Ikä ja ylellinen elämä olivat vaikuttaneet, että sokerikauppias
don Mario de Castañon paino oli arveluttavasti lisääntynyt. Hän
oli todellakin niin lihava, että hän käveli kuin pingviini, ja kun
hän ratsasti, olivat hevoset nääntyä. Tuo kunnon kauppias ei ollut
mieleltään keveämpi kuin ruumiiltaankaan, sillä hän oli sekä rikas että
vakava, ja kun rikas ja lihava mies ottaa rikkautensa ja lihavuutensa
mitä vakavimmalta kannalta, on tulos aina sangen vaikuttava.
Luonteeltaan oli don Mario käytännöllinen ja arkipäiväinen ja hän
kehuikin, etteivät hänen harrastuksensa olleet milloinkaan kohdistuneet
muihin kuin liikeasioihin. Mutta nyt oli hän suuresta vatsastaan,
paksusta niskastaan, helteestä ja hengenahdistuksesta huolimatta aivan
hurmiotilassa. Don Mario oli rakastunut ja uskoi hellien tunteidensa
saavuttaneen myös vastakaikua. Hänen palvontansa esine oli pieni Rosa
Varona, hänen entisen ystävänsä tytär, ja ajatellessaankin tyttöä
hän jo lämpeni -- ainakin hän uskoi niin, vaikka tuo lämpö saattoi
yhtä hyvin johtua kesän helteestä, joka rasitti häntä kovin. Hänen
sydämensä aivan pompahteli riemusta, mikä oli sangen vaarallista hänen
kaltaiselleen sydäntautiin taipuvaiselle henkilölle. Hän oli tavannut
Rosan vain pari kertaa tämän kotiuduttua koulusta Pohjois-Amerikasta,
mutta se oli ollut kylliksi; hän oli heti päättänyt naida tytön, mikä
oli tälle suuri kunnia.
Don Marion kaltaisen mahtavan henkilön päätös oli ratkaiseva muillekin,
ja koska hän tiesi donna Isabelin, Rosan äitipuolen, elävän tunnetusti
niukoissa oloissa puolisonsa kuoltua, ei hänen mieleensäkään johtunut,
ettei hänen kosintansa onnistuisi. Ja nyt hän oli matkalla vartavasten
sopimaan asiasta donna Isabelin kanssa.
Hiki valui virtana jokaisesta huokosesta ja ratsun selkä taipui
aivan kaareksi hänen painonsa alla, mutta siitä huolimatta hän tunsi
ruumiissaan nuoruuden notkeutta ja mielessään poikamaista hilpeyttä.
Hän oli mielestään kuin uljas prinssi, joka ratsastaa noutamaan
lemmittyään tämän vaatimattomasta majasta.
Hänen tulonsa oli donna Isabelille täydellinen yllätys ja
kiiruhtaessaan vierasta vastaan jaksoi hän tuskin hillitä
uteliaisuuttansa, sillä don Mario ei juuri rasittanut itseään
vieraskäynneillä. Kun ensimmäiset muodolliset tervehdykset oli
vaihdettu, katseli vieras ympärilleen arkihuoneessa ja huomautti
huoaten:
"Näen paljon muutoksia."
"Epäilemättä", myönsi leski. "Ajat ovat olleet kovat Estevan-raukan
kuoltua."
"Se oli kamala tapaus, Värisen vieläkin, kun muistelen sitä", sanoi don
Mario. "Olin edellisenä yönä täällä hänen luonaan ja muistan hyvin,
kun hän pani peliin neekeritytön, sen Evangelinan, joka aiheutti
koko murhenäytelmän. Niin, niin! Kuka olisi voinut uskoa, että tytön
kohtalo teki hänen isänsä, tuon vanhan orjan, mielipuoleksi? Todellakin
järkyttävä tapaus, joka ei mene milloinkaan mielestäni."
"Niin. Mutta mitä ajattelette siitä, kun Estevanin kaltainen rikas mies
jättää perheensä puutteeseen? Miten hän saattoikin kuolla ilmaisematta,
mihin hän oli aarteensa kätkenyt?"
Donna Isabel tunsi ilmeisesti kärsineensä veristä vääryyttä ja puhui
kuin hänen puolisonsa olisi surmauttanut itsensä vain hänen uhallaan.
Don Castaño pudisti pyöreätä päätään ja sanoi hiukan kärsimättömästi:
"Tuo aarre kummittelee yhä mielessänne? Parahin Señora, Varona ei
jättänyt muuta aarretta kuin kauniit lapsensa ja teidät." Hän katui
heti sanojaan, sillä hän muisti, että aarretarina oli donna Isabelin
arin kohta.
