Kirkon kellojen soidessa sunnuntaiaamuna lähti Laulainen liikkeelle
entisestä majapaikastaan. Hänen alkuperäinen ajatuksensa oli kävellä
aamupäivä katselemassa tuttuja paikkoja, mutta nyt vetikin kirkko
enimmän puoleensa. Täällä, rauhallisessa paikassa, saattoi parhaiten
unohtua maalliset asiat, sillä siellä oli vaan niitä ihmisiä, joiden
näkeminen ei herättänyt harmillisia muistoja.
Kirkon sisään astuessa kajahtikin kaikki tutulta, ovien narinasta
alkaen. Kaikki tuttuja kasvoja, vaikkakin hiukan vanhentuneita. Monet
istuivat entisillä, tunnetuilla paikoillaan ja asettelivat entiseen
tapaansa silmälaseja silmilleen samalla aikaa kun kirkonpalvelija
sovitteli virsien numeroita taululle.
Laulainen oli istunut sellaiselle paikalle penkkien risteykseen,
josta näki suurimman osan kansasta. Laulun alkaissa hän vasta
huomasi virkaveljensäkin Mantusen syrjemmästä. Hän lauloi tällä
vaatimattomalla paikallaan niin hartaana, että rokonarpien runtelemat
kasvot näyttivät aivan kauniilta, melkeinpä kirkastuneilta.
Laulaisella ei ollut edes kirjaakaan ja hän tunsi tunnossaan
soimauksen siitä että oli halveksien surkutellut virkaveljeänsä sen
jäädessä lapsinensa laiturille seisomaan. Tämä taisi sittenkin olla
viisaampi häntä, huvin ja maineen hapuilijaa. Laulaisen teki mieli
mennä virkaveljensä rinnalle istumaan, mutta kun tunkeileminen olisi
herättänyt huomiota, jäi hän paikalleen.
Kohta nousi vanha rovasti saarnatuoliin. Hän oli tuhansia kertoja
puhunut tästä samasta paikasta, mutta kuulijat eivät siihen
kyllästyneet. Aina oli heillä jotain uutta kuultavaa. Oli joukossa
sellaisiakin, jotka eivät koskaan olleet kuulleet hänen saarnaansa,
vaikka kävivät ahkerasti kirkossa. Nytkin ne nukkuivat kaikessa
rauhassa, vaikka rovasti selitti Natanaelin ja hänen Mestarinsa
ensimmäistä kohtausta niin liikuttavasti, että valveilla olevain,
asiata ymmärtäväin silmät kiilsivät kyyneleistä. Tässä olikin
rovastilla hyvä aine antaa kuva kahdesta vilpittömästä, mutta
kuitenkin niin eri suuruisesta persoonasta. Kumpikin he etsivät
hyvää ja tahtoivat tehdä kaikki hyväksi. Mutta kun Mestari loistaa
suurena ja kaikki valaisevana kuten aurinko, tuikahtaa toinen pienenä
kuin kipinä, eikä hänestä tiedetä juuri muuta kuin tuo ainoa lause:
tuleeko Natsaretista jotain hyvää? Tälle pienelle oli suuri Mestari
kuitenkin sanonut: katso oikea israeliitta, jossa ei vilppiä ole.
Rovastin saarna kohdistuikin pienuuteen tyytymiseen ja jos tämä olisi
ollut jossain maallisessa juhlassa pidetty puhe, niin ei kukaan olisi
voinut erehtyä lopettajaislaulua valitessaan, vaan olisi se itsestään
ollut: "Oi Herra kuule meitä myös... suuruutta emme rukoile, me
pienuuteemme tyydymme".
Laulainen jäi istumaan paikallensa kunnes suurin osa joukosta
poistui kirkosta ja pistäytyi sitten sakastiin tervehtimään vanhaa
rovastia. Siellä hän tapasi Mantusenkin jakelemassa pitäjän isännille
tilaamiansa Suomen lähetyssanomia. Jakamisen päätyttyä hän kysyi:
-- Onko aikaa käydä minun asunnollani?
-- Ei minulla ole minnekään kiirettä, vastasi Laulainen.
