Vaikka donna Isabel oli jo kauan ollut varma, että tilanhoitaja Pancho
Cueto petti häntä, ei hän ollut kuitenkaan milloinkaan uskaltanut
vaatia häntä tilille. Ja hänen menettelyllään oli pätevä syy. Mutta
don Castañon umpimähkäinen syytös ja monet huutavat puutteet olivat
lujittaneet hänen epäluulonsa lujaksi päätökseksi ja kauppiaan
vierailun jälkeisenä päivänä hän lähetti hakemaan päällysmiestä, joka
asui siihen aikaan eräässä syrjäkartanossa.
Sananviejän lähdettyä valtasi hänet kuitenkin suunnaton hätä ja hän oli
jo lähettämäisillään hakemaan lähetin takaisin. Levottomuus yltyi illan
tullen ja yö oli sitäkin kurjempi. Tämä ei ollut suinkaan mitään uutta,
sillä hän oli tottunut näkemään pahoja unia, ja menneiden aikojen
tutut hahmot ahdistivat häntä. Eikä hän suinkaan hämmästynyt, kun hän
herätessään aamuisin huomasi, että tohvelit olivat märät ja tahraiset
ja yöpuku kasteen kostuttama.
Kului tuskin kuukautta, ettei hän olisi kävellyt unissaan.
Cueto oli ilmeisesti sangen utelias kuulemaan, miksi hänet oli käsketty
saapumaan, mutta koska hän ei aloittanut keskustelua, oli hänen
emäntänsä tehtävä se. Usean onnistumattoman yrityksen jälkeen sai donna
Isabel vaivoin sanotuksi:
"Parahin Pancho, ajat ovat huonot. Tila rappeutuu eikä tuota enää, niin
etten --."
Pancho Cueton silmät olivat hyvin lähellä toisiaan, hänen laihat
kasvonsa olivat kapeat ja julmat ja hän tuijotti puhujaan niin synkin
ja röyhkein katsein, että tämä tuskin kykeni lopettamaan lausettansa:
"niin etten voi enää kauemmin palkata itselleni tilanhoitajaa ja pitää
teitä palveluksessani."
"Ajat paranevat", vastasi Cueto.
"Mahdotonta! Tämä sota uhkaa turmella viimeisetkin mahdollisuudet ja
kun Estevan ja Rosa ovat nyt kotona, tuhlaavat he rahaa kuin vettä.
Näännyn köyhyyteen."
"Niin, he eivät näytä tyytyvän vähään. Mutta siitä syystähän onkin
apuni tarpeellinen."
"Ei, ei! Sanon teille, että olen täydellisesti vararikossa."
"Niinkö? No, se seikka on helposti korjattu; myykää osa kartanosta."
Vaikka tämä ehdotus oli aivan luonnollinen, tyrmistyi donna Isabel
kokonaan ja hänen väkinäinen hymynsä vääntyi irvistykseksi. Hän
ihmetteli, mahtoiko Cueto aavistaa hänen aikeensa. "Myydäkö Varonan
maita?" toisti hän hetkisen kuluttua. "Ei. Silloinhan Estevan nousisi
haudastaan. Hän tahtoi, että kartano joutuisi kokonaisuudessaan hänen
lapsilleen."
"Ja hänen tahtonsa on teille pyhä?" Cueto nyökäytti hyväksyvästi
päätään, vaikka hänen hymynsä oli sangen omituinen. "Todellakin
ihailtava uskollisuus, joka tuottaa teille kunniaa! Mutta näistä
asioista puhuessani muistuu mieleeni tuo riita, jonka José Oroz tässä
tuonnoin alkoi La Joya-alueen rajoista. Hän on suuri roisto, tuo Oroz,
ja hän varastaisi mehunkin kasvavista sokeriruo'oistanne, jos hän vain
voisi. Olen luvannut näyttää hänelle La Joyan alkuperäiset maakirjat
ja todistaa, että raja kulkee oikein. Se olisi paljon tepsivämpi
toimenpide kuin oikeudenkäynti, eikö niin?"
"Varmasti! Mutta -- tahdon itse neuvotella hänen kanssaan."
Cueto kohotti varoittavasti kätensä ivallisen ilmeen samassa
häivähtäessä hänen kasvoilleen. "En voi sietää, että antaudutte tuon
roiston armoille", sanoi hän sitten hartaasti. "Ennen menen itse kaiken
uhallakin. Rakastan don Estevanin lapsia kuin omiani ja teitä, _señora_
--"
Isabel tiesi, että hänen täytyi saavuttaa joko täydellinen voitto tahi
joutua auttamattomasti tappiolle.
"Ei konsanaan!" keskeytti hän päättävästi. "Alttiuttanne en voi käyttää
hyväkseni. En ole sitä ansainnut. Olkaa ystävällinen ja laittakaa
tilikirjanne heti kuntoon. Tahdon antaa teille niin kauniin lahjan
kuin nykyiset olosuhteeni suinkin sallivat pitkän ja uskollisen
palveluksenne kiitokseksi."
Pancho Cueton käytöksessä tapahtui nyt odottamaton muutos. Hän naurahti
lyhyesti ja ravisti päätään.
