Tunnin ajan Barbara Harding asteli edestakaisin kuistilla ylpeyden ja
rakkauden kamppaillessa ylivallasta hänen sydämessään. Hän ei voinut
sallia Billyn kuolla, sen hän tunsi. Mutta miten hän saisi miehen
pelastetuksi.
Palvelusväen asunnosta kuuluva soitto ja nauru oli lakannut. Ranchossa
nukuttiin. Joen vastaisella rannalla olevan matalan jyrkänteen rinnettä
myöten ratsasti pieni joukkue äänettömästi kahlaamolle.
Jyrkänteen juurella oli piikkilanka-aita ranxhon eristetyn alueen
rajana. Ensimmäinen ratsastaja laskeutui maahan, katkaisi langat poikki
ja veti päät syrjään hevosten jaloista, joten seurue pääsi edelleen.
Miehet ratsastivat jokeen, liikkuen pimeässäkin niin varmasti, että
he ilmeisesti tunsivat kahlaamon hyvin. Sitten he jatkoivat matkaansa
pajupensaiden reunustaman niityn halki ranchon rakennuksia kohti.
Heidän varovainen lähestymisensä, äänettömyytensä, myöhäinen hetki,
kaikki oli omiaan osoittamaan, että heillä oli paha mielessä.
Päärakennuksen kuistilla kävelevä Barbara pysähtyi äkkiä. Koko hänen
olemuksensa osoitti, että hän oli tehnyt lopullisen päätöksen.
Hetkisen hän seisoi mietteissään ja juoksi sitten vikkelästi portaita
alas ja pihan poikki konttorirakennukselle. Siellä torkkui Eddie
vartiopaikallaan. Tyttö ei häirinnyt häntä. Vilkaisemalla ikkunasta
Barbara varmistautui, ettei siellä ollut muita kuin Eddie ja vanki.
Sieltä hän meni edelleen hevostarhalle. Aitauksessa oli vain muutamia
hevosia, jotka seisoivat pää painuksissa. Kun hän meni tarhaan,
nostivat hevoset päätään, nuuhkivat epäluuloisesti, luimistivat
korviaan ja tytön lähestyessä vetäytyivät arastellen ja korskuen
kauemmaksi, kiertäen hänen ohitseen tarhan vastaiselle laidalle.
Niiden sivuuttaessa hänet hän silmäili niitä tarkoin, ja hänen
rohkeutensa lamaantui, sillä Brazos ei ollut niiden joukossa. Se oli
varmaankin viety laitumelle.
Hän meni tarhan ja laitumen väliselle veräjälle ja tunkeutui kahden
tangon välitse. Ylimmällä tangolla riippuivat päitset, joihin oli
kiinnitetty kappale nuoraa. Otettuaan ne hän lähti etenemään siihen
suuntaan, johon ratsuhevoset useimmiten menivät, kun ne päästettiin
tarhasta laitumelle.
Jolleivät ne olleet menneet joen poikki, uskoi hän löytävänsä ja
saavansa kiinni Brazosin, sillä sokeripalat ja leipäviipaleet olivat
synnyttäneet hevosen sielussa ihmeellisen voimakkaan kiintymyksen
väliaikaista valtiatartaan kohtaan.
Tyttö riensi joelle hevosten polkemia jälkiä pitkin ja tähyili
katsettaan pinnistäen eteensä ja sivuilleen nähdäkseen hevosten
tummat hahmot, joiden joukosta hän toivoi löytävänsä pienen, säyseän
Brazosinsa.
Kuta lähemmäksi jokea hän tuli, sitä enemmän hän lannistui, sillä vielä
ei eläimistä näkynyt merkkiäkään. Jos hän olisi yrittänyt kiinnittää
päitsiä jonkun tarhassa olevan raisun hevosen päähän, olisi se ollut
mitä suurinta hulluutta — niitä vangitsemaan tarvittiin voimakas mies
ja lujaksi punottu lasso.
Kun hän hermot jännittyneinä oli päässyt jokea reunustavan
pajupensaikon laidalle, kajahti villikissan kolkon kaamea ääni. Tyttö
pysähtyi äkkiä. Pelko pani kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen
selkäpiitään, ja hänen hiuksensa tuntuivat nousevan pystyyn.
