! Tule pian, jos rakastat minua!" O'Reilly hypähti tuolistaan
ja pyyhkäisi kyyneleet silmistään.
Herra Slack katsahti hämmästyneesti mieheen, joka oli syöksynyt hänen
eteensä. Hän oli tosin tottunut O'Reillyn aina täydellä höyryllä
käypään olemukseen eikä suinkaan hyväksynyt sitä, mutta hän ei ollut
milloinkaan nähnyt häntä näin kiihdyksissä -- mieshän aivan hypähteli;
ääni oli terävä; kädet vapisivat ja silmät olivat siniset, kirkkaat ja
kylmät.
"Palkkani ja paikalla", alkoi Johnnie.
Herra Slack vihasi kaikkea kiihtymystä ja inhosi kiirettä; hän
ihaili vain käytöstä, jolla oli kauttaaltaan kylmän ja kiihkottoman
liikeneuvottelun luonne.
"Hyvä O'Reilly", sanoi hän. "Neuvon teitä --."
"En tarvitse neuvoja, vaan rahaa", tiuskaisi toinen. "Jätän toimeni."
"Todellakin? Milloin sitten aiotte lähteä?"
"Heti, ja ellette liiku nyt kuin rasvattu salama, niin koskee eroni
teitä pian henkilökohtaisesti."
"Herra Carter ei olisi milloinkaan --"
"Hiiteen herra Carter! Kirjoittakaa heti maksuosoitus. Ettekö aio --"
O'Reilly puristi huulensa yhteen ja tuhauttaen nenäänsä omituisesti hän
tarttui raskaalla kädellä sihteerin olkapäähän. "Koetapas nyt joutua,
vanha hyytelökala!"
O'Reillyn katse oli omituisen hurja ja kerrankin herra Slack näki
parhaaksi noudattaa erään alaisensa määräystä. Hän koetti joutua.
Johnnien muut valmistukset suoritettiin yhtä kiivaalla tarmolla, ja
kahden tunnin kuluttua olivat matkavarustukset valmiit. Mutta hän
ajatteli koko ajan kylmästi ja selvästi kaikesta kiireestä huolimatta.
Rosan varoitus, että hänen täytyi kaikin mokomin välttää joutumasta
Matanzaan, oli epäilemättä paikallaan ja hänen omat kokemuksensa,
miten Havannan viranomaiset amerikkalaista kohtelevat, olivat vielä
tuoreessa muistissa. Espanjalaiset epäilivät kaikkia amerikkalaisia,
etenkin maahan pyrkiviä, ja tämän tietäen hän päätti välttää kaikkia
suurempia kaupunkeja ja livahtaa sisämaahan ikäänkuin jostakin
takaovesta viranomaisten huomaamatta. Hän tunsi saaren tarkoin. Itäosa
oli kapinallisten hallussa ja sinne kerran päästyään hän kyllä keksisi
jonkun keinon pettää paikalliset virkamiehet ja yhtyä eversti Lopezin
joukkoihin.
O'Reilly mietti näitä seikkoja hetkisen ja kiiruhti sitten Kuban
avustamisyhdistyksen toimistoon.
Siihen aikaan kiinnitti Yhdysvaltojen sanomalehdistö suurta huomiota
Kuban kapinaliikkeeseen. Espanjalaisten julmuuksien selostukset, joihin
vähitellen totuttiin, herättivät ensin kaikissa piireissä suuttumusta
ja inhoa ja ne olivat harvat lukijat, jotka eivät tienneet aina jotakin
Kuban isänmaanystävien yhdistyksen päämajan toiminnasta. Toimisto oli
sijoitettu New Streetin varrelle numeroon 56 ja sanomalehdet väittivät,
että kaikki kapinaliikkeeseen tarvitut rahat oli tuo toimisto
hankkinut. Sen sanottiin myös huolehtineen aseiden ja ampuma varojen
kuljetuksesta kapinallisille.
Toimiston huoneisto ei tehnyt lainkaan sotaista vaikutusta; seinillä
ei ollut sotakarttoja, eikä asevarastoja eikä sotilashenkilöltä ollut
missään huomattavissa -- sotaisesta vehkeilystä ei sanalla sanoen
näkynyt jälkeäkään. Huoneiden sisustus oli melkein vaatimaton ja
pettymystä tuottavan jokapäiväinen. Eräs kohtelias nuori mies tuli
kysymään, mitä asiaa O'Reillyllä oli.