"Minä tiedän, että se on olemassa", vastasi leski närkästyneemmin
kuin olisi ollut tarpeellistakaan. "Mihin joutuivat Estevanin kaikki
rahat, ellei hän kätkenyt niitä? Minulle hän ei antanut milloinkaan
mitään, sillä hän oli saituri. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin hänen
ansainneen suunnattomasti orja- ja sokerikaupoillaan, ja onhan aivan
yleisesti tunnettua, että hän kätki joka peson vihollisiansa peläten.
Mutta mihin? Mihin? Siitäpä onkin kysymys."
"Jos kenenkään, niin teidän pitäisi tietää se", huomautti kauppias.
"Olettehan vuosikausia etsinyt sitä. Jumalani! Estevan oli tuskin
haudattu kun aloititte. Kerrottiin, että aioitte jaoittaa maahan koko
talon."
"Kaikesta huolimatta en ole löytänyt mitään. Ympäristössäkin olen
toimittanut kaivauksia."
"Enkö ole sitä sanonut? Ei, _señora_, kaikkea muuta voi kätkeä, mutta
ei rahaa. Kukaan ei voi piilottaa sitä niin, ettei toinen löytäisi."
Jo tämän lyhyen keskustelun aikana olivat donna Isabelin piirteet
kovettuneet ja hänen kasvoilleen oli ilmestynyt ahne ilme. Hänen
silmänsä kiiluivat ja hänen pitkäaikainen vakaumuksensa aarteen
olemassaolosta oli lujempi kuin konsanaan.
"En pyydä ketään uskomaan tarinaa", sanoi hän happamesti. "Ja se on
kuitenkin tosi. Sebastian kertoi minulle kaikki. Kätkössä on kulta-
ja hopearahoja nassakkoihin ja lippaisiin ladottuina, jalokiviä,
koristeita ja Caribbeanin helmiä, suuria kuin luumut."
"Luonnollisesti, luonnollisesti! Asiasta en tahdo suinkaan väitellä",
myönteli don Mario heilauttaen lihavaa kättään. "Mutta, donna Isabel --"
"Niinkuin aarteen menettäminen ei olisi jo kylliksi", jatkoi leski
kiihtyneesti, "vaan aikoopa hallitus vielä vapauttaa kaikki orjammekin.
Vähemmästäkin voi raivostua, etenkin kun sokerinviljelys ei kannata
enää. Istutukseni --"
"Eikö kannata? Mitä sanottekaan?" ihmetteli vieras.
"Oh, teidän laitanne on vallan toisin. Kaikki, mihin koskette, muuttuu
kullaksi. Mutta te ette olekaan minkään tilanhoitajan armoilla."
"Aivan oikein. Hoidan itse asiani. Elleivät satonne ole tuottavat,
pettää Pancho Cueto teitä. Siihen hän kyllä kykenee. Ajakaa hänet
tiehensä. Mutta en tullut tänne keskustelemaan Estevanin kätketystä
aarteesta, enkä hänen viljelyksistään ja Pancho Cuetosta, vaan tulin
puhumaan tytärpuolestanne Rosasta."
"Niinkö?" Donna Isabel loi vieraaseensa nopean katseen.
"Tunnen häntä kohtaan suurta mielenkiintoa. Hän on kauniimpi kuin
taivaan tähdet." Don Mario muljautti silmänsä korkeata kattoa
kohti, joka oli maalattu vaaleansiniseksi. "Niin, hän on todellakin
miellyttävä", ja maiskauttaen turpeita huuliaan hän näpsäytti
peukalollaan ja etusormellaan lentosuukon ilmaan.
Donna Isabel oli aina kiihkeästi vihannut tyttöä ja sentähden hän ei
voinut heti käsittää vieraansa innostusta.
"Hän on nyt kahdeksantoista", jatkoi lihava kosija hurmaantuneesti, "ja
niin kauttaaltaan viehättävä -- mutta miksi tuhlata aikaa kauniisiin
puheisiin? Olen päättänyt naida hänet."
Don Castaño otti taskustaan vahvasti tuoksuavan silkkinenäliinan ja
kuivasi otsaansa ja huuliaan. Hän hikoili aina kun hän teki jonkun
poikkeuksen tavallisesta päiväjärjestyksestään.
"Rosa tekee, mitä hän itse tahtoo", lausui donna Isabel viivytellen.
"Tietysti, tietysti", puuttui don Mario puheeseen, "niinhän me jokainen
teemme, mutta puhukaamme nyt peittelemättä. Tunnette minut ja tiedätte
siis, että olen sangen huomattu henkilö. Olen kyllin rikas hankkiakseni
itselleni kaikki mitä haluan ja minä maksan hyvin. Tehän ymmärrätte?
