Eddie sulkee silmänsä

Tunnin ajan Barbara Harding asteli edestakaisin kuistilla ylpeyden ja

rakkauden kamppaillessa ylivallasta hänen sydämessään. Hän ei voinut

sallia Billyn kuolla, sen hän tunsi. Mutta miten hän saisi miehen

pelastetuksi.

Palvelusväen asunnosta kuuluva soitto ja nauru oli lakannut. Ranchossa

nukuttiin. Joen vastaisella rannalla olevan matalan jyrkänteen rinnettä

myöten ratsasti pieni joukkue äänettömästi kahlaamolle.

Jyrkänteen juurella oli piikkilanka-aita ranxhon eristetyn alueen

rajana. Ensimmäinen ratsastaja laskeutui maahan, katkaisi langat poikki

ja veti päät syrjään hevosten jaloista, joten seurue pääsi edelleen.

Miehet ratsastivat jokeen, liikkuen pimeässäkin niin varmasti, että

he ilmeisesti tunsivat kahlaamon hyvin. Sitten he jatkoivat matkaansa

pajupensaiden reunustaman niityn halki ranchon rakennuksia kohti.

Heidän varovainen lähestymisensä, äänettömyytensä, myöhäinen hetki,

kaikki oli omiaan osoittamaan, että heillä oli paha mielessä.

Päärakennuksen kuistilla kävelevä Barbara pysähtyi äkkiä. Koko hänen

olemuksensa osoitti, että hän oli tehnyt lopullisen päätöksen.

Hetkisen hän seisoi mietteissään ja juoksi sitten vikkelästi portaita

alas ja pihan poikki konttorirakennukselle. Siellä torkkui Eddie

vartiopaikallaan. Tyttö ei häirinnyt häntä. Vilkaisemalla ikkunasta

Barbara varmistautui, ettei siellä ollut muita kuin Eddie ja vanki.

Sieltä hän meni edelleen hevostarhalle. Aitauksessa oli vain muutamia

hevosia, jotka seisoivat pää painuksissa. Kun hän meni tarhaan,

nostivat hevoset päätään, nuuhkivat epäluuloisesti, luimistivat

korviaan ja tytön lähestyessä vetäytyivät arastellen ja korskuen

kauemmaksi, kiertäen hänen ohitseen tarhan vastaiselle laidalle.

Niiden sivuuttaessa hänet hän silmäili niitä tarkoin, ja hänen

rohkeutensa lamaantui, sillä Brazos ei ollut niiden joukossa. Se oli

varmaankin viety laitumelle.

Hän meni tarhan ja laitumen väliselle veräjälle ja tunkeutui kahden

tangon välitse. Ylimmällä tangolla riippuivat päitset, joihin oli

kiinnitetty kappale nuoraa. Otettuaan ne hän lähti etenemään siihen

suuntaan, johon ratsuhevoset useimmiten menivät, kun ne päästettiin

tarhasta laitumelle.

Jolleivät ne olleet menneet joen poikki, uskoi hän löytävänsä ja

saavansa kiinni Brazosin, sillä sokeripalat ja leipäviipaleet olivat

synnyttäneet hevosen sielussa ihmeellisen voimakkaan kiintymyksen

väliaikaista valtiatartaan kohtaan.

Tyttö riensi joelle hevosten polkemia jälkiä pitkin ja tähyili

katsettaan pinnistäen eteensä ja sivuilleen nähdäkseen hevosten

tummat hahmot, joiden joukosta hän toivoi löytävänsä pienen, säyseän

Brazosinsa.

Kuta lähemmäksi jokea hän tuli, sitä enemmän hän lannistui, sillä vielä

ei eläimistä näkynyt merkkiäkään. Jos hän olisi yrittänyt kiinnittää

päitsiä jonkun tarhassa olevan raisun hevosen päähän, olisi se ollut

mitä suurinta hulluutta — niitä vangitsemaan tarvittiin voimakas mies

ja lujaksi punottu lasso.