Johnnie sanoi niin paljon kuin hän piti tarpeellisena ja pyysi sitten
saada tavata jotakin toimiston johtohenkilöä. Hänen irlantilainen
hymynsä oli ehkä niin miellyttävä tahi hänen taivutuskykynsä niin
vastustamaton, että hänet ennen pitkää kutsuttiin herra Enriquezin,
erään keski-ikäisen ja arvokkaan näköisen kubalaisen puheille.
"Sanoitte teillä olevan minulle tärkeää asiaa?" kysyi tämä
hienostuneella äänenpainolla.
O'Reilly selitti asiansa mutkittelematta, ja kun hän oli lopettanut,
kysyi herra Enriquez:
"Miten siis toivotte minun auttavan teitä?"
"Tarvitsen neuvojanne enemmän kuin apuanne. Voittehan sanoa minulle,
missä eversti Lopez tätä nykyä majailee."
Enriquez silmäili puhujaa terävästi. "Tuo tieto mahtaisi todellakin
olla hyvin arvokas", sanoi hän. "Mutta, kuten ymmärrätte, emme tiedä
täällä juuri mitään Kuban tapahtumista -- ainakin paljon vähemmän kuin
espanjalaiset itse. Pelkään, etten voi auttaa teitä."
"Epäilette minua vakoojaksi, eikö niin?" lausui Johnnie hymyillen
valoisinta hymyään.
"Ette ole sen näköinen, mutta me emme voi milloinkaan heti tietää,
kehen voi luottaa. Kuka on tuo nuori nainen, josta olette niin
huolissanne?"
"Hänen nimensä on Varona; neiti Rosa Varona."
"Niinkö?" Enriquez kohautti kulmiaan. "Ei suinkaan tuon kuuluisan
Varonan aarteen perijätär?"
"Juuri sama, jos vain aarre on olemassa." Sitten oli hetkisen
hiljaista, jonka kuluessa kubalainen naputteli miettiväisesti pöytänsä
reunaan. "Hänen veljensä Estevan kertoi minulle, että hän työskenteli
asianne hyväksi. Pyysin häntä olemaan varuillaan, mutta --" O'Reillyn
ääni sortui. "Kas tässä. Lukekaa. Tahdon, että luotatte minuun." Ja
hän pani Rosan kirjeen kunnioittavasti tämän maanmiehen eteen. "Tapani
ei ole näytellä kirjeitäni vieraille, mutta minä luulen tämän saavan
teidät uskomaan, etten ole vakooja."
Hän odotti vaitiollen, kunnes kirje oli luettu, eikä hän pettynytkään
tuloksesta. Herra Enriquezin tummissa silmissä kuvastui lämmin
osanotto, kun hän katsahti nuoreen mieheen sanoen:
"Kirje on hyvin liikuttava ja minä kiitän teitä, että sallitte minun
lukea sen. En epäile teitä enää. Poloinen Kuba! Poikiesi täytyy olla
urhoolliset ja tyttäriesi kärsivälliset."
"No niin! Nyt siis ymmärrätte, miksi minulla on niin kiire ja miksi en
tohdi viivytysten pelosta mennä Matanzaan tai Havannaan. Tahdon nousta
maihin kauempana idässä ja toivon, että autatte minua pääsemään eversti
Lopezin luo."
Herra Enriquez rypisti miettivästi kulmiaan. "Mitä äsken teille sanoin,
on aivan totta", sanoi hän vihdoin.
"Emme tiedä joukkojemme olinpaikkoja ja epäilemme myös kaikkia
muukalaisia, mihin meillä on kyllä pätevät syyt. Mutta -- nytpä
tiedän." Hän poistui anteeksi pyytäen. Kun hän palasi, huudahti hän:
"En muistanut sanoakaan teille, että meitä pidetään aina silmällä,
joten julkinen avunantomme varmasti turmelisi tehtävänne onnistumisen.
Mutta olen juuri keskustellut puhelimessa erään ystäväni kanssa, johon
voin luottaa, ja kerroin hänelle tarinanne. Hänellä on sukulaisia
Kubassa ja hän lupasi auttaa teitä, jos hän suinkin voi. Hänen
nimensä on Alvarado." Hän kirjoitti osoitteen käyntikortille, jonka
hän antoi O'Reillylle. "Menkää hänen luokseen, kertokaa hänelle sama
kuin minullekin ja toimikaa hänen neuvojensa mukaan. Älkää myöskään
käykö enää täällä, ellei se ole aivan välttämätöntä; noustuanne maihin
Kubassa saisitte ehkä katua sitä." Herra Enriquez ojensi hänelle
kätensä, mutta kun O'Reilly kiitti häntä, pudisti hän päätään. "Älkää
minua kiittäkö. Toivotan teille onnea ja menestystä, mutta -- pelkään
teidän ryhtyneen kovin vaaralliseen yritykseen."