Olette Rosan holhooja ja voitte taivuttaa hänet mielenne mukaan."
"Kunpa niin olisikin!" huudahti donna Isabel, "mutta Estevan ja Rosa
eivät välitä minusta vähääkään. Ja mikä sisu heillä on -- aivan kuin
isällään! He eivät ole milloinkaan pitäneet minusta ja koettavat
kaikin mahdollisin keinoin katkeroittaa elämäni. Kuten tiedätte he
olivat isänsä ainoat perilliset ja hänen kuolemastaan, köyhyydestämme
ja kaikista vastoinkäymisistämme he syyttävät vain minua. Olemme kuin
kissat ja koirat."
Don Mario rummutti paksuilla sormillaan kärsimättömästi tuolin
käsinojaan.
"Anteeksi, _señora_!" huudahti hän, "mutta en välitä hituistakaan
kotioloistanne; ne eivät minua liikuta, ja mielipiteenne Rosaan nähden
vain kiihoittavat minua, sillä minä inhoan uneliaita naisia. Sanokaas
minulle nyt, onko hänellä -- onko hänellä mitään lemmensuhteita?"
"E-ei, ellei oteta lukuun tuota joutavanpäiväistä hakkailua hänen ja
Juan O'Reillyn, tuon nuoren amerikkalaisen välillä." Donna Isabel
lausui espanjalaisten tavoin "O'Rail-ye."
"Juan O'Reilly! O'Reilly? Jaha, nyt tiedän. Mutta mitäpä hän voisi
tarjota? Hänhän on vain vaatimaton kauppa-asiamies."
"Asia on kuten olen teille sanonut, mutta suhde ei ole vielä kehittynyt
sen pidemmälle."
"No, hyvä!" Don Mario nousi lähteäkseen, sillä häntä janotti kovin
ratsastuksen jälkeen. "Avustuksen korvauksen saatte itse määrätä ja
minä maksan summan päivänä, jolloin minut ja Rosa vihitään. Olkaa nyt
niin ystävällinen ja ilmoittakaa hänelle aikeeni ja sanokaa, että tulen
pian häntä tervehtimään."
* * * * *
Oli aivan totta, ettei Johnnie O'Reilly voinut ylvästellä maallisen
tavaran paljoudella, ja juuri sentähden hän oli ottanutkin Kubassa
tarjotun toimen vastaan, sillä siellä olivat hänen mielestään
menestyksen mahdollisuudet paljon suuremmat kuin liikkeen New Yorkin
konttorissa. Tullessaan Kubaan oli hän valmistautunut elämään
maanpakolaisen yksinäistä elämää, jos nyt kukaan O'Reilly saattoi olla
missään yksinään, ja lyhyen ajan hän oli ollut kylläkin alakuloinen ja
masentunut.
Mutta O'Reillyt ovat olleet ylimuistoisista ajoista maailmanrannan
kiertäjiä, ja Johnnie O'Reilly ei ollut suinkaan mikään poikkeus. He
olivat synnynnäisiä seikkailijoita ja vieraiden, kaukaisten maiden
näkeminen oli heille yhtä välttämätöntä kuin ruoka ja juoma. He olivat
rohkeata ja kunnollista väkeä, rehtiä joukkoa, jolla oli ydintä luissa
ja malttia mielessä. Ehkä he olivat hieman liian huimapäisiäkin ja
samalla myös liian hyväsydämisiä, mutta ystäviä he saivat, minne he
vain tulivat. Espanja, Ranska ja molemmat Amerikat ovat toivottaneet
O'Reillyt tervetulleiksi ja Kubankin aikakirjoihin on tuo nimi
lähtemättömästi kirjoitettu. Ja niin tapahtui, ettei Johnniemme ollut
kubalaisten mielestä mikään muukalainen, vaikka hän tunsikin olevansa
ensimmältä sangen yksinäinen tuossa vieraassa maassa.
Vilkkaat silmät puhuvat kaikkia kieliä ja laulava sydän saa aina
kuulijoita. Ennenkuin tuo nuori irlantilais-amerikkalainen oli tuskin
oppinut tavallisimmat espanjalaiset sanat ja lausetavat, oli hän jo
tutustunut muutamiin Matanzan mitä erilaisimpiin asukkaisiin. Hän
saattoi heidät ymmälle, sillä he eivät voineet käsittää, miksi hän oli
aina niin pulppuavan iloinen, mutta he tahtoivat saada salaisuuden
selville ja siten heistä tuli ystäviä. Heidän tyttärilleen oli asia
selvempi ja moni ylhäinen _señorita_ tunsi varmasti ymmärtävänsä
tuon rotevan ja vaalean muukalaisen, jos tämä olisi suonut heille
vähäisimmänkin kokeilun mahdollisuuden. Ja Johnnielle kävi samoin
kuin toisillekin O'Reillyille oli muissa maissa käynyt, ettei hänen
maanpakolaisuutensa ollutkaan mikään maanpakolaisuus. Hän suhtautui
ympäristöönsä hyvin välinpitämättömästi, mutta kun Rosa Varona
tuli kotiin, katosi hänen mielenrauhansa kokonaan. Kaikki hänen
mielipiteensä ja toiveensakin muuttuivat.
