Billy Byrne liikkui varovasti pimeässä, mutta ei sinne päin, josta hän
olisi löytänyt turvaa, vaan suoraan cañonia ylöspäin pimanien kylää
kohti.
Pian hän kuuli äänten sorinaa ja kohta senjälkeen näki keittonuotiot,
joiden hohde valaisi pronssinvärisiä kasvoja ja matalien majojen
seiniä. Jotkut naiset itkivät ja valittivat. Billy arvasi heidän
murehtivan niitä miehiä, jotka olivat kaatuneet hänen kuulistaan
aikaisemmin samana päivänä. Yön pimeydessä, korkealla karussa, jylhässä
vuoristossa tuntui hänestä salaperäisen kaamealta.
Billy hiipi likemmäksi kylää. Piilossa pysyminen oli helppoa. Hän ei
huomannut ainoatakaan vartijaa ja ihmetteli pimanien huolettomuutta
melkein varman hyökkäyksen edellä. Sitten hänen mieleensä välähti,
että kenties se ammunta, jonka hän ja Eddie olivat kuulleet alhaalta
vuoriston juurelta, oli merkinnyt sitä, että kaikki El Orobon
amerikkalaiset olivat saaneet surmansa.
»No, sitten on pian minun vuoroni», tuumi Billy ja ryömi majoja
kohti. Hänen silmänsä ja korvansa olivat valppaina; mutta vaikka hän
olisi kuinka tähyillyt ja kuunnellut, ei hän havainnut merkkiäkään
etsimästään henkilöstä.
Hän pysytteli piilossa keskiyöhön saakka, ja koko ajan virittelivät
murehtijat haikeita valituksiaan. Sitten he menivät majoihinsa, ja
kylässä vallitsi hiljaisuus.
Billy hiipi eteenpäin. Hän tarkasteli jokaista majaa kaipaavin,
miettivin silmin. Mikähän niistä oli Barbaran säilytyspaikka? Miten
hän voisi sen ratkaista? Mikään niistä ei näyttänyt sanottavasti
lupaavammalta kuin toisetkaan. Hän oli pannut merkille, mihin niistä
intiaanit olivat vetäytyneet levolle. Kolmeen hän ei ollut nähnyt
kenenkään menevän. Niitä hänen siis olisi ensinnä tarkastettava.
Yö oli pimeä. Kuu ei ollut vielä noussut. Vain muutamat hiipuvat
nuotiot loivat näyttämölle häilyvää, lepattavaa valoa. Billy Byrne
ryömi pimennossa yhä lähemmäksi. Vihdoin hän oli aivan sen majan
vieressä, jota hän oli päättänyt ensiksi tutkia.
Hän makasi hiljaa pitkän aikaa, jännittyneenä kuunnellen, kuuluisiko
sisältä minkäänlaista ääntä. Mutta kaikki oli hiljaa. Hän ryömi ovelle
ja pilkisti sisään. Sysimusta pimeys esti häntä näkemästä mitään.
Billy nousi pystyyn ja astui rohkeasti majaan. Jos kerran hän ei nähnyt
siellä ketään, ei myöskään kukaan voinut nähdä häntä, kunhan hän vain
oli oven sisäpuolella. Senvuoksi, Billy päätteli, hän olisi yhtä
hyvässä asemassa kuin majassa mahdollisesti olevat vihollisetkin.
Hän meni varovasti lattian poikki, seisahtuen usein kuuntelemaan.
Vihdoin hän kuuli kahinaa suoraan edestään. Hänen sormensa puristuivat
revolverin ympärille, jota hän piti nuijan tavoin piipusta oikeassa
kädessään. Billy ei halunnut nostattaa suurempaa hälyä kuin oli
välttämätöntä.
Taaskin hän erotti ääntä samalta suunnalta. Se kuulosti hyvin
samanlaiselta kuin pelästyneen naisen ähkäisy. Billy päästi hiljaisen
murahduksen, onnistuneesti matkien saalista etsivää koiraa, jota on
häiritty.
Uudelleen ähkäisy, ja sitten lausui sointuva naisääni: »Mene tiehesi!»
Sanat olivat englanninkieltä!
»Sst!» äänsi Billy hiljaa ja hiipi varpaisillaan ääntä kohti. Hänen
ojennetut kätensä koskettivat pian ihmisolentoa, joka peräytyi,
huudahtaen taaskin.
»Barbara!» kuiskasi Billy, kumartuen lähemmäksi.
Pimeydestä ojentui käsi, löysi hänet ja tarttui hänen hihaansa.
»Kuka olette?» Kysymys lausuttiin hiljaa.
»Billy», vastasi mies. »Oletko täällä yksin?»