Tohtori Alvarado, joka oli joka suhteessa tyypillinen kubalainen,
odotti häntä ja kuunteli kärsivällisesti vieraansa hiukan hätiköityä
asian esitystä.
"Teette oikein kun vältätte kaupunkeja, joissa teidät tunnetaan",
myönsi hän. "Näin ollen olisi Matanzassa näyttäytyminen sulaa
hulluutta; teidät karkoitettaisiin heti -- nuo ystäväinne viholliset
pitäisivät siitä kyllä huolen. Siinäpä juuri pulma onkin, miten päästä
kapinallisten luo --"
"Jos antaisitte minulle kirjeen, että olen ystävä --"
Tohtori hylkäsi ehdotuksen heti. "Ettehän suinkaan luule, että
tämä käy kuin leikitellen vain? Ensinnäkin teidät tutkitaan ja
ehkä tarkastetaankin, nousittepa maihin missä hyvänsä. Jos teiltä
löydettäisiin tuommoinen kirje, niin teillä ei olisi enää mitään
onnistumisen mahdollisuuksia ja henkilöt, joille kirje olisi osoitettu,
joutuisivat kärsimään. Minulla ei ole mitään oikeutta saattaa vaaraan
ystäviä, joita rakastan. Nyt uhkaa vaara kaikkia kunnon kubalaisia,
herra O'Reilly. Enriquez kertoi minulle tuosta tyttö-poloisesta.
Hänellä on tunnettu nimi ja minä tahdon auttaa teitä." Hän otti
silmälasit nenältään ja kuivasi ne huolellisesti. "Meitä Alvaradoja
on vielä kolme elossa. Veljeni Tomas ja Ignacio asuvat Kubassa ja me
työskentelemme jokainen suunnallamme maamme itsenäisyyden puolesta.
Minä elän täällä täysin turvassa, mutta he ovat vaarojen ympäröimät.
Olkaa siis äärimmäisen varovainen pyrkiessänne heidän yhteyteensä,
sillä minä uskon heidän henkensä teidän käteenne ja minä -- rakastan
heitä suuresti."
"Teen kuten sanotte."
"Hyvä on sitten! Veljeni Tomas asuu Nuevitaksessa, johon täältä lähtee
eräs höyrylaiva kolmen, neljän päivän kuluttua. Voin järjestää teille
paikan laivassa ja perille päästyänne te menette sopivan tilaisuuden
sattuessa veljeni puheille, joka on hammaslääkäri, ja sanotte näin:
'Terveisiä Felipeltä. Hän kertoi minulle kerran, että löitte häntä
piiskalla estääksenne häntä lähtemästä kymmenvuotiseen sotaan!' Muuta ei
tarvita; hän kysyy teiltä heti, kuka olette ja mitä tahdotte."
"Ymmärrän. Lause on jonkinlainen tunnussana."
"Ei, ei suinkaan. Minun ei ole vielä kertaakaan tarvinnut sitä
käyttää", ja tohtori Alvarado hymyili hilpeästi nähdessään O'Reillyn
kasvoilla kuvastuvan hämmästyksen. "Teidän ei tarvitse sanoa enempää.
Ei kukaan, paitsi Tomas ja minä, tiedä, että hän löi minua kerran,
mutta se on kuitenkin totta. Olin nuori ja tahdoin lähteä sotaan, mutta
hän jäähdytti intoni bamburuo'olla. Sovimme myöhemmin, ettei asiasta
mainittaisi kenellekään halaistua sanaa. Kuullessaan lauseen hän
tietää, että luotan teihin, ja hän auttaa teitä pääsemään kapinallisten
luo, jos se vain käy päinsä. Mutta sanokaahan minulle, mitä aiotte
sitten tehdä, kun olette löytänyt neiti Varonan?"
"Lähdemme heti tiehemme."
"Miten? Luuletteko voivanne noin vain ilman muuta mennä johonkin
satamaan ja astua laivaan? Joudutte heti maahan tultuanne tarkan
valvonnan alaiseksi ja sisämaahan häivyttyänne olette merkitty mies."