Hän huomasi esimerkiksi, ettei Matanza ollut millään muotoa sellainen
syrjäinen maailman kolkka, jona hän oli sitä ensin pitänyt. Kohdattuaan
Rosan kerran sattumalta, kaksi kertaa tarkoituksella ja kolmesti
keskinäisen sopimuksen perusteella hänelle oli selvinnyt, että se oli
Kuban tärkein kaupunki, ellei suorastaan keskipiste, jonka ympäri
koko maailma kieppui. Ainakin se oli maailman viehättävin kaupunki,
koska siellä oli kaikki mitä ihmisen onneen saattoi kuulua. Mutta
heräämisensä hurmasta huolimatta ei O'Reilly ollut oikein tyytyväinen
itseensä, sillä asian laita oli siten, että kotona oli eräs toinen
tyttö, jolle hän oli yksinäisyytensä ensimmäisinä vuosina kirjoitellut
vapaammin ja ahkerammin kuin mihin hänen kaltaisellaan miehellä olisi
ollut oikeus.
O'Reillyllä ei ollut mitään kirjallisia taipumuksia ja siitä huolimatta
tuntui hänestä, kun hän muisteli kirjeitään, kuin hänen kynänsä olisi
ollut taikakeinoin teroitettu ja kuutamossa loihdittu, sillä tyttö oli
ilmaissut kiihkeän halunsa saada auttaa häntä hänen taloudellisten
pulmainsa ratkaisussa ja odotti vain hetkeä, jolloin hän saisi siihen
laillisen oikeuden. Hänen isänsä ja O'Reilly olivat liikekumppanit ja
tämän seikan huomioonottaen selvennee, että Rosa Varonan kotiintulo
saattoi asiat kaikinpuolin ja mitä vakavimmin sekaisin.
O'Reilly ratsasti mietteisiinsä vaipuneena La Cumbren rinnettä ylös
Varonan kartanoa kohti saman päivän iltana, jolloin don Mario oli
käynyt siellä vierailulla. Menemättä suoraan taloon, kuten kauppias
oli tehnyt, O'Reilly poikkesi tieltä ja sidottuaan hevosensa tiheään
guava-pensaikkoon hän jatkoi matkaansa jalkaisin. Hän ei pitänyt donna
Isabelista eikä donna Isabel pitänyt hänestä. Ja tänään hänellä oli
erikoinen syy karttaa tätä.
Varonan alueen rajalla hän pysähtyi hetkeksi ihailemaan näköalaa.
Toisella puolen oli ihana Yumuri ja toisella kaupunki satamineen,
eikä kukaan kaupunkilainen noussut milloinkaan kukkulalle ihailematta
laaksoa, joka uinui kätkössään harjanteiden välissä. Sen näkeminen
tuotti aina mieluisen yllätyksen, sillä katselija hämmästyi joka
kerta nähdessään sen paikoillaan. Olemmehan tavallisesti tottuneet
ajattelemaan, ettei täydellinen kauneus voi olla pysyväinen, mutta
Yumuri ei muutu milloinkaan, ja siinäpä onkin sen suurin ja merkillisin
ihme.
Metsistyneiden viljelysten halki, jotka olivat olleet muinoin hyvin
hoidetut, O'Reilly suuntasi kulkunsa vanhaa rappeutunutta puutarhaa
kohti, joka oli vieläkin viehättävän kaunis. Perille saavuttuaan hän
istahti kivelle odottamaan Rosaa. Paikka oli vanha kivilouhimo, jonka
seinämät olivat rehevän kasvullisuuden peitossa, ja tuuheat palmu-,
oranssi- ja tamarindi-puut estivät muinaisen kaivannon näkymästä.
Aukeaman keskellä oli vanha kaivo, jonka katos oli hajonnut vanhuuttaan.
Kun Rosa vihdoin ilmestyi, ei O'Reilly voinut olla sanomatta, vaikkakin
hieman soperrellen, että hän oli epäilemättä Varonan kartanon
suloisin kukkanen, ja koska tämä hieman kulunut kohteliaisuus oli
rohkein tunnustus, mitä hän oli milloinkaan tohtinut tytölle lausua,
katsahti tämä puhujaan kauniisti punastuen ja hymyili mielihyvästä ja
hämmästyksestä.
