Enemmän ol' ensi sunnuntaina
kansaa kirkolla kuin ennen koskaan
saarnaa kuulemassa, jonka piti
reipas kenttäpappi Paavo Teljo,
muistutellen ajan murhesyytä,
syntynyttä kansan syntein vuoksi,
mutta myöskin Luojan laupeutta,
haastavata hautojenkin yli.
Hänpä vihki myöskin urhokummun,
johon vieretysten peitettihin
Pekka Pouttu, periaatteen miesi,
ynnä miekan miesi Pentti Vaala;
voimakas jos oli saarna, vielä
oli voimakkaampi haudan vihki,
koska äänetönnä kansa kuuli,
kuinka maan nyt vankka seisoi vapaus.
"Mitä täällä mietti taatot harmaat
muinen kirvesvartta vuollessansa,
sen nyt raiutamme rautakirnuin,
kaiutamme kaikkein kansain kuulla;
mutta mitä turhaan maammot tunsi
illoin väätessänsä värttinätä,
sen nyt kuulutamme kuularuiskuin,
airueina revontulten alta.
Tuiskutamme tuliputkin, teemme
tiettäväksi tykkein jylinällä,
että Mesikämmen meidän noussut
unestaan on vuosisataisesta,
armahdust' ei pyytäen, ei antain,
kuolemaa vain kynsin, hampain kylväin,
kaikki kauhistaen voimallansa,
käpälällä yrön yhdeksäisen.
Vaikka haavoistaan se vuotaa verta,
kohti etelää sen kulku entää,
astuu armeija, kuin korpi liikkuis,
tiensä ryskehellä eespäin raivaa,
väliin väljään hyvän ynnä pahan
sarkasankarein on noussut seinä,
vaatein vakaumuksen, uskon tulta,
ihanteita itse-uhrin jalon."
Ja hän siunas kaksi sankarhautaa
tapaan tuttuun esivanhempien,
eikä ollut silmäkulmaa kuivaa,
koska multa kirstunkanteen sattui,
hyinen hiekka isänmaan tään karun,
jonka eestä urhot kuoloon kulki,
ilomielin isät, poiat, koska
puunti punaisena pohjan taivas.
Silloin, silloin näky outo nähtiin:
haudan partahalle vanha Vaala —
jonka luultiin vuotehelleen jääneen
vuoksi haavan, joskin paranevan —
juoksee avopäisnä, hapset harmaat
hartioilla, vilun viiman alla,
mutta tuike alla kulman tuiman
niinkuin loimu Turjan loihdun yöstä.
Ja hän huutaa kaiken kansan kuulla,
päätään pitempänä kuin on kansa:
"Vannokaamme, ettei vainolainen
enää koskaan näitä maita tallaa,
ettei kanna orjan kahlehia
enää koskaan kansa Suomen korpein,
eikä ryssäll' enää tietä tänne
muuta kuin vain ruumiittemme yli!"
Vannoi kansa valan jylhän, vakaan,
tuonpa kuuli tuima talvipäivä,
korjasi sen talven tuuli korpeen,
korpi huokasi sen järvein jäälle,
vieri sieltä viittateitä pitkin
kyliin, kaupunkeihin kaukaisihin,
toistui sieltä valat toiset vastaan,
yhtyi yhteisehen kansan tahtoon.
Mutta koska koko seurakunta
kertas sanat salamoivat, jotka
lausui voimillansa viimeisillä
vielä paimen sen ja patriarkka,
silloin herpos henki vanhan Vaalan,
ja kuin Mooses Israilin hän kuoli,
nähtyänsä maan, min Luoja lupas;
siirtyi toivojensa tähtitarhaan.
Eespäin, etelään taas joukot marssi;
mutta kunnahalleen kirkon luokse
sankarhauta jäi kointähden koittoon,
päivän kirkkauteen, kuun kimmelteesen,
päällään risti koruton, min yli
usein kulki pimeys ja valkeus,
muistutellen milloin muinais-öistä,
milloin töistä alkaneiden aikain.
Mutta korkealla yllä kummun
ihmisriemun ynnä ihmismurheen,
yllä maisten muistoin, toivojenkin
kulki totuus niinkuin Herran henki,
tuolla niinkuin tulen, pilven patsas,
täällä taas kuin suvituulen kuiske,
siinä armahinna, suloisinna,
missä syvin synnyinmaan on rakkaus.