KARPÉN. S'ei ole totta! Minä vakuutan: s'ei ole totta!
MAGDA. Tämäpä on oivallista!
HERTTA. Ja sinä vielä naurat?! — Vai ei ole totta?! Siinä tapauksessa
sallitte kai, että minä paikalla panen toimeen perinpohjaisen, ankaran
kotitarkastuksen?
KARPÉN. Sitä minulla ei ole valta estää. Lakkokomiteahan on ylempänä
kaikkia lakeja ja lakien ylintä valvojaakin!
MAGDA. Mutta minä sen estän. Minä en salli sitä. Eikö kotirauhaakaan
enää pyhänä pidetä tähän raakaan maailman aikaan?! (asettuu salin oven
eteen.)
HERTTA. Ahaa! Se on siis totta sittenkin. Tiesinhän, että se on totta.
— Meidän miehillä, — naisilla, piti minun sanoa, — on varmat tiedot.
— Ja minä näytän, että se on totta. Siis, teidän luvallanne, herra
asianajaja... (Syrjäyttää Magdan voimakkaasti ja ryntää saliin.)
KARPÉN. Nyt on kaikki hukassa!
MAGDA. Nytpä minä vasta saan hänet oikein nolata!
KARPÉN. Vaan ehkäpä palvelijamme jo itsekin on kerinnyt lähteä tiehensä.
MAGDA. Sepä olisi ääretön vahinko.
HERTTA (palaa, vetäen perässään käsiranteesta Helmiä, joka on puettu
samaan kaapuun ja päähine silmillä.) Vai ei ole totta? Mikäs otus
tämä sitte on, joka valepukuun verhottuna oli oven takana piilossa?
— (Juhlallisesti.) Lakkokomitean nimessä vangitsen minä tämän teidän
palvelijanne? Vai uskallatteko vieläkin vakuuttaa, ettei tämä ole
palvelijanne.
KARPÉN. Minä vannon, ett'ei ole.
MAGDA. Juuso, aukaise pelti!
HERTTA (heittää päähineen Helmin silmiltä.) — No?!