Mantusen asunto oli lähellä kirkkoa. Ei se ollut hänen omansa,
ainoastaan vuokrattu pieni huone, jossa vaimo asui lapsien kanssa
ja Mantunen silloin kun ei ollut pitäjällä opettamassa. Vaikk'ei
Laulainenkaan paljon ymmärtänyt mukavuudesta ja elämän nautinnoista,
niin kyllä hänen täytyi huomata, ett'ei ne enään sen pienemmiksi
voine supistua kuin ne tässä asunnossa oli supistettu. Mutta asukkaat
eivät näyttäneet näitä ajattelevan. Kun lapset neuvottiin istumaan
lattialle niin vieraalle ja talon väelle jäi tuoli kullekin. Olipa
pieni pöytäkin, johon voi nojata kättänsä ja joka aterian aikana
kantoi perheen pääravinto-aineet: leipäkannikan ja perunavadin.
Löytyi pieni kahvipannukin, jolla taloudellisesti onnellisimpien
päivien aamuina lämmitettiin suunavausta. Kaikkia päiviä he eivät
voineet tällä nautinnolla alottaa, sillä heidän täytyi säästää tätä
ylellisyysjuomaa niille vieraille, joille olivat kiitollisuuden
velassa. Ja kellepä he eivät olisikaan olleet kiitollisuuden velassa,
sillä koko pitäjä maksoi palkan, kaksi litraa jyviä savulta,
toisen rukiita, toisen ohria. Olipa vielä muitakin, joille oli
kiitollisuuden velkaa, kuten tällä kertaa Laulainen, joka oli heille
viran luovuttanut.
Mantusen vaimo jo hoitelikin kahvipannua kammarin uunissa, jossa
oli heidän keittopaikkansa. Hän näytti kaikessa köyhyydessään
toimeliaalta ja kuunteli tarkkaavaisena miesten puheita. Mantunen
oli heittänyt pöydälle tähteeksi jääneet Lähetyssanomat ja niitä
käännellessään haasteli:
-- Toivoin saavani jaetuksi kaikki lehdet, kun on noiden juhlien
tautta tavallista enemmän joukkoa, mutta eivät ne muista ottaa, aina
niitä jääpi tänne seisomaan.
-- Kylläpä ne tavallisesti muistavat tilaamansa sanomalehden, sanoi
Laulainen.
-- Niin tuon luulisi, vaan on niitä muistamattomiakin.
-- Minäpä tietäisin neuvoa keinon, sanoi Laulainen. Rupea sinä
asiamieheksi jollekin arvokkaammalle aikakauslehdelle.
Mantunen katsahti kummastellen ja kysyi:
-- Mitenkä arvokkaammalle?
-- Niin arvokkaammalle, toisti Laulainen. Jollekin kuvalehdelle, eikä
noille Lähetyssanomille, jotka puhuvat vaan yhdestä ainoasta asiasta,
pakanain kääntämisestä.
Mantunen ei vastannut vähään aikaan, katseli vaan allapäin pöytään.
Laulainen huomasi sanoneensa vähän ajattelemattomasti ja aikoi ruveta
selittelemään, kun Mantunen aivan nöyränä kysyi:
-- Eikö sinusta pakanain kääntäminen olekaan kyllin arvokasta?
-- Kyllähän asia asiakseen on arvokasta, sovitteli Laulainen
sanojansa. Niillä lehdillä on vaan se puute, että puhuvat yhdestä
asiasta. Jos mikä sanomalehti puhuu yhdestä asiasta, niin lukijat
väsyvät, eivätkä välitä koko lehdestä.
-- Eiköhän siihen väsymiseen ole syvemmät syyt, arveli Mantunen.
-- Saattaa olla, en ymmärrä, myönnytteli Laulainen.
Hän pelkäsi pitemmässä väittelyssä uudestaan pahoittavansa
virkaveljen mielen ja kääntyi puhumaan päivän asioista.
-- Oletko käynyt katselemassa juhlakentällä juhlavalmistuksia?
-- Katselin minä veneestä jaloin, kun palasin illalla verkon
heitosta, vaan ei tullut maalle noustuksi.
-- Vai niin vähällä katselulla on vielä, ihmetteli Laulainen.
Tottahan tänä iltana tulette koko joukolla.
-- Miten tätä keittäjää haluttanee, vastasi Mantunen katsahtaen
vaimoonsa. Minun täytyy mennä verkkoja haraamaan. Laskin illalla
neljä verkkoa Lehtosaaren rannalta selälle päin, vaan tänä aamuna en
löytänytkään.
-- Mikäs verkot vei, virkkoi Laulainen niin välinpitämättömänä kuin
asia ei olisi ollut juuri minkään arvoinen.
