Anthony Harding asteli edestakaisin El Orobon ranchon kuistilla,
odottaen jotakin ilahduttavaa sanomaa niiltä miehiltä, jotka olivat
lähteneet etsimään hänen tytärtään Barbaraa.
Jokainen joen kahden puolen leviävällä kuivalla tasangolla kiiltävä
pölypyörre sai hänet toivomaan, että sen oli nostattanut hyvien
uutisten tuoja. Mutta aina osoittautui hänen toivonsa turhaksi, sillä
ei ainoatakaan ratsumiestä tullut näkyviin kuuman päivän autereesta;
vain pienet tomupyörteet kiertelivät leikkisästi kaktuksien keskellä.
Mutta vihdoin ilmestyi luoteisesta ratsastaja, jonka tuloa ennustamassa
ei ollut kierivää pölypatsasta. Harding pudisti päätään suruissaan.
Siltä suunnalta hän ei ollut odottanut tietoja Barbarasta, mutta hän
katseli kuitenkin yhtä mittaa ratsastajaa, kunnes tämä pysähtyi ranchon
pihalla ja sitoi hikisen ja väsyneen hevosensa kuistin portaiden
juurelle. Silloin Harding tunsi tulijan.
»Bridge!» hän huudahti. »Mikä tuo teidät takaisin tänne? Ettekö tiedä,
että saatatte vaaraan sekä meidät että itsenne, jos teidät nähdään
täällä? Kenraali Villa luulee meidän suojanneen teitä.»
Bridge juoksi kuistille. Hän ei ollut milläänkään Anthony Hardingin
vastalauseista.
»Kuinka monta luotettavaa miestä teillä on täällä?» hän tiedusti.
»Ei ainoatakaan», vastasi vanhus. »Mitä tarkoitatte?»
»Ei yhtään!» huusi Bridge epäilevän ja epätoivoisen näköisenä. »Eikö
täällä ole kiinalainen ja pari uskollista meksikkolaista?»
»On kyllä, onhan toki», myönsi Harding. »Mutta mihin te tähtäätte?»
»Pesita on matkalla tänne puhdistamaan El Oroboa. Hän ei ole kovin
kaukana perässäni. Kutsukaa tänne miehenne. Keräämme päärakennukseen
kaikki pyssyt ja ampumatarpeet ja lujitamme taloa. Ehkä kykenemme
torjumaan hyökkäyksen. Oletteko kuullut mitään neiti Barbarasta?»
Anthony Harding pudisti päätään murheellisena.
»Sitten on meidän jäätävä tänne ja koetettava selviytyä parhaamme
mukaan», virkkoi Bridge. »Arvelin, että voisimme yrittää pakoon,
jos neiti Barbara olisi täällä. Mutta koska hän ei ole, on meidän
odotettava hänen etsijöitään.»
Harding kävi kutsumassa meksikkolaiset, kun taas Bridge kävi
juoksujalkaa keittiössä käskemässä kiinalaista päärakennukseen. Sitten
entinen kirjanpitäjä tarkasti palvelusväen asunnot, etsien aseita ja
ammuksia. Löytämänsä vähäiset määrät hän vei päärakennukseen, teljeten
sitten ensimmäisen kerroksen ovet ja ikkunat huonekaluilla ja muilla
tavaroilla.
»Meidän on ammuttava yläkerran ikkunoista», hän selitti ranchon
omistajalle. »Jollei Pesita tuo tänne kovin lukuisaa joukkoa, voimme
kenties pitää puoliamme, kunnes saamme apua Cuivacasta. Soittakaa sinne
heti ja koettakaa taivuttaa Villa lähettämään apua — pitäisihän hänen
turvata teitä Pesitaa vastaan. Luullakseni he eivät ole varsin hyvissä
väleissä keskenään.»
Anthony Harding meni heti puhelimelle ja soitti Cuivacan keskiöön.
»Sanokaa puhelujen välittäjälle», kiljui Bridge, joka tirkisti erään
etusivun teljetyn ikkunan aukosta, »että rosvot saapuvat parhaillaan ja
että he todennäköisesti ensi töikseen katkaisevat puhelinlangan.»
