Yumurin laakson näette ensi kerran todennäköisesti Montserraten
luostarista, johon oppaat, cocheros, vievät teidät mutkittelevaa polkua
pitkin. Pieni kirkko on kapealla, korkealla harjanteella, jonka laelle
kerran päästyänne näette maailman kauneimman näköalan. Merenlahti on
takananne ja syvä rotko oikealla puolellanne, mutta edessänne on Yumuri
-- 'maailman ihanin kolkka', kuten Humboldt sanoo -- todellinen onnen
laakso, paratiisin palanen, joka kiehtoo silmät ja hurmaa mielen.
Laakso on suurempi kuin miltä se ensin näyttää, ja sen läpi virtaava,
polveileva joki kätkeytyy siellä ja täällä tiheän viidakon helmaan
ja katoaa viimein rotkoon, joka on kuin halkeama kauniisti väritetyn
maljan laidassa. Tuntuu kuin paikka olisi aiottu satujen haltioiden
ja hengetärten asunnoksi. Ympäröivien jyrkkien rinteiden väriloisto
hivelee silmää ja tasainen pohja on kuin kauneimman viheriän
kirjokankaan peittämä. Kaikkialla näkyy heleitä täpliä, ja siellä
ja täällä pyrkii jokin alaston vuorenseinämä tahi suunnaton kallion
kieleke turmelemaan paikan sopusointuisen kauneuden. Laajat viljelykset
siintävät edempää ja jokin harmaantunut katto pilkottaa viidakon
vehreydestä.
Mahtavia palmuja kasvaa kaikkialla, yksinään ja ryhmittäin. Niiden
tuuheat lehvät muistuttavat suunnattomia strutsinsulkia ja niiden
solakat rungot ovat sileät ja valkoiset kuin jättiläissorvissa
muovaillut ja sitten posliinisavella sivellyt. Koko Kubassa, lumoavien
näköalojen maassa, ei ole toista Yumuria, eikä luultavasti koko
avarassa maailmassa ole laaksoa, jonka kauneus olisi niin vaihteleva
ja hurmaava. Teidän pitäisi nähdä se illan rauhassa laskevan auringon
punatessa sen rinteet, tahi varhain aamulla, kun yön sumut alkavat
häipyä kuin unten häilyvät utukuvat -- silloin ovat värit heleimmät
-- tahi myrskyn raivotessa, kun se peittyy sadekuuroihin ja palmut
taipuvat melkein maahan vihurien rynnistyksessä. Mutta näettepä Yumurin
mihin päivän- tahi vuodenaikaan hyvänsä, on sen näkeminen saava teidät
onnesta sanattomaksi, ja te vannotte, että paikka on ihanin, minkä
ihmissilmä on konsanaan nähnyt.
Solasta, josta joki laskee laaksoon, näette, Montserraten pyhäkön
luona seisoen, korkean kukkulan, La Cumbren, jonka rinteiltä on
melkein yhtä hurmaava näköala. Oppaanne voi kertoa teille monta
tarinaa upeista kartanoista, jotka kaunistivat vuoren rinteitä siihen
kultaiseen aikaan, jolloin Kuballakin oli oma ylimystönsä. Rakennukset
olivat kauniita roomalaismallisia huviloita, sellaisia, jotka muinoin
reunustivat Via Appian tietä, pieniä marmorista ja Euroopasta tuoduista
jaloista puulajeista tehtyjä palatseja, jotka olivat täynnä mitä
kalleimpia aarteita -- sillä silloiset kubalaiset olivat rikkaita ja
käyttelivät tuhlaten rahojaan. Tämän loiston surumielisiä muistoja on
vieläkin olemassa. Siellä ja täällä tapaa raunioita, joiden katkenneet
marmoripilarit ja aitauksien jäännöksiä koristavat posliinimaljakot
kertovat muinaisesta mahtavuudesta. Oppaanne voi näyttää teille erään
rehevän oranssilehdon, joka on nyt metsittynyt läpitunkemattomaksi
viidakoksi, ja kertoa teille tarinan don Estevan Varonan kauniista
kartanosta ja sen salaisesta aarteesta, pikku Estevanista ja Rosasta,
jotka olivat kaksoissisarukset, ja Sebastianista, jättiläiskokoisesta
orjasta, joka raivostuttuaan kosti kärsimänsä vääryydet ja kuoli
kenellekään ilmaisematta, minne aarre oli kätketty.