"Mutta voitte olla varma, etten ole lainkaan suloisella päällä", sanoi
Rosa vakavasti. "Olen juuri nyt hirveän vihainen."
"Minkätähden?"
"Isabel -- äitipuoleni -- on aivan mahdoton."
"Ohoh! Oletteko taas riidelleet? Lienee maailman helpoin asia joutua
riitaan hänen kanssaan. Hän on ehkä ainoa henkilö koko Matanzan
piirikunnassa, joka ei näe minussa mitään hyvää. Oikein pelkään puhua
hänen kanssaan, sillä jokainen tapaamisemme vain lujittaa hänen
vakaumustaan, että olen todellakin täysin inhoittava."
Rosa nauroi näyttäen kauniit, säännölliset hampaansa ja O'Reilly
ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt kauniimpia ja valkoisempia
hampaita.
"Hänen kanssaan on hyvin vaikea tulla toimeen", sanoi Rosa. "Jospa hän
vain aavistaisi, että tapaan teidät niin usein, niin --" Hän nosti
kätensä korkealle ja loi toivottoman katseen taivaalla ajelehtiviin
pilviin. "Juuri sentähden tämä onkin luullakseni niin hauskaa --
ärsyttelen häntä, milloin vain voin."
"Kas niin!" O'Reilly nyökäytti päätään rypistäen kulmiaan. "Miksi ette
ole siinä tapauksessa tahtonut nähdä minua useammin? Olisimme voineet
tehdä hänen elämänsä kerta kaikkiaan aivan sietämättömäksi."
"Hölmö! Eihän hän tiedä tästä mitään." Ja teeskennellysti huoaten Rosa
lisäsi: "Sehän se juuri turmeleekin koko huvin. Ja ellei menettelyni
lopultakaan harmita häntä, niin luulen, etten salli teidän tullakaan
enää."
Tuumittuaan hetken O'Reilly päätti olla myöntyvinään.
"Olette aivan oikeassa", sanoi hän, "sillä mitäpä semmoinen kosto
hyödyttää, olipa se kuinka hirveä hyvänsä, josta vihollisenne ei
tiedä eikä ehkä välitäkään. Mutta koska kerran olette päättänyt pitää
äitipuolenne kuumana, niin ehkä häntä kiukuttaisi aivan sanomattomasti,
jos minä muitta mutkitta kosisin häntä."
Rosa nauraa hihitti ja kysyi sitten kummastellen: "Osaisitteko kosia,
Señor?"
"Osaisinko? Se taito on O'Reillyillä jo veressään. Kuulkaas nyt kun
koetan", ja astuen eteenpäin hän tarttui Rosan käteen. "Hiljaa!"
huudahti hän, kun tyttö vastusteli. "Otaksukaa nyt olevanne rouva
Varona, oma äitipuolenne, ja että minä puristan hänen lihavaa kättään."
Rosa purskahti nauruun, mutta ei vetänyt kättään pois. "Mutta Isabelin
käsi ei ole lihava", sanoi hän, "vaan laiha ja luiseva. Poskeni
tietävät sen kyllä."
"Älkää keskeyttäkö", sanoi O'Reilly.
"Isabel, pieni lemmittyni --"
"'Pieni'. Hi, hi, hi! Hänhän on iso ja ruma kuin kakluuni."
"Vaiti! En voi enää kauemmin vaieta ja minun täytyy sanoa teille,
että olen aivan hullaantunut teihin. Näin teidät ensi kerran Espanjan
klubin tanssiaisissa" -- Rosa yritti vetää jälleen kättänsä pois, mutta
O'Reilly tarttui toisellakin kädellään tytön käteen lisäten nopeasti:
"teidät ja tytärpuolenne Rosan. Muistatteko ensimmäisen valssin?
Nojatessanne käsivarteeni ja katsoessanne minuun loistavin silmin
luulin olevani taivaassa, kuten teille sanoinkin."
"Puhutteko kaikille naisille noin kauniisti", sanoi tyttö nuhtelevasti.
"Isabel, sydänkäpyseni, voin tuskin hengittää ajatellessani sinua ja
huuleni janoavat suuteloitasi --"
"'_Isabel_!'" huudahti eräs ääni ja rakastavaiset kavahtivat äkkiä
kauemmaksi toisistaan. Kääntyessään he näkivät Estevanin, Rosan
kaksoisveljen, joka tuijotti heihin ihmeissään. "'Isabel?'" toisti hän
vielä kerran. "Mitä maailmassa tarkoitatte?"
"Keskeytitte näytöksen. Harjoitin parhaillaan tulista
rakkaudentunnustusta, jonka aion tehdä rakastetulle äitipuolellenne",
selitti O'Reilly teeskennellyn närkästyneesti.