Donna Isabel oli vähällä pyörtyä, ja hänen äänensä vavahteli, kun hän
sanoi: "Ymmärtäkää minut oikein. Eroamme hyvinä ystävinä huolimatta
kaikesta, mitä olen teistä kuullut. En usko maailman juoruja, sillä
teillä on todennäköisesti paljon vihollisia. Ja vaikka kaikki, mitä
kerrotaan, olisikin totta, tahdon kuitenkin olla teille lempeä
rakkautenne tähden miesvainajaani kohtaan."
Cueto nousi vieläkin hymyillen. "Minä se olen, joka olen ollut lempeä",
virkkoi hän.
"Mitä? Sanokaa suoraan, mitä tarkoitatte."
"Varsin kernaasti. Olen jo kauan epäillyt, että don Estevan kätki
maidensa kiinnekirjat samaan paikkaan, johon hän piilotti rahansakin,
ja teidän täytyy myöntää --?"
Donna Isabel hätkähti kovin. "Myöntää? Mitä? Oletteko tullut hulluksi?
Kiinnekirjat! Mitä te oikein puhutte?" Hän kesti urheasti Cueton
terävän katseen, mutta hän tunsi huultensa vapisevan.
Luopuen kaikesta teeskentelystä päällysmies huudahti: "_Por el amor de
Dios!_ Tämä ilveily loppukoon nyt! Minä tiedän kyllä, miksi lähetitte
hakemaan minua. Olette varma, että olen pettänyt teitä. Niin olenkin,
myönnän sen rehellisesti. Miksi raataisin kuin juhta, kun te ja nuo
kaksoiset elätte täällä ylellisyydessä ja laiskuudessa rahoilla, joihin
teillä ei ole mitään oikeutta?"
"Olenko menettänyt järkeni?" huohotti leski. "Mitään oikeuttako?"
"Ei ainakaan paremmin kuin minullakaan. Ettekö jo ymmärrä? Ette ole
näiden maiden omistaja, vaan minä. Olen jo monet vuodet maksanut verot
omasta taskustani."
"Verot! Mitä tarkoitatte?"
"Olen maksanut ne. Kuiteissa on minun nimeni."
"Jumalani, mikä katala petos! Ja te, joka olitte miesvainajani
uskollisin palvelija!"
"Kiinnekirjat ovat olleet hukassa jo niin kauan, että maat olisi
palautettu kruunulle, ellei minua olisi ollut. Epäilettekö sanojani?
Vedotkaa oikeuteen, niin saatte nähdä, että puhun totta. On säädetty
uusia lakeja, joita voi sovittaa kaikkiin tapauksiin, ja jos
viranomaiset tietäisivät, ettei testamenttia ole, riistäisivät he
teiltä jollakin syyllä kaiken omaisuuden. Teille ei jätettäisi kattoa
päänne päälle. Onneksi voin sen estää, sillä olen nyt maiden omistaja
paremman puutteessa."
Donna Isabelin mielessä riehui ankara taistelu, ja hetken hiljaisuuden
jälkeen hän sanoi kiihkeästi:
"Olin kaikesta tietämätön ja te käytitte tilannetta hyväksenne
pettääksenne minua. Viranomaiset tunnen kyllä. Jos on säädetty laki,
joka soveltuu minun kohtaani, niin voidaan säätää toinen, jota voidaan
sovelluttaa teihin. Kun kerron heille, mitä olette tehnyt, niin
tuskinpa teitä kohdellaan niin hyvin kuin näytätte luulevan."
Cueto kohautti olkapäitään. "Ehkä. Siitä juuri tahtoisin puhuakin
teille, kunhan vain olisitte hiukankin järkevä. Keskustelkaamme nyt
rauhallisesti. Eikö olisi parempi antaa asioiden olla ennallaan, koska
laitamme on nyt melkein samoin?" Hän tuijotti rävähtämättä kuulijaan.
"Tarkoitan täyttä totta. Eikö teidän ole parempi tyytyä siihen, minkä
hyvä sydämeni velvoittaa teille antamaan, kuin saattaa meidät molemmat
vaaraan koettamalla anastaa liian paljon?"
"Laupias Jumala, minkälainen roisto olettekaan! Arvelen teidän
rikastuneen varastuksellanne." Isabelin ääni oli alentunut
hämmästyksestä.
"Rikastunutko? Eipä sentään, mutta hyviin varoihin olen joka
tapauksessa päässyt." Cueto hymähti. "Avomielisyyteni saattaa teidät
varmaankin ymmälle. Ehdotukseni taitaa närkästyttää teitä? Mitäpä
siitä, ajattelette sitä vielä paljonkin, jos olette järkevä nainen."
"Oletteko aivan tunnoton?"
"Oh, _señora_! En suinkaan. Don Estevan oli hyväntekijäni, kunnioitan
hänen muistoaan, ja tunnen velvollisuuteni olevan huolehtia, ettei
hänen perheeltään puutu mitään. Sentähden olen huolehtinut teistä ja
annan teille edeskinpäin kohtuullisen toimeentulon. Mutta koska nyt
voimme vihdoinkin iloita välillemme muodostuneesta luottavaisesta
suhteesta, niin älkäämme enää epäilkö toisiamme. Unhottakaamme tämä
ikävä väärinkäsitys ja olkaamme ystäviä kuten ennenkin."
Sanottuaan tämän seisoi Pancho Cueto hetkisen odottaen, mutta kun
vastausta ei kuulunut, kumarsi hän syvään ja poistui huoneesta.