Espanjalaisten hallussa olleilla alueilla, etenkin Antillien
saarilla, on paljon tarinoita kätketyistä aarteista, sillä muinoin
olivat ihmiset, varsinkin niillä seuduilla, pakotetut turvautumaan
monenlaisiin merkillisiin keinoihin rikkauksiensa suojelemiseksi.
Noilla tarinoilla on aina ollut merkillinen, kiihoittava viehätysvoima,
ja monet ovat niiden lumoihin jouduttuaan poikenneet hirveimpienkin
rikosten teille aarteita etsiessään. Oli kuin nuo kätketyt rikkaudet
olisivat olleet kirotut, sillä melkeinpä jokaisen, joka niitä himosi,
kävi onnettomasti. Sellainen oli Varonankin aarre. Don Estevan ei ollut
parempi eikä huonompi kuin muutkaan hänen aikalaisensa, ja vaikka osa
hänen kätkeneistään kalleuksista olikin ansaittu orjien hiellä ja
verellä, niin oli suurin osa saatu rehellisin keinoin. Hänen teoillaan
oli niin kauaskantava merkitys ja aarteella, jonka hän kätki, oli niin
tärkeä osa hänen jälkeläistensä kohtaloissa, että lienee paikallaan
hiukan selostaa noita tapahtumia.
* * * * *
Donna Rosa Varona eli tuskin niin kauan, että hän ehti kuulla
synnyttäneensä kaksoiset. Don Estevan, joka oli ankara ja tarmokas
mies, otti vastaan tuon musertavan iskun hänen kaltaiselleen henkilölle
ominaisella tavalla. Jättäen polvistuneen papin ja lapsosia hoitelevan
lääkärin, hän astui haikeasti itkevien orjanaisten ohi ilta-auringon
valaisemalle kuistille. Edempää, neekerien majoista, kuului myös
äänekästä valitusta, sillä donna Rosaa olivat kaikki rakastaneet ja
tieto hänen kuolemastaan oli levinnyt nopeasti.
Don Estevan oli itsekäs luonne ja sentähden sekoittui nyt kiivas viha
hänen suruunsa. Miksi oli näin käynyt? mietti hän. Millä oli hän
tämmöisen iskun ansainnut? Eikö hän ollut antanut kirkolle runsaat
lahjat? Eikö hän ollut käynyt jalkaisin Montserraten luostarissa ja
antanut uhrilahjaksi korvarenkaat, kaulakoristeen ja ristin, jotka
kaikki oli tehty kauneimmista ja puhtaimmista timanteista? Eikö
hän ollut polvillaan rukoillut rakkaan puolisonsa edestä ja sitten
luovuttanut lahjansa pyhän neitsyen kuvalle kuten Loyola aseensa?
Don Estevan rypisti kulmiaan, sillä jalokivet olivat olleet hänen
kallisarvoisimpansa ja olisivat varmaankin riittäneet korvaamaan pyhän
neitsyen vaivat, jos tämä olisi suvainnut kuulla hänen rukouksensa.
Ne olivat ainakin viidentuhannen peson arvoiset -- siis viiden orjan
hinta. Hänen parhaat viisi naimaiässä olevaa ja taloustoimiin opetettua
neekerityttöänsä vastasivat juuri tuota summaa. Johan tämä oli vallan
kohtuutonta! Don Estevan tunsi rahan yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja
hän vannoi, ettei hän enää antaisi kirkolle mitään lahjoja.
Hän katsahti ylös synkistä mietteistään ja näki edessään
jättiläismäisen paljasjalkaisen neekerin. Orja oli keski-ikäinen ja
hänen villatukkansa alkoi harmaantua, mutta hänen vartalonsa oli
ryhdikäs ja sopusuhtainen ja puuvillakankaasta tehdyn puvun verhoamat
lihakset olivat sileät ja täyteläiset kuin nuorukaisen. Mustilla
kasvoilla kuvastui sanomaton suru.
"Herra, onko totta, että donna Rosa --" alkoi hän.
