New York tuntui Johnnie O'Reillystä sangen oudolta, kun hän
saapumisensa jälkeisenä aamuna lähti kaupungille. Oli kylmää ja kolkkoa
ja Baffinlahdelta puhaltava pohjatuuli oli niin pureva, että hän oli
kiitollinen päästessään suojaan taloon, jossa Carterin tuontiyhtiön
konttorit olivat. Lämpöinen ilmanala oli ohentanut O'Reillyn veren,
sillä Kuban tuulet ovat hyväilevän pehmoiset, ja sentähden hän pysähtyi
hetkeksi porraskäytävään lämmitelläkseen hiukan, joutuen siten
toimiinsa kiiruhtavien miesten ja naisten tyrkittäväksi. Oikeastaan ei
O'Reillyllä ollut ainoastaan kylmä; hän oli peloissaankin.
Hän ei ollut suinkaan mikään pelkuri. O'Reillyt eivät olleet sitä
lajia, ja Johnnien itseluottamus oli niin suuri, että sitä olisi voinut
pitää pöyhkeytenä, ellei hänen miellyttävä hymyilynsä olisi todistanut
toista. Koko kotimatkan oli hän hengessään nähnyt vanhan Sam Carterin
istuvan kumarassa lavean pöytänsä takana, ja tuo kuva oli monta kertaa
saanut hänet unohtamaan huolellisesti valmistetun puheensa, jolla hän
aikoi esittää luopuvansa liikkeen palveluksesta ja toiveista päästä
vanhuksen vävypojaksi.
Herra Carterin pöydällä vallitsi aina moitteeton järjestys, ikäänkuin
taisteluun valmiin laivan kannella, ja se olikin saanut kestää
monet tuimat ottelut, sillä sen takana istuva mies ei arkaillut
lausua julki mielipiteitänsä. Hän oli tarmokas luonne, voimakas ja
kiivas kuin vanhanaikaisesta hitaasti syttyvästä mustasta ruudista
ja nykyajan nitroglyseriinistä tehty seos, jossa piilevä voima on
purkautuessaan aavistamattoman tuhoisa. Välistä hän ei räjähtänyt
ilmivalkeastakaan, ja toisinaan kun liikkeen henkilökunta hiipi
hiirenhiljaa hänen ovensa ohi, ettei hän häiriytyisi, saattoi pieninkin
risaus aiheuttaa onnettomuuden. Räjähdys oli aina vakavinta laatua ja
siitä selviydyttiin harvoin vaurioitta. O'Reilly tiesi jo edeltäpäin,
ettei sitä voitu välttää, olipa herra Carter kuinka hyvällä päällä
hyvänsä heidän keskustelunsa alussa, sillä hänen tuomat uutisensa
vaikuttaisivat ehdottomasti kuin parhaimmat nallit. Tilinteko liikkeen
toiminnasta Kubassa ei häntä lainkaan peloittanut, sillä Samuel Carter
saattoi kuunnella aivan tyynesti selostuksia suuristakin tappioista,
mutta vanhuksen ylpeydelle oli kova isku saada kuulla, että jokin
toinen tyttö saattoi syrjäyttää hänen tyttärensä. Johnnie pudisteli
hartioitaan ja kopisteli jalkojaan, mutta vilu ei lähtenyt hänen
ruumiistaan.
Hänen rohkeutensa palasi kuitenkin, kun hän ajatteli Rosa Varonaa.
Hän muisteli eron hetkeä, jolloin tyttö oli seisonut hänen edessään
tuskaisesti ojennetuin käsin, silmät kyynelissä ja vavahtelevin huulin,
ja tuo kuva lämmitti häntä ihmeellisesti. Se terästytti hänen tahtonsa,
ja päättäen selvittää tilanteen mitään salaamatta hän astui urheasti
hissiin.
Carterin tuontiyhtiön henkilökunta katsahti ylös, kun liikkeen Kuban
edustaja astui sisään, mutta koska henkilökunta oli melkein kokonaan
muuttunut sisäkonttorissa raivonneiden myrskyjen tähden, ei häntä
tunnettu, ennenkuin hän esitti itsensä herra Slackille, Samuel Carterin
luotetulle yksityissihteerille.
