Billyn kadotessa pimeyteen pohjoista kohti käveli Barbara Harding
hitaasti ranchon kuistille päin, samalla kun pienestä, sadan metrin
päässä seisovasta hevos- ja miesryhmästä erosi kolme miestä, lähtien
hiipimään häntä kohti, sillä he olivat kuutamossa nähneet hänet, kun
hän erosi Billystä konttorin luona, suunnaten verkkaiset askeleensa
päärakennukselle.
He pysyttelivät talon varjossa, kunnes tyttö oli kääntynyt nurkan
taakse ja lähestyi kuistia. Sitten he juoksivat nopeasti hänen
luokseen, ja kun hän alkoi nousta portaille, tartuttiin häneen
takaapäin ja häntä kiskottiin taaksepäin. Hänen suulleen laskettiin
käsi, ja häntä varoitettiin pysymään hiljaa.
Puolittain raahaten, puolittain kantaen miehet retuuttivat hänet
odottavien tovereittensa luokse. Eräs kookas mies hypähti ratsunsa
selkään, ja Barbara nostettiin satulanupille hänen eteensä. Sitten
nousivat toisetkin satulaan ja seurue poistui yhtä hiljaa kuin oli
tullutkin samaa tietä takaisin.
Barbara Harding ei ollut koettanutkaan huutaa, sillä heti vangiksi
jouduttuaan hän oli huomannut olevansa intiaanien käsissä, ja sen
perusteella, mitä hän oli kuullut idässä olevassa vuoristossa vielä
asustavasta vähäisestä pimaniheimosta, hän tiesi heidän voivan aivan
rauhallisesti survaista puukon hänen rintaansa.
José oli pimani, ja tytön päähän juolahti heti, että José oli
mukana panemassa toimeen hänen ryöstöään tai oli ainakin ollut sitä
suunnittelemassa. Siksi hän ei pelännyt minkäänlaista väkivaltaa, koska
José oli aikoinaan ollut kuuluisa saamiensa lunnaiden lukumäärästä ja
suuruudesta.
Hänen isänsä maksaisi vaaditun summan, hänet palautettaisiin, eikä
hänelle koituisi koko seikkailusta muuta haittaa kuin joitakuita päiviä
kestävä epämukavuus ja rasitus. Tällä tavoin järkeiltyään hän helposti
pysyi rauhallisena ja maltillisena.
Sillä aikaa kun Barbaraa vietiin itään päin, ratsasti Billy Byrne yhä
vain pohjoista kohti. Hän aikoi poiketa Josén majalla viemässä sen
sanoman, jonka Pesita oli pyytänyt häntä toimittamaan perille. Sitten
hän katoaisi läntiseen vuoristoon, yhtyisi Pesitaan ja yllyttäisi tätä
lähtemään uudelle ryöstöretkelle jonkun kenraali Francisco Villan
suosiman henkilön rancholle, sillä Billy ei sietänyt Villaa.
Hän olisi mielihyvin käväissyt vierailulla El Orobon rancholla ja sen
hoitajan luona; mutta se seikka, että sen omistaja oli Anthony Harding
ja että hän ja Barbara oleskelivat siellä, riitti karkoittamaan Billyn
mielestä kaikki sillä tavoin tyydytettävän koston ajatukset.
»Kenties pääsen häneen käsiksi myöhemmin», hän mietti, »kun hän on
poissa rancholta. En totisesti pidä siitä jukopäästä. Hänet pitäisi
panna valjaisiin kuin härkä ja taltuttaa!»
Billy laskeutui ratsailta Josén majan edustalla kello neljä aamulla.
Hän kolkutti ovelle, kunnes ukko tuli avaamaan.
»Kas!» huudahti José nähdessään, kuka hänen varhainen vieraansa oli.
»Te selviydyitte niiden kynsistä! Sepä mainiota!» Vanhus hihitti.
»Pari, kolme tuntia sitten lähetin Pesitalle sanan, että Villan miehet
vangitsivat kapteeni Byrnen ja veivät hänet Cuivacaan.»