"Niin, hän on kuollut, Sebastian", nyökkäsi don Estevan väsyneesti.
Sebastian seisoi liikkumattomana koettaen voittaa liikutuksensa ja
suuret kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Vihdoin hän sanoi: "Hän
oli liian hyvä tähän maailmaan. Jumala oli kateellinen ja vei hänet
paratiisiin."
"Paratiisiin!" huudahti don Estevan. "Eikö tämä ole paratiisi?" ja hän
katsoi salamoivin silmin ympärilleen. "Katso Yumuria tuolla! Luuletko,
että taivaassa saa nähdä sen kauniimpaa? Katso tuonne!" ja hän viittasi
satamaan kaukana alhaalla, jossa laivojen purjeet kuvastuivat meren
välkkyvään kalvoon. Lahden toisella puolen siinsi korkea vuoristo
parinkymmenen penikulman päässä. [Tässä kirjassa puhutaan vain
englanninpenikulmista.] Kääntyen etelään päin Don Estevan näki koko
San Juanin laakson aina mahtavaan Pan Matanzan harjanteeseen saakka,
mikä oli todellakin suurenmoinen näky. Hetkisen kuluttua hän suuntasi
katseensa, kuten aina ennenkin, jälleen Yumuria, onnen laaksoa kohti.
"Todellakin paratiisi!" mutisi hän. "Minä annoin hänelle kaikki.
Kuolemallaan hän ei voittanut mitään."
"Aivan niin, herra", sanoi Sebastian vakavasti. "Hänellä oli kaikki,
mitä naisen sydän voi konsanaan toivoa, ja lahjoittamalla teille
lapset hän palkitsi hyvyytenne. Olette menettänyt hänet, mutta hän
jätti teille perinnön, tytön, josta kasvaa toinen donna Rosa. Surin
kerran, kuten te nyt surette, sillä vaimoni kuoli lapseni syntyessä.
Muistatteko? Mutta tyttäreni elää ja hän on vanhuuteni ilo. Sitä
vartenhan lapset syntyvätkin." Hän vaikeni ja tietämättä oikein, miten
asiansa esittää, hän kohotteli jalkojaan ja kaiveli hiekkaa mustilla
varpaillaan. "Herra", sanoi hän vihdoin hitaasti, "eräs seikka johtui
mieleeni. Tahtoisin tietää --"
"Mitä sitten?" keskeytti Estevan lyhyesti.
"Puhuiko donna Rosa kenellekään salaisuudesta? Noille papeille tahi
lääkäreille, tehän ymmärrätte?"
"Ei."
"Siis me olemme ainoat, jotka tietävät sen?"
"Niin, ellet ole lörpötellyt."
"Herra!" Sebastian suoristausi ja hänen mustilla kasvoillaan kiivastui
todellinen arvokkuus.
"Ymmärrä, Sebastian, että koko omaisuuteni on tuossa kätkössä --
kaikki, yksinpä asiakirjatkin, joilla voin todistaa omistusoikeuteni
tiluksiini. Jos pelkäisin sinun pettävän minut, käskisin reväistä
kielen suustasi ja puhkaista silmäsi."
"Tunnette minut, herra", vastasi musta mies koruttomasti. "Tiedätte,
että olen uskollinen. Mutta tämä salaisuus painaa vanhoja hartioitani
kovin, herra, ja minä olen ajatellut -- ajat ovat levottomat ja kuolema
tulee varoituksetta. Olette maakunnan rikkain mies, don Estevan, ja
hallituksen virkamiehet ovat konnia. Ajatellaanpa, että kuolisitte?
Entä sitten?"
"He ovat kansalaisiani", virkkoi don Estevan hetken tuumittuaan, "mutta
siitä huolimatta kirottuja roistoja. Kun lapseni ovat päässeet siihen
ikään, että he voivat säilyttää salaisuuden, niin kerrottakoon asia
heille. Jos olen kuollut, niin jää tehtävä sinulle. Mene nyt; puhumme
asiasta myöhemmin."