"Mitäpä siitä; menen jo siellä tytön kanssa naimisiin. Olenhan Amerikan
kansalainen --"
"Älkää luottako liian paljon siihen seikkaan", varoitti tohtori.
"Espanjalaiset vankilat ovat vahvat ja maanne ei ole milloinkaan
vaatinut kansalaistensa loukkaamattomuutta yhtä jyrkästi kuin muut
maat."
"Ehkä. Mutta ensin minun täytyy löytää neiti Varona ja saattaa hänet
turvaan. En välitä paljoakaan, mitä sitten tapahtuu."
Alvarado nyökäytti hymyillen päätään. "Jumalani! Miten tämä maailma
olisikaan ikävä, ellei tunteita olisi! Elämä suosii rakastavaista
sydäntä. Ihailen rohkeuttanne ja toivon sydämestäni, että saan pian
jälleen nähdä teidät ja -- vaimonne."
O'Reilly punastui ja yritti sanoa jotakin, mutta tuo kunnon kubalainen
taputti häntä ystävällisesti olkapäälle. "Tulkaa palattuanne luokseni
ja tuokaa minulle terveisiä Tomas-veljeltäni. Hyvästi nyt ja onnea
matkalle, toveri."
"Hyvästi, _señor_. Olen teille syvästi kiitollinen."
O'Reilly sai vaikeudetta paikan englantilaisessa höyrylaivassa _Dunham
Castle_'ssa, joka oli matkalla suoraan Nuevitakseen, ja eräänä iltana
muutamia päiviä myöhemmin näki hän sumun keskeltä Kuban rannikon,
jota kohden laiva pyrki kaikin voimin keikkuen ilkeästi valtameren
aallokossa.
Loppumatka oli sangen tukala. Kun Hatteras oli sivuutettu, sai _Dunham
Castle_ taistella kaksitoista tuntia kovassa myrskyssä, joka hellitti
vasta kun oltiin päästy Bahama-salmeen. Aallokko oli kuitenkin niin
ankara, että laivan ilkeä keinuminen taukosi vasta Nuevitaksen sataman
ahtaan suun sisäpuolella. Ilma kirkastuikin sitten hämmästyttävän
nopeasti ja rannalta puhaltava tuuli oli täynnä ihania tuoksuja, joita
Johnnie O'Reilly iloiten hengitti.
Hänellä oli mukanaan mahdollisimman vähän tavaraa; vain yksi varapuku,
välttämättömimmät matkavarusteet ja Colt-pistooli, joka oli hänellä
ollut jo kauan. Hän katseli sitä tuumien mihin hän sen kätkisi, kun
laivan kapteeni tuli hytin ovelle ja huudahti aseen nähtyään: "Halloo!
Kapinallisilleko aseita, vai mitä?" O'Reilly naurahti. "Tämä on vain
vanha ystävä. En tiedä oikein, mihin sen panisin."
"Kuulkaahan, on parasta, että sanotte ystävällenne hyvästit ja heitätte
sen laidan yli, ennenkuin se tuottaa teille ikävyyksiä."
"Aivanko totta?"
"Tehkää niinkuin sanoin. Ette pääse maihin tuo mukananne."
Mutta Johnnie epäröi. Hänen suunnitelmansa eivät tosin olleet sotaiset,
mutta niiden vaarallisuuteen nähden hän ei olisi halunnut luopua
ainoasta aseestaan. Hän tarkasteli vaatevarastoaan ja keksi toisten
housujensa sisäsaumojen kummallakin puolen melkoisen kaistaleen liikaa
kangasta. Ottaen neulan ja lankaa hänen onnistui kiinnittää ase lahkeen
sisäpuolelle niin, että se pysyi vakavasti hänen oikeata reittään
vasten. Hankalaahan se oli, mutta hänen seisoessaan ei asetta voitu
huomata. Tyytyväisenä keksintöönsä hän riisui sitten talvivaatteensa ja
muutti ylleen kevyemmän puvun.
Aurinko paahtoi jo kuumasti, kun hän tuli kannelle ja näki edessään
Nuevitaksen kirkkaan valkoiset talot. Lähempänä kaupunkia oli sataman
vesi muuttunut likaiseksi, rantalaiturit olivat aivan lahoneet ja usein
paikoin sortuneetkin ja ilman täytti epäterveellinen löyhkä, ikäänkuin
koko kaupunki olisi ollut sairas. Mutta kauempana kohosi puhdas ja
vehreä vuoristo hedelmällisine rinteineen. Siellä oli Kuba, jonka
O'Reilly tunsi.