Herra Slack hymyili riutuneesti ja ojensi tulijalle luisevan ja kylmän
kätensä, joka oli jäykkä kuin kuollut kala.
"Teitä on odotettu", sanoi hän. "Herra Carter tahtoo tavata teitä ennen
lähtöään Californiaan."
"Kohtaamiseni ei ole omiaan sulostuttamaan hänen matkaansa", vastasi
O'Reilly synkästi.
"Pelkäsimme, ettette pääsisikään lähtemään Kubasta; ajattelimme jo
kääntyä Amerikan konsulin puoleen."
"Todellakin! En tiennyt olevani niin tärkeä henkilö."
"Oh, olettehan isäntämme lemmikki, niinkuin hyvin tiedätte." Herra
Slackin kohteliaisuudessa oli huonosti salattua kateutta, sillä hänestä
ei O'Reilly ollut muita merkillisempi. "Huonot markkinat, vai?"
"Niin. Tavaraa ei ole", vastasi toinen. "Liike-elämä on seisauksissa.
Espanjalaiset eivät pidä meistä, ja syystä kylläkin, tohdin sanoa,
kun otetaan huomioon kaikki huhut ja puheet sekaantumisestamme Kuban
asioihin ja salaisesta kapinallisten avustamisesta. Minut pidätettiin
Havannassa, vakoojaksi epäilivät, ja kun erehdys huomattiin, olivat
viranomaiset aivan raivoissaan pettymyksestä. Juonikasta joukkoa, nuo
espanjalaiset."
"Ilmoitan herra Carterille, että olette täällä." Sihteeri hiipi hiljaa
yksityiskonttorin ovelle, katosi, ilmestyi jälleen yhtä hiljaa ja
liikutti etusormeaan kutsuvasti. O'Reilly lähti kohtaamaan isäntäänsä
kuin vanki, jota viedään mestauslavalle.
Sisälle päästyään hän masentui yhä enemmän, sillä herra Carter toivotti
hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Vanhus syleili häntä, taputti
häntä selkään ja kysyi ainakin kolmesti, miten hänen terveytensä
laita oli. O'Reillyllä ei ollut enää kylmä, hiki virtasi joka
huokosesta ja hän tunsi kauluksensa kostuvan. Särkeä tuon vanhuksen
toiveet ja suunnitelmat oli samaa kuin potkaista lasta kasvoihin.
Carter ei ollut milloinkaan ollut niin innokas ja sydämellinen;
hänen koko tervehdyksensäkin oli melkein teatraalinen. O'Reillyn
sydäntä oikein vihlaisi, kun hän huomasi, miten suuresti hänen
isäntänsä oli kiintynyt häneen. Herra Carter, joka oli muuten kuuluisa
itsensähillitsemistaidostaan, käyttäytyi nyt kuin hän olisi ollut aivan
suunniltaan ilosta, mikä tuntui kuitenkin hyvin teeskennellyltä eikä
oikein sopinut tilanteeseen, ja kun hän neljännen kerran tiedusteli
Johnnien vointia, muuttui tämän pelko vilpittömäksi hämmästykseksi.
Vihdoin huomautti herra Carter totisen leikillisesti: "No, poikaseni,
sinähän onnistuit erinomaisen hyvin, eikö niin?" Äänensävy oli melkein
imarteleva.
"Kyllä, herra, tein minkä voin", myönsi O'Reilly toivehikkaasti.
"Älä sano minulle 'kyllä, herra'. Olemmehan ystävät, eikö totta?
Käsitän kaikki vallan hyvin enkä syytä sinua mistään -- tuo järjetön
vallankumoushan markkinat turmeli. En voi ymmärtää noita ihmisiä.
Toimit olosuhteisiin nähden loistavasti."
"Kapinaan on kyllä syytä -- sorto käy sietämättömäksi." O'Reilly mutisi
tuon tutun lauseen melkein tietämättään vastaukseksi herra Carterin
tuttavalliseen ystävällisyyteen.
"Kaikissa Espanjan maissa on asian laita sama", murahti vanhus,
"on aina ollut ja tulee aina olemaan. Niitä hallitaan sorrolla ja
politiikka on vain keinottelua. Muuten tohdin sanoa, ettei tuo kapina
kauan kestä."
