SEITSEMÄS LAULU.

Enemmän ol' ensi sunnuntaina

kansaa kirkolla kuin ennen koskaan

saarnaa kuulemassa, jonka piti

reipas kenttäpappi Paavo Teljo,

muistutellen ajan murhesyytä,

syntynyttä kansan syntein vuoksi,

mutta myöskin Luojan laupeutta,

haastavata hautojenkin yli.

Hänpä vihki myöskin urhokummun,

johon vieretysten peitettihin

Pekka Pouttu, periaatteen miesi,

ynnä miekan miesi Pentti Vaala;

voimakas jos oli saarna, vielä

oli voimakkaampi haudan vihki,

koska äänetönnä kansa kuuli,

kuinka maan nyt vankka seisoi vapaus.

"Mitä täällä mietti taatot harmaat

muinen kirvesvartta vuollessansa,

sen nyt raiutamme rautakirnuin,

kaiutamme kaikkein kansain kuulla;

mutta mitä turhaan maammot tunsi

illoin väätessänsä värttinätä,

sen nyt kuulutamme kuularuiskuin,

airueina revontulten alta.

Tuiskutamme tuliputkin, teemme

tiettäväksi tykkein jylinällä,

että Mesikämmen meidän noussut

unestaan on vuosisataisesta,

armahdust' ei pyytäen, ei antain,

kuolemaa vain kynsin, hampain kylväin,

kaikki kauhistaen voimallansa,

käpälällä yrön yhdeksäisen.

Vaikka haavoistaan se vuotaa verta,

kohti etelää sen kulku entää,

astuu armeija, kuin korpi liikkuis,

tiensä ryskehellä eespäin raivaa,

väliin väljään hyvän ynnä pahan

sarkasankarein on noussut seinä,

vaatein vakaumuksen, uskon tulta,

ihanteita itse-uhrin jalon."

Ja hän siunas kaksi sankarhautaa

tapaan tuttuun esivanhempien,

eikä ollut silmäkulmaa kuivaa,

koska multa kirstunkanteen sattui,

hyinen hiekka isänmaan tään karun,

jonka eestä urhot kuoloon kulki,

ilomielin isät, poiat, koska

puunti punaisena pohjan taivas.

Silloin, silloin näky outo nähtiin:

haudan partahalle vanha Vaala —

jonka luultiin vuotehelleen jääneen

vuoksi haavan, joskin paranevan —

juoksee avopäisnä, hapset harmaat

hartioilla, vilun viiman alla,

mutta tuike alla kulman tuiman

niinkuin loimu Turjan loihdun yöstä.

Ja hän huutaa kaiken kansan kuulla,

päätään pitempänä kuin on kansa:

"Vannokaamme, ettei vainolainen

enää koskaan näitä maita tallaa,

ettei kanna orjan kahlehia

enää koskaan kansa Suomen korpein,

eikä ryssäll' enää tietä tänne

muuta kuin vain ruumiittemme yli!"

Vannoi kansa valan jylhän, vakaan,

tuonpa kuuli tuima talvipäivä,

korjasi sen talven tuuli korpeen,

korpi huokasi sen järvein jäälle,

vieri sieltä viittateitä pitkin

kyliin, kaupunkeihin kaukaisihin,

toistui sieltä valat toiset vastaan,

yhtyi yhteisehen kansan tahtoon.

Mutta koska koko seurakunta

kertas sanat salamoivat, jotka

lausui voimillansa viimeisillä

vielä paimen sen ja patriarkka,

silloin herpos henki vanhan Vaalan,

ja kuin Mooses Israilin hän kuoli,

nähtyänsä maan, min Luoja lupas;

siirtyi toivojensa tähtitarhaan.

Eespäin, etelään taas joukot marssi;

mutta kunnahalleen kirkon luokse

sankarhauta jäi kointähden koittoon,

päivän kirkkauteen, kuun kimmelteesen,

päällään risti koruton, min yli

usein kulki pimeys ja valkeus,

muistutellen milloin muinais-öistä,

milloin töistä alkaneiden aikain.

Mutta korkealla yllä kummun

ihmisriemun ynnä ihmismurheen,

yllä maisten muistoin, toivojenkin

kulki totuus niinkuin Herran henki,

tuolla niinkuin tulen, pilven patsas,

täällä taas kuin suvituulen kuiske,

siinä armahinna, suloisinna,

missä syvin synnyinmaan on rakkaus.

Vanha pappi · 第 10 / 10 题