Lähellä olevista kuljetuslaivoista nousi parhaillaan maihin
espanjalaista sotaväkeä, tavaroita purettiin ja rannalta
kuului merkkitorvien toitahduksia. Satamassa oli myös useita
rannikkovartioaluksia, joissa kaikissa liehui Espanjan lippu.
Vaikka _Dunham Castle_'ssa oli vain muutamia matkustajia, saivat he
odottaa sangen kauan, sillä epäluuloiset viranomaiset tarkastivat
huolellisesti kaikki matkatavarat ja pitivät kuulusteluja. Vihdoin sai
O'Reillykin luvan lähteä maihin. Hän oli selvinnyt koetuksesta hyvin ja
halusi nyt ennen kaikkea päästä johonkin matkailijakotiin voidakseen
vapautua pistoolistaan, joka hakkasi tuimasti hänen oikeaa jalkaansa
joka askeleella. Laiturilla hän ojensi laukkunsa eräälle neekerille ja
lähti kulkemaan edellä, mutta samassa nousi lähellä olevalta penkiltä
kaksi miestä, jotka pysähdyttivät hänet. Merkeistä päättäen he olivat
valtiollisen poliisin väkeä ja O'Reilly tunsi sydämessään omituisen
ailahduksen.
Mutisten anteeksipyynnön otti toinen neekeriltä matkalaukun ja toinen
alkoi tunnustella O'Reillyn taskuja etsien aseita. Hän taputteli
Johnnien joka taholta, tasku taskulta, tottuneen poliisimiehen kaikella
kätevyydellä, ja nyt, kun oli liian myöhäistä, Johnnie alkoi katua,
ettei hän ollut noudattanut kapteenin neuvoa. Tilanne oli kieltämättä
mitä uhkaavin ja rukoillen Jumalaa, etteivät nuo tunkeilevat kourat
yhyttäisi hänen salaisuuttaan, hän seisoi hievahtamatta pistooli
tiukasti jalkojen väliin puristettuna. Kun joka tasku oli taputeltu
aina lahkeiden suuhun saakka, nyökäytti upseeri hyväksyvästi päätään,
jolloin hänen toverinsa napsautti myös laukun kiinni ja ojensi sen
kantajalle.
O'Reilly viivähti paikalla hetkisen kuivatakseen hien kasvoiltaan
ja antaakseen pamppailevan sydämensä hiukan rauhoittua. Hän toivoi
kiihkeästi, ettei tulevaisuudella olisi hänelle enemmän tämmöisiä
yllätyksiä; hänen hermonsa voisivat pettää.
_El Gran Hotel Europea_ oli Nuevitaksen parhain hotelli. Se oli sangen
vähäpätöinen ja kaikkea muuta kuin eurooppalainen, mutta se oli
Nuevitaksen hienoin ja Señor Carbajal oli mitä huomaavaisin isäntä.
Rakennus oli vanha ja likainen ja pääkadun puolella oleva kahvila aivan
kiehui kärpäsiä, kiviset pöydät olivat paksun, kadulta kantautuneen
tomun peitossa ja pihalta -- tahi ehkä pihan toisella puolen olevasta
keittiöstä -- levisi vastenmielinen haju. Syötyään paikassa ensimmäisen
ateriansa O'Reilly oli varma, että löyhkä oli kotoisin keittiöstä.
Señor Carbajal oli pyöreähkö ja rasvaisen kiiltävä, pienenläntä mies,
joka O'Reillyn mielestä muistutti elävästi öljypisaraa. Hän osoitti
aivan tavatonta mielenkiintoa amerikkalaista vierastaan kohtaan,
mielenkiintoa, joka pian kehittyi tavaksi ilmestyä tämän tästä ja aivan
äkkiarvaamatta jollakin tekosyyllä viimemainitun huoneeseen. Hän tahtoi
vain nähdä, puuttuiko jotakin, mutta kun huoneessa oli vain vuode,
pesuteline ja tahrainen vaatenaulakko, jolla näytti olevan hyvin synkkä
entisyys, tuntui Johnniesta isännän huomaavaisuus hieman omituiselta.
Kun tämä ilmestyi kolmannen kerran oveen naputtamatta, alkoi hän
epäillä jotakin.
"Teillä on kaikki, mitä tarvitsette?" kysyi herra Carbajal vilkuillen
ympärilleen pienillä silmillään.
"Kaikki."
"Onko vadissa vettä?" Kysyjä meni pesutelineen luo ja silmäili
ohimennen O'Reillyn pesu- ja pukeutumisvehkeitä.