Varkauden tunnustus saattoi ahnaan donna Isabelin aivan suunniltaan ja
tietoisuus, että hän oli avuton ja eli vain Cueton armoilla, masensi
sanomattomasti hänen ylpeyttään.
Hän mietiskeli koko päivän, ja illan tullen hän oli niin hermostunut,
ettei voinut syödäkään. Milloin hän käveli levotonna ja käsiään
väännellen huoneessaan, milloin hän heittäytyi tuskissaan vuoteelleen
ja pureskeli käsiään koettaen keksiä jonkun keinon, millä hän voisi
karkoittaa petollisen päällysmiehen. Mutta lakiin turvautuminen
kauhistutti häntä ja mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä selvemmin hän
ymmärsi olevansa aivan avuton. Oli aivan varmaa, että viranomaiset oli
lahjottu. Siihen he olivat ennenkin olleet tunnetusti taipuvaiset ja
sota oli tehnyt heidät entistä huonommiksi. Turmelus levisi kaikkialle.
Olisi ollut suurin hulluus ilmoittaa, ettei don Estevan ollut jättänyt
mitään kiinnekirjoja. Ei, donna Isabelin täytyi myöntää olevansa
täydellisesti Cueton armoilla.
Illan kuluessa hän sai hurjan päähänpiston. Päällysmies oli jäänyt
taloon yöksi ja hän päätti surmata tämän. Teko näytti ensin sangen
helpolta -- pistoolinlaukaus tahi puukonisku vain, ja kaikki olisi ohi
-- mutta asiaa tarkemmin harkitessa ilmestyi kaikenlaisia vaikeuksia ja
ilmitulon vaarakin alkoi hirvittää. Ei, myrkky oli paljon turvallisempi
keino.
Hän valvoi kauan tehden lopullisen ja yksityiskohtaisen suunnitelman
ja vaipui sitten sopivaa hetkeä odottaessaan keveään horrokseen.
Kokonainen sarja vaihtelevia haavekuvia ilmestyi hänen eteensä ja
menneiden aikojen muistojen paljous oli rajaton; toiset kuvat olivat
todellisia ja toiset merkillisiä unihoureita. Horros syveni sikeäksi
uneksi ja näyt selvenivät vain sitä mukaa kuin donna Isabelin
tietoisuus ympäristöstä hämärtyi.
Aarteen alituinen ajatteleminen oli jo kauan sitten muuttunut
sairaalloisuudeksi, eikä se suonut hänelle unissakaan rauhaa. Nyt hän
näki jälleen unta siitä ja kummallista kyllä oli uni tällä kertaa hyvin
miellyttävä. Sebastian oli hyvin lempeä eikä lainkaan uhkaillut häntä,
kuten aina ennen, ja don Estevan oli yhtä ritarillinen ja kohtelias
kuin muinoin Havannassa. Donna Isabel huomasi pukeutuneensa valkoiseen
morsiuspukuunsa ja olevansa sangen kaunis. Näytti myös siltä kuin hänen
tenhovoimansa olisi selittämättömästi lisääntynyt, sillä don Estevan
oli aivan hänen vallassaan, ja hän saattoi nähdä ihmeteltävän kauas --
uusi ja miellyttävä tunne. Ilma oli täynnä ihanaa, hurmaavaa tuoksua,
kaukaa kuului vesiputousten kohinaa ja hän ymmärsi tuulen kuiskeen.
Se oli suloista ja hämmästyttävää. Estevan ja hän käyskentelivät
ulkona kedoilla ja Estevan kertoi noista nassakoista, jotka olivat
täynnä kultarahoja, lippaista, kulta- ja hopeahelyistä ja helmistä,
jotka olivat suuria kuin luumut. Hänen puhuessaan Isabel tuli vuoroin
kuumaksi ja kylmäksi jännityksestä ja hän aivan hypähteli riemusta.
Hän tunsi, että hänen täytyi tanssia ja juosta ilosta. Hän ei ollut
milloinkaan tuntenut sellaista riemua kuin nyt, kun Estevan vei häntä
kätköpaikalle puhuen hänelle nuorekkaalla kiihkolla.
Sitten hänen koko unimaailmansa sortui äkkiä. Hän heräsi nimeään
huudettaessa, tahi ainakin luuli niin tapahtuneen, mutta vaikka hän
tunsi hätkähtävänsä niin henkisesti kuin ruumiillisestikin, kuten
henkilö, joka äkkiarvaamatta herätetään unestaan, tuntui hänestä
kuitenkin, että hän vielä nukkui, sillä hänen ympärillään oli sumuista
ja pimeää, ilma oli kylmä ja kostea ja märkä ruoho hyväili hänen
polviaan. Hänen mielessään välähti ajatus, että hänen kaunis unensa
oli yksinkertaisesti muuttunut hirvittäväksi painajaiseksi, ja hän
koetti kaikin voimin vapautua siitä, mutta turhaan. Samassa hän tunsi
putoavansa. Putoamisen tunne ei ollut hänelle suinkaan outo -- kaikki
painajaisen ahdistamat tuntevat sen -- mutta siitä huolimatta hänet
valtasi sanomaton kauhu. Hän kuuli huutavansa epätoivoisesti ja käsitti
liian myöhään, että hän oli todellakin valveilla. Kuului kummallista
melua, läiskähdys -- kirkkaat salamat häikäisivät hänen silmänsä -- ja
sitten pimeni kaikki.