Sebastian poistui yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin. Kotimatkalla
hän poikkesi katsomaan lähellä olevaa kivilouhimoa, josta kaikki
tarvittavat rakennuskivet oli murrettu. Siellä hän oli työskennellyt
melkein koko ikänsä, ja kun rakennukset oli saatu valmiiksi, oli hän
kaivanut louhimon pohjaan syvän kaivon, jonka jääkylmä ja kirkas vesi
kumpuili jostakin maanalaisesta lähteestä. Ympäristön hän oli sitten
omin käsin raivannut ja siistinyt, niin että vanha kivilouhimo oli nyt
Varonan kartanon kaunein paikka. Kaivon suulla kasvoi palmuja, oranssi-
ja tamarindipuita ja louhimon seinämillä rehoittivat villiviini ja
muhkeat sananjalat. Sebastian oli aina huolehtinut paikan kauneudesta,
ja vanhasta tottumuksesta hän suuntasi askeleensa nytkin sinne.
Hämärässä hän kohtasi päällysmies Pancho Cueton. Tämä oli
nuorenpuoleinen kapeakasvoinen mies, jonka tummat ja pistävät silmät
olivat hyvin lähellä toisiaan. Nähtyään Sebastianin sanoi hän:
"No, don Estevan on vihdoinkin saanut perillisen?"
Orja pyyhkäisi silmiään suurella, ruskealla kädellään ja vastasi
kunnioittavasti:
"Niin on, don Pancho. Kaksi pientä enkeliä, pojan ja tytön." Rypistäen
harmaita kulmakarvojaan tuskaisesti hän jatkoi: "Donna Rosa oli
pyhimys. Taivaassa riemuitaan varmaankin suuresti hänen tulostaan. Vai
mitä te luulette?"
"Eiköhän", vastasi Cueto. "Don Estevan suree häntä suuresti, mutta
tohdinpa melkein vannoakin, että jonkun ajan kuluttua hän menee uusiin
naimisiin. Ja miksi ei hän sitä tekisi? Jokainenhan tietää, kuinka
rikas hän on. Kubassa ei ole naista, joka ei olisi kuullut hänen
aarteestansa."
"Mistä aarteesta?" kysyi Sebastian.
Cueton tummat silmät välähtivät harmistuneesti.
"Kylläpä sinä olet olevinasi varovainen", sanoi hän sitten nauraen.
"Eipä ihme, että hän luottaakin sinuun. Mutta luuletko sinä, ettei
minulla ole silmiä eikä korvia? Hyvä Sebastian, sinä tunnet kyllä
salaisuuden ja tiedät enemmän asioita kuin don Estevan haluaisikaan.
Älä nyt teeskentele."
Sebastianin kasvot olivat kuin ebenpuusta veistetyt.
"Mitä tuohon aarteeseen mahtanee kuulua?" kysyi hän. "En ole
milloinkaan kuullut siitä puhuttavan."
"Kultaa, jalokiviä, hopeaharkkoja ja kalliita koristeita", vastasi
Cueto ojentaen päänsä eteenpäin. Hänen sieraimensa värisivät ja hampaat
loistivat hämärässä. "Tiedät sen aivan hyvin. Älä koetakaan kieltää.
Enhän ole hullu. Mihin joutuvat orjatytöistä saadut rahat? Entä
sokerista ansaitut summat? Aseisiinko kapinallisille ehkä? Eikö mitä.
Don Estevan kätkee rahat, ja sinä olet hänen apulaisensa. Hän lienee
satumaisen rikas tätä nykyä. Etkö ole milloinkaan ajatellut, että
yhdellä jalokivikoristeella tahi pienellä kultakasalla voisit ostaa
vapautesi?"
"Don Estevan on luvannut vapauttaa minut ja tyttäreni", vastasi
Sebastian koetettuaan pari kertaa keskeyttää Cueton intohimoisen puheen.
"Niinkö?" Päällysmies oli ilmeisesti hämmästynyt. "Sitä en lainkaan
tiennyt". Hetkisen kuluttua hän purskahti nauruun. "Ja sitten sinä
vielä tahdot uskotella, ettet tiedä aarteesta mitään. Ha! Ha! Olet
kunnon poika, Sebastian, ja niin olen minäkin. Minä vallan ihailen
sinua. Olemme molemmat isännällemme uskolliset, eikö niin? Tyttäresi
Evangelina on viehättävä tyttö", Cueton kasvojen ilme koveni, "ja
täysikasvuiseksi tultuaan maksetaan hänestä enemmän kuin sinusta,
hänen isästään. Älä millään muotoa unhota, että don Estevan on ennen
kaikkea liikemies. Ole varuillasi, Sebastian. Eräänä kauniina päivänä
voi joku tarjota hänestä niin suuren hinnan, että don Estevan unhottaa
lupauksensa ja -- myy hänet."
