Billy Byrne ja Eddie Shorter ratsastivat suoraan kukkuloille. Heidän
kummallakin puolellaan puolentoista tai parin kilometrin välimatkojen
päässä toisistaan etenivät heidän seurueensa muut jäsenet, jotka
silloin tällöin olivat näkyvissä. Mutta enimmäkseen näkymättömissä.
Kukkuloille jouduttuaan eivät kumppanukset enää nähneet ystäviään.
Sekä Byrne että Eddie tunsivat, että he olivat osuneet oikeille
jäljille, sillä selvä, paljon käytetty polku kiemurteli ylöspäin
pitkin sitä cañonia, jota myöten he ratsastivat. Se oli erinomainen
väijytyspaikka, ja he kumpikin huoahtivat helpotuksesta päästyään
aukeammalle seudulle, alimpien juurikukkuloiden ja vuoriston
pääharjanteen väliselle pienelle tasanteelle.
Myöskin siellä oli polku selvä, ja kun Eddie katsoessaan eteenpäin
huomasi, että se näytti vievän harmaanruskeiden vuorien juurella
olevalle helakanvihreälle läikälle, pääsi häneltä iloinen huudahdus.
»Me olemme oikealla tiellä, kumppani», hän virkkoi. »Tuolla on vettä.»
Ja hän osoitti harmaata pohjaa vastaan näkyvää vihreätä täplää. »Tuolla
on intiaanien kylä. En ole milloinkaan ollut täällä, joten en tunne
seutua. Emme näet laske karjaa lainkaan joen tälle puolelle — pimanit
häiritsevät meitä. He eivät siedä ainoatakaan valkoihoista nuuskimassa
maataan. Mutta panisinpa veikkaan hattuni siitä, että tuolla on leiri.»
He jatkoivat matkaansa pientä, vihreätä läikkää kohti. Joskus se oli
näkyvissä, joskus peittyi heidän katseiltaan, kun he lähestyivät
ylänteitä tai kiertelivät veden uurtamissa notkelmissa ja rotkoissa.
Mutta aina he pitivät sitä määränään. Heidän noudattamansa polku vei
sinne — siitä ei enää voinut olla pienintäkään epäilystä. Ja heidän
ratsastaessaan eteenpäin tähyilivät heitä mustat, välkkyvät silmät
samalta vihreältä keitaalta, jota kohti he hoputtivat kapuamisesta
väsyviä hevosiaan.
Pienen jyrkänteen reunalla, jonka alapuolitse heidän oli
mentävä päästäkseen pääharjanteen juurella olevassa pienessä
luonnonmuodostamassa puistossa sijaitsevalle majarykelmälle, loikoili
ruskea mies mukavasti ruohovuoteella.
Kaukana tähystäjän yläpuolella kumpusi rinteestä lähde, jonka kirkas,
puhdas vesi muodosti alaspäin juostessaan pieniä lammikolta. Tällä
vedellä pimanit kastelivat vähäisiä peltojaan, ennen kuin se jälleen
katosi maan sisään heidän kylänsä alapuolella. Ruskean miehen
vieressä oli pitkä pyssy. Silmää räpäyttämättä mies tarkkaili syvällä
allaan liikkuvia pilkkuja, joiden hän tiesi ja oli jo tunti sitten
tietänyt olevan gringoja.
Hänen vierelleen ryömi toinen ruskeaihoinen, tirkistäen hänkin
jyrkänteen reunalta valkoisia miehiä. Kuiskattuaan joitakuita sanoja
pyssyllä varustetulle vartijalle hän mateli takaisin ja katosi
näkyvistä.
Samalla aikaa ponnistelivat Billy Byrne ja Eddie Shorter yhä eteenpäin
ja ylöspäin. Kumpikin he olivat mielessään varmoja, että jollei joku
vartija jo nyt ollut heitä nähnyt, huomattaisiin heidät hyvin pian, ja
vähän sen jälkeen viuhahtaisi kuula, joka kaataisi heistä toisen. Mutta
he antautuivat siihen vaaraan amerikkalaisen tytön tähden, joka oli
piilotettuna jonnekin tähän vuoristoon, sillä muulla tavoin he eivät
voisi niin nopeasti saada selkoa hänen kätköpaikastaan.