* * * * *
Estevan Varona valvoi sinä iltana myöhäiseen kirjoittaen kirjettä,
jonka laatiminen vaati mitä suurinta varovaisuutta. Paperi oli
mahdollisimman ohutta ja kuori, johon kirje suljettiin, oli samaa
lajia. Kun työ oli vihdoin valmis, pisti hän kuoren taskuunsa osoitetta
kirjoittamatta, sammutti kynttilän, hiipi varpaisillaan ovelle, joka
oli hänen ja Rosan huoneen välillä, ja kuunteli henkeään pidättäen.
Ei hiiskaustakaan kuulunut. Varmistuttuaan siitä, että sisar nukkui
sikeästi, hän hiipi eteishalliin. Siellä hän pysähtyi hetkeksi
kuunnellen ensin Pancho Cueton ja sitten äitipuolen ovella. Hän
kuuli selvästi päällysmiehen raskaan hengityksen ja donna Isabelin
järjettömän puhelun -- viimeksimainittu valitti ja huudahteli
taukoamatta, mutta kun se oli aivan tavallista, ei Estevan välittänyt
siitä sen enempää.
Livahtaen ulos hän kiiruhti vanhaan puutarhaan. Kasteesta raskaat
hämähäkin verkot sulkivat tien välkkyen kuutamossa kuin jalokivet,
kukkien tuoksu oli huumaava ja salaperäiset yölinnut liitelivät
äänettömästi puiden ja pensaiden välissä. Hän sivuutti vanhan kaivon
aivan läheltä ja sen musta aukko, jota peittävä puusuojus oli jo
ammoin lahonut ja sortunut, muistutti häntä lupauksesta, jonka hän
oli antanut sisarelleen. Hän oli luvannut kattaa kaivon laudoilla,
sillä semmoisenaan se oli sangen vaarallinen sekä eläimille että
ihmisillekin, jotka eivät tienneet sitä varoa. Hän päätti ryhtyä työhön
heti seuraavana aamuna.
Istahtaen eräälle vanhalle kivipenkille nuori mies sytytti savukkeen ja
valmistautui odottamaan. Hän istui kauan mietteisiinsä vaipuneena ja
oli juuri uneen torkahtamaisillaan, sillä hiljaisuus oli painostava ja
häntä nukutti, kun vihdoin eräs olento hiipi pimennosta hänen luokseen.
Tulija oli repaleinen neekeri, maan köyhemmän väestön tavoin puettu.
"Luulin, ettet tulisikaan, Asensio. Hankin täten kuumeen itselleni,"
sanoi Estevan ärtyisästi.
"Matka on pitkä, don Estevan, ja Evangelina ei päästänyt minua
lähtemään ennen pimeän tuloa. Emme voi olla kyllin varovaiset."
"Mitä uutta?"
Asensio huokaisi helpotuksesta istahtaessaan penkille. "Kuuleehan sitä
paljonkin uutta, mutta on vaikea tietää, mitä uskoa ja mitä ei. Santa
Claran luona tapellaan ja Maceo etenee länttä kohti."
"Minulla on nyt toinen ilmoitus eversti Lopezille", sanoi Estevan
ottaen taskustaan kirjoittamansa osoittamattoman kirjeen.
"Pahuksen Lopez!" murahti neekeri. "Tänään hän on täällä ja huomenna
tuolla eikä häntä milloinkaan mistään löydä, vaikka kuinka etsisi."
"Sinun täytyy löytää hänet ja heti, Asensio. Tässä kirjeessä on niin
tärkeitä uutisia -- niin tärkeitä" -- Estevan naurahti huolettomasti
-- "että jos huomaat vaaran uhkaavan, niin niele kirje mahdollisimman
nopeasti. Sen neuvon annan sinulle."
"Painanpa sen mieleeni", tuumi neekeri, "sillä tehtävä on kylläkin
vaarallinen. Pelkään espanjalaisia sotilaita vähemmän kuin noita
kaikkialla retkeileviä sissijoukkueita, jotka sanovat olevansa
isänmaansa ystäviä, mutta ovat vain roistoja ja ryöväreitä. Ne --"
Asensio vaikeni äkisti. Hän tarttui kumppaninsa käsivarteen ja tuijotti
eteenpäin kumartuen puutarhan aukeaman toisella puolen olevaan synkkään
pimentoon. Puiden alla liikkui jokin. Näkyi jotakin valkoista, joka
näytti kulkevan eteenpäin sinne tänne mutkitellen.
"Mi-mikä tuo on?" änkytti neekeri alkaen vapista kiireestä kantapäähän
ja huohottaen äänekkäästi. Estevanin täytyi kaikin voimin pidellä häntä
kiinni, sillä muutoin hän olisi juossut tiehensä. "_Jesu Cristo_! Se on
vanha don Estevan, teidän isänne. Sanotaan hänen kuljeskelevan täällä
keskiyön hetkellä ja kanniskelevan päätään sylissään."
"Hiljaa!" sai nuori Varona vaivoin kuiskatuksi osoittaen siten
ihmeteltävää rohkeutta. "En usko kummituksiin." Mutta sanoistaan
huolimatta hän oli juuri antamaisillaan Asensiolle esimerkin
pelkurimaisesta paosta, kun salaperäinen olento samassa ilmestyi
pimennosta kirkkaaseen kuutamoon. Häneltä pääsi helpotuksen huokaus.
