Billy Byrne juoksi pihalle. Tilanhoitaja huusi meksikolaisille, että
heidän vankinsa oli päärakennuksessa, ja kun he katsahtivat sinnepäin,
näkivät he Billyn tulevan verkkaisesti heitä kohti revolveri kädessään.
Billyn huulilla väikkyi hymy, jota he etäisyyden tähden eivät
erottaneet ja jonka merkitystä he eivät olisi tietäneet, koska
eivät tunteneet Billyä. Mutta revolverin merkitys oli selvä, ja sen
nähdessään yksi heistä nosti karabiininsa poskelleen.
Mutta hänen sormensa ei koskettanut liipasinta, sillä Billy Byrnen
takana pamahti laukaus ja meksikkolainen suistui eteenpäin portailta
maahan.
Billy vilkaisi taakseen ja näki Eddie Shorterin juoksevan luokseen
savuava kuusipiippuinen oikeassa kädessään.
»Takaisin!» komensi Byrne. »Tämä on minun jupakkani.»
»Enpä lähdekään», vastasi Eddie. »Nuo keltanaamat eivät vie El Orobosta
ainoatakaan valkoihoista, niin kauan kun minä olen täällä. Ja nyt
ripeästi! He hyökkäävät.»
Ja he hyökkäsivät, ampuen, niin että kuulat viuhuivat amerikkalaisten
pään ympärillä. Myöskin Grayson oli liittynyt Villan miehiin.
Palvelusväen asunnosta juoksi laukausten houkuttelemina lisää miehiä
taistelupaikalle.
Billy ja Eddie pitivät puoliaan, seisoen muutaman askeleen päässä
toisistaan. Vielä kaksi meksikkolaista kaatui. Grayson lähti pakoon
etsimään suojaa. Sitten kaatoi Billy Byrne viimeisen meksikkolaisen,
juuri kun palvelusväen rakennuksesta tulleet miehet läähättäen
saapuivat heidän luokseen. Tulijoiden joukossa oli sekä meksikkolaisia
että amerikkalaisia. Kaikki olivat aseistettuja, ja heillä oli
revolverit valmiina käsissään.
He pysähtyivät vähän matkan päähän Billystä ja Eddie Shorterista. Se
seikka, että viimemainittu oli muukalaisen puolella, säästi Billyn
saamasta heti surmaansa, sillä Eddiestä pitivät hänen työtoverinsa,
sekä meksikkolaiset että amerikkalaiset.
»Mitä hälyä täällä on?» tiedusti eräs amerikkalaisista.
Eddie selitti heille koko jutun, ja kun saatiin tietää, että isännän
tytär oli ryöstetty ja että konnantyön alkuunpanija oli tilanhoitaja,
yltyi amerikkalaisten suuttumus vaaralliseksi.
»Missä hän on?» kysyi yksi heistä. Nyt he olivat keräytyneet pieneksi
ryhmäksi Billy Byrnen ja Eddie Shorterin ympärille.
»Näin hänen pujahtavan konttorirakennuksen taakse», vastasi Eddie.
»Eteenpäin!» huudahti eräs toinen. »Otetaan hänet kiinni.»
»Hakekoon joku nuoraa!» Miehet puhelivat tavalliseen, tyyneen
tapaansa näyttämättä lainkaan kiihtyneiltä. Koko ryhmän ilmeisimpänä
kuvaavana piirteenä oli päättäväisyys. Yksi heistä lähti juoksujalkaa
noutamaan lassoaan palvelusväen asunnosta. Muut astelivat verkkaisesti
konttorirakennuksen taakse. Grayson ei ollut siellä. Etsintää
jatkettiin. Amerikkalaiset olivat etunenässä. Meksikkolaiset
pysyttelivät yhdessä joukossa hieman jäljempänä — tämä ei ollut heidän
asiansa. Jos gringot tahtoivat lynkata jonkun toisen gringon, niin
olkoon menneeksi — se oli gringojen asia. He pysyttelisivät syrjässä,
ja niin he tekivätkin.
