Alkulause.
I. Tervateillä ja porrassilloilla.
II. Uusia huomioita.
III. Sotkamossa, Hyrynsalmessa, Ristijärvellä.
IV. Suomussalmessa.
V. Pikakuvia rajan takaa.
VI. Taivalkoskella.
VII. Puolangan kautta Ouluun.
VIII. Lyhyt silmäys olojen kehitykseen.
IX. Tervanpoltto.
X. Asema tätä nykyä.
XI. Loppumietelmiä.
Alkulause.
Ken eteläsuomalaisista ei muista katovuosia 1867-68, hänellä ei ole
mitään käsitystä siitä, millainen todellinen nälkä on. Minä muistan
niitä aikoja niinkuin hämärää unta, mutta yksi kuva on sentään siitä
saakka pysynyt selvänä mielessäni: kuva nälästä. Se oli pohjosesta
päin tullut ja naapurikylästä se tuotiin talvipakkasessa rekikyydillä
meille. Reen täydellinen repaleisia, kalpeita, kurjia olennoita, silmät
syviin mustiin kuoppiin painuneina, ruumis täynnä rupia ja syöpäläisiä.
Siinä oli sekä aikuisia että lapsia, kokonainen perhekunta. Kun
tulivat keittiöön ja näkivät sangon, jossa oli perunain kuoria,
astiain pesuvettä ja muita ruuan tähteitä sikain varalle, kävi melkein
petomainen väläys heidän väsyneissä silmissään ja he hyökkäsivät
sormineen sangosta haparoimaan kovempia paloja suuhunsa, joivatpa siitä
vielä vettäkin päälle.
Ja niitä kulki kuin köyttä, toisia siirrettiin paikasta toiseen
hevosella, toiset laahustivat jalan. Ei kukaan udellut tarkemmin
mistä he tulivat tai mikä oli heidän matkansa päämäärä. Joka kohdassa
koetettiin heitä vaan niin pian kuin mahdollista siirtää eteenpäin,
suuntaan mihin tahansa, sillä heidän kintereillään kulki tauti ja
kuolema. Eikä heille ollut paljon annettavaa, sillä leivän puute oli
silloin kova etelässäkin, mutta aina sitä se annettiin, mikä suinkin
riitti. Yhdelle annettiin kerran kotonani puolikas vasta leivottua
pehmeätä ruisleipää, ja kun sen söi, niin heitti henkensä, pakahtui
poloinen siihen paikkaan kuoliaaksi. Ja joukottain kuoli niitä
toisiakin, satojen vaivaloinen taival päättyi minunkin kotiseudullani,
ja musta puuristi eräällä kankaalla näyttää vielä tänäkin päivänä
paikan, jossa niitä makaa pitkät rivit haudattuina, ilman nimeä, ilman
sukua, ilman tietoa kotipaikasta.
Pohjoisesta päin ne enimmät sellaiset tulivat ja leivän puute ne kaikki
oli matkaan kannustanut.
Sellainen se oli nälkä, ja siitä saakka on minulla ollut kuva siitä,
vaikka sen koommin en ole sitä nähnyt. Monta kertaa on se pohjan
perillä senkin jälestä tehnyt tuhojaan ja hiiviskelee se siellä vähin
joka vuosi, milloin milläkin perukalla, vaan ei ole se enää lähtenyt
tyyssijoiltaan niin laajoille aloille liikkumaan kuin ennen. Vuosina
1892-93 yritti se päästä koko laajaan valtaan, samoin vuonna 1899,
mutta sen liikkeelle lähdölle on nykysittäin aina lyöty salpa eteen.
Nyt on se taas tavallista laajemmilla aloilla ottanut viime kesän
sateisista ja kylmistä ilmoista virkistyäkseen, heiluttaa valtikkaansa
melkein yli koko pohjoisen Suomen, ja hätähuutoja on kuulunut etelään
päin kaikilta suunnilta.
Koillisesta Suomesta, varsinkin Kajaanin kihlakunnasta ovat huudot
olleet kovimmat, ja niitä seuraten lähdin minäkin kerran katsomaan
nälkää sen omille, miltei ainaisille tyyssijoille.
Matkani tein viime joulun edellä Päivälehden erityisenä
kirjeenvaihtajana, ja ovat enimmät kuvaukseni ja havaintoni sitten
olleet talven kuluessa samassa sanomalehdessä julaistuina. Mutta että
toimenpiteet niitten seutujen yleisen aseman parantamiseksi, jonka
aseman huonouden minä pidän johtuvana pitempi-aikaisista epäkohdista,
eivät laimenisi ja jäisi unhotuksiin, kun nykyinen hätä on häädetty,
olen katsonut hyvän asian vireillä pitämistä varten sopivaksi antaa
näille kirjoituksilleni pysyväisemmän muodon. Ja koska useat muutkin
ovat olleet samaa mieltä niitten suhteen, olen siitä saanut yhä enemmän
yllykettä tähän julkaisuun.
Hausjärvellä helmikuulla 1903.