Jokainen niistä kahdeksasta amerikkalaisesta, jotka parittain
tunkeutuivat vuorille Billy Byrnen ja hänen kumppaninsa kahden puolen,
olisi ollut valmis antautumaan ja parhaillaan ilomielin antautuikin
samaan vaaraan. Mutta viimemainitut olivat nyt varmoja, että heistä
toisen oli uhrauduttava, sillä lähemmäksi tultaessa oli Eddie nähnyt
ohuen savupatsaan kohoavan keitaan puitten keskeltä. Nyt he tiesivät
osuneensa pimanien kylään vievälle polulle.
»Meidän on pidettävä silmät auki», sanoi Eddie, kun he kääntyivät
rotkoon, joka asemastaan päättäen vei suoraan kylään. »Nyt emme enää
ole kaukana heistä, ja jos he nitistävät meidät, niin luultavasti se
tapahtuu täällä.»
Ikäänkuin hänen sanojensa tehostukseksi pamahti heidän yläpuolellaan
laukaus. Eddie hätkähti ja painoi kädet rintaansa vasten.
»Minuun sattui», hän ilmoitti tyynesti.
Billy Byrnen revolveri oli vastannut ylhäältä kajahtaneeseen
laukaukseen, ja hänen kuulansa oli osunut siihen kohtaan, jossa Billy
oli nähnyt savua tuprahtavan. Sitten Billy kääntyi toveriinsa päin.
»Onko haava vaarallinen?» hän kysyi.
»Niin luulen», vastasi Eddie. »Mitä teemme? Piiloudummeko tänne vai
peräydymmekö noutamaan toisia?»
Ylhäällä pamahti toinen laukaus, vaikka Billy oli kokoajan silmäillyt
sinne päin saadakseen ampumamaalin, jonka hän varmasti uskoi
saavansa, kun mies nousisi ampumaan toistamiseen. Ja vihdoin Billy
näki ahdistajan — muutamien askelien päässä siitä paikasta, josta
ensimmäinen kuula oli lähtenyt. Mutta sitä ennen oli toinen ehtinyt
kaataa Eddien ratsun. Byrne ampui uudelleen, ja tällä kertaa hän
mielihyväkseen näki ruskean vartalon osittain kohoavan maasta,
reutoilevan hetkisen ja kellahtavan sitten ruohikkoon, jääden virumaan
liikkumattomana.
»Meidän on kai jäätävä tänne», virkkoi Billy, luoden murheellisen
katseen Eddien hevoseen.
Eddie nousi pystyyn, horjui ja kävi kalmankalpeaksi. Billy hypähti
satulasta, riensi hänen luokseen ja kiersi kätensä hänen ympärilleen.
Taaskin pamahti ylhäällä pyssy, ja Billyn ratsu korahti ja vaipui
maahan.
»Peijakas!» huudahti Byrne.»Meidän on laittauduttava pois tästä.»
Hän otti haavoittuneen toverinsa syliinsä ja juoksi saman jyrkänteen
suojaan, jonka laelta väijyjät heitä ampuivat. Painautuneina
kohtisuoraa kallioseinämää vasten he olivat turvassa intiaanien
kuulilta. Mutta Billyä ei tämä väliaikainen suojapaikka tyydyttänyt.
Kauempana kylän suunnalla ja jyrkänteen rinteen keskikohdalla oli
Billyn mielestä mainio turvapaikka. Vieru ei siinä kohden ollut niin
jyrkkä, sitä peitti joukko isoja kivijärkäleitä, ja toisia pisti esiin
maasta niiden ympärillä.