Keskustelun käänne oli O'Reillylle sangen mieluinen, sillä hänestä ei
ollut mikään niin joutavaa kuin aiheeton ylistely, ja näistä asioista
puheleminen viivyttäisi sitäpaitsi tulevaa räjähdystä. Oli muuten hyvin
omituista, että Samuel Carterilla oli aikaa jutella näin ylimalkaisista
seikoista. Johnnie ihmetteli, miksi vanhus ei syventynyt heti liikettä
koskeviin yksityiskohtiin.
"Kapina on kehittynyt hyvin uhkaavaksi", sanoi hän. "Saaren itäosa
on jo kapinallisten huostassa ja lähtiessäni etenivät Maceo ja Gomez
parhaillaan länttä kohti."
"Mitä joutavia. Sodankäyntiin tarvitaan rahaa."
"Rahaa on", sanoi O'Reilly painokkaasti. "Marti sai käytettäväkseen
toista miljoonaa dollaria, ja jokainen kubalainen sikaarinvalmistaja
Yhdysvalloissa luovuttaa tarkoitukseen osan viikkopalkastaan. Kuban
väestön parhaimmat ovat mukana taistelussa. Kapinalliset ovat tosin
huonosti aseistetut, mutta osaavat tapella. Espanja on melkein
voitettu, eikä jaksa enää kauan liikettä vastustaa."
"Voin melkein varmaan sanoa, että kubalaiset lopettavat hulluttelunsa,
kun nälkä alkaa heitä ahdistella. Hallitus antaa heidän nääntyä
nälkään. Oli miten oli, sota on tehnyt liiketoimintamme siellä
mahdottomaksi ja" -- herra Carter siirsi varovasti mustepullon
hiukan edemmäksi ja pisti paperiveitsen kalenterin väliin -- "lienee
paikallaan, että hiukan neuvottelemme keskinäisistä asioistamme."
Vanhus rykäisi kuivasti: "Muistathan sopimuksemme? Annoin sinulle
tilaisuuden koettaa luoda itsellesi vakavan yhteiskunnallisen aseman
ennenkuin -- ennenkuin suunnitelmasi tyttäreeni nähden saattoivat tulla
kysymykseenkään."
"Niin." O'Reilly tunsi, että hänen olisi ollut nyt alettava
huolellisesti valmistettu puheensa, mutta onnettomuudeksi hänen oli
aivan mahdotonta muistaa, miten tuo hänen joutsenlaulunsa alkoi. Hän
vaivasi päätään ja mietti ja muisteli, mutta ei saanut sanoista kiinni.
Herra Carter oli myöskin vaiti. Hän aukaisi kyllä pari kertaa suunsa,
mutta ei sanonut mitään. Painostavan hiljaisuuden jälkeen karaisivat
molemmat miehet sitten yhtäaikaa kurkkuaan ja katsahtivat toisiinsa
odottavasti. Kului vielä hetkinen ja sitten alkoivat molemmat yhtäaikaa:
"Ikävä --"
Molemmat vaikenivat.
"Sanoitko jotakin?" kysyi herra Carter.
"En -- en mitään. Luulin teidän sanoneen --"
"Ajattelin vain, mikä onni oli, että sinä ja Elsa odotitte hiukan.
Hm-m!" Herra Carter siirteli jälleen esineitä pöydällään. "Todellakin
onni! Elsa on tunteellinen tyttö ja hänellä on herkkä omatunto ja
nainen, jolla on herkkä omatunto, on sangen harvinainen kapine.
Mielipiteemme eroavat kylläkin välistä, mutta jos hän on saanut
päähänsä jotakin, niin hän ajaa tahtonsa perille, teinpä mitä hyvänsä.
Mitäs iloa lapsesta olisi, ellei heitä hemmoteltaisi?" Hän katsahti
ylös närkästyneen vetoavasti, ja kun kuulija näytti olevan samaa
mieltä, huokaisi hän tyytyväisesti. "Varhaisia avioliittoja en hyväksy,
mutta hän näyttää olevan toista mieltä, ja ehkä hän on oikeassakin.