"Nyt tiedän. Äitipuolenihan se on. Hän kulkee unissaan."
"Unissaanko?" Asensio suhtautui selitykseen hyvin epäilevästi. Hän oli
vielä niin peloissaan, ettei Estevan tohtinut irroittaa otettaan.
"Niin juuri. Hänen silmänsä ovat auki, mutta hän ei näe mitään."
"Tuo ei minua lainkaan miellytä", tunnusti neekeri vapisevalla äänellä.
"Miten saattaa hän kulkea, jos hän kerran nukkuu? Jos hänen silmänsä
ovat auki, niin miten voi hän olla meitä näkemättä? Tehän tiedätte,
että hän vihaa minua ja Evangelinaa."
"Hän ei näe eikä tiedä mitään --" Hetkisen katselivat molemmat
valkopukuista olentoa, mutta sitten Estevan liikahti ja nousi. "Hän
menee liian lähelle kaivoa." Hän syöksähti pari askelta eteenpäin.
"Sanotaan, että unissakävelijät menettävät järkensä, jos heidät
herätetään aivan äkkiarvaamatta, mutta kuitenkin --"
Donna Isabel puheli matalalla ja luonnottomalla kurkkuäänellä, ja
vaikka sanat olivatkin kaikkea merkitystä vailla, vaikutti hänen
koko esiintymisensä salaperäiseltä ja kaamealta keskiyön hiljaisella
hetkellä. Vilunväreet puistattivat Estevania.
Kun unissakävelijä yhä vain läheni kaivon aukkoa, mainitsi Estevan
hiljaa hänen nimensä. "Donna Isabel!" Ja sitten kovemmin: "Donna
Isabel! Herätkää!"
Nainen näytti sekä kuulevan äänen että olevan sitä kuulematta. Hän
käänsi hiukan päätään kuin kuunnellakseen, mutta jatkoi käyntiään.
"Älkää säikähtykö", sanoi Estevan rauhoittavasti, "minähän se olen,
Estevan -- _donna Isabel! Seis! Jumalan tähden, seis_!" Estevan syöksyi
esiin huutaen täyttä kurkkua, sillä kuullessaan nimeään mainittavan
oli donna Isabel kääntynyt suoraan oikealle, liike, joka saattoi hänet
aivan kuilun partaalle.
"Takaisin! Takaisin!" huusi nuorukainen. Mutta hänen varoituksensa
hukkui tuskalliseen ja läpitunkevaan hätähuutoon, johon sisältyi niin
sanoin kuvaamaton kauhu, että linnutkin puissa vaikenivat. Donna
Isabel kompastui polvilleen ja haparoi käsillään ympärilleen koettaen
saada kiinni jostakin, mutta maa ja rappeutunut sementti murtuivat
hänen allaan. Hän luisui eteenpäin ja katosi äkkiä näkyvistä melkein
Estevanin käsien välistä. Kaukaa alhaalta kuului kumea loiskahdus,
kivien putoilemista veteen ja viimeksi vesikuplien synnyttämää heikkoa
poreilemista. Sitten oli kaikki hiljaa. Estevan seisoi paikallaan
kauhun jäykistämänä ja olisi luultavasti horjahtanut aukkoon, ellei
Asensio olisi vetänyt häntä syrjään.
Pancho Cueto, joka nukkui hyvin raskaasti, heräsi viimeiseksi Estevanin
hätähuutoihin. Hän sivalsi vaatteet ylleen ja kiiruhti palvelijoiden
luo, joille Estevan huuteli määräyksiä selittäen, miten donna Isabelin
oli käynyt. Hän vaati lyhtyä ja vahvaa köyttä. Cueto luuli ensin,
että kaikki olivat menettäneet järkensä, kunnes hän vihdoin kuuli,
mikä onnettomuus oli kohdannut hänen emäntäänsä. Toimen miehenä hän
oli heti valmis toimintaan ja kun hän ja Estevan saapuivat juosten
onnettomuuspaikalle, olivat sekä lyhty että köysi heti käsillä.
Ennenkuin Estevan oli ehtinyt kiinnittää köyden ympärilleen, oli useita
auttavaisia käsiä tarjolla laskemaan hänet kuilun syvyyteen.
Neekerien käytös ilmaisi selvästi, minkälainen suhde oli vallinnut
heidän ja donna Isabelin välillä. Onnettomuustapauksesta keskusteltiin
sangen kiihkeästi, mutta enemmän uteliaasti kuin osaaottavasti, ja
Pancho Cueton maatessa pitkällään kaivon reunalla antaen neuvoja
köyttä piteleville miehille, puhelivat neekerit koko ajan kuiskaten ja
näyttivät suhtautuvan tapaukseen huonosti salatulla iloisuudella.
Tehtävä, jonka Estevan oli ottanut omalle osalleen, ei ollut suinkaan
helppo, sillä kaivo oli ollut jo kauan käyttämätönnä, seinät olivat
paksun liman peitossa ja vesi oli pilaantunutta ja mustaa. Hän oli
aivan pyörtymäisillään, kun hän vihdoin kiipesi ylös jättäen neekerien
tehtäväksi hinata ilmoille vettä valuvan ja raskaan taakan, jonka hän
oli tavannut kaivon pohjalla.