Billy lähti ponnistelemaan sinne. Hänen selässään oleva haavoittunut
kärsi kuvaamattomia tuskia; mutta Eddie puri huuliaan, tukahduttaen
parkaisut, joita hänen toverinsa jokainen askel pyrki puristamaan hänen
suustaan, ettei hän paljastaisi vihollisille, missä he olivat.
Heidän yläpuoleltaan ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta Billy tiesi,
että valppaat, punaiset vainolaiset parhaillaan ryömivät jyrkänteen
reunalle vaanimaan uhrejaan. Kunpa hän vain ehtisi kivimöhkäleiden
suojaan, ennen kuin pimanit huomaisivat heidät!
Ne minuutit, jotka Billy tarvitsi kiivetäkseen sen sadan metrin
pituisen välin, tuntuivat hänestä tunneilta. Mutta vihdoinkin
hän laski pyörtymäisillään olevan cowboyn kahden kivijärkäleen
väliin, jotka olivat lähellä jyrkänteen reunaa: he olivat pienessä,
luonnonmuovaamassa linnoituksessa, jota oli helppo puolustaa.
Jyrkänteen laella olevien intiaanien kuulilta suojasi heitä se kivi,
jonka juurella he viruivat, kun taas toinen piilotti heidät cañonin
toiselle puolelle mahdollisesti kiipeäviltä hätyyttäjiltä.
Pienemmät kivet, joita oli siellä täällä heidän ympärillään, olivat
turvana syrjästä päin tulevia laukauksia vastaan: ja sijoitettuaan
Eddien verrattain suojaiseen paikkaan Byrne alkoi kyhätä matalaa
rintavarustusta kylään päin leviävälle kupeelle — jolta suunnalta
hyökkäys luonnollisestikin oli odotettavissa.
Saatuaan sen valmiiksi hän siirtyi puuhailemaan päinvastaiselle
puolelle, ja pian oli sielläkin samanlainen suojamuuri. Sitten hän
alkoi hoivailla Eddie Shorteria, mutta piti samalla tarkasti silmällä
kumpaakin heidän varustukseensa tuovaa polkua.
Kansasilainen makasi kyljellään ja valitti. Verta oli pursunut hänen
huulilleen ja sieraimiinsa, ja aukaistuaan hänen paitansa ja nähtyään
hänen rintansa oikealla puolella ammottavan haavan Billy käsitti kuinka
vakava hänen toverinsa vamma oli. Tuntiessaan Billyn kosketuksen poika
aukaisi silmänsä.
»Luuletko, että olen mennyt mies?» hän tiedusti kuiskaten.
»Ei sinnepäinkään», valehteli Billy hilpeästi. »Vain pelkkä naarmu.
Päivän tai parin päästä olet jälleen täydessä kunnossa.»
Eddie pudisti väsyneesti päätään. »Toivoisin voivani uskoa sinua», hän
supatti. »Olen haaveillut palaavani kotiin katsomaan äitimuoria. En
ole ajatellut mitään muuta siitä pitäen kun kerroit, kuinka kovasti
hän kaipaa minua. Nytkin näen hänet yhtä selvästi kuin olisin siellä.
Varmaankin hän pesee keittiön lattiaa. Muori aina puhdistaa jotakin.
Onpa totisesti raskasta saada loppunsa tällä tavoin haaveillessaan
kotiinpaluuta.»
Billy ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän vilkaisi cañoniin kahden
puolen nähdäkseen, olivatko viholliset tulossa.
»Kotiin!» kuiski Eddie. »Kotiin!»
»Ole huoleti!» virkkoi Billy lempeästi. »Kyllä sinä pääset kotiin,
poika. Toisten on täytynyt kuulla laukaukset, ja he ovat täällä tuossa
paikassa. Sitten puhdistamme tämän onkalon ja viemme sinut viipymättä
El Oroboon, jossa sinut pian hoidetaan kuntoon.»
Eddie koetti hymyillä katsoessaan toveriaan silmiin, ojensi kätensä ja
laski sen Billyn käsivarrelle.