"Niin, _Señor_ O'Reilly uskoo voivansa raivostuttaa Isabelin kosimalla
häntä. Hän on aina valmis kujeiluun --." Rosa punehtui yhä enemmän
huomatessaan veljensä huvitetun katseen. "Hänen kosintansakin oli
sangen ontuva."
"Eikö mitä", sanoi Estevan ojentaen kätensä O'Reillylle. "Se vähä,
minkä kuulin, sujui mainiosti."
Estevan oli kaunis poika, solakka ja ryhdikäs ja käytökseltään miehekäs
ja hänen yhdennäköisyytensä Rosan kanssa oli vallan hämmästyttävä.
"Rosa kertoi tapaavansa teidät täällä", sanoi hän miellyttävän
suorasti, "ja minä tulen pyytämään anteeksi äitipuolemme
epäkohteliaisuutta. Olen pahoillani, ettemme voi pyytää teitä käymään
sisään, mutta -- tehän ymmärrätte? Emme pidä hänestä. Olemme melkein
amerikkalaisia, näettekös, ja tahdomme olla täysin vapaat."
"Ehkä häntä huvittaisi tietää, että minä puolestani kubalaistun niin
nopeasti kuin ikinä voin?" ehätti O'Reilly sanomaan.
"Älkää uskoko. Hän vihaa myös kubalaisia, sillä hän on, nähkääs,
espanjalainen", nauroi poika. "Olipa onni, ettette nähnyt häntä tänään.
Pyysin häneltä rahaa, kuten tavallisesti ja siitäkös elämä syntyi. Sitä
sisua! Rahaa en tietystikään saanut, kuten tavallisesti, mutta siitä
saatte olla varma, että ensi yönä hän kävelee unissaan enemmän kuin
milloinkaan ennen."
O'Reilly oli sanomaisillaan jotakin leikillistä, mutta huomatessaan
Rosan vakavan ilmeen, hän kysyi uteliaasti:
"Mitä oikein tarkoitatte?"
Sisarukset kiiruhtivat selittämään, että donna Isabel käyttäytyi
usein hyvin omituisesti, erittäinkin vihastumisen tahi jonkun muun
kiihtymyksen jälkeen. Hän oli hyvin rauhaton ja käveli usein unissaan.
"Hänen laitansa ei ole oikein", lopetti Estevan. "Luultavasti ei hänen
paha omatuntonsa suo hänelle mitään rauhaa."
"Hänellä oli ennen tapana hiiviskellä öisin huoneesta toiseen ja ulkona
puutarhassakin yllättääkseen isän tahi Sebastianin menossa aarteen
kätköpaikalle tahi sieltä tulossa", jatkoi Rosa. "He saivat molemmat
surmansa, kuten tiedätte, ja he olivat ainoat, jotka tiesivät, mihin
aarre oli kätketty. Isabel on kertonut heidän ilmestyvän hänelle unessa
ja hänen täytyy auttaa heitä aarteen etsinnässä, tahtoipa tahi ei. Se
on hänen rangaistuksensa." Puhuja pudisti päätään ja värisi, mutta
Estevan hymyili.
"Mitä joutavia!" huudahti hän. "Uskon aaveisiin vasta sitten kun
näen semmoisen. Isabel toivoo yhä löytävänsä tuon aarteen", lisäsi
hän ravistaen päätään. "Hän tahtoisi nähdä Rosan naimisissa ja minun
sotivan kapinallisia vastaan, että hän voisi vapaasti toimittaa
etsintöjään."
O'Reilly katseli puhujaa hetkisen ja sanoi sitten poikkeuksellisen
vakavasti: "Mahtanetteko tietääkään, että teidän epäillään
työskentelevän -- kapinallisten hyväksi?"
"Aivanko totta? Sitä en lainkaan tiennyt."
"Niin on kuitenkin asian laita." O'Reilly kuuli Rosan huokaisevan
heikosti. "Onko väitteessä perää?"
"Olen kubalainen."
"Kubalainenko? Mutta vanhempannehan olivat espanjalaisia."
"Aivan oikein. Mutta kukaan espanjalainen ei ole milloinkaan
kasvattanut täällä espanjalaisia lapsia. Olemme kubalaisia, Rosa ja
minä."
"Sh!" kuiskasi Rosa. "On vaarallista puhua noin, kun ajat ovat niin
levottomat."
"Mutta O'Reillyhän on hyvä ystävämme", vastusteli Estevan.
"Niin olenkin", myönsi amerikkalainen, "ja senpätähden puhunkin näistä
seikoista. Toivottavasti ette ole liian uhkarohkeasti sekaantunut
kapinallisten hommiin."