Vanhan Sebastianin kirous oli toteutunut. Donna Isabelin oli käynyt
niinkuin hän oli ennustanut päivänä, jolloin hän riippui kahleissaan
veriin piestynä ja kärpästen kiduttamana. Aarre, jonka tähden donna
Isabel oli punonut niin monet juonet, oli vihdoin koitunut hänen
kuolemakseen. Petollisen virvatulen lailla se oli viekoitellut
hänet kuolemaan, ja oli kuin kohtalon julminta ivaa, että hänen oli
viimeisellä hetkellään suotu löytää se. Eläessään hän oli sitä turhaan
etsinyt, kuollessaan hän melkein syleili sitä.
Pahimman hämmingin asetuttua ja sananviejän lähdettyä kaupunkiin,
tiedusteli Cueto Estevanilta tarkemmin tapahtumaa.
"Järkyttävä ja omituinen tapaus", sanoi hän. "Mikään ei olisi voinut
minua enemmän hämmästyttää."
"Aivan niin! Ja kaikki vain tuon onnettoman unissakävelyn tähden.
Vapisen vieläkin kauhusta."
"Nukkuiko hän? Oletteko varma siitä?"
"Olenhan jo kertonut teille tapauksen." Estevanin kärsivällisyys alkoi
loppua.
"Mutta sanotaan, että unissakävelijät aina varjeltuvat onnettomuuksiin
joutumasta. Jokin kuudes aisti johtaa heitä -- varoittaa heitä
vaaroista ja syvänteisiin ja kuiluihin putoamasta. Minä -- minä en voi
ymmärtää --"
"Kaivo on vaarallinen kenelle hyvänsä. Ensin en huomannutkaan, miten
lähellä hän oli aukkoa, ja kun huusin hänelle, näytti hän vain
kiiruhtavan kulkuaan." Nuorukainen värisi, sillä tapaus oli vielä aivan
elävästi hänen mielessään.
"Sanokaas, miten satuitte olemaan täällä siihen aikaan?"
Estevan huomasi Cueton ilkeän kasvojenilmeen ja hätkähti. "Se -- se on
minun asiani. Ettehän suinkaan luule --"
"Olkaa huoleti! Voitte luottaa minuun." Päällysmies nyökytteli
hymyillen päätään.
"Minulla sattui olemaan tänne hiukan asiaa", selitti nuorukainen
jäykästi.
"Aivan niin! Ja tuo asioiminen kannatti kyllä!" Cueto nauroi. "Eihän
minun tarvitse sanoa teille, ettei donna Isabelin kuolema sureta
ketään. Onhan aivan selvää --"
"Vaiti!" Estevan vuoroittain kalpeni ja punehtui. "Hävyttömyytenne
menee jo liian pitkälle."
"No, no, olkaamme järkevät, poikaseni. Ymmärrän sinut täydellisesti.
Mutta poliisiupseeri saapuu millä hetkellä hyvänsä ja tahtoo varmasti
tietää, miten satuit olemaan läsnä, kun äitipuolesi putosi tuohon
satimeen. Niin että olepas varuillasi! Mitä hyödytti hälyyttää väki nyt
liikkeelle? Olisithan voinut odottaa huomiseen. Mutta keskiyöllä ja
aivan yksin! Hänestä tämä tuntuu varmaankin sangen kummalliselta. Entä
jos hän saa kuulla, että olit eilen viimeksi riidellyt raha-asioista
donna Isabelin kanssa?"
Nuori Varona tyyntyi pian. Hän tarkasteli nyt kiusanhenkeään kulmat
rypyssä, ja kun Cueto oli lopettanut, virkkoi hän rauhallisesti:
"Donna Isabel ja minä riitelimme usein rahoista, niin ettei siinä
ole mitään omituista. Tahtoisitte saada minut myöntämään hautoneeni
joitakin mustia suunnitelmia voidaksemme tulla siten paremmiksi
ystäviksi, eikö niin? Mutta nyt sattuikin niin onnellisesti, etten
ollutkaan yksin, eräs toinen henkilö näki myöskin tuon nais-raukan
kuoleman ja voi todistaa jokaisen sanani. Ei Panchoseni, lennätte
välistä liian korkealle. Ja" -- Estevan oli äkkipikainen ja oli jo
vuosikausia tuntenut voittamatonta inhoa tilanhoitajaa kohtaan --
"painakaa visusti mieleenne, että olen nyt isäntä täällä ja teidän
päällikkönne. Teette viisaammin, kun huolehditte omista asioistanne
ettekä minun. Ymmärrättekö? Olen jo kauan epäillyt, että puuhianne
olisi pidettävä tarkoin silmällä, ja minä aionkin toimittaa täällä
hetimiten perinpohjaisen tarkastuksen. Tiedätte kyllä, että osaan
käytellä numeroita." Ja kääntäen päällysmiehelle selkänsä nuorukainen
poistui ylpein askelin.
Oikeastaan ei Cueto epäillytkään pojan viattomuutta, vaikka donna
Isabelin kuoleman yhteydessä olleet asianhaarat olivat kyllä sellaiset,
että kuka hyvänsä saattoi ajatella samoin, mutta pojan uhkausten
johdosta hän katsoi olevan viisainta koettaa jotenkin turvata selkänsä
kaiken varalta. Siinä mielessä hän palasi aamuhämärissä vanhaan
puutarhaan toivoen paikkaa tutkimalla keksivänsä jonkun keinon, ja
hänen toiveensa toteutuivatkin odottamattoman hyvin.