"Evangelinaa hän ei milloinkaan myy!" huudahti Sebastian käheästi, ja
hänen silmänvalkuaisensa välähtivät hämärässä.
"Eipä tietenkään", nauroi Cueto. "Hän ei ehkä tohtisi? No niin, minähän
vain kiusoittelen sinua. Mutta sinä olet ilmaissut itsesi, näetkös.
Huomaan kaikesta, että tiedät aarteesta."
"Tiedän vain yhden asian", sanoi orja hitaasti suoristautuen, "ja se
on, että olen uskollinen don Estevanille." Hän kääntyi ja poistui
Pancho Cueton jäädessä tuijottamaan miettiväisesti hänen jälkeensä.
Vaimonsa kuoleman ja lastensa syntymisen jälkeen pysytteli don Estevan
kuten ennenkin mahdollisimman erillään valtiollisesta elämästä. Hän
ei tahtonut joutua selkkauksiin espanjalaisten viranomaisten kanssa,
jotka hallitsivat saarta, eikä hän myöskään tahtonut täydellisesti
erottautua naapureistaan, jotka kapinoivat hallituksen mielivaltaa
ja häikäilemätöntä sortoa vastaan. Tämä ei ollut suinkaan helppoa,
sillä hallituksen virkamiehet olivat kauttaaltaan turmeltunutta ja
tunnotonta väkeä, ja maan syntyperäiset asukkaat olivat melkein kaikki
joko julkisesti tahi salaisesti saaren itäosassa puhjenneen kapinan
kannattajia. Don Estevan luovi varovasti molempien puolueiden välissä
kartuttaen omaisuuttaan orjien kasvatuksella ja sokerin viljelyksellä.
Orjien kysyntä lisääntyi päivä päivältä, kun neekerien maahantuonti oli
käynyt mahdottomaksi, ja sokerin viljelys tuotti hyvin, joten Pancho
Cueto saattoi täydellä syyllä ihmetellä, mihin rahat mahtoivat joutua.
Kaksoiset, Estevan ja Rosa, kasvoivat ja varttuivat vuosi vuodelta ja
olivat Sebastianin ja Evangelinan, joiden hoitoon heidät oli uskottu,
ylpeys ja ilo. Evangelina, tuo nuori neekerityttö, oli täysikasvuiseksi
tultuaan seudun kaunein ja viehättävin orjatar, ja joka kerta kun
Sebastian katseli häntä, kiitti hän Jumalaa onnestaan.
Eräänä päivänä meni don Estevan sitten uudelleen naimisiin ja donna
Isabel, eräs Havannan kuuluisa kaunotar, muutti asumaan Varonan
kartanoon. Tuo vaatimattomien vanhempien kunnianhimoinen tytär oli
usein kuullut puhuttavan La Cumbren salaperäisestä aarteesta, ja hän
oli lakkaamatta ajatellut sitä.
Suuria juhlallisuuksia pidettiin ja paikkakunnan espanjalaiset
virkamiehet ja Matanzan ja seudun huomatuimmat kansalaiset kävivät
toivottamassa tervetuloa don Estevanin kauniille puolisolle. Mutta
kuherruskuukausien ensimmäisen hehkun jäähdyttyä alkoi onnellinen
aviomies pelätä tehneensä suuren erehdyksen. Donna Isabel oli, hän
huomasi, sekä turhamainen että itsekäs. Hän ei vaatinut ainoastaan
suurinta ylellisyyttä ja loistoa, vaan vaati myös mitä itsepintaisimmin
saada tietää miehensä kaikki raha-asiat.