-- En ymmärrä oikein, sanoi Mantunen. En usko kenenkään vieneen,
vaikka kyllähän muutamat kuuluvat pitävän puhetta minun, maattoman,
kalanpyynnistä.
Laulaisen välinpitämättömyys vaihtui harmiksi ja hän kysyi:
-- Jottako ilkeävät oikein puhetta pitää siitä, että sinä saat
joukollesi muutamia sinttiä?
-- On siitä muutamat puhuneet, vahvisti Mantunen harmittelematta.
En usko verkkoja ottaneen. Luulen että ne ovat tarttuneet laivan
potkuriin. Joku kalamies kertoi herrain ajelleen iltamyöhällä hupia
siellä Lehtosaaren rannoilla.
-- Silloin ovat verkkosi teillä tietymättömillä, sanoi Laulainen.
Laivan potkuri on voinut vetää ne perässään keskelle selkää, josta
niitä et löydäkään.
-- Sepä olisi vahinko, sanoi Mantunen huolestuneena. Niissä oli kaksi
aivan uutta verkkoa, viime talvena pitäjällä kutomia.
-- Sinun varmaan pitää ahertaa kalastusta elinkeinoksesi, arveli
Laulainen.
-- Arvaathan tuon, hyvä ystävä, joka tiedät nämä tulot.
-- Kyllä tiedän, mutta olen ajatellut, että jos sinulle maksavat
paremmin, kun näkevät että on joukko elätettävänä.
-- Eivät näy kaikki ymmärtävän toisen tarpeita. Vielä on kymmenittäin
taloja, jotka eivät ole maksaneet kertaakaan.
-- Miten sinä raukka tulet joukkoinesi toimeen varsinkin huonojen
vuosien aikana? ihmetteli Laulainen.
-- Minä toivon Herran pitävän meistäkin huolen, vastasi Mantunen.
-- Siinähän se on köyhän lohdutus, mutta eipä se toivo näy aina
toteutuvan elämän aikana.
Mantusen vaimokin puuttui jo puheeseen ja sanoi iloisesti:
-- Onpa meillä nyt toivo paremmasta.
-- No minkälainen? kysyi Laulainen. Mantunen katsahti vaimoonsa ja
virkkoi:
-- Niin, onhan meillä. Sitä ei ole vielä sanottuna kellekään, vaan
joko me tälle Vilhelmille sanottaisiin?
-- Sano vaan, kehoitti Mantusen vaimo hymyillen. Lupasihan rovasti
niin varmaan, ett'ei siinä ole epäilemistä.
Nyt luuli jo Laulainen tietävänsä. Rovasti on luvannut heille
asunnoksi osattoman mökin.
-- No minä sanon nyt, vaan ei puhuta vielä muille, alotti Mantunen.
Asia on sellainen, että täällä kuoli toisella viikolla haudankaivaja.
Sille paikalle on ollut paljon pyrkijöitä, vaan rovasti on luvannut
puolustaa minua.
Laulainen aivan hämmästyi eikä osannut sanoa mitään. Hän ei mitenkään
aavistanut perheen salaista toivoa tuoksi. Olisi kuitenkin ollut
loukkaus puhua asiasta kovin halveksivasti ja hän kysyikin:
-- Aivanko halulla rupeat haudankaivajaksi, niin ett'ei mielesi
kaipaa opettamaan?
Mantusen pää painui alas, kun hän vastasi: -- Kaipaan paljonkin, vaan
kun ajattelee, että tässä virassa ollessa joukon toimeentulo vuosi
vuodelta huononee, niin täytyy jättää kaipuu mielestään.
-- Miten se huononeisi? kysyi Laulainen koettaen pitää
opettaja-ammatin puolta. Ei sinun palkkaasi kykene kukaan
pienentelemään.
-- Ei siitä ole pelkoa, mutta kun menot suurenevat, selitti Mantunen.
Kansakouluja alkaa olla joka toisessa kylässä ja koulumaksujen
kalleutta valitellen ottavat jo monessa talossa kiertävältä
opettajalta ruokarahan, joten ei jää joukolle mitään.
-- Ovatpa löytäneet tulolähteen, virkkoi Laulainen katkerasti
naurahtaen. Minun ollessa eivät vielä tuota ymmärtäneet.