Istuessaan eräällä vanhalla kivipenkillä muistutellen mieleensä
onnettomuustapausta Estevanin kertomuksen mukaan, näki hän maassa
kirjekuoren. Se oli sinetöity, mutta ilman osoitetta. Cueto avasi sen
vitkalleen ja alkoi lukea, mutta hätkähti samassa kovasti ja katsahti
hätäisesti ympärilleen. Ketään ei näkynyt. Hän luki kirjeen loppuun
saakka pirullisen hymyn levitessä hänen kasvoilleen. Estevania hänen ei
tarvinnut enää pelätä. Tuo nuori huimapää päinvastoin melkein säälitti
häntä, sillä kädessään olevalla kirjeellä hän ei voisi ainoastaan
raivata poikaa iäksi tieltään, vaan saisi ilman muuta Varonan koko
omaisuudenkin omakseen. Sallimus oli hänelle todellakin suosiollinen.
Vuosien kärsivällinen vehkeily oli nyt palkittu.
Eräänä iltana noin viikkoa myöhemmin tuli don Mario de Castaño
huohottaen kartanoon ja vaati saada heti tavata Rosaa, joka ilmestyi,
ennenkuin vieras oli ehtinyt kuivata ponnistuksen aiheuttaman hien
kasvoiltaan. Don Mario sanoi kursailematta, mikä ei ollut lainkaan
hänen tapaistaan.
"Rosa kultaseni, teidät ja Estevan on saatu ilmi! Olin aamiaisella
kaupunginpäällikön luona ja kuulin kaikki. Ystävyytemme tähden hän
lupasi antaa teille tunnin ajan ehtiäksenne pakoon."
"Mitä tarkoitatte, don Mario?" kysyi tyttö.
"Älkää turhia teeskennelkö!" huudahti vieras kärsimättömästi.
"Näettehän, että voitte luottaa minuun. Jumalani, miten hulluja ja
huimapäisiä nuoret ihmiset ovatkaan! Ettekö voineet antaa vanhempien
ja kokeneempien huolehtia tuosta kapinoimisesta? Vai oliko vehkeily
mielestänne ehkä aivan viatonta, jotakin huvittavaa --"
"Don Mario!" keskeytti Rosa. "En tiedä, mistä puhutte."
"Vai ette tiedä!" Don Marion posket kävivät entistä punaisemmiksi.
"Käskekää Estevan heti tänne. Emme saa hukata hetkeäkään." Kun
nuorukainen saapui, puuskahti don Mario hänelle soimaavasti: "Hyvä
herra, olettepa keittänyt itsellenne kauniin sopan. Tulin varoittamaan
teitä, mutta Rosa ei ole tietävinään mistään mitään. Ehkä teille on
mielenkiintoista kuulla, että eversti Fernandez on antanut määräyksen
vangita teidät ja sisarenne kapinallisten asiamiehinä."
"Mitä?" Estevan peräytyi. Rosa kalpeni valkeaksi kuin lilja ja saattoi
tuskin hengittää. "Ensi yön saatte molemmat viettää San Severinossa",
ilmoitti pyylevä vieras julmasti. "Tiedätte, mitä se merkitsee.
Linnoitukseen viedyt kubalaiset palaavat harvoin. Olettehan huomanneet,
että muurien juurella parveilee aina joukko suuria haikaloja?
Tiedättekö, minkätähden? Minäpä sanon sen teille. Kapinallisten
auttajien ruumiit ovat syötti, joka houkuttelee noiden teidän
kaltaisten hullujen, jotka sanovat itseään isänmaanystäviksi."
Rosa huudahti kauhusta.
"Eversti Fernandez", jatkoi don Mario mahtipontisesti, "on ystäväni ja
salli minun tulla varoittamaan teitä, sillä hän tietää, että olen Rosan
kosija. Huolimatta velvollisuudestaan ja todistuksista --"
"Todistuksista? Mitä tarkoitatte?" kysyi Estevan lujasti.
"No, esimerkiksi tuota Lopezille osoitettua kirjettä, jossa häntä
varoitetaan joutumasta Santa Claran luona viritettyyn ansaan ja
jossa hänelle annetaan tietoja Sabanillan luo kootuista hallituksen
joukoista. Älkää koettakokaan kieltää! Luin kirjeen omin silmin. Teitä
ei voi kukaan pelastaa."
Sanoja seurasi painostava hiljaisuus. Don Marion hengästynyt läähätys
kuului entistä äänekkäämmin ja hänen kasvoiltaan juoksi hiki kuin
räystäältä sadevesi. Vihdoin lausui Rosa hiljaa: "Varoitinhan sinua,
Estevan."
Estevan oli ymmällään, mutta näki selvästi, ettei hän ollut lainkaan
peloissaan. "En ole vielä heidän kynsissään", nauroi hän.
"Sanoitte, että minut aiotaan myöskin vangita?" Rosa katsoi vieraaseen
tuskaisesti.
"Aivan oikein!"
"Mutta miksi?"
"Niin, miksi? Kuka häntä syyttää ja mistä?" kysyi Estevan närkästyneestä
"Sen olen myöskin saanut tietää. Ei kukaan muu kuin Pancho Cueto."