"Siinä kuulet, Estevan!" Ja kääntyen O'Reillyn puoleen Rosa lisäsi
rukoilevasti: "Koettakaa puhua hänelle järkeä. Hän on nuori ja
hurjapäinen eikä hän välitä rahtuakaan minun puheistani."
Estevan synkistyi. "Nuoriko? Välistä ovat nuoret tehneet tekoja, joihin
vanhemmilla ei olisi ollut uskallusta."
"Mitä esimerkiksi?" kysyi O'Reilly yhä katsellen poikaa. "Minulle
voitte kyllä kertoa."
"Luulenpa voivani", myönsi toinen. "Tunnen kaikki Matanzassa, menen
minne haluan, ja kuuntelen espanjalaisten upseerien keskusteluja.
Jonkun täytyy olla eversti Lopezin silmänä ja korvana."
"Eversti Lopezin?" huudahti O'Reilly.
Estevan nyökäytti päätään.
Rosan kasvot olivat valahtaneet valkoisiksi ja kotvan ajan olivat
kaikki hiljaa. Vihdoin lausui amerikkalainen hitaasti: "Teidät
ammutaan, jos joudutte kiinni."
"Niin, Jumalan tähden, Estevan, ajattele sitä", kuiskasi Rosa.
"Jonkun täytyy uskaltaa", sanoi nuorukainen lujasti. "Taistelemme
sortoa vastaan ja koko Kuba on ilmiliekissä. Minun täytyy suorittaa oma
osani."
"Mutta ennemmin tahi myöhemmin joudutte kiinni -- entä sitten?" jatkoi
O'Reilly.
Estevan kohautti hartioitaan. "Kukapa sen tietää. Se olkoon sen ajan
murhe."
"Entä miten Rosan silloin käy?"
Estevan liikahti levottomasti ja katsoi maahan. O'Reilly laski
kätensä hänen käsivarrelleen. "Teillä ei ole oikeutta saattaa hänen
turvallisuuttaan näin vaaranalaiseksi", sanoi hän. "Jos teidän
käy onnettomasti, niin keneen hän silloin turvautuu?" Tyttö loi
ihailijaansa kiitollisen katseen.
"Te, señor, huolehtisitte varmaankin, ettei hänen --"
"Mutta olen juuri matkalle lähdössä." Seisoen melkein selin Rosaan
O'Reilly pikemmin tunsi kuin näki tytön hätkähtävän. Hän kiinnitti
katseensa aivan tarkoituksella Estevaniin, sillä hän ei tahtonut nähdä
tytön vaalenevia poskia eikä silmissä kuvastuvaa syvää tuskaa. "Tulin
hyvästelemään teitä molempia. Matkustan pois joksikin ajaksi, enkä --
enkä tiedä milloin palaan."
"Lähtönne surettaa minua kovin", sanoi Estevan vilpittömän
murheellisesti. "Olemme suuresti teihin kiintyneet, ja minä olen
varma, että jätätte Matanzaan paljon ystäviä. Mutta tehän tulette pian
takaisin, vai kuinka?"
"Kyllä, niin pian kuin suinkin. Nimittäin jos --" Hän ei lopettanut
lausettaan.
"Mainiota. Olette meikäläisiä. Poissaolonne aikana muistelen, mitä
olette sanonut, ja koetan parhaani mukaan olla varovainen." Estevan
nousi ripeästi ja puristettuaan O'Reillyn kättä hän jätti rakastavaiset
sanomaan toisilleen jäähyväiset miten heitä parhaiten miellytti.
Mutta kerran oli O'Reillynkin kerkeä kieli vaiti ja nauru oli hävinnyt
hänen silmistään, kun hän kääntyi vierellään seisovan tytön puoleen.
"Sanoitte lähtevänne täältä?" kysyi Rosa henkeään pidättäen. "Mutta
minkätähden?"
"Tämän sodan ja -- eräiden muidenkin seikkojen tähden. Aioin sanoa sen
teille eilen, mutta en voinut. Kun kapina alkoi, luuli jokainen, ettei
se ollut vakavampaa laatua, ja samoin kirjoitin liikekumppanillenikin,
mutta siunatkoon, sehän on levinnyt kuin kulovalkea ja nyt on saaren
koko itäosa ilmitulessa."
"Estevan sanoo, etteivät kymmenvuotisen sodan kauhut ole mitään sen
rinnalla, mitä on tulossa."
