Kun pyssy pamahti niin likellä heitä, työnsi Billy Barbaran heti
syrjään ja syöksähti eteenpäin käydäkseen käsikähmään miehen kanssa,
joka sulki heiltä vapauteen vievän tien.
He olivat yllättäneet hänet vielä pahemmin kuin hän heidät, mikä
oli ilmeistä siitä, että hän ampui umpimähkään ja kuula meni heidän
ylitseen, ja että hän oli laskenut heidät niin lähelle itseään
laukaisematta pyssyään.
Viimemainittu seikka koitui hänen tuhokseen, sillä sen nojalla Billy
ehti päästä häneen käsiksi, ennen kuin hän ennätti uudelleen panostaa
vanhanaikaista asettaan. Miehet kaatuivat maahan amerikkalainen päälle
päin, ja kumpikin tavoitteli murhaavaa otetta. Mutta piinani oli
painoon, voimiin ja taitoon nähden suuresti alakynnessä verrattuna
harjaantuneeseen kamppailijaan, jonka jokapäiväisenä työnä oli
ajoittain ollut otteleminen eteviä nyrkkeilijöitä vastaan.
Barbara Harding riensi auttamaan pelastajaansa, mutta miesten kieriessä
maassa hän ei voinut iskeä pelkäämättä osuvansa Billy Byrneen
yhtä hyvin kuin tämän vastustajaankin. Pian hän huomasikin, että
amerikkalainen ei tarvinnut apua.
Intiaanin pää taipui hitaasti eteenpäin toisen valtavien lihasten
vastustamattoman voiman pakottamana, kuului rasahdus, kun kaulanikamat
katkesivat, ja hervoton ruumis, joka vielä äsken oli ollut elämänhalua
ja pirteyttä uhkuva mies, kierähti rentona syrjään — vaarattomana,
hengettömänä maan tomuna.
Billy Byrne ponnahti pystyyn ja ravisti itseään kuten iso kahlekoira,
jonka turkki on tuhraantunut tappelussa.
»Joutuin!» hän kuiskasi. »Nyt meidän on totisesti livistettävä
vilkkaasti. Tuon vintiön laukaus opastaa intiaanit suoraan niskaamme.»
Ja uudelleen he lähtivät pakenemaan laaksoon outoa polkua pitkin yön
pimeydessä.
Enimmäkseen he liikkuivat äänettöminä. Billy piti tyttöä käsivarresta
tai kädestä tukeakseen häntä polun vaikeilla ja vaarallisilla kohdilla.
Ja heidän rientäessään eteenpäin kasvoi rakkaus Billyn sydämessä niin
syväksi ja vastustamattomaksi, että hän itse ihmetteli, kuinka hän oli
voinut pitää rakkautena aikaisempaa tunnettaan tätä tyttöä kohtaan.
Tämä uusi tunne tulvi hänen mieleensä sokeana, hillittömänä,
pakottavana kuin valtava vuoksiaalto. Se mursi ja pyyhkäisi pois
hänessä äskettäin kehittyneen hienotunteisuuden heikot sulut. Hän oli
jälleen sakilainen ja vihasi yhteiskunnallisen luokkajaon teennäisiä
muureja, jotka erottivat hänet tästä tytöstä. Mutta nyt hän oli valmis
kiipeämään niiden muurien ylitse tai vieläkin mieluummin särkemään ne
maahan väkevällä nyrkillään. Mutta nyt ei vielä ollut se aika — ensin
hänen oli saatava Barbara turvalliseen paikkaan.
Eteenpäin, yhä eteenpäin he taivalsivat. Yö kului. Kaukana heidän
edellään kajahti silloin tällöin laukaus. Se kummastutti Billyä, ja
kun he lähestyivät ranchoa ja hän erotti pamahdusten kuuluvan sen
suunnalta, kiiruhti hän heidän vauhtiaan entistäänkin joutuisammaksi.