Don Estevan ei ollut enää nuori. Hän oli ajan oloon kovettunut ja
käynyt epäluuloiseksi ja huomattuaan joutuneensa omanvoitonpyyntöisen
naisen pauloihin hän alkoi tuntea tätä kohtaan mitä suurinta
katkeruutta. Donna Isabelin uteliaisuus harmitti häntä, ja hän sanoi
aivan suoraan, ettei hänellä ollut mitään rikkauksia. Hän koetti
todellakin aivan ärsyttävällä viattomuudella saada puolisonsa uskomaan,
että hän oli aivan varaton. Mutta Isabelia ei petetty niin helposti.
Huomattuaan, etteivät hänen metkunsa ja kiemailunsa hyödyttäneet
mitään, hän joutui vihan vimmoihin ja myrskyisä kohtaus -- sarjan
ensimmäinen -- seurasi. Hän ei voinut saada rauhaa, ennenkuin hän sai
tietää, miten aarteen laita oli. Rajattomassa ahneudessaan hän aivan
vapisi himosta saada tunnustella kultaa täynnä olevien pussien painoa
ja nähdä jalokivien salamoivan povellaan. Hänen omanvoitonpyynnön
vallitsema mielensä kuvitteli lopulta nuo salaperäiset rikkaudet
moninkertaisiksi ja don Estevanin vastarinnan aiheuttama närkästys
syveni vähitellen intohimoiseksi vihaksi.
Hän tutki kartanon joka sopen, milloin hänellä vain oli tilaisuutta,
mutta ei löytänyt mitään, ja vihdoin salaisuus valtasi kaikki hänen
ajatuksensakin. Hän etsi pimeimmätkin nurkat, kyseli orjilta ja öisin
hän makasi valveilla kuunnellen don Estevanin hengitystä, toivossa,
että tämä ilmaisisi salaisuuden unissaan. Tämmöinen elämä oli miehelle
luonnollisesti hyvin tukalaa, mutta mitä kiihkeämmin donna Isabel
ahdisti häntä, sitä lujemmin hän päätti olla ilmaisematta mitään.
Sivullisten läsnäollessa he olivat aina mitä sopusointuisin aviopari,
sillä he olivat ylpeitä, ja Varonan perhe oli seudun arvokkaimpia,
mutta heidän yksityiselämänsä paheni pahenemistaan. Vihdoin oltiin
niin pitkällä, että he olivat täydellisesti vihamielisellä kannalla
toisiinsa nähden. Heillä ei ollut toisilleen ainoaakaan ystävällistä
sanaa. Donna Isabel lateli vain soimauksia ja yltyi tämän tästä
vihan vimmoihin, ja don Estevan ivasi häntä sillä, ettei hän ollut
viekkaudestaan huolimatta päässyt toiveidensa perille.
Tarina Varonan aarteesta unhottui vähitellen kokonaan tahi joutui
satujen joukkoon. Vain donna Isabel, joka puolisonsa vaitiolosta
huolimatta oli saanut tietää yhtä ja toista, ja Pancho Cueto, joka
teki omat johtopäätöksensä isäntänsä suurista tuloista, pitivät asian
visusti muistissaan. Päällysmies oli kärsivällinen. Hän seurasi
mielenkiinnolla isäntäväkensä eripuraisuuden kehitystä ja aikoi hyötyä
siitä sopivan tilaisuuden sattuessa.
Oli aivan luonnollista sellaisten olosuhteiden vallitessa, että
donna Isabel alkoi vihata lapsipuoliaan -- don Estevan oli sanonut
suoraan, että lapset perisivät hänen koko omaisuutensa. Ajatus, ettei
hän lopultakaan saisi hituistakaan aarteesta, jonka tähden hän oli
uhrannut nuoruutensa ja kauneutensa, sai donna Isabelin aivan hulluuden
rajoille, ja kuten voidaan ajatellakin, kohdistui hänen raivonsa niin
ollen pienokaisiin. Vanhaa Sebastianiakin ja hänen tytärtään hän alkoi
vihata ja saipa Evangelinan sulhanenkin, eräs Asensio-niminen orja,
tuntea hänen kyntensä.
Syy, miksi Sebastianilla oli niin paljon etuoikeuksia, oli pian
selvennyt donna Isabelille, ja hän oli ensin koettanut kaikin
mahdollisin keinoin voittaa vanhuksen luottamuksen. Mutta turhaan.
Sebastian oli luja kuin tammi, joka kestää kesän helteet ja talven
myrskyt, eivätkä donna Isabelin juonet ja imartelut hyödyttäneet mitään.