Etsijät menivät palvelusväen asunnon ja keittiön sivuitse tallille.
Graysonia vain ei löytynyt. Tallissa havaitsi yksi miehistä erään
seikan — tilanhoitajan satula oli poissa. He riensivät hevostarhaan.
Yksi heistä purskahti nauramaan — veräjä oli auki ja kaikki ratsut
tipotiessään.
Äkkiä osoitti Eddie Shorter kädellään laitumen ja joen ylitse niiden
takana olevalle matalalle harjanteelle. Toiset katsoivat sinne. Siellä
näkyi ratsumies; joka hoputti hevostaan rinnettä ylöspäin. Ratsu ja
mies kuvastuivat selvästi nousevan auringon piinaamaa aamutaivasta
vasten.
»Se on hän», virkkoi Eddie.
»Antaa hänen mennä», sanoi Billy Byrne. »Hän ei ikinä palaa eikä häntä
kannata ajaa takaa, ei ainakaan, nyt, kun meidän on etsittävä neiti
Barbaraa. Hevoseni on täällä teidän hevostenne joukossa. Lähden sitä
noutamaan. Tuletko mukaan, Shorter, tarvitsen kenties apua, — en vielä
osaa käsitellä lassoa hyvin.»
Odottamatta vastausta hän lähti, ja kaikki amerikkalaiset seurasivat
häntä. Yhdessä he saarsivat hevoset ja ajoivat ne takaisin tarhaan.
Satuloituaan hevosensa ja noustuaan ratsaille Billy näki toisten
tehneen samoin.
»Me tulemme mukaan», selitti yksi miehistä. »Neiti Barbara kuuluu
meille.»
Billy nyökkäsi ja ratsasti päärakennukselle. Siellä hän hyppäsi maahan
ja alkoi Eddie Shorterin ja Hardingin seurassa kiertää talon ympäri
löytääkseen joitakin jälkiä, joiden nojalla voisi päättää, mihin
suuntaan naisenryöstäjät olivat poistuneet. Pian he osuivat sille
paikalle, jossa intiaanien hevoset olivat edellisenä yönä seisseet.
Sieltä veivät selvät jäljet joelle. Seuraavalla hetkellä seurasi niitä
kymmenen amerikkalaista, sitten kun Harding oli antanut Billylle
karabiinin, toisen kuusipiippuisen revolverin ja panoksia.
Jäljet veivät joen poikki, piikkilanka-aitaan murretun aukon läpi,
sitten jyrkänteen rinnettä ylöspäin ja sen takana olevaan pieneen
notkelmaan. Noin puolentoista kilometrin matkan jäljet olivat selvät,
mutta hävisivät sitten, ikäänkuin ratsastajat olisivat hajaantuneet.
»Niin», sanoi Billy toisten keräydyttyä hänen ympärilleen
neuvottelemaan, »he ovat menneet tuonne kukkuloille. He olivat pimaneja
— Estebanin heimoa — ja ovat vieneet neidin jonnekin tuonne. Meidän on
hajaannuttava ja etsittävä häntä sieltä. Sen, joka ensimmäiseksi kohtaa
pimenit, on alettava ampua, jolloin me muut riennämme hänen avukseen.
Voimme edetä parittain — jos sitten toinen kaatuu, niin toinen voi
ratsastaa takaisin ja opastaa muut tapahtumapaikalle.»
Miehet tuntuivat suostuvan ehdotukseen ja hajaantuivat parittain. Eddie
Shorter jäi Billyn seuraan.
»Hajaantukaa sivuille!» käski viimemainittu tovereitaan. »Eddie ja
minä ratsastamme suoraan eteenpäin — levitkää te muut viuhkan tavoin
kummallekin puolellemme! Näkemiin ja onneksi olkoon!» Ja hän lähti
ripeätä ravia kukkuloita kohti Eddie Shorter rinnallaan.