»Ranchoa ammutaan», hän huomautti. »Keitähän on hyökännyt sinne?»
»Luultavasti ystäväsi ja kenraalisi, vai mitä arvelet?» virkkoi tyttö.
Billy ei vastannut mitään. He saapuivat joelle. Kun Billy ei tuntenut
kahlaamoja, syöksyi hän veteen sillä kohdalla, missä se ensiksi sulki
heidän tiensä, ja ponnisteli kuin härkä vastaiselle rannalle, vetäen
tyttöä perässään. Syvimmällä kohdalla, kun hänen jalkansa eivät
tavanneet pohjaan, hän ui, Barbaran pysytellessä hänen selässään. Siten
he pääsivät joen poikki nopeasti ja vaarattomasti.
Toisella rannalla Billy pysähtyi vain niin pitkäksi aikaa, että sai
puhdistetuksi veden pyssystään, jonka tyttö oli kantanut joen ylitse,
ja lähti sitten taaskin rientämään ranchoa kohti, josta taistelun
melske nyt kuului entistä kiihkeämpänä.
Ranchon päärakennuksella oli horna valloillaan. Havaittuaan, että
jotkut hyökkääjistä olivat päässeet kuistille, käski Bridge elossa
olevan meksikkolaisen ja kiinalaisen seurata itseään alakertaan, josta
heidän olisi helpompi torjua tätä uutta vaaraa. Hardingia hän kehotti
jäämään toiseen kerrokseen.
Ulkopuolelta jyskytti kymmenkunta miestä ovea murtaakseen siihen aukon
ja tunkeutuakseen sisään. Jo oli yksi lankku irtaantunut, ja huoneeseen
saapuessaan Bridge näki rosvot näiden särkemästä aukosta. Hän vei
pyssyn poskelleen ja laukaisi. Kajahti parkaisu, ja yksi ahdistajista
kaatui; mutta toiset vain kiroilivat ja uhkailivat vieläkin
kiukkuisemmin.
Puolustajat ampuivat muutamia panoksia oven läpi. Sitten Bridge
huomasi, että kiinalainen oli lakannut ampumasta.
»Mikä on vikana?» tiedusti Bridge.
»Kaikki lopussa», vastasi Sing, osoittaen panosvyötään.
Samassa viskasi meksikkolainen pyssynsä lattialle ja syöksyi huoneen
vastaisella seinällä olevalle ikkunalle. Hänenkin ammuksensa olivat
loppuneet, ja niiden mukana oli hänen rohkeutensakin mennyt. Pako
tuntui hänestä ainoalta mahdolliselta keinolta.
Bridge ei koettanutkaan estää häntä. Myöskin hän olisi mielellään
paennut; mutta hän ei voinut jättää Anthony Hardingia eikä uskonut
vanhuksen kestävän pitkällistä pakoa jalkaisin.
»Myöskin sinun on parasta mennä, Sing», sanoi hän kiinalaiselle,
lähettäen vielä yhden kuulan oven lävitse. »Enää et voi tehdä mitään,
ja kenties ovat kaikki rosvot nyt tällä puolen — niin luulen. Te,
pojat, olette taistelleet loistavasti. Toivoisin, että voisin antaa
teille parempaakin kuin kiitokset; mutta muuta minulla ei ole, eikä
Pesita jätä minulle edes senkään vertaa.»
»Mitäpä siitä», vastasi Sing herttaisesti. Sekuntia myöhemmin hän
kiipesi ikkunasta uskollisen meksikkolaisen jäljessä.
Sitten rysähti ovi sisään, ja huoneeseen tuoksahti puolikymmentä rosvoa
itse Pesitan seuraamina.
Bridge seisoi portaiden juurella, pitäen kivääriään nuijan tavoin
piipusta, sillä hän oli juuri ampunut viimeisen panoksensa. Häntä
odotti varma kuolema; mutta hän oli päättänyt myydä henkensä
mahdollisimman kalliista hinnasta ja kuolla puolustaessaan Anthony
Hardingia, rakastamansa tytön isää.