Vastustukseni hän on murtanut, joten olen pois pelistä, ja hän tahtoo
mennä heti naimisiin, ennenkuin lähdemme länteen. Sentähden odotin
sinua. Olet järkevä mies, Johnnie, etkä mikään pöhkö. Eihän sinulla ole
mitään vastaan väittämistä, vai kuinka? Meidän miesten on tyhjennettävä
kalkkimme miehuullisesti."
"Eipä -- eipä tietenkään", änkytti onneton O'Reilly.
"No, no, minä tiedän, että sinulla on kyllä sisua, mutta --" Sytytin
oli alkanut sähistä ja Johnnie oli näkevinään, kuinka hänet raastettiin
vastoin tahtoaan alttarin eteen. "Elsa pitää kyllä puolensa, ellen
erehdy, ja jos olet järkevä, niin autan sinua kuin oma isäsi ja teen
sinusta liikemiehen. Tulen vanhaksi, eikä Ethelbert kykene siihen
milloinkaan. Muutoin --" vanhus vaikeni ja hänen silmänsä alkoivat
hehkua vihaisesti.
"Kuka on -- Ethelbert?" kysyi O'Reilly heikosti.
"Miten niin, hitto vie? Hänestähän juuri puhun. Kiltti poika ja paljon
parempi kuin maineensa."
"Onko Elsa rakastunut johonkin toiseen? Sitäkö tarkoitatte?"
"Hyvä Jumala, no, sitä juuri! Etkö ymmärrä enää englannin kieltä? En
luullut, että se koskisi sinuun niin kovasti -- aion antaa sinulle
paikan täällä liikkeessäni, mutta luonnollisesti, jos -- mitä? Mitä
perhanaa sinä oikein tarkoitat?"
Samuel Carter tuijotti eteensä sanatonna hämmästyksestä, sillä hänen
tyttärensä huikentelevaisuuden surkuteltava uhri oli hypähtänyt ylös ja
ravisti voimakkaasti hänen kättään lausuillen käsittämättömiä sanoja,
jotka tuntuivat ilmaisevan helpotusta, iloa, onnea ja kaikkea muuta
paitsi sitä, mitä vanhus oli odottanut.
"Oletko sinä hullu, vai olenko minä?" kysyi hän.
"Täydellisesti päästäni vialla. Kas asian laita on siten, että minäkin
olen muuttanut mieltäni."
"Mi-mitä ihmettä? Oletko?"
"Olen kohdannut kauneimman, suloisimman" -- O'Reilly hengähti ja alkoi
sitten uudestaan, "kauneimman, suloisimman --"
"Älä siinä viserrä -- olen kuullut tuota kylliksi jo kotonakin. Ethän
suinkaan tahtone väittää, että hän on kauniimpi ja suloisempi kuin
Elsa? Olet rakastunut johonkin toiseen tyttöön. No hyvä! Nuori mies,
minä sanon sinulle, että olet totisesti hullu."
"Niin olen."
Näin altis myöntyväisyys näytti hieman tyynnyttävän herra Carteria,
joka huokaisi helpotuksesta ja murahti äkäisesti: "Hm! Tämähän kävi
paremmin kuin olin toivonutkaan. Minä en totisesti tiennyt, mitä oikein
sanoisin, kun astuit sisään. Ja ajatella, ettet ollut lainkaan säälin
tarpeessa!"
"Olenpa niinkin. Ilman sitä en voi mennä naimisiin."
"Mitä joutavia! On parempi odottaa. En oikein luota noihin varhaisiin
avioliittoihin."
"Luottakaa pois vain!"
"Saadaanhan sitten nähdä. Mutta oletpa sinä oikein aika poika! Ensin
hylkäät tyttäreni ja samassa hengenvedossa jo kiristät minulta työtä.
Pysy alallasi, sanon minä, äläkä potki rikki hienoa mattoani. Minun
pitäisi totisesti suuttua oikein hirmuisesti, ja sen minä vielä teenkin
-- mutta menehän nyt, niin soitan asiasta Elsalle, että hänkin saa
vuorostaan tanssia."
O'Reilly kirjoitti sinä iltana pitkän kirjeen Rosa Varonalle.