»Kiitos!» sanoi Billy. »Pesita tahtoo, että lähetätte Estebanin hänen
luokseen. Viime yönä en saanut tilaisuutta ilmoittaa sitä teille, kun
piikkimiehet kuhisivat ympärillämme, minkä vuoksi pistäydyin tänne nyt
palatessani vuorille.»
»Lähetän Estebanin tänä yönä, jos saan hänet käsiini; mutta siitä en
ole varma. Esteban on liikkeellä Grayson-sian asioilla.»
»Mitä puuhia hänellä on Graysonin käskystä?» tiedusti Billy, »Ja mitä
tekemistä Graysonilla oli täällä, José? Eiköhän teillä vain ole liian
läheiset suhteet Pesitan vihollisten kanssa?»
»José on kaikkien hyvä ystävä.» Ukko virnisti. »Graysonilla on homma,
jota varten hän tarvitsee reippaita miehiä. José hankkii miehet.
Grayson maksaa hyvin. Homma ei ole missään yhteydessä Pesitan, Villan,
Carranzan, vallankumouksen kanssa — se on aivan yksityinen asia.
Grayson halusi saada _señoritan_. Hän maksoi siitä. Siinä kaikki.»
»Vai niin», virkkoi Billy ja haukotteli. Häntä eivät Graysonin
rakkaussuhteet liikuttaneet vähääkään. »Miksi ei se nahjus-parka mennyt
itse noutamaan hempukkaansa?» kysyi hän välinpitämättömästi. »Onpa hän
totisesti saamaton, koska hänen on pestattava miesjoukkue sieppaamaan
hänelle siwashityttöä.»
»Kysymyksessä ei olekaan siwashityttö, _señor capitan_», selitti José,
»vaan kaunis _señorita_ — El Orobon ranchon omistajan tytär.»
»Mitä?» kiljaisi Billy. »Mitä te puhutte?»
»Niin, _señor capitan_, entä sitten?» kummasteli José. »Grayson maksaa,
minä hankin miehet, Esteban lähtee sotureineen. Puhuin Estebanille.
He menivät tänä yönä ryöstämään _señoritaa_, mutta eivät Graysonia
varten.» Veijari-vanhus nauroi. »Sille en minä mahda mitään, vai mitä?
Grayson maksoi minulle ja sai miehiä. Minä hankin ne. En mahda mitään,
jos he pitävät tytön itse.» Ja hän kohautti olkapäitään.
»Aikovatko he mennä häntä ryöstämään tänä yönä?» huusi Billy.
»Si, _señor_», vastasi José. »Epäilemättä he ovat jo saaneet hänet
käsiinsä.»
»Helvetti!» jupisi Billy Byrne, pyöräyttäen Brazosin ympäri niin
äkäisesti, että pieni ratsu nousi takajaloilleen, ja syöksyi samaa
tietä takaisin etelään päin.
Brazos oli saanut sinä päivänä juosta pitkän matkan, mutta ratsastaja
oli ollut sen selässä vain vähän yli puolentoista penikulman matkalla.
Se ei niin ollen suinkaan ollut uupunut nelistäessään suitset höllinä
pölyistä jokitietä pitkin takaisin El Oroboon.
Koskaan ennen Brazos ei ollut juossut puoltatoista penikulmaa niin
lyhyessä ajassa, sillä kello ei ollut vielä viittä, kun se väsymyksestä
notkahdellen pysähtyi El Orobon ranchon konttorirakennuksen edustalle,
horjui ja kaatui.
Eddie Shorter oli istunut samassa asennossa, jossa Barbara ja Billy
olivat hänet viimeksi nähneet, odottaen, että Byrne saisi riittävän
etumatkan, ennen kuin hän menisi herättämään Graysonia ja ilmoittamaan,
että vanki oli karannut. Eddie oli päättänyt antaa Billylle aikaa
tunnin. Hän myhäili ajatellessaan, kuinka Grayson ja Villan miehet
raivostuisivat saadessaan tietää, että lintu oli lentänyt tiehensä, ja
sitä miettiessään hän nukahti.