Kääntyisikö hän takaisin? Hevoset saattaisivat olla hänen puolellaan
jokea, mutta todennäköisesti ne olivat menneet sen ylitse. Jaksaisiko
hän hillitä hermoja jäytävää kauhuaan ja tunkeutua tuon pimeän,
peloittavan tiheikön lävitse, vaikka hän tiesi, ettei hän tapaisi
ratsuja sen takana?
Hän kääntyi ympäri ja lähti samaa tietä takaisin. Hänen täytyi keksiä
joku toinen keino! Mutta oliko mitään muuta keinoa? Ja huomenna Billy
ammuttaisiin! Häntä puistatti; Hän puri alahuultaan rohkaistakseen
luontoaan, pyörähti ympäri ja kiiruhti pensaikkoon.
Kissa kiljaisi uudelleen — tällä kertaa hyvin likellä — mutta Barbara
ei empinyt hetkeäkään, vaan riensi eteenpäin ja astui pian tiheiköstä
kymmenkunnan metrin päässä joen äyräästä. Hän jännitti katsettaan
tähyillen pimeässä ympärilleen; mutta ei ainoatakaan hevosta ollut
näkyvissä.
Useiden eläinten polkemat syvät jäljet veivät suoraan pyörteiseen
veteen. Vastaisella puolella Brazos oli laitumella tai lepäämässä
parhaiksi hänen ulottuviltaan.
Katkeran epätoivoisena Barbara puristi kätensä nyrkkiin, niin että
kynnet painuivat kämmeniin. Hän seurasi jälkiä vedenrajaan saakka.
Vesi oli niin mustaa ja kolkkoa. Hän ei edes päivälläkään voinut
uskoa varmasti osaavansa kävellä kahlaamon poikki — yöllä olisi sen
koettaminen hulluutta.
Hän nielaisi nyyhkytyksen. Hänen olkapäänsä painuivat kumaraan, ja
pää kallistui eteenpäin. Koko hänen olennostaan kuvastui äärimmäinen
pettymys ja epätoivo.
»Mitä voin tehdä?» hän valitti. »Huomenna hänet ammutaan.»
Se ajatus reipastutti häntä kuin sähköisku.
»Häntä ei ammuta!» huusi hän ääneen. »Häntä ei ammuta, niin kauan kuin
minä olen elossa estääkseni sen.»
Uudelleen hän nosti päänsä pystyyn ja oikaisi selkänsä. Sidottuaan
päitset uumenilleen hän veti luottavana syvään henkeään ja astui
jokeen. Noin kymmenen metrin päähän ei hänen ollut lainkaan vaikeata
pysytellä kahlaamolla. Se oli leveä ja suora. Mutta kun hän lähempänä
joen keskustaa askel askeleelta tunnusteli tietään eteenpäin, tunsi
hän, että kallionkieleke, jolla hän seisoi, laskeutui syvään veteen.
Hän kääntyi taaksepäin, koettaen saada selville, minne päin se kääntyi,
mutta ei löytänyt jalansijaa mistään.
Jokea alaspäin hän tunsi vankkaa kalliota jalkojensa alla. Sinnepäin
siis tie vei, ja hän astui rohkeasti eteenpäin veden kohotessa
jo polvien yläpuolelle. Hän eteni pari, kolme askelta, ja hänen
luottamuksensa ja toivonsa yhä lujittuivat, mutta neljännellä
askeleella hän ei tavannutkaan pohjaa. Hän suistui jokeen, koetti
peräytyä takaisin kalliolle, mutta virta oli liian voimakas, ja äkkiä
näytti siltä kuin hän olisi itse heittäytynyt veteen ja alkoi uida joen
uomassa henkensä edestä.
Pyörre painoi häntä takaisin samaa rantaa kohti, jolta hän oli
juuri lähtenyt, mutta hän oli niin lujasti päättänyt onnistua Billy
Byrnen tähden, että hän kääntyi vastaiselle rannalle ja ponnisteli
saavuttaakseen mahdottomalta näyttävän päämäärän, jonka hänen suuri
rakkautensa oli hänelle viitoittanut.