Pesita oivalsi amerikkalaisen asennosta, ettei tällä ollut enää
panoksia. Hän löi syrjään erään rosvon pyssyn, joka oli ampumaisillaan
Bridgeä.
»Seis!» komensi Pesita. »Lakkauttakaa tuli! Hänen ammuksensa ovat
lopussa! Antaudutteko?» kysyi hän sitten Bridgeltä.
»En, ennen kuin olen iskenyt parin ystävänne kallosta kaiken sen, mitä
he itserakkaudessaan pitävät aivoina. En; jos tahdotte saada minut
elävänä vangiksi, Pesita, on teidän sitä vasten ensin surmattava minut.»
Pesita kohautti olkapäitään. »No niin», virkkoi hän
välinpitämättömästi. »Mitäpä sillä on väliä?» Portaat kelpaavat yhtä
hyvin kuin seinä. Nämä vertavuotavan Meksikko-paran vapauden uljaat
puolustajat voivat mainiosti toimia teloitusosastona. Huomio, lapset!
Valmiit! Tähdätkää!»
Yksitoista karabiinia suuntautui Bridgeen. Varhaisen sarastuksen
kelmeässä valossa näytti meksikkolaisten kellertävä iho aavemaiselta.
Amerikkalainen hymähti, hänen hento vartalonsa vavahti hieman, ja
sitten hän oikaisi selkänsä ja katsoi hymyillen Pesitaa suoraan silmiin.
Siihen ikkunaan, jonka kautta kiinalainen ja eloonjäänyt meksikkolainen
olivat paenneet, ilmestyi mies. Nopea silmäys selvitti hänelle
tilanteen.
»Hei!» hän karjaisi. »Jättäkää sikseen tuo raaka kujeilu!» Ja hän
hypähti huoneeseen.
Keskeytyksestä hämmästyneenä Pesita pyörähti häiritsijään päin
lausumatta sitä ennen laukaisukomennusta. Hänen kasvoilleen levisi
hymy, kun hän näki, kuka tulija oli.
»Kas!» hän huudahti. »Kapteeni Byrne! Saavuitte juuri parhaiksi,
ystäväni, näkemään, kuinka kavaltaja ja vakooja kärsii rangaistuksen
rikoksistaan!»
»Siitä ei tule mitään!» ärjäisi Billy Byrne, vei karabiininsa
poskelleen ja tähtäsi huolellisesti Pesitan kasvoihin.
Kuinka helppoa hänen olisikaan ollut vitkastella ikkunassa hetkinen
ilmaisematta itseään — kylliksi kauan, että Pesita olisi ehtinyt
lausua yhden ainoan sanan; se olisi lähettänyt yksitoista kuulaa sen
miehen ruumiiseen, joka rakasti Barbaraa ja jota Billy luuli Barbaran
rakastavan!
Mutta johtuiko sellainen ajatus Grand Avenuella kasvaneen Billy Byrnen
mieleen? Ei. Hän unohti kaiken muun, muistaen vain uskollisuuden
ystävää kohtaan. Bridge ja Pesita silmäilivät häntä ällistyneinä.
»Kiväärit alas!» komensi Billy teloitusjoukkuetta. »Laskekaa ne alas!
Muutoin ammun Pesitan. Käskekää miestenne laskea pyssyt pois, Pesita!
Minä tähtään nuppiinne!»
Pesita noudatti käskyä; hänen keltaiset kasvonsa olivat kalpeina
raivosta.
»Ja nyt panosvyöt!» ärjäisi Billy, ja kun ne oli laskettu lattialle,
käski hän Bridgen riisua aseet rosvopäälliköltä.
»Onko herra Harding vahingoittumaton?» kysyi Billy Bridgeltä. Saatuaan
myöntävän vastauksen hän huusi vanhusta tulemaan yläkerrasta alas.