Harding huusi hänen sanomansa ja avunpyynnön langan toisessa päässä
olevan tytön korvaan. Vähän aikaa vallitsi sitten huoneessa hiljaisuus
hänen kuunnellessaan vastausta.
»Mahdotonta! Hyvä Jumala! Se ei voi olla totta!» äänteli vanhus.
Sitten hän pani kuulotorven paikalleen ja kääntyi ympäri kasvoillaan
äärimmäisen epätoivoinen ilme.
»Mikä on hätänä?» kysyi Bridge.
»Villa on kääntynyt amerikkalaisia vastaan», vastasi Harding kumeasti.
»Puhelinneito on ilmeisesti myötätuntoinen meille, sillä hän varoitti
minua vetoamasta Villaan ja ilmoitti minulle syyn siihen. Juuri tällä
hetkellä on sillä miehellä viidenkolmattatuhannen miehen suuruinen
armeija valmiina marssimaan Uuteen Meksikkoon Colombusta valtaamaan.
— Tänään iltapäivällä on Cuivacassa hirtetty kolme amerikkalaista. Se
on hirveätä, sir! Se on hirveätä! Olemme tuhon omat jo tällä hetkellä.
Vaikka meidän onnistuisikin torjua Pesita, emme mitenkään voi pujahtaa
rajalle Villan joukkojen lävitse.»
»Pahalta näyttää», myönsi Bridge. »Eipä asemamme tosiaankaan
saattaisi olla paljoa huonompi. Mutta kun kerran olemme täällä, on
meidän pysyttävä täällä ja käytettävä ammuksiamme niin kauan kuin
niitä riittää. Tahdotteko jäädä luoksemme, miehet?» tiedusti hän
kiinalaiselta ja meksikkolaisilta. Nämä vakuuttivat, etteivät he
sietäneet Pesitaa, vaan halusivat taistella Anthony Hardingin puolella
mieluummin kuin siirtyä vihollisten joukkoon.
»Hyvä!» huudahti Bridge. »Ja nyt yläkertaan! Viidessä minuutissa he
ovat täällä ulvomassa ympärillämme, ja meidän on valmistettava heille
sellaiset tuliaiset, etteivät ne heiltä unohdu.»
Hän meni edellä toiseen kerrokseen, jossa kaikki viisi sijoittuivat
etusivun ikkunoiden ääreen. Vihollinen oli vähän matkan päässä,
ratsastaen ripeätä ravia ranchoa kohti. Joukkueessa oli parikymmentä
Pesitan ratsumiestä.
»Pesita on mukana», ilmoitti Bridge äkkiä. »Hän on tuo raudikolla
ratsastava pieni mies. Odotetaan, kunnes he ovat hyvin lähellä, sitten
annetaan heille muutamia kuulia. Mutta säästäkää ammuksia — meillä ei
ole niitä liikaa.»
Pesita ei odottanut kohtaavansa vastarintaa ja ratsasti rohkeasti
pihaan. Hänen pieni joukkueensa pysähtyi palvelusväen asunnon ja
konttorin edustalla, ja kolme, neljä ratsumiestä laskeutui satulasta,
mennen rakennuksiin etsimään uhreja. Kun sieltä ei löytynyt mitään,
lähtivät he päärakennukselle.
»Kyyristykää!» varoitti Bridge seuralaisiaan. »Älkää näyttäytykö
älkääkä ampuko, ennen kuin käsken!»
Ratsastajat lähestyivät verkkaisesti. Bridge odotti, kunnes he olivat
vain muutaman metrin päässä talosta, ja huusi sitten: »Nyt! Antakaa
paukkua!» Yläkerran ikkunoista räiskähti Pesitan joukkueeseen tähdätty
kiväärituli. Kolme ratsumiestä horjahti satulasta, pudoten maahan, ja
kaksi hevosta kellahti kumoon. Kiroillen ja kirkuen pyöräyttivät muut
rosvot ratsunsa ympäri ja laskettivat täyttä neliä konttoriin päin
puolustajien kuulien seuraamina.
»Eipä niinkään huonosti», kehui Bridge. »Uskallanpa väittää, että
herra Pesita on hieman ällistynyt — ja kiukuissaan. He menevät
tuonne konttorin taakse. Siellä he viipyvät muutamia minuutteja
neuvottelemassa ja rohkaisemassa luontoaan yrittääkseen uudelleen.