Vuolas virta painoi hänet useita kertoja veden alle, mutta yhä
uudelleen hän tuli ilmoille ja kamppaili, ei oman henkensä, vaan
sen miehen hengen puolesta, jota hän oli ensin kammonnut, sitten
rakastamaan. Tuuma tuumalta hän lähestyi toista rantaa, mutta samalla
hän tunsi voimiensa uupuvan.
Jaksaisiko hän päästä perille? Oi, jospa hän olisi mies! Mutta se
ajatus herätti toisen: »Jumalan kiitos, että olen nainen ja rakastan
kuin vain nainen voi, sillä se antaa minulle voimia syöksyä kuoleman
kitaan hänen tähtensä!»
Ylenmääräisistä ponnistuksista hänen sydämensä jyskytti, ja hengitys
kävi läähättäen. Hänen raajansa olivat kylmät ja turrat, mutta hän ei
voinut lakata yrittämästä, vaikka hän olikin nyt jo varma, että oli
uhrannut henkensä hyödyttömästi.
Hänen ruumiinsa löydettäisiin, mutta kukaan ei koskaan arvaisi, mikä
hänet oli ajanut kuolemaan. Ei edes Billy tietäisi, että se oli
tapahtunut hänen tähtensä. Mutta sitten tuntui virran rajuus äkkiä
vähenevän, pyörre työnsi häntä hiljaa rantaan päin, ja hänen jalkansa
koskettivat pohjan hiekkaa ja soraa.
Huohottaen, horjuen ja kompuroiden hän reutoutui eteenpäin muutamia
askelia, vaipuen sitten maahan ja tarrautuen joen äyrääseen kiinni.
Siinä oli vesi matalaa, ja hän virui paikallaan, kunnes voimat
palasivat. Sitten hän jälleen nousi ja kapusi rantatöyrylle — tehtävä
oli onnistunut.
Löytääkseen hevoset tarvitsi hänen nyt enää etsiä muutamia minuutteja.
Ne seisoivat tummana rykelmänä piikkilanka-aidan vieressä laitumen
toisella laidalla. Hänen lähestyessään ne hajautuivat, väistyen syrjään
ja silmäillen häntä uteliaasti.
Hän kutsui vienosti »Brazos! Tänne, Brazos!» Liikkeelle lähteneestä
laumasta erosi ratsu ja tuli hirnuen hänen luokseen.
»Kelpo Brazos!» hän houkutteli. »Oiva heponi!» Samalla hän meni hevosta
vastaan.
Eläin antoi hänen ottaa itsensä kiinni ja silittää otsaansa nuuhkien
hänen käsiään löytääkseen odottamansa herkkupalan. Hellävaroen hän
pujotti päitset sen korvien ylitse. Saatuaan ne varmasti paikoilleen
hän huokasi helpotuksesta, kiersi kätensä hevosen kaulaan ja painoi sen
turvan poskeaan vasten.
»Sinä rakas, hyvä Brazos!» hän kuiskasi.
Hevonen seisoi rauhallisesti paikallaan tytön rimpuillessa sen selkään.
Barbaran hoputettua ja kosketettua kantapäillään sen kylkiä se sitten
lähti astelemaan kahlaamolle. Tällä kertaa kävi ylimeno perin helposti,
sillä Barbara piti nuoraa höllänä ja antoi Brazosin valita tien.
Hevonen tunkeutui vastaiselta rannalta pajukon lävitse niitylle.
Sieltä Barbara ratsasti yhä vain käymäjalkaa, ettei herättäisi
huomiota, portista pihalle. Sidottuaan ratsunsa tarhan aitaan hän
poistui etsimään satulaa ja suitsia. Hän ei tiennyt, kenen vehkeet hän
otti, eikä välittänytkään siitä, mutta jo paljoa ennenkuin hän sai
ne raahatuksi puolitiehen Brazosin luokse, hän tunsi, että ne olivat
tavattoman raskaat.