Rancholla vetelehtivät meksikkolaiset vaquerot ympäri kartanoa
napisten. Kun ei ollut tilanhoitajaa, ei heillä ollut muuta tekemistä
kuin keskustella huolistaan. Heille ei ollut makseta palkkaa siitä
lähtien, kun pankki rosvottiin, sillä Harding ei ollut saanut
hankituksi rahaa muualta käsin ennen kuin vasta muutamia päiviä sitten.
Nyt hänelle oli vakuutettu, että rahat olivat matkalla; mutta niiden
saapuminen El Oroboon oli epävarmaa.
»Miksi jäisimme tänne, kun meille ei ole maksettu?» kysyi heistä yksi.
»Niin, miksi?» kertasivat monet muut.
»Täällä ei ole mitään tekemistä», huomautti muuan. »Lähdetään
Cuivacaan. Minä olen kerta kaikkiaan kyllästynyt tekemään työtä
gringoille.»
Tämä ehdotus saavutti kaikkien yksimielisen hyväksymisen, ja vähän ajan
kuluttua miehet olivat satuloineet ratsunsa ja laskettivat täyttä neliä
auringonpaahteista Cuivacaa kohti. Nyt he lauloivat ja olivat iloisia
ja onnellisia, sillä he olivat samanlaisia kuin sokkosilla olevat pikku
pojat — eivät suinkaan pahoja miehiä, vaan pikemminkin vastuuttomia
lapsia.
Cuivacaan saavuttuaan he tuoksahtivat kapakkaan, jossa he alkoivat
juoda niitä vähäisiä rahoja, joita joillakuilla heistä oli tallella.
Myöhemmin samana päivänä astui kapakkaan vanha, kuihtunut intiaani
hikisenä ja pölyttyneenä pitkästä ratsastusmatkasta.
»Hei, José!» huusi eräs El Orobon ranchon vaqueroista. »Sinä vanha
veijari, mitä tekemistä sinulla täällä on?»
José katsahti ympärillään oleviin miehiin. Hän tunsi heidät kaikki
— siinä oli koko El Orobon meksikkolainen ratsastava paimenkunta.
José ihmetteli sitä, että he kaikki olivat Cuivacassa yhtä aikaa. Ei
edes palkkapäivänä oltu El Orobosta tavallisesti päästetty kaupunkiin
useampaa kuin neljä miestä kerrallaan.
»José tuli ostamaan kahvia ja tupakkaa», vastasi ukko, vilkaisten
miehiin. »Missä toiset ovat — gringot?»
»He lähtivät ajamaan takaa Estebania», vastasi yksi vaqueroista. »Hän
on vienyt muassaan neiti Hardingin.»
José kohotti kulmakarvojaan, ikäänkuin se kaikki olisi ollut hänelle
uutta.
»Entä herra Grayson? Menikö hän yhteen matkaan? Hän piti hyvin paljon
_señoritasta_.»
»Grayson karkasi», sanoi toinen puhuja. »Muut gringot aikoivat hirttää
hänet, sillä hänen kerrottiin lahjoneen Estebanin suorittamaan
kolttosen.»
Taaskin Josén kulmakarvat kohosivat. »Se on mahdotonta!» äänsi hän.
»Entä keitä sitten on vartioimassa ranchoa?» kysyi hän äkkiä.
»Herra Harding, kaksi meksikkolaista talouspalvelijaa ja yksi
kiinalainen.» Vaquero purskahti nauramaan.
»Minun täytyy lähteä», ilmoitti José hetkisen kuluttua. »Halvan
majani ja Cuivacaan väli edestakaisin on pitkä matka vanhan miehen
ratsastettavaksi.»
Vaquerot eivät enää kiinnittäneet häneen huomiota, ja hän poistui
hevosensa luokse. Mutta noustuaan ratsaille ja päästyään ulos
kaupungista hän lähti omituiseen suuntaan siihen nähden, että hänen
kotinsa oli idässä päin, sillä hän ohjasi ratsuaan luoteista kohti.