"Cueto!"
"Hän juuri. Hän on ilmiantanut teidät molemmat ja kirje on luullakseni
vain pieni näyte hänen tiedoistaan. Hänen muita todistuksiaan en tosin
tiedä, mutta voitte olla varmat, ettei hallitus vaadikaan nykyään
kovin päteviä todistuksia, epäluulokin ja riittää. Ymmärrätte siis,
miksi olen täällä. Minulla on vaikutusvaltaa, voin pelastaa Rosan,
mutta pelkään, etten voi tehdä mitään teidän hyväksenne, Estevan.
Teidän täytyy selvitä tästä omin neuvoin. Mitä tuumitte? Tuhlaamme vain
kallista aikaa seisoessamme tässä suu auki."
Kun Estevan näki, miten kalpeaksi hänen sisarensa oli käynyt, kietoi
hän kätensä tämän ympärille ja sanoi lempeästi: "Olen suuresti
pahoillani, rakkaani. Kaikki on minun syyni." Ja kauppiaalle: "Teitte
hyvin kun tulitte varoittamaan meitä."
Don Mario vilvoitteli nenäliinaa huiskuttaen. "Minua ilahduttaa, että
annatte arvoa ponnistuksilleni. Uskolliset ystävät ovat korvaamattomat!
Menen Rosan kanssa naimisiin ennenkuin tunti on kulunut ja olenpa
melkein varma, että nimeni kykenee suojelemaan --"
Rosa kääntyi kosijaansa päin ja niiasi syvään. "En ansaitse niin suurta
kunniaa", sanoi hän. "Näettekös, minä -- minä en rakasta teitä, don
Mario."
"Rakasta!" huudahti vieras. "Jumala siunatkoon, eihän rakkaus tähän
kuulu. Estevanilla on vain kymmenen minuuttia aikaa kiirehtiäkseen
pakoon ja kaikki omaisuutenne takavarikoidaan. Olisihan parempi
laittautua valmiiksi ja lähteä heti mukaani."
Mutta Rosa vain pudisti päätään.
"Mitä? Mikä teitä riivaa? Mitä sitten aiotte tehdä?"
"Seuraan Estevania", sanoi tyttö.
Nuo pari sanaa näyttivät tyrmistyttävän de Castañon. Hän istahti
raskaasti lähimpään nojatuoliin ja tuijotti ihmeissään tyttöön märkä
nenäliina kädessään. Silmät olivat pyöreät ja ulkonevat ja hiki vuosi
ohimoilta virtanaan; hän oli kuin jokin vastikään vedestä noussut
merihirviö, jonka auringonvalo on hetkeksi sokaissut.
"Te -- te olette mieletön", änkytti hän vihdoin. "Selittäkää hänelle,
Estevan, mitä tuommoinen pako oikein merkitsee."
Mutta siihen ei Estevan kyennyt, sillä hänellä ei ollut itselläänkään
hämärintä aavistustakaan siitä, mikä häntä odotti. Hänelle oli vain
kerrottu, että vuoristo oli täynnä isänmaanystäviä, ja muusta hän ei
välittänytkään. Hän oli nuori ja kuumaverinen ja vihasi espanjalaisia
ja Pancho Cuetoa luontonsa koko hillittömyydellä. Hän oli valmis
uhraamaan intomielin nuoren elämänsä vapaan Kuban puolesta. Sentähden
hän sanoikin: "Rosa tehköön, niinkuin hän itse tahtoo. Jos meidän
täytyy lähteä maanpakoon, niin kärsimme yhdessä. Palaamme pian."
"Sinä hullu!" riehahti don Mario. "Silloin on parempi, että heität
hänet heti San Severinon haikaloille. Kaupunkien ulkopuolella ovat
naiset kaikkea lain turvaa vailla. Saarellamme vallitsee täydellinen
laittomuus. Nuo isänmaanystävät, joista puhut, ovat vain neekereitä,
mulatteja -- sanalla sanoen Kuban kaikkein alhaisinta ja laiskinta
väestöä."
"Oi, kuulkaa, don Mario", rukoili tyttö. "En voi mennä kanssanne
naimisiin -- rakastan toista."
"Vai niin."
"Rakastan toista. Olen O'Reillyn, tuon amerikkalaisen kihlattu -- ja
kun hän palaa, menemme naimisiin."
De Castaño nousi vaivalloisesti tuolistaan ja meni ovelle. Hän oli
punainen raivosta ja pettymyksestä. Kynnykselle päästyään hän sähähti:
"Hyvä on. Menkää! Olen tehnyt voitavani. Olisin mielelläni auttanut
teitä tuota Cueto-roistoa vastaan, mutta nyt saa hän periä kaiken
omaisuutenne. Nyt ovat todellakin roistot ja ryövärit vallalla! Minä
-- minä --" Kykenemättä enää sanomaan mitään don Mario syöksyi ulos
höpisten itsekseen.
Tunnin kuluttua olivat kaksoiset matkalla Yumurin halki Asension ja
Evangelinan kotia kohti, sillä se oli heidän ainoa turvapaikkansa.
Oli hyvä, että he olivat kiiruhtaneet, sillä samassa kun he pääsivät
laaksoon, ratsasti joukko sotilaita Matanzasta rinnettä ylös Pancho
Cueton johdolla.