Samalla kun vanhus laskeutui portaita, tuli Barbara huoneeseen
samasta ikkunasta, josta Billy aikaisemmin oli tullut ja joka avautui
sivukuistille.
»Ja nyt meidän on lähdettävä lipettiin», selitti Billy. »Yksikään
teistä ei ole turvassa täällä, vaikka luulisittekin Villaa ystäväksenne
— mutta hän ei ole yhdenkään amerikkalaisen ystävä.»
»Me tiedämme sen jo», vastasi Harding ja toisti Billylle, mitä
puhelinneitonen oli hänelle kertonut.
Marssittaen Pesitaa ja hänen miehiään edellään poistui Billy
seurueineen konttorirakennuksen taakse, missä rosvojen hevoset olivat
lieassa. Nyt he kaikki olivat aseistettuja rosvoilta riistetyillä
aseilla, ja heillä oli runsaasti panoksia. Kiinalainen ja uskollisena
pysynyt meksikkolainen ilmestyivät myöskin paikalle huomattuaan, että
osat olivat vaihtuneet. Myöskin heille annettiin aseet, ja kaikki
saivat ratsut. Sitten kun Billy oli sijoittanut jäljelläolevat pyssyt
ratsastajitta olevien hevosten selkään, lähti seurue liikkeelle, ajaen
Pesitan ratsuja ja aseita edellään.
»Luullakseni», huomautti Billy, »ei rosvoilla ole halua ajaa meitä
takaa ainakaan vähään aikaan.» Mutta takaa-ajo alkoi, ennen kuin hän
aavistikaan.
Kun he olivat saapuneet joen rannalle lähelle Josén majaa, tuli
näkyviin lännestä päin lähestyvä ratsujoukko. Billy hoputti seuruettaan
nopeampaan vauhtiin välttyäkseen kohtaamasta tulokkaita, jos suinkin
mahdollista. Mutta kohta selvisi, etteivät nämä suinkaan aikoneet antaa
heidän mennä häiritsemättä ohitseen, sillä joukkue muutti suuntaansa ja
lisäsi nopeuttaan, kiitäen pian pakenijoita kohti vinhaa laukkaa.
»Meidän lienee parasta», sanoi Billy, »alkaa ampua heitä. Näillä
seuduin meillä ei voi olla ystäviä.»
»Eikö meidän olisi parempi odottaa vielä hetkinen», virkkoi Harding.
»Missään nimessä emme saa erehtyä.»
»Milloinkaan ei erehdy, jos ampuu jonkun noista koirista», vastasi
Billy. Hän tähysti lähestyviä ratsastajia, ja äkkiä häneltä pääsi
huudahdus. »Siellä on Rozales», hän selitti. »Sen hernesalon tuntisin
vaikka missä. Meidän on viisainta ampua heitä, jos Rosie on heidän
joukossaan. Hän on Pesitan oikea käsi.»
Hän tempasi revolverinsa ja ampui laukauksen entisiä tovereitaan kohti.
Bridge noudatti hänen esimerkkiään. Pesitan miehet pysähdyttivät
ratsunsa. Billy pisti revolverinsa tuppeen ja tarttui karabiiniinsa.
»Menkää te edellä!» hän käski herra Hardingia ja Barbaraa. »Bridge ja
minä jäämme jälkijoukoksi.»
Sitten hän seisautti hevosensa, kääntyi ja tähtäsi huolellisesti heidän
vasemmalta puoleltaan saapuvaan ratsujoukkoon. Yksi rosvoista kellahti
satulasta, ja taistelu oli käynnissä.
Amerikkalaisten onneksi Rozalesin mukana oli vain kourallinen miehiä,
eikä Rozales puolestaan mielellään antautunut avoimeen otteluun.