"Jumala varjelkoon! Niin, niin, kaikki vanhat urhothan ovat mukana
jälleen. Kukaan ei uskonut, että Maximo Gomez on palannut, mutta se on
kuitenkin totta. Ja Maceo Costa Ricasta on myöskin täällä. Antonio on
jo vallannut melkein koko Santiagon maakunnan ja etenee taukoamatta
länteen päin. Espanjalaiset koettavat luonnollisesti salata hänen
menestystänsä, joten emme täällä tiedä, mitä oikein on tekeillä. Kauppa
on kuitenkin lamassa ja minut on kutsuttu kotiin selostamaan, millä
kannalla liikkeemme asiat täällä ovat. Siellä näyttävät kumppanini
vaativan minut vastuuseen tästä kapinasta."
"Ja sanottuanne heille totuuden tulette takaisin, eikö niin?"
"Niin -- ehkä."
"Sanoitte teillä olevan muitakin syitä --"
O'Reillyn hämmennys aiheutti painostavan vaitiolon, jonka hän koetti
naurahtaen rikkoa.
"Niin onkin. Muutoin olisin jäänyt tänne ja ahnaat ystäväni olisivat
saaneet viheltää pitkään voitto-osuudelleen. Näyttää aivan siltä kuin
minua aina seuraisi kirotun hyvä onni. Ettekö tekin ole huomannut sitä?
Ettekö? No niin, ehkäpä minä olen sitten erinomainen liikemies. Ainakin
yhtiöni johtaja on siinä luulossa ja toivoo minua vävypojakseen."
"Teitäkö -- sittenhän --!" huudahti Rosa, mutta O'Reilly kiiruhti
selittämään:
"Tuommoisilla rikkailla äijillä on aina kaikenlaisia mielettömiä
päähänpistoja. Otaksun --"
"Lemmitte siis --"
Nuorukainen nyökkäsi innostuneesti. "Niin teenkin. Lemmin todellakin --
Kuban suloisinta tyttöä. Siinähän pulma juuri onkin. Sydämeni roihuaa
jo kuin roviotuli ja minun täytyy kiiruhtaa täältä, etten kokonaan
palaisi." Tahtomatta katsoa liian kauan tahi liian syvään Rosa Varonan
tummiin silmiin, ennenkuin tämä oli ehtinyt ymmärtää koko totuuden,
hän seisoi vaitiollen katsoen maahan. "Olen iloinen, että ratkaisun
hetki tuli", lisäsi hän vihdoin, "voinhan puhua suuni puhtaaksi.
Toivottavasti ei tyttö välitä minusta". Ja hetkisen kuluttua hän
rohkeni jatkaa: "Vai välittääkö hän -- välitätkö sinä, Rosa?"
"Minäkö? Teistäkö?" Rosa kohotti kulmiaan ollen suuresti
hämmästyvinään. Sitten kallisti hän viehkeästi kaunista päätään
niinkuin hän olisi tarkoin harkinnut kysymystä. "Olette luonnollisesti
hyvin miellyttävä, mutta -- mutta minä en ehdi teitä enää paljon
ajatella, sillä menen pian naimisiin."
"Naimisiin? _Mitä ihmettä_?" O'Reilly hätkähti kovin ja tyttö huudahti
osaaottavasti:
"Oi, Señor! Satutitte itsenne jälleen tuohon piikkiseen pensaaseen.
Tästä ei voi piakkoin enää kulkeakaan."
"Käsiäni en haavoittanut, mutta jokin pisti minua suoraan sydämeen.
_Naimisiin_? Mitä joutavia?"
"Aivan totta. Vai olenko mielestänne niin ruma, ettei kukaan huoli
minusta?"
"Hyvä Jumala! Te" -- O'Reilly nielaisi tarmokkaasti. "En tahdo sanoa
teille totuutta, jonka niin hyvin itse tunnette."
"Matanzan rikkain mies pyysi kättäni juuri tänä iltana."
"Kuka? Mario de Castañoko?"
"Niin."
O'Reilly nauroi helpotuksesta, ja vaikka Rosa koetti näyttää
loukkaantuneelta, täytyi hänen pakostakin hymyillä. "Hän on tosin
lihava", myönsi hän, "ja hengittää hassusti puuskuttaen, mutta hän on
rikas kuin Kroisus ja minä jumaloin rikkaita miehiä."
"Ja minä vihaan", julisti O'Reilly. Tarttuen sitten Rosan pehmoiseen
käteen hän sanoi hyvin vakavasti: "Olen aivan varma, että käsität nyt,
armas, miksi en osaa kosia. Me irlantilaiset olemme semmoisia, näetkös.
Tahdotko odottaa, kunnes tulen takaisin?"
"Viivytkö kauankin?"
O'Reilly katsoi syvälle noihin tummiin silmiin, joissa kuvastui nyt
sanomaton hellyys äskeisen veitikkamaisuuden asemasta. Hän ojensi
kätensä riemusta huudahtaen ja Rosa Varona painautui hänen povelleen
kuiskaten:
"Odotan ikuisesti."