Eddien herätessä oli kirkas päivä, ja kun hän vilkaisi seinällä
tikittävään pieneen kelloon ja näki sen osoittaman ajan, huudahti hän
hämmästyksestä ja ponnahti pystyyn. Avatessaan konttorin ulko-ovea hän
näki rakennuksen edustalla ratsastajan parhaillaan hyppäävän maahan
nääntyneen hevosen selästä. Heti hän tunsi Brazonin.
»Sinäkö?» huusi Eddie. »Mitä tekemistä sinulla on enää täällä? Minun on
pidätettävä sinut nyt.» Ja hän hapuili revolveriaan. Mutta Billy Byrne
tähtäsi häntä omallaan ennenkuin hän oli edes ehtinyt tarttua aseensa
perään.
»Ole alallasi!» kehoitti Billy. »Ja kuuntele, mitä puhun! Nyt ei ole
aika leikkiä revolvereilla eikä tehdä tuhmuuksia. En ole palannut
vangittavaksi — karkoita se ajatus nupistasi! Sain tietää, että
joukkue siwasheja oli täällä viime yönä ryöstääkseen neiti Hardingin.
Tule mukaan! Meidän on mentävä katsomaan, onko neiti täällä vai ei.
Äläkä yritäkään juonitella, Eddie! Minä en aio antaa vangita itseäni
toistamiseen, ja kuka sitä koettaa, se saa, mitä tarvitsee, ymmärrätkö?»
Eddie oli silmänräpäyksessä maassa ja riensi päärakennukselle.
»Minä olen puolellasi», hän vakuutti. »Kuka sinulle sen kertoi? Ja kuka
sen teki?»
»Älä välitä kertojasta! Mutta erään Esteban-nimisen siwashin piti tehdä
se Graysonin laskuun. Grayson halusi neiti Hardingia omakseen ja aikoi
varastuttaa hänet itselleen.»
»Se koira!» mutisi Eddie.
Yhdessä he kiiruhtivat päärakennuksen kuistille ja jyskyttivät ovea,
kunnes sen aukaisi kiinalainen, joka pisti päänsä raosta näkyviin,
silmäillen kysyvästi ulos.
»Onko neiti Harding täällä?» tiedusti Billy.
»Neiti Harding nukkuu», ärähti palvelija. »Häntä ei saa häiritä
ennen aamiaista.» Ja hän olisi sulkenut oven heidän nenänsä edessä,
jollei Billy olisi työntänyt saapastaan väliin. Samassa hän painoi
vankan kämmenensä taivaanvaltakunnan pojan kasvoille ja työnsi miehen
peremmälle. Sisälle päästyään hän huusi äänekkäästi herra Hardingia.
»Mikä on hätänä?» kysyi Harding, joka hetkisen kuluttua yöpuvussaan
ilmestyi seurusteluhuoneen takana sijaitsevan makuukamarin ovelle.
»Mistä on kysymys? Hyvä Jumala, mies, tekö se olette? Oletteko todella
Billy Byrne?»
»Varmasti», vastasi Billy lyhyesti. »Mutta emme saa tuhlata hetkeäkään
lörpöttelyyn. Kuulin, että neiti Harding oli ryöstettävä tänä yönä —
että hänet on ryöstetty. Rientäkää katsomaan, onko hän kotona!»
Anthony Harding lähti juoksemaan toiseen kerrokseen vieviä kapeita
portaita myöten, harpaten neljä askelmaa kerrallaan. Sillä tavoin
hän ei ollut mennyt portaita ylöspäin neljäänkymmeneen vuoteen.
Pysähtymättä edes koputtamaan hän syöksähti tyttärensä makuukamariin.