Seuraavalla kerralla he hyökkäävät toiselta suunnalta.
— Te kaksi», jatkoi hän, puhuen meksikkolaisille, »sijoittukaa talon
itäiselle ja eteläiselle seinälle! Sing voi jäädä tänne herra Hardingin
luokse. Minä menen pohjoiselle, konttorin puoliselle seinälle. Ampukaa
ensimmäistä miestä, joka pistää päänsä näkyviin: Jos kykenemme pitämään
puoliamme pimeään saakka, niin meidän ehkä onnistuu paeta. Älkää
missään tapauksessa päästäkö ainoatakaan rosvoa niin lähelle, että hän
voisi sytyttää talon tuleen. Sitä he koettavat.»
Kului viisitoista minuuttia, ennen kuin toinen hyökkäys tehtiin.
Viisi satulasta laskeutunutta ratsastajaa syöksyi taloa kohti
pohjoispuolelta. Mutta kun Bridge kellisti ensimmäisen, ennen kuin
hän oli ehtinyt kymmenen askeleen päähän konttorirakennuksesta, ja
haavoittanut toista, peräytyivät hyökkääjät suojaan.
Iltapäivän aikana Pesita tuon tuostakin koetti saada miehiään talon
seinustalle, mutta joka kerta heidät ajettiin takaisin. Vihdoin rosvot
eivät enää yrittäneetkään sytyttää rakennusta palamaan eikä vallata
sitä rynnäköllä, vaan tyytyivät silloin tällöin ampumaan jonkun
laukauksen.
»He odottavat pimeätä», selitti Bridge Hardingille vihollisuuksien
keskeydyttyä vähäksi aikaa. »Sitten olemme mennyttä kalua, jolleivät
pojat ajoissa palaa joen tuolta puolen.»
»Emmekö voisi pujahtaa täältä tiehemme pimeän tultua?» kysyi Harding.
»Se on ainoa toivomme, jollemme saa apua», vastasi Bridge.
Mutta kun ilta sitten pimeni ja viisi piiritettyä koetti poistua
talosta konttorin vastaiselta puolelta, tervehdittiin heitä karabiinien
välähdyksillä ja viuhuvilla kuulilla. Toinen meksikkolaisista
puolustajista kaatui saatuaan kuolettavan haavan, ja toiset ehtivät
hädin tuskin kiskoa hänet sisään ja teljetä oven jälleen, kun jo viisi
Pesitan miestä hyökkäsi heidän varustuksiaan vastaan. Vihdoin saatiin
ahdistajat karkotetuksi, ja taaskin keskeytyi taistelu toistaiseksi.
Mutta kaikki pakotoiveet olivat menneet, ja Bridge sijoitti puolustajat
jälleen yläkerran ikkunoihin pitämään silmällä talon luokse
mahdollisesti pyrkiviä vihollisia.
Tuntien hitaasti vieriessä kävi aseman toivottomuus kaikille selväksi.
Heidän ammuksensa olivat melkein lopussa — kullakin oli jäljellä vain
muutamia panoksia — ja ilmeisestikään Pesita hillittömän kostonhimon
kannustamana ei hellittäisi, ennen kuin saisi heidän linnoituksensa
valtaansa ja heidät kaikki uhreikseen.
Näin iloisin toivein he odottivat viimeistä hyökkäystä, jolloin he
olisivat ilman ampumatarpeita ja avuttomina julman ja heltymättömän
vihollisen käsissä.
Odotettu hyökkäys tapahtui vähää ennen päivän koittoa. Joka suunnalta
kuului pyssynpamahduksia ja rosvojen kiljuntaa. Alkuaan saapuneista
kahdestakymmenestä ei ollut jäljellä kuin alun toistakymmentä, mutta
he korvasivat lukumääränsä vähentymisen käsittelemällä aseitaan sitä
ripeämmin ja huutamalla entistä äänekkäämmin ja hurjemmin. Tällä kertaa
he pääsivät kuistin suojaan ja alkoivat hakata ovea pirstoiksi.