»En; minua vartioimassa on vanha nainen», selitti tyttö. Samassa he
kumpikin kuulivat liikettä läheltään; joku kiiruhti heidän ohitseen ja
kuvastui hetkiseksi oven paikkaa osoittavaa, hieman valoisempaa läikkää
vasten.
»Tuolla hän menee!» hätäili Barbara. »Hän kuuli äänesi ja riensi
noutamaan apua.»
»Tule!» komensi Billy, tarttui tytön käteen ja nosti hänet pystyyn.
Mutta he olivat tuskin ehtineet lattian puoliväliin, kun ulkoa kuuluva
kirkuna ilmaisi heille, että akka jo herätti leiriä.
Billy työnsi Barbaran käteen revolverin. »Meidän on taisteltava,
tyttöseni», hän sanoi. »Mutta sinun on parempi kuolla kuin jäädä tänne
yksin.»
Astuessaan ulos majasta he näkivät sotureja juoksevan esille kaikista
ovista. Akka kiljui pimaninkielellä kohti kurkkuaan. Billy työnsi
Barbaraa edellään ollakseen itse hänen kilpenään ja oikaisi suorinta
tietä pois kylästä.
Aluksi hän ei ampunut. Hän toivoi, ettei heitä huomattaisi, eikä
tahtonut suunnata intiaanien tulta heitä kohti. Mutta hän pettyi; he
olivat astuneet tuskin kymmentä askelta kun kajahti ihmisten hälyjä
voimakkaampi laukaus ja kuula suhahti heidän ohitseen.
Silloin Billy vastasi, ja häntä säesti Barbara hänen olkansa takaa. He
peräytyivät kylän laidalla kasvavien puiden varjoon koko ajan ampuen
intiaaneja.
Kyläläiset, jotka olivat juuri heränneet ja vielä unen pöpperössä,
luulivat saaneensa kimppuunsa paljon voimakkaamman vihollisen, ja se
pelko lamautti heitä useiden minuuttien aikana, siksi kauan, että
Billy ja Barbara ennättivät jyrkänteen laelle, josta Billyä ja Eddie
Shorteria oli ensiksi ammuttu.
Siellä he olivat piilossa intiaanien katseilta, ja Billy lähti heti
juoksemaan, melkein kantaen tyttöä kierrettyään voimakkaan kätensä
hänen vyötäisilleen.
»Jos pääsemme vuoriston juurella oleville kummuille», hän sanoi,
»voimme ehkä pujahtaa heidän kynsistään ja kävelemällä koko yön ehdimme
aamuksi joelle ja El Oroboon. Se on pitkä marssi, Barbara, mutta meidän
on se taivallettava — meidän on se tehtävä, sillä jos olemme pimanien
alueella aamun koittaessa, emme ikinä selviydy täältä. Ja saammehan
joka tapauksessa», hän lisäsi toiveikkaasti, »koko ajan kävellä
alamäkeä.»
»Me marssimme sen, Billy», vastasi Barbara, »jos vain pääsemme vartijan
ohitse.»
»Minkä vartijan?» tiedusti Billy. »En huomannut ainoatakaan vartijaa
tullessani kylään.»
»Öiseen aikaan vartija on alempana polulla», selitti tyttö. »Päivällä
hän on lähempänä kylää — tämän jyrkänteen huipulla, sillä sieltä näkyy
koko laakso. Mutta yöksi hänet sijoitetaan alemmaksi erääseen ahtaaseen
solaan.»
»Onpa mainiota, että mainitsit siitä», virkkoi Billy. »Muutoin olisin
juossut suoraan hänen syliinsä. Luulin, että he olivat kaikki jo
takanamme.»
Senjälkeen he etenivät varovammin, ja kun he saapuivat sille kohdalle,
missä vartija otaksuttavasti oli, varoitti Barbara Billyä taaskin. He
hiipivät varkaiden tavoin cañonin seinämän varjossa.
Billy kiroili itsekseen yön pimeyttä, joka salasi näkyvistä ’ kaikki
muutaman jalan päässä olevat esineet. Mutta kentiespä juuri pimeys
pelasti heidät, sillä se piilotti heidät viholliselta yhtä varmasti
kuin vihollisen heiltä. He olivat saapuneet sille kohdalle, jossa
Barbara varmasti uskoi vartijan olevan. Tyttö takertui lujasti Billyn
vasempaan käsivarteen. Billy tunsi, kuinka Barbaran sormet pusertuivat,
painuen hänen lihaksiinsa, ja hänen jättimäinen vartalonsa värähteli.
Kuolemanvaarasta huolimatta Billy Byrne tunsi, kuinka häntä huumasi
tämän tytön kosketus — ainoan naisen, jota hän oli koskaan rakastanut
ja jota hän aina rakastaisi.
Sitten häämötti heidän edessään tumma hahmo, ja ilman minkäänlaista
varoitusta pamahti laukaus, huikaisten heidän silmänsä.