»Olet kelpo kumppani, veikko», hän kuiskasi. »Tiedän, että valehtelet,
ja sen tiedät sinäkin. Mutta sittenkin minusta tuntuu paremmalta, kun
puhut niin.»
Billystä tuntui siltä kuin olisi joutunut kiinni varastaessaan sokealta
ihmiseltä. Hän ei osannut vastata mitään muuta kuin: »Pyh! Turhaa
lorua!»
Oltuaan vähän aikaa vaiti Eddie jatkoi: »Jos selviydyt täältä ja
vielä joskus palaat Yhdysvaltoihin, niin lupaathan käydä katsomassa
äitimuoria ja isäukkoa ja kertoa heille, että aioin tulla kotiin —
jäädäkseni sinne. Kerro heille myöskin, että kuolin kunnon miehen
tavalla — sillä tavoin kuin isä usein kertoi isoisäni kuolleen
taistellessaan intiaaneja vastaan jossakin Fort Dodgen lähistöllä.»
»Sen teen varmasti», lupasi Billy. »Kyllä kerron. Mutta katsos vain!
Kukas tuolla tulee?» Puhuessaan hän painautui maahan, ja kuula vingahti
hänen päänsä ylitse, naksahtaen kiveen, ja cañonin yläpäässä pamahti
pyssy. »Se veitikka oli vähällä osua minuun. Minun on tästä lähtien
oltava paremmin varuillani.»
Hän kohosi hitaasti kyynärpäänsä varaan pyssy valmiina kädessään ja
pilkisti rintasuojuksensa kahden kiven välissä olevasta pienestä
aukosta. Sitten hän työnsi siihen aseensa piipun, tähtäsi ja painoi
liipaisinta.
»Sattuiko?» kysyi Eddie.
»Kyllä», vastasi Billy ja laukaisi uudelleen. »Kellistin senkin. Nuopa
ovat itsepäisiä vintiöitä, mutta tuskinpa he enää ovat niin kärkkäitä
tulemaan. Nuo kaksi olivat ihan aukealla paikalla, ryömien vatsallaan
meihin päin. He varmaankin luulivat meidän nukkuvan.»
Kokonaiseen tuntiin ei vihollisia näkynyt eikä kuulunut, vaikka Billy
useita kertoja nosti hattunsa pyssynsä piipun nenässä rintavarustuksen
yläpuolelle narratakseen heidät ampumaan.
Iltapäivän keskivaiheilla kantautui toverusten korviin kaukaisen
ammunnan heikkoa ääntä jostakin alapuolelta.
»Siellä tulevat varmaankin meikäläiset», supatti Eddie Shorter.
Ampumista kesti puoli tuntia, ja sitten oli vuoristossa jälleen kaikki
hiljaista. Eddie alkoi hourailla. Hän puheli paljon Kansasista ja
lapsuudenkodistaan, pyytäen usein vettä.
»Pysy rohkeana, poika!» kehitteli Billy. »Toiset ovat täällä tuota
pikaa, ja sitten saamme vettä niin paljon kuin tahdot.»
Mutta toisia ei kuulunut. Billy nousi pystyyn ojentaakseen jalkojaan
ja tarkastaakseen cañonia. Hän aprikoi, voisiko hän yrittää pyrkiä
laaksoon, jossa heillä olisi edes vähän toiveita kohdata toverinsa.
Hänen parhaillaan miettiessään sitä kajahti terävä pamahdus, ja Billy
kaatui rentona vatsalleen.
»Hyvä Jumala!» huudahti Eddie. »Nyt hän sai surmansa.»
Byrne liikahti ja koetti nousta.
»Nähtävästi minuun osui», hän sopersi, ponnistautuen polvilleen.