"Kokonainen valtameri."
"En voi milloinkaan olla varma. Palvelijat ovat niin huolimattomat.
Mutta -- missä ovat muut matkatavaranne?"
"Muuta ei olekaan."
"Niinkö? Luulin teidän olevan kauppamatkustaja."
"En ole."
"Sitten olette huvimatkailija. Tahdotte nähdä näköaloja, vai kuinka?
Niin, Kuba on kaunis."
"Kerrassaan ihana, ainakin siitä päättäen, mitä olen nähnyt."
Herra Carbajal pudisti vieraalleen paksua etusormeaan. "Kas, kas! Tehän
tunnette Kuban. Puhutte kieltämme paremmin kuin monet meikäläiset.
Te veitikka!" Hän hymyili koko naamallaan ja iski silmää koettaen
siten voittaa vieraansa luottamuksen ja oli hyvin pettynyt, kun hänen
yrityksiään ei oltu huomaavinaankaan. "Niin, te amerikkalaiset olette
urhoollista väkeä", jatkoi hän koettaen ilmeisesti pitää keskustelua
kaikin mokomin vireillä, "ja haluatte olla aina siellä missä
taistellaan."
"En ainakaan minä. Olen rauhan mies."
"Ha, ha, ha!" nauroi isäntä ja muuttui sitten vakavaksi. "Nuevitaksessa
ei ole matkailijalle mitään mielenkiintoista -- paitsi sota."
"En ole matkailija."
"Vai niin. Sepä merkillistä." Herra Carbajal istahti vuoteen laidalle,
josta hän saattoi nähdä O'Reillyn matkalaukkuun. "Ei matkailija eikä
kauppamatkustaja. Mistähän syystä olette sitten Kubaan tullut?"
O'Reilly katsahti kysyjään vakavasti ja surullinen ilme synkensi hänen
miellyttävät kasvonsa. "Matkustelen terveyteni tähden", sanoi hän.
"Tekö --!" Carbajalin koko ruumis alkoi keinua ja hänen pyöreä vatsansa
heilui kuin jokin näkymätön käsi olisi ravistellut häntä. "Jumalani!
Ha, ha! Olettepa todellakin sukkela!"
"Olen sairas", sanoi O'Reilly ontosti.
"Mikä tauti teitä vaivaa?" kysyi isäntä.
"Kolotus."
"Kolotus? No sehän on vain jonkinlainen lihasvaiva, hiukan
jäykkyyttä --"
"Kas niin! Tiesinhän sen!" huudahti O'Reilly riemuitsevasti. Hän
tarttui isännän tahmeisiin käsiin ja puristi niitä kiihkeästi. "Annatte
minulle toivoa! Teette minusta uuden ihmisen. Nuo lääkärit eivät tee
muuta kuin kiihoittavat ihmisraukkojen tuskia; minut he olisivat jo
haudanneetkin. Tätä ilmanalaa he eivät milloinkaan suositelleet, eivät
milloinkaan. Vain lihasvaiva, sanoitte, hiukan jäykkyyttä. Siitäkinhän
jo huomaa, että tuo kiusallinen tauti on täällä aivan tuntematon.
Kiitän teitä, señor."
"Ette ole sairaan näköinen", mutisi Carbajal. "Olette aivan erilainen
kuin tuo toinen amerikkalainen."
"Kuka toinen amerikkalainen?"
"Eräs omituinen mies. Ohut kuin lanka, yski hirvittävästi ja sylki
verta, milloin hän ei haukkunut hotelliani. Muutti sitten Puerto
Principeen, jossa hänet tapaatte, ellei yskä ole häntä tappanut.
Minä luulen, että hän kirjoittelee sanomalehtiin. Olen aina valmis
mielihyvällä palvelemaan teitä, herra; käskekää minua milloin vain
tahdotte." Herra Carbajal nousi vastahakoisesti ja meni ähkyen alas
pöytiensä ja kärpästensä pariin.
O'Reilly käsitti tilanteen täydellisesti. Oli aivan selvää, että
hotellin isäntä oli läheisessä yhteydessä espanjalaisten viranomaisten
kanssa, joten hänen täytyi keksiä paikkakunnalla oleskelulleen jokin
pätevä syy, joka kestäisi kaikki epäluulot. Hän mietti ja mietti, mutta
kun hän ei voinut keksiä parempaa syytä kuin tuon kolotuksen, niin hän
päätti turvautua siihen.