Hän sai kolmasti yrittää, ennenkuin hänen onnistui suorittaa
Herkuleksen voimia kysyvä temppu ja nostaa satula hevosen selkään, ja
jos hänellä olisi ollut joku muu ratsu kuin Brazos, ei siitä olisi
tullut mitään. Mutta tämä sävyisä pikku hepo seisoi hievahtamatta ja
kärsivällisenä raskaan meksikkolaisen puusatulan kolhiessa sen jalkoja
ja kylkiä, kunnes tyttö sai onnellisella heilautuksella heitetyksi sen
ratsun selkään.
Kiinnitettyään satulan ja suitset Barbara talutti hevosen rakennuksen
taakse ja sieltä kiertoteitse konttorihuoneen peräseinustalle. Siitä
huoneesta, jossa Billy istui vangittuna, näkyi valoa, ja jätettyään
suitsien perät viiltämään maata tyttö meni rakennuksen etupuolelle.
Hiivittyään varovasti portaille hän tirkisti ikkunasta sisään.
Eddie makasi koukussa, mutta silminnähtävästi mukavassa asennossa
konttorituolilla. Hänen jalkansa olivat kirjoituspöydällä. Revolveri
oli kaiken varalta hänen sylissään. Toinen oli kotelossaan hän vyöllään.
Barbara meni varpaisillaan ovelle. Henkeään pidättäen hän painoi hiljaa
kädensijaa. Ovi kääntyi meluttomasti auki, ja seuraavalla hetkellä
tyttö oli huoneessa. Taaskin hän silmäili Eddie Shorteria. Tämä ei
hievahtanutkaan: vain hänen rintansa nousi ja laski syvän, sikeän unen
tasaisessa tahdissa.
Barbara hiipi lattian poikki hänen luokseen.
Kartanon takana liikkui kolme hahmoa pimennon turvissa. Kauempana,
noin sadan metrin päässä heistä seisoi pieni ryhmä hevosia ja miehiä.
He odottivat äänettöminä. Kolme ensinmainittua hiipi taloa kohti.
Rancho oli samanlaisia, joita Teksasissa tavataan kymmenittäin,
sadoittain. Ilmeisesti sen oli suunnitellut Grayson tai joku hänen
kaltaisensa. Siinä ei ollut mitään meksikkolaista eikä mitään kaunista.
Kaksikerroksisena, kuistilla varustettuna ja synkeänä se oli rumana
pilkkuna viehättävässä meksikkolaisessa maisemassa.
Hiipijät kiipesivät kuistin katolle ja lähestyivät avointa ikkunaa,
jonka takana oli neiti Barbara Hardingin makuuhuone. Kuunneltuaan
jonkun aikaa tunkeutui kaksi heistä huoneeseen. Viivyttyään siellä
muutamia minuutteja he palasivat, viittoillen ulkona odottaneelle
toverilleen harmistuneen ja pettyneen näköisinä.
He laskeutuivat maahan yhtä varovasti kuin olivat kiivenneetkin katolle
ja palasivat hevosten luokse jääneiden miesten luokse. Siellä sukeutui
matalaääninen neuvottelu, jonka kestäessä Barbara Harding ojensi
vapisemattoman käden, joka ei lainkaan paljastanut hänen mieltään
kalvavaa pelkoa, ja otti revolverin Eddie Shorterin sylistä. Eddie
nukkui yhäti.
Taaskin varpaillaan tyttö palasi lattian poikki perähuoneeseen vievälle
lukitulle ovelle. Avain oli lukossa. Hän kiersi sitä varovasti, pitäen
samalla silmällä nukkuvaa vartijaa, revolverin piippu uhkaavasti
ojennettuna häntä kohti.
Eddie Shorter liikahti ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan. Barbaran
sydän lakkasi sykkimästä, kun hän odotti, että mies avaisi silmänsä ja
näkisi hänet. Mutta Eddie ei herännyt. Sensijaan hänen kätensä vaipui
hervottomana sivulle, ja hengitys muuttui jälleen säännölliseksi.
Avain kiertyi lukossa hänen sormiensa hiljaa vääntämänä, salpa liukui
meluttomasti syrjään, ja hän työnsi oven raolleen. Sisällä istuva Billy
Byrne loi kysyvän katseen avautuvalle ovelle, ja kun hän tunsi tulijan,
saivat hänen kasvonsa kummastuneen ilmeen. Mutta hän ei hiiskunut
mitään, sillä tyttö oli varoittavasti nostanut sormen huulilleen.