Seuraavina päivinä pantiin hänen hyvä tuulensa kovalle koetukselle ja
hän suorastaan uhmasi herra Slackia, joka oli herra Carterin lähdettyä
ottanut ylleen synkän arvokkaan ilmeen, joka sopi mainiosti hänen
nykyisen asemansa raskaaseen vastuunalaisuuteen.
Kirje seurasi kirjettä ja oli aivan varmaa, että O'Reillyn kynä oli
nyt noitakeinoin teroitettu. Hän luki itsekin suurella nautinnolla
kirjeitään. Hän pyysi Rosaa valmistautumaan hänen paluunsa ja sitä
välittömästi seuraavan avioliiton varalle; tulevaisuuden suunnitelmat
ja haaveilut omasta kodista, jonka he laittaisivat New Yorkiin,
nielivät sivuja lukemattomat määrät. Hän kuvaili haltioituneesti
huonekalustoa, jonka hän oli päättänyt ostaa, ja tuhlasi sanoja
tuhansittain kertoessaan näkemästään kiinalaisesta pöytäkalustosta.
Huoneistojakin hän oli jo ollut katsomassa, ja ensimmäisen sellaisen
retken selostus täytti kolme kokonaista arkkia. On todellakin
merkillistä, millä runollisella hartaudella ja välittömällä lämmöllä
rakastunut sulhasmies osaa kuvata viiden huoneen huoneiston; pienellä
palkallaan hän sisustaa sen satumaisella loistolla ja sittenkin jää
niin paljon jäljelle, että voidaan elää huolettomasti ja ylellisestikin.
Mutta O'Reillyn kirjeet eivät sisältäneet ainoastaan käytännöllisten
ja aineellisten seikkojen selvittelyjä, niissä oli myöskin paljon
lemmen runollisuutta. Kuten kaikki lempivät kirjoitteli hänkin
sivuittain hehkuvia lemmenvaloja ja iäisiä uskollisuuden, kunnioituksen
ja rajattoman rakkauden lupauksia, lauseita, jotka hämmästyttivät
häntä itseäänkin, kun hän luki ne. Mutta hän ei epäillytkään niiden
vaikutusta Rosaan, ja oli varma, että Rosa olisi milloin hyvänsä valmis
seuraamaan häntä ja jättämään synnyinmaansa. O'Reillyn rakkaus oli
rajaton ja hänen luottamuksensa tyttöön ehdoton. Hän tunsi ja tiesi
myöskin, että tyttökin rakasti häntä ja luotti häneen. Tämä olikin
hänen mielestään varsin ihmeellistä -- harvinainen tapaus, jota hän ei
voinut milloinkaan kyllin ihmetellä. Hän ei uneksinutkaan, että kaikki
miehet ovat ihmetelleet samaa.
Ja niin kuluivat päivät nopeasti. Oli kyllä omituista, ettei
hänen kirjeisiinsä vastattu. O'Reilly alkoi hermostua, hän
kirosi vallankumousliikkeen, joka oli tehnyt postiyhteyden kovin
epävarmaksi, ja vihdoin hän sähkötti, mutta mitään ei kuulunut. Hänen
kärsimättömyytensä muuttui vähitellen peloksi ja kaikenlaiset arvelut
ja luulot veivät hänen mielenrauhansa kokonaan.
Suuri oli siis hänen helpotuksensa, kun eräänä päivänä oli hänen
pöydälleen pantu kulunut ja ryvettynyt kirje, jonka osoite oli
kirjoitettu Rosan käsialalla. Amerikan postileima ja Key Westin
postimerkki näyttivät sangen oudoilta, mutta -- olihan kuoressa Rosan
käsiala. Rosan ensimmäinen kirje! O'Reilly ihmetteli, olikohan hänen
ensimmäinen kirjeensä mahtanut liikuttaa Rosaa niin syvästi kuin tämän
ensimmäinen kirje liikutti häntä. Hän suuteli kuorta kohtaan, jota
Rosan huulet olivat koskettaneet kirjettä kiinniliimatessa, ja avasi
sitten kirjeen innosta vavahtelevin sormin.