Se oli tyhjä. Vuode oli koskematon. Siinä ei ollut nukuttu. Parkaisten
vanhus kääntyi ympäri ja juoksi hätääntyneenä toisen kerroksen muihin
huoneisiin — Barbaraa ei löytynyt mistään. Sitten Harding kiiruhti
alakertaan häntä odottavien miesten luokse.
Hänen astuessaan huoneeseen toisesta päästä tuli Grayson sisälle
kuistille vievästä ovesta. Billy Byrne oli kuullut Graysonin
askeleet ulkoa, joten tämä näyttäytyessään ovesta näki vastassaan
kuusipiippuisen revolverin suun. Tilanhoitaja seisahtui ällistyneenä,
katsoen ensin Billy Byrneen, sitten Eddie Shorteriin ja Hardingiin.
»Mitä tämä merkitsee?» hän kysyi Eddie Shorterilta. »Mitä tekemistä
sinulla on täällä vankeinesi? Kuka sinun käski päästää hänet ulos,
mies?»
»Heittäkää sikseen loruilu!» karjaisi Billy Byrne. »Ei Shorter
päästänyt minua ulos. Karkasin monta tuntia sitten ja palasin juuri
äsken Josén luota tiedustamaan teiltä, missä neiti Harding on, te
halpamielinen koira. Missä hän on?»
»Mitä tekemistä on herra Graysonilla tässä asiassa?» kysyi
Harding. »Miten voisi hän tietää siitä mitään? Kaikki on minulle
arvoituksellista — te täällä, juuri te, ja Grayson puhuu teistä
vankinaan. En käsitä lainkaan. Mutta, Byrne, kertokaa nopeasti kaikki,
mitä tiedätte Barbarasta!»
Billy tähtäsi koko ajan revolverillaan Graysonia vastatessaan Hardingin
kysymykseen.
»Tämä vintiö on pestannut joukkueen pimaneja ryöstämään neiti
Hardingin», hän sanoi. »Sen sain tietää samalta veijarilta, jolle hän
maksoi sopivien miesten hankkimisesta. Hän haluaa nähtävästi saada
neidin omakseen.» Tässä Billy loi tilanhoitajaan katseen, joka olisi
surmannut Graysonin, jos katseet voisivat tappaa. »Neiti ei voi vielä
olla kaukana. Näin hänet sydänyön jälkeen, vähää ennen kuin karkasin,
joten häntä ei ole vielä voitu viedä kovinkaan etäälle. Tuo otus ei
kuitenkaan voi auttaa meitä vähääkään, sillä hän ei tiedä, missä neiti
on, sen paremmin kuin mekään. Hän luulee tietävänsä, mutta erehtyy.
Siwashit vetivät häntä nenästä ja pettivät häntä perinpohjaisesti.
Myöskin sen sain selville. Mutta hyvä Jumala! En tiedä, mihin neiti on
viety ja mitä hänelle aiotaan tehdä.»
Puhuessaan hän ensimmäisen kerran käänsi silmänsä Graysonista ja
katsoi Anthony Hardingia suoraan silmiin. Viimemainittu luki toisen
lujaluonteisista piirteistä, että hänen sydäntään painoi tuskaisa pelko
ja epäilys.
Sinä lyhyenä hetkenä, jona Billyn valpas katse oli kääntyneenä poispäin
tilanhoitajasta, oivalsi tämä saaneensa tarvitsemansa tilaisuuden. Hän
seisoi oven suussa — yhdellä ainoalla harppauksella hän pääsisi pois
Billyn revolverin ulottuvilta, hän saisi seinän sen ja itsensä väliin,
eikä Grayson vitkastellut, vaan harppasi heti sen askeleen.
Kun Billy kääntyi uudelleen katsomaan teksasilaista, oli tämä
kadonnut, ja Billyn ennättäessä ovelle, oli Grayson jo puolitiessä
konttorirakennukselle, jonka kuistilla seisovat Villan sotilaat
kiihkeästi napisten edellisenä iltana saamansa vangin poissaolon
johdosta.