Rintasuojuksen ylitse hän näki puolikymmentä intiaania vinhasti
juoksemassa varustusta kohti — hän näki heidät punaisen udun lävitse,
joka ei aiheutunut verestä, vaan raivosta. Kiroten Billy ponnahti
pystyyn. Koko hänen ruumiinsa oli polvia myöten alttiina vihollisten
tulelle, mutta siitä hän ei välittänyt. Vimmastuneena hän heilautti
karabiininsa poskelleen ja tyhjensi sen hyökkääviin intiaaneihin,
joiden oli mahdoton päästä suojaan. Heidän oli juostava eteenpäin tai
kuoltava paikoilleen, minkä vuoksi he syöksyivät edelleen, kiljuen kuin
pahat henget ja pysähtyen silloin tällöin silmänräpäykseksi ampumaan
hurjapäistä valkoihoista, joka seisoi heidän edessään niin mainiona
maalina.
Mutta hätäillessään he tähtäsivät huonosti. Kuulat naksahtelivat pienen
kivivarustuksen seiniin, riipoivat Billyn puseroa, housuja ja hattua,
ja koko ajan hän seisoi hievahtamatta paikallaan, syytäen lyijyä
ahdistajia vastaan — hätäilemättä, kylmän levollisesti kuten raavaita
tappava teurastaja.
Pimanit kaatuivat toinen toisensa jälkeen, kunnes enää oli vain yksi
ainoa intiaani epätoivoisesti ryntäämässä valkoiseen mieheen päin.
Lopuksi viimeinenkin hyökkääjä retkahti rintavarustukselle saatuaan
Billyn karabiinista kuulan otsaansa.
Eddie Shorter oli vaivaloisesti rentoutunut kyynärpäänsä varaan
katselemaan ottelua. Sen päätyttyä hän vaipui takaisin pitkäkseen,
veren pulputessa hänen kiinnipurtujen hampaittensa välitse.
Suoriuduttuaan viimeisestä pimanista Billy kääntyi toveriinsa päin ja
nähdessään, millaisessa tilassa hän oli, polvistui hänen viereensä ja
tuki hänen päätään kädellään.
»Sinun pitäisi pysyä hiljaa», hän varoitti kansasilaista. »Sinun ei ole
hyvä liikkua paljon.»
»Kyllä se kannatti», sopersi Eddie. »Olipa se aimo nujakka! On sinulla
sisua; seisoit suorana, vaikka heitä ryntäsi koko joukkue. Mutta jollet
olisi niin tehnyt, olisivat he hyökänneet tänne, ja jotkut heistä
olisivat päässeet kimppuumme.»
»Kummallista, ettei poikia kuulu», virkkoi Billy.
»Niin», vastasi Eddie huoaten. »Nyt on lypsyaika, ja minä olin
menevinäni Shawneeseen tänä iltana. Nuo ovat mainioita leivoksia, äiti.
Minä —»
Billy Byrne kumartui syvään kuullakseen hänen hiljaiset sanansa; ja kun
ääni heikkeni olemattomaksi, laski hän punaisen, takkuisen pään kovalle
maaperälle ja kääntyi poispäin.
Saattoiko Länsipuolen raisuimman pojan silmäluomessa kimalteleva pisara
olla kyynel?
Iltapäivä meni menojaan ja tuli yö, mutta Billy Byrneä vastaan ei enää
hyökätty, eikä hän myöskään saanut apua. Kuula, joka oli hetkeksi
hänet kaatanut, oli vain raapaissut hänen otsaansa. Lukuunottamatta
sitä, että haavasta vuotanut veri oli tahrannut hänen kasvonsa, ei
se haitannut häntä lainkaan. Nyt pimeän tultua hän alkoi suunnitella
lähtöä varustuksestaan.
Ensiksi hän siirsi vyölleen ja taskuihinsa Eddien panokset, arvoesineet
ja pikkukalut, joiden hän luuli ilahduttavan »äitimuoria». Sitten hän
irroitti Eddien kivääristä lukon ja pisti senkin taskuunsa, jotta ase
olisi käyttökelvoton, jos intiaanit sen löytäisivät.
»Olen pahoillani, etten voi haudata sinua, veikko», jupisi Billy
jäähyväisiksi, kiipesi rintasuojuksen ylitse ja katosi yön pimeyteen.