Kirje oli pitkä ja tiheään kirjoitettu, mutta luettuaan vähän matkaa
muuttui hänen ilonsa viiltäväksi tuskaksi ja viimeiselle ohuelle
sivulle ehdittyään oli hän aivan suunniltaan. Hän luuli näkevänsä
unta. Hänen päätänsä huimasi ja vapautuakseen painajaisestaan hän
katsoi ympärilleen kuin apua etsivä, mutta kirjoituskoneiden kylmä
rätinä ja läheltä kuuluva ääni, joka saneli kahvitilausta Brasiliaan,
todistivat hänen olevan auttamattomasti valveilla. Arkki, jota hän
piteli kädessään, oli todella olemassa, ja oli kirjoitettu täyteen
Rosan käsialalla. Hän oli varmaankin lukenut väärin. Hän alkoi lukea
toistamiseen, mutta hänen kätensä vapisivat niin, ettei hän voinut
pidellä kirjettä kädessään, vaan hänen täytyi levittää se pöydälle.
Kirjeen kyhääminen oli varmaankin pannut Rosa-paran kovalle
koetukselle, mutta ensimmäisten lauseiden vanhanaikainen muodollinen
jäykkyys oli vain omiaan antamaan sitä suuremman painon hänen
tuskalliselle ja epätoivoiselle avunhuudolleen, joka oli kirjeen
lopussa.
"Rakkaani!
"Tartun kynään arkaillen ja epäröiden, sillä pelkään, että sinä pidät
käytöstäni sopimattomana, kun kirjoitan sinulle näin vain ilman muuta.
Mielestäni on sivistyneen nuoren naisen oltava aina mahdollisimman
varovainen myöskin kirjevaihdossaan miehen kanssa, joka on
kunnioittanut häntä kosinnallaan, mutta nyt ovat olosuhteet sellaiset,
että nämä seurustelusäännöt saavat luvan väistyä.
"Jumalani! Mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua lähdettyäsi Matanzasta
ja mihin kurjuuteen minä ja Estevan olemmekaan joutuneet! Miten voi ilo
niin äkkiä murheeksi muuttua, yltäkylläisyys puutteeksi ja turvallinen
olo alituisten vaarojen uhkaamaksi? Tiedän tuskin mistä aloittaisin ja
mitä sinulle kertoisin; käteni vapisee ja kyyneleet himmentävät näköni
enkä myöskään tohdi uskoa tämän kirjeen milloinkaan joutuvan käsiisi,
sillä minä ja Estevan olemme kodittomia karkulaisia, henkipattoja,
ja asumme nyt vuoristossa Asension ja Evangelinan, isämme entisten
orjain, luona. Köyhyytemme on sanoin kuvaamaton. Mutta he olivat ainoat
ystävämme ja me rakastamme heitä, sillä he ottivat meidät hoiviinsa,
kun jouduimme kodittomiksi.
"Näen sinun tuijottavan näihin sanoihin ja kuulen sinun sanovan: 'Rosa
on varmaankin tullut hulluksi niinkuin hänen äitipuolensakin!' Ja
totisesti luulen itsekin välistä samoin. Mutta niin ei ole kuitenkaan
käynyt. Kaikki, mitä kerron, on totta. Oikein helpottaa, kun saa
puhella sinulle kaikesta, vaikka et kirjettäni milloinkaan saisikaan.
Asensio toimittaa kirjeen kapinallisten leiriin, joka on monen
penikulman päässä täältä, ja ystävämme eversti Lopez on luvannut
jollakin salaperäisellä tavalla toimittaa sen edelleen sinulle
vihollistemme nenien editse. Niin, meillä on vihollisia! Meillä, jotka
emme ole kenellekään pahaa tehneet! Odotahan kun kerron sinulle.
"Mutta jospa tämä kirje saapuukin perille -- luen rukouksen
lähettäessäni sen matkalle -- niin mitä sitten? En tohdi ajatella
sitä kovin paljon, sillä miehen sydän on erilainen kuin naisen. Mitä
mahdatkaan ajatella, kun kuulet, että ihailemasi Rosa Varona ei olekaan
enää sama Rosa kuin silloin? Kuulen sinun mutisevan: 'Tyttö unhottaa
itsensä!' Mutta olosuhteet ovat kokonaan muuttuneet ja minun on myöskin
täytynyt luopua kaikesta, mihin olin tottunut. Olen nyt turvaton kuin
ahdistettu metsän eläin."