-- Ei nytkään kaikissa taloissa oteta, piti Mantunen hyväin
pitäjäläistensä puolta. Erota minun kuitenkin pitänee ja kun tämä
vaimoni on kehoittanut tuohon haudankaivajaksi, niin kyllä minä
rupean. Siinä tulee keskimäärin kolme vanhaa kappaa päivälle ympäri
vuoden ja kuolo-vuosina yli. Tässä saapi toki olla joukkonsa luona ja
muutamain vuosien kuluttua joutuu poika auttamaan.
Ei ole suuret toiveet, ajatteli Laulainen ja hänen kurkussansa
kynnäröitsi jotain sellaista tunnetta kuin itkun edellä. Ajatella
virkaveljen poikinensa penkomassa kuolleiden luita kolmen kyynärän
syvyydessä, ei kuvastunut juuri sen ihanammalta, kuin jos olisivat jo
siellä sitä varten että pappi heittäisi multaa päälle ja lausuisi:
maasta olette tulleet.
Mantusen vaimo näkyi ymmärtävän, ett'ei Laulainen ihaillut heidän
toivottua virkaansa ja kävi kahvia juodessa kertomaan, millaista
puutetta ja ikävää hän on saanut nähdä aina talvella lasten kanssa
yksin ollessa. Vaan jos isä on haudankaivajana, niin hänkin
lasten kanssa ansaitsee kymmeniä markkoja koristelemalla rikasten
hautakumpuja. Laulaisen täytyi myöntää, että hautojen kaunistaminen
oli hyödyn lisäksi hupaisaakin. Hän pakoitti itsensä puhumaan
myötätuntoisesti hautojen kaivamisestakin, mainiten että se on
tavallansa tärkeä virka ja sanoi leikillä, että virkaveli kaivaisi
hänelle syvän haudan, jos sattuisi kuolemaan samassa pitäjässä ja
virkaveli jäisi jälemmäksi. Palkka sai jäädä muiden maksettavaksi,
lapset vaan saivat kukin pienen hopean, että ne istuttaisivat
haudalle tuuhean katajan.
* * * * *
Matalalla kulkivat Laulaisen ajatukset virkaveljen luota palatessa.
Muu yleisö riensi iloisena toisiin laulajaisiin, jotka olivat ennen
arpajaisten alkamista. Hänen oli jätettävä tämä ennen ihailtu ilo
eilisenkin tapahtuman vuoksi ja nyt virkaveljen luona käytyä ei
tappio tuntunutkaan kovin katkeralta. Täällä maailmassa näkyy pitävän
tyytyä vähempäänkin kuin hänellä on.
Laulainen suuntasi askeleensa majapaikalleen päivällistä saamaan ja
ajatuksissa oli vaan toivo päästä mitä pikemmin tuonne Leppämäen
rauhalliselle kylälle... Mutta mikäs häntä sinne veti... Hän aivan
säikähti kun tuli ajatelleeksi päätarkoitustansa ja siinä samassa
muistui mieleen Mantusen köyhä koti, vaimo ja lapset. Tällaistako se
kuviteltu onni tulisi olemaan. Sehän olisi surkeutta, eikä mitään
muuta. Mutta ei toki tuollaiseksi pidä laskea. Laulainen haki
vielä tuulta siipiensä alle. Onko pakko antaa mennä toimeentulonsa
noin kurjaksi, ajatteli hän. Tuo Mantunen on nahjus, olkoon muuten
vaikka kuinka kunnon mies. Lähetyssanomat ja verkot ovat ainoana
sivuhankkeena. Löytäähän terve mies tuottavampaakin tointa, jos ei
muuta min maanviljelystä. Jospa hän yrittäisi sitä juoppo-kanditaadin
kehoittamaa pitäjänkertomusta. Ei tietäisi jos sattuisi onnistumaan.
Huvimatkalta tultua oli Laulainen saanut lukea lehdestä esitelmänsä
ja Kokkoselta kuullun kertomuksen, mutta ruokapaikkaan mentyä
täytyi taas lukea ja yhä mainiommilta ne maistuivat. Jospa ei olisi
ollut edellisen päivän esitelmä mieltä karvastelemassa. Mikä hänet
hurjasikaan! Hävetä nyt koko arpajaisten aika, jättää laulajaiset
ja ravintola käymättä, joissa olisi nähnyt ja kuullut niin paljon.
Säilyneekö juhlakentälläkään osoitteluilta?