José oli ratsastanut pitkän matkan sen jälkeen kun Billy oli aamulla
lähtenyt hänen hökkeliltään. Hän oli käynyt lännessä päin, erään
Pesitan kannattajan pienellä rancholla. Viimemainittu oli lähettänyt
pojan viemään rosvolle sanaa, että kapteeni Byrne oli karannut
Villan miesten käsistä, ja José oli saapunut Cuivacaan kiertoteitse,
ratsastaen kaupunkiin idän puolelta.
Nyt hän lähti taaskin tapaamaan Pesitaa, mutta tällä kertaa hän
vei tiedon itse. Pesita oli leirissä, ja pyydettyään tupakkaa ja
savukepaperia kävi intiaani vihdoin käsiksi asiaansa.
»José tuli suoraan Cuivacasta», hän alkoi, »ja siellä hän joi
kaikkien El Orobon ranchon meksikkolaisten vaquerojen seurassa —
_kaikkien_, kenraali, käsitättehän. Esteban kuuluu ryöstäneen El
Orobon ranchon kauniin _señoritan_, ja vaquerot kertoivat Josélle,
että kaikki amerikkalaiset vaquerot ovat lähteneet häntä etsimään —
kaikki, kenraali, ymmärrättehän. Tällaisina vaarallisina aikoina on
kummallista, että gringot ovat jättäneet El Orobon niin suojattomaksi.
Siellä ovat vain rikas herra Harding, kaksi talouspalvelijaa ja yksi
kiinalainen.»
Pesitan teltan viereisessä teltassa loikoi vuodehuovillaan mies.
Kuullessaan puhujan äänen, vaikka se olikin hiljainen, hän nosti
päätään ja alkoi kuunnella. Hän erotti joka sanan, ja hänen otsansa
rypistyi. Barbara ryöstetty! Herra Harding melkein yksin rancholla! Ja
se kaikki Pesitan tiedossa!
Bridge nousi pystyyn. Hän kiinnitti panosvyön uumenilleen ja otti
pyssynsä, ryömi sitten telttansa peräseinän alitse ja lähti hitaasti
astelemaan lieassa olevia hevosia kohti.
»Kas, herra Bridge», virkkoi hauska ääni hänen korvaansa. »Minne matka?»
Bridge kääntyi katsomaan Rozalesin hymyileviä, ilkeitä kasvoja.
»Eipä juuri minnekään», hän vastasi. »Aioin lähteä katsomaan, saisinko
ammutuksi jonkun otuksen. On kauhean yksitoikkoista istua paikoillaan
tekemättä mitään.»
»_Señor_», myönsi Rozales. »Niin minustakin. Mennään yhdessä — minä
tiedän, missä on parhaat toiveet saada jotakin ammutuksi.»
»Sitä en epäile», ajatteli Bridge. »Todennäköisesti toisen
selkäpuolella.» Ääneen hän vastasi: »Sepä on todella hupaista.» Hän
arvasi, että Rozales oli määrätty vaanimaan häntä, estämään häntä
pakenemasta ja kenties olemaan ainoana todistajana, kun sattuisi joku
onneton tapaus, joka toimittaisi Bridgen isäinsä luokse.
Rozales käski erään sotilaan satuloida heidän hevosensa, ja pian
senjälkeen he ratsastivat rinnakkain kukkuloilta laaksoon vievällä
tiellä. Sellaisissa kohdissa, missä heidän oli pakko ratsastaa
peräkkäin, huolehti Bridge siitä, että Rozales meni edellä, ja
suopeasti meksikkolainen salli amerikkalaisen jäädä taakseen.
Jos Rozalesilla oli mielessään joitakin muita aikeita kuin
vakoileminen, niin hän ilmeisestikin tahtoi odottaa sopivaa hetkeä,
jolloin saisi haluamansa tilaisuuden. Ja ilmeistä oli myöskin, että
hän tunsi olevansa yhtä hyvässä turvassa amerikkalaisen edellä kuin
takanakin.