O'Reilly tunsi suurta tuskaa ajatellessaan, että Rosa oli voinut
hetkisenkään epäillä häntä. Mutta oikeastaan ei Rosa epäillyt; lausutut
arvelut olivat vain satunnaisia ja kokonaan ohimenevää laatua. Kirjeen
sävystäkin hän jo huomasi, että hän uskoi sisimmässään järkkymättömästi
O'Reillyn rakkauteen.
Hän kertoi tarkkaan donna Isabelin kuoleman ja kaikki sitä seuranneet
tapahtumat, ja O'Reilly luki kuin lumouksen vallassa. Kaikki tuntui
aivan mahdottomalta.
"Siten jouduimme Asension ja hänen vaimonsa luo", jatkui kirje.
"Kuvittelehan! Majamme on kaukana Yumurin tiheikössä ja mahdollisimman
vähäpätöinen, ettei kukaan sitä keksisi. Piilottelemme kuin arat
villieläimet, vaikka luonto ei ole meille suonut yhtä suurta taitoa
vaaroja välttääksemme. Emme ole enää mitään huomattuja henkilöitä;
turvallisuutemme on vain sen varassa, miten näkymättömät voimme
olla. En rakasta erämaata, se täyttää mieleni pelolla, öisin kuulen
katto-olkien risahtelevan yläpuolellani ja aamuisin lasken jalkani
paljaalle maalle. Elämme hedelmillä ja Evangelinan tarhan kasviksilla,
ja kun Asensio on kotosalla, saamme välistä vaihteeksi jonkun linnun
tahi muun eläimen. Estevan näyttää viihtyvän hyvin, mutta minä en voi
tottua uuteen ympäristööni. Välistä minun täytyy aivan purra kieleeni
pidättääkseni valitukseni, etten pahoittaisi hänen mieltään.
"Koko maassa on kauhea sekasorto. Työtä ei tehdä missään, vain
epäluulot, viha ja väkivalta rehoittavat. Oi, minkä hävityksen tämä
sota on saanut aikaan! Estevanista on jo tullut partiolainen eli
_guerillero_. Hän on varastanut jostakin lehmän, niin että meillä on
maitoa kahviimme, mutta kahvia on vain hiukkanen jäljellä ja enemmästä
ei ole juuri toivoakaan. Rosvoilevia espanjalais-joukkueita retkeilee
kaikkialla ja niistä on liikkeellä pöyristyttäviä juttuja. Miten tämä
kaikki päättynee? Kuinka kauan kuluu, ennenkuin meidät löydetään ja
viimeinen tuho tulee?
"Heti tänne saavuttuamme lähti Estevan eversti Lopezin leiriin
sopimaan meidän liittymisestämme tämän armeijaan, mutta hän palasi
masentunein mielin. Se näyttää olleen mahdotonta juuri minun tähteni.
Kapinallisilla on vielä huonommat olot kuin meillä ja eversti Lopez
oli sanonut suoraan, ettei hän tahdo leiriinsä naisia, joista on
vain vastusta ja huolta. Estevan on siis toistaiseksi luopunut
taisteluhaaveistaan ja tekee nyt kaikkensa suojellakseen minua.
Minulla ei ole muuta turvaa kuin hänen kätensä voima. Kaupungit
ovat espanjalaisten hallussa ja maaseudulla vilisee roistoja ja
pahantekijöitä, niin että on hyvin vaikea pysyä piilossa pitempää
aikaa. Tunnen olevani taakka toisille. Estevan suunnittelee omaa
partiojoukkoa ja minä olen aivan tyrmistynyt pelosta. Kaikki hänen
vihansa on nyt kohdistunut Cuetoon, petolliseen palvelijaamme, jonka
konnamaisuus lopultakin saattoi meidät tähän kurjuuteen. Estevan on
niin nuori ja huimapäinen. Jospa vain olisit täällä häntä ohjaamassa.