Orjan uskollisuus raivostutti häntä, ja hän päätti tehdä kaikkensa
rikkoakseen tämän ja don Estevanin hyvät välit.
Donna Isabel oli tarmokas. Hän alkoi kaikin keinoin vainota
Evangelinaa, mutta vasta kuukausien kuluttuahan uskalsi ehdottaa don
Estevanille, että tämä myisi tytön. Don Estevan kieltäytyi tietysti
jyrkästi. Hän sanoi pitävänsä Sebastianin tyttärestä niin paljon, ettei
hän voinut sellaista ajatellakaan.
"Siinäpä se on", ivasi donna Isabel. "Tyttöhän onkin nuori ja kaunis.
Taidat olla aivan ra --"
Don Estevan kykeni vaivoin pidättämään kirouksen. "Erehdyt", sanoi hän
jäykästi. "Sebastian on palvellut minua uskollisesti ja Evangelina on
lasteni leikkitoveri. Hän on hyvä heitä kohtaan ja on ollut heille
äidin asemassa enemmän kuin sinä konsanaan."
"Ja senkö tähden sinä puet hänet niin hienosti? Joutavaa puhetta",
sanoi Isabel heilauttaen kaunista, tummaa päätänsä. "Näen kyllä, mitä
ympärilläni tapahtuu. Enhän ole sokea. Tämäpä on vasta kaunis juttu,
kun ystäväsi saavat kuulla sen. Tyttö, musta kuin sysi, ja sinä --"
"_Vaimo_!" karjaisi don Estevan. "Hillitse ajoissa myrkyllinen kielesi!"
"Tuota lutkaa en kärsi enää talossani!" kirkui donna Isabel.
"_Sinunko_ talossasi?" huusi don Estevan suunniltaan raivosta, johon
donna Isabelin mielettömät syytökset olivat hänet saattaneet. "Sinunko
talossasi? Millä oikeudella sanot tätä taloa omaksesi?"
"Olenhan puolisosi."
"Kirous ja kuolema! Niin -- puolisoni -- uhriinsa imeytynyt iilimato
sinä olet. Imet vereni kuiviin!"
"Veresi?" nauroi donna Isabel kimeästi. "Eihän sinussa ole tippaakaan
verta. Suonissasi on vain sappea. Olet kurja saituri!"
"Saituri ja saituri! Tuota sanaa en kärsi enää kauemmin. Etkö keksi jo
muuta, jolla voisit minua ärsyttää? Tunnusta suoraan, että otit minut
vain rahojeni tähden!" ärjyi don Estevan.
"Tietysti. Sehän on selvää. Luuletko, että minun kaltaiseni kaunotar
olisi muutoin sinusta huolinut? Erehdyin kuitenkin suuresti."
"Verenimijä!"
"Olin mikä hyvänsä, mutta tässä talossa aion hallita, enkä anna
paksuhuulisen neekerin häväistä itseäni. Näkeehän sen jo päältäpäinkin,
mikä hän on. Hän on julkea ja hävytön. Hän nauraa minulle, mutta
naurakoon vain. Sittenpähän saavat ystäväsi nauraa sinulle ja oikein
kyllikseen."
"Vaiti!" karjaisi don Estevan.
"Myy hänet."
"En."
"Myy hänet, taikka --"
Uhkauksen loppua odottamatta don Estevan syöksyi huoneesta, heittäytyi
satulaan ja ratsasti täyttä laukkaa Sateenkaari-kaupunkiin, jossa hän
vietti yön juoden ja pelaten. Mutta hän ei myynyt Evangelinaa.
Seuraavina viikkoina sattui monta samanlaista kohtausta, ja mitä
onnettomammaksi kotielämä kehittyi, sitä useammin don Estevan haki
seuraa muualta. Hän joi ja pelasi ja tuoden usein ystävänsä mukanaan
hän koetti unhottaa onnettoman kotielämänsä meluisissa juomingeissa.
Mutta hänen vaimollaan oli siitä huolimatta riittävästi tilaisuuksia
ärsyttää häntä viittauksilla orjatyttöön ja katkeroittaa hänen mielensä
ainaisilla syytöksillä ja soimauksilla.