Eräässä paikassa painui se rotko, jota myöten he olivat tulleet,
notkelmaan, ja siellä ehdotti Rozales, että he ratsastaisivat
pohjoiseen. Siihen suuntaan ei Bridge suinkaan aikonut lähteä.
Amerikkalainen vitkasteli.
»Mutta laaksossa ei ole lainkaan riistaa», huomautti Rozales.
»Minun luullakseni siellä on», oli Bridgen hämärä vastaus. Sitten hän
äkkiä huudahti hämmästyneenä ja osoitti Rozalesin taakse. »Mitäs tuo
on?»’ hän kysyi kiihtyneesti.
Meksikkolainen kääntyi heti Bridgen etusormen osoittamaan suuntaan.
»Minä en näe mitään», virkkoi Rozales hetkisen kuluttua.
»Mutta nyt näette», vastasi Bridge, ja kun meksikkolainen käänsi
katseensa jälleen seuralaiseensa päin, oli hänen pakko myöntää
näkevänsä jotakin — suoraan häntä kohti tähdätyn kuusipiippuisen
revolverin epämiellyttävän suun.
»Herra Bridge!» huudahti Rozales. »Mitä te teette? Mitä tarkoitatte?»
»Tarkoitan», selitti Bridge, »että jos lainkaan välitätte
terveydestänne, laskeudutte heti hevosen selästä ettekä unohda maahan
päästyänne pitää käsiänne päänne päällä. No, alkakaa kivuta!»
Rozales laskeutui ratsailta.
»Kääntykää selin minuun päin!» komensi amerikkalainen; ja toisen
toteltua Bridge hyppäsi satulasta ja otti aseet hänen vyöltään.
»Nyt saatte mennä, Rozales», hän sanoi, »ja jos vielä joskus saatte
valtaanne amerikkalaisen, niin muistakaa, että säästin henkenne,
vaikka olisin helposti voinut riistää sen — vaikka minun olisi ollut
äärettömän paljon turvallisempaa surmata teidät.»
Meksikkolainen ei vastannut mitään, mutta hänen kasvojensa synkkä ilme
ennusti pahaa ensimmäiselle gringolle, jonka kova onni saattaisi hänen
käsiinsä. Hän pyörähti hitaasti ympäri ja lähti tallustelemaan takaisin
Pesitan leiriin.
»Minä olen puolitiessä El Oroboon», mietti Bridge, »ennen kuin hän
ennättää kertomaan Pesitalle, mitä hänelle on tapahtunut.» Sitten
hän nousi satulaan ja ratsasti laaksoon, taluttaen Rozalesin hevosta
jäljessään.
Hänen ei sopinut päästää hevosta irti liian aikaisin, sillä se olisi
epäilemättä palannut leiriin ja joutunut siten kulkemaan Rozalesin
ohitse, joka olisi ottanut sen kiinni. Ja Bridge tarvitsi aikaa
ehtiäkseen hyvän matkan päähän El Oroboa kohti, ennenkuin Pesita saisi
tietää hänen päässeen karkuun.
Bridgellä ei ollut aavistustakaan, miten Billylle oli käynyt,
sillä Pesitan käskystä ei amerikkalaiselle oltu ilmoitettu mitään.
Viimemainittu oli yhtäkaikki ollut hyvin huolissaan ystävänsä
kohtalosta, sillä olihan tämä vapautensa ja henkensä menettämisen
uhalla lähtenyt El Oroboon verivihollistensa keskuuteen.
Kaukana hänen takanaan taivalsi Rozales jurona jyrkkää vuoristopolkua
ylöspäin, hautoen mielessään monenlaisia taidokkaita kidutustapoja,
joita hän riemumielin käyttäisi ensi kerralla saatuaan jonkun gringon
käsiinsä.