Barbara meni nopeasti hänen luokseen ja kehoitti häntä nousemaan
pystyyn, alkaen hypistellä hänen käsiänsä pidättävän nuoran solmua.
Kerran hän keskeytti puuhansa ja kävi sulkemassa oven, joka oli jäänyt
häneltä auki.
Kului viisi minuuttia — Barbara Hardingista ne tuntuivat hänen elämänsä
pisimmiltä minuuteilta — ennen kuin solmut hellisivät. Mutta vihdoin
nuora kirposi lattialle, ja Billy Byrne oli vapaa. Hän aikoi puhua,
kiittää ja ehkä myöskin torua Barbaraa tästä harkitsemattomasta teosta,
johon tyttö oli ryhtynyt hänen tähtensä. Mutta taaskin Barbara antoi
vaikenemismerkin, kuiskasi: »Tule!» ja kääntyi ovelle.
Raottaessaan sitä vakoillakseen hän piti revolveria edessään, tähdäten
sillä viereiseen huoneeseen. Mutta Eddie nukkui yhäti vähääkään
aavistamatta, millaista kujetta hänelle tehtiin.
Barbara ja Billy lähtivät konttorin portaille vievälle ovelle; taaskin
tyttö varoitti Billyä liikkumaan hiljaa, sillä hänen kävellessään
olivat kannukset kilisseet. Hetkiseksi kääntyivät heidän katseensa
poispäin Eddie Shorterista, ja kohtalo salli Eddien juuri sillä
hetkellä herätä ja avata silmänsä.
Hänen katsettaan kohdannut näky oli niin yllättävä, ettei
kansasilainen voinut hievahtaakaan sekunnin aikaan. Hän näki Barbara
Hardingin revolveri kädessä auttavan rosvoa karkaamaan, ja niinä
silmänräpäyksinä, jotka hämmästys piti Eddien liikkumattomana, hän
näki myöskin toisen kuvan — äidillisen naisen pienessä maatalossa
Kansasissa. Eddie tajusi, että tuo mies, tuo lainsuojaton, oli
herättänyt hänessä kaipauksen ja päätöksen palata äidin armaaseen
syliin. Lisäksi oli sama mies pelastanut hänen äitinsä pahoinpitelystä,
ehkäpä kuolemasta.
Eddie sulki nopeasti silmänsä, ja hänen aivonsa työskentelivät
kuumeisesti. Neiti Barbara oli aina ollut ystävällinen häntä kohtaan.
Hänen poikamainen sydämensä oli sykähdellyt rakkaudesta Barbaraa
kohtaan — se rakkaus oli tietystikin ollut toivotonta, poikamaista
tunnetta. Tyttö tahtoi rosvon pääsevän karkuun. Eddie käsitti olevansa
valmis tekemään, mitä hyvänsä neiti Barbara tahtoi, vaikkapa oman
henkensä uhallakin.
Tyttö ja mies olivat ovella. Barbara työnsi Billyn edellään ulos,
tähdäten itse revolverilla Eddie Shorteria, meni sitten perässä ja
sulki oven Eddie Shorterin pitäessä silmiään kiinni ja rukoillessa,
että Billy Byrnen karkaaminen onnistuisi hyvin.
Päästyään ulos ja konttorirakennuksen taakse Barbara ojensi revolverin
Billylle.
»Sinä tarvitset sitä», hän selitti hätäisesti. »Tuolla on Brazos — ota
se! Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, Billy!» Ja tyttö oli poissa.
Billy nielaisi jotakin. Hänen mielensä teki juosta Barbaran jälkeen ja
sulkea hänet syliinsä. Mutta hän muisti Bridgen ja kääntyi huoahtaen
kärsivällisesti odottavan Brazosin luokse. Verkkaisesti hän otti
suitset maasta ja nousi satulaan. Yhtä huolettomasti kuin olisi
päivänvalossa poistuva kunnioitettu vieras hän sitten ratsasti ranchon
pihalta ja ohjasi hevosensa pohjoiseen päin joen vartta kiemurtelevaa
tietä pitkin.