Koko aamupäivän hän pysytteli pakenevien amerikkalaisten kintereillä,
mutta kumpikaan puoli ei saanut sanottavasti vahingoitetuksi toista,
ja iltapäivällä Billy pani merkille, että Rozales vain seurasi heidän
näkyvissään lähetettyään yhden miehistään takaisin siihen suuntaan,
josta he olivat tulleet.
»Hän meni noutamaan apuvoimia», virkkoi Billy.
He ratsastivat koko päivän tapaamatta ainoatakaan harhailevaa sotilas-
tai rosvojoukkuetta, ja se tuntui amerikkalaisista tuhoenteiseltä
katsoen siihen, että Villan oli samana iltana karattava amerikkalaisen
kaupungin kimppuun.
»Toivoisin, että ehtisimme rajalle kyllin ajoissa», sanoi Billy,
»varoittaaksemme maanmiehiämme. Mutta se ei ole mahdollista. Jos
ennätämme sinne ennen auringonnousua huomenaamulla, niin olemme
ratsastaneet hyvin.»
Hän oli puhunut tuskin mitään Barbara Hardingille koko päivänä, sillä
hänellä oli ollut yllin kyllin huolta ollessaan jälkijoukossa, eikä hän
ollut keskustellut paljoa myöskään Bridgen kanssa, vaikka hän olikin
usein vilkaissut viimemainittuun, jonka katse oli vähän väliä siirtynyt
heidän edellään ratsastavaan hentoon, viehättävään tyttöön.
Billy ajatteli kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen. Hänestä oli kohtalo
ollut julma järjestäessään niin, että Bridge rakasti samaa tyttöä kuin
hänkin.
Hän tiesi hyvin, ettei Bridgellä ollut aavistustakaan hänen
kiintymyksestään Barbaraa kohtaan. Hän ei voinut moittia Bridgeä, mutta
ei toisaalta voinut myöskään sopeutua siihen, että hänen ystävänsä niin
ilmeisesti palvoi Barbaraa.
Päivän mennessä mailleen pakolaiset käsittivät, että lepo oli
välttämätön, sillä heidän ratsunsa laahustivat eteenpäin pää
painuksissa ja silmät himmeinä. Myöskin he itse olivat näännyksissä,
ja kun heidän edessään häämöitti rancho, päättivät he pysähtyä sinne
saadakseen kipeästi kaipaamaansa virkistystä.
Siellä he tapasivat kolme amerikkalaista, joilla ei ollut
aavistustakaan Villan suunnittelemasta retkestä rajan toiselle
puolelle. Kun heille siitä kerrottiin, olivat he kovin hyvillään
saatuaan avukseen kuusi ampujaa, sillä Barbarallakin oli pyssy ja
lisäksi hän käytteli sitä erinomaisesti tuhlaamatta panoksia.
Rozales pysähdytti pienen joukkueensa pyssynkantaman päähän ranchosta.
Mutta he saivat värjötellä nälkäisinä, kun taas heidän takaa-ajamansa
seurue söi yllin kyllin ja syötti ratsujaan.
Clark-veljekset ja heidän serkkunsa, Mason-niminen mies, jotka olivat
ranchon ainoat asukkaat, kannattivat pitkää lepoaikaa — vähintään
kaksituntista — sillä raja oli vielä puolentoista penikulman päässä
ja viimeisellä hetkellä saattaisi nopea ratsastus olla heidän ainoa
pelastuskeinonsa.
Billy taas vaati, että lähdettäisiin liikkeelle heti, ennen kuin
rosvot saisivat apuväkeä, jota noutamaan hän varmasti uskoi Rozalesin
lähettäneen sanansaattajansa. Mutta toiset olivat väsyneitä ja
huomauttivat, etteivät he voisi päästä pakoon nääntyneillä hevosilla,
ja niinpä he jäivät lepäämään. Mutta sitten kun he olisivat olleet
valmiit lähtemään jälleen matkalle, oli pako mahdoton.