"Jospa vain olisit täällä -- oi, kallehin Juanini! Jospa vain olisit
täällä -- niin ottaisit minut syliisi ja karkoittaisit tämän alituisen
kauhun sydämestäni. Olisitpa täällä kertomassa minulle, että rakastat
minua vieläkin kaikista onnettomuuksista huolimatta. Katso! Kyyneleeni
tipahtelevat kirjoittaessani. Silmäni ovat himmeät, käteni vapisee
ja voin vain kirjoittaa kun muistelen, että lupasit palata luokseni.
_Tulethan?_ En osaisi näin kirjoittaa, ellen olisi varma, ettet
milloinkaan lue näitä rivejä, öisin rukoillessani -- mutta en tahdo
kertoa sinulle rukouksistani; saat kirjeen, jos niin on sallittu. Kun
epäilykset ahdistavat minua, toistelen mielessäni yhä uudestaan, että
sinä tulet varmasti minua noutamaan.
"Välistä leikin Evangelinan kanssa -- ainoata leikkiämme. Kokoilemme
villejä kukkia. Sitten minä puen ylleni parhaimman leninkini, jonka
onnistuin sieppaamaan mukaani, ja koristelen kukkasilla itseni.
Hymyilen ja nauran sitten hetkisen ja Evangelina selittää, että olen
kyllin kaunis sinua miellyttääkseni. Mutta kukat kuihtuvat ja näissä
oloissa lakastuu kauneuskin. Miten sitten käy? kysyn itseltäni.
"Kun palaat Kubaan -- katso, uskoni on vahva jälleen -- niin vältä
menemästä Matanzaan meidän kummankin tähden. Don Mario tahtoi mennä
kanssani naimisiin pelastaakseen minut tästä pakolaisuudesta, mutta
minä kieltäydyin. Kerroin olevani sinun kihlattusi ja hän raivostui.
Hän on vaikutusvaltainen henkilö, hän nujertaisi sinut ja San
Severinossa on aina yhdelle tilaa. Pancho Cuetokin, joka elää nyt
loisteliaasti rikostensa hedelmillä, pitäisi sinua turvallisuudelleen
vaarallisena. Näetkös? miten viekkaaksi rakkaus on tehnyt minut?
"Tulisin luoksesi, jos voisin. Mutta kun olen jo henkipatto, niin en
voi päästä täältä. Jos siis vielä haluat minut omaksesi, niin sinun
on tultava minua noutamaan. Tahdothan? Luotan siihen yhtä lujasti
kuin ristiinnaulittuun. Epäilysten valtaan antautuminen olisi sama
kuin tuhoutuminen. Jos meidän täytyisi muuttaa toiseen piilopaikkaan,
mikä on sangen todennäköistä, niin saat tietää olinpaikkamme eversti
Lopezilta.
"Oi, jos olisit pyytänyt minua tulemaan mukaasi tuona päivänä! Olisin
ollut heti valmis, sillä sydämeni sykki jo silloin yhtä kiivaasti kuin
nytkin vain sinulle.
"Kynttilä loppuu pian ja kohta alkaa aamukin sarastaa, ja silloin on
tämän kirjeen lähdettävä pitkälle ja vaaralliselle matkalleen. Hiivin
nyt vuoteelleni rukoilemaan ja uneksimaan. Majassa on kylmä näin ennen
auringon nousua ja katto-oljet risahtelevat yläpuolellani. Olen sangen
masentunut, alakuloinen ja orpo, O'Reilly, mutta vielä ovat poskeni
pyöreät ja heleät, huuleni voisivat oppia hymyilemään jälleen, eikä
sinun tarvitsisi hävetä minua.
"Asensio nousee. Hän menee hevostaan hakemaan ja minun on lopetettava.
Suokoon Jumala, että tämä joutuisi käsiisi jolloinkin ja jotenkuten.
Toivon, etteivät nämä monet tahrat anna sinulle aivan väärää käsitystä
kirjoitustaidostani. Käsialani on hyvin sievä ja säännöllinen, mutta
nyt on muste niin kehnoa ja sitä on niin vähänkin. Täällä Asension
majassa on kaikkea muuta hyvin niukasti paitsi kyyneleitä. Mutta
miehethän eivät pidä kyyneleistä ja sentähden koetan hymyillä nyt kun
piirrän nimeni:
"Sinun rakastava ja uskollinen Rosasi.
"Oi, Jumalani! Tule pian, jos rakastat minua!"