Kun hän hermot jännittyneinä oli päässyt jokea reunustavan

pajupensaikon laidalle, kajahti villikissan kolkon kaamea ääni. Tyttö

pysähtyi äkkiä. Pelko pani kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen

selkäpiitään, ja hänen hiuksensa tuntuivat nousevan pystyyn.

Kääntyisikö hän takaisin? Hevoset saattaisivat olla hänen puolellaan

jokea, mutta todennäköisesti ne olivat menneet sen ylitse. Jaksaisiko

hän hillitä hermoja jäytävää kauhuaan ja tunkeutua tuon pimeän,

peloittavan tiheikön lävitse, vaikka hän tiesi, ettei hän tapaisi

ratsuja sen takana?

Hän kääntyi ympäri ja lähti samaa tietä takaisin. Hänen täytyi keksiä

joku toinen keino! Mutta oliko mitään muuta keinoa? Ja huomenna Billy

ammuttaisiin! Häntä puistatti; Hän puri alahuultaan rohkaistakseen

luontoaan, pyörähti ympäri ja kiiruhti pensaikkoon.

Kissa kiljaisi uudelleen — tällä kertaa hyvin likellä — mutta Barbara

ei empinyt hetkeäkään, vaan riensi eteenpäin ja astui pian tiheiköstä

kymmenkunnan metrin päässä joen äyräästä. Hän jännitti katsettaan

tähyillen pimeässä ympärilleen; mutta ei ainoatakaan hevosta ollut

näkyvissä.

Useiden eläinten polkemat syvät jäljet veivät suoraan pyörteiseen

veteen. Vastaisella puolella Brazos oli laitumella tai lepäämässä

parhaiksi hänen ulottuviltaan.

Katkeran epätoivoisena Barbara puristi kätensä nyrkkiin, niin että

kynnet painuivat kämmeniin. Hän seurasi jälkiä vedenrajaan saakka.

Vesi oli niin mustaa ja kolkkoa. Hän ei edes päivälläkään voinut

uskoa varmasti osaavansa kävellä kahlaamon poikki — yöllä olisi sen

koettaminen hulluutta.

Hän nielaisi nyyhkytyksen. Hänen olkapäänsä painuivat kumaraan, ja

pää kallistui eteenpäin. Koko hänen olennostaan kuvastui äärimmäinen

pettymys ja epätoivo.

»Mitä voin tehdä?» hän valitti. »Huomenna hänet ammutaan.»

Se ajatus reipastutti häntä kuin sähköisku.

»Häntä ei ammuta!» huusi hän ääneen. »Häntä ei ammuta, niin kauan kuin

minä olen elossa estääkseni sen.»

Uudelleen hän nosti päänsä pystyyn ja oikaisi selkänsä. Sidottuaan

päitset uumenilleen hän veti luottavana syvään henkeään ja astui

jokeen. Noin kymmenen metrin päähän ei hänen ollut lainkaan vaikeata

pysytellä kahlaamolla. Se oli leveä ja suora. Mutta kun hän lähempänä

joen keskustaa askel askeleelta tunnusteli tietään eteenpäin, tunsi

hän, että kallionkieleke, jolla hän seisoi, laskeutui syvään veteen.

Hän kääntyi taaksepäin, koettaen saada selville, minne päin se kääntyi,

mutta ei löytänyt jalansijaa mistään.

Jokea alaspäin hän tunsi vankkaa kalliota jalkojensa alla. Sinnepäin

siis tie vei, ja hän astui rohkeasti eteenpäin veden kohotessa

jo polvien yläpuolelle. Hän eteni pari, kolme askelta, ja hänen

luottamuksensa ja toivonsa yhä lujittuivat, mutta neljännellä

askeleella hän ei tavannutkaan pohjaa. Hän suistui jokeen, koetti

peräytyä takaisin kalliolle, mutta virta oli liian voimakas, ja äkkiä

näytti siltä kuin hän olisi itse heittäytynyt veteen ja alkoi uida joen

uomassa henkensä edestä.

Pyörre painoi häntä takaisin samaa rantaa kohti, jolta hän oli

juuri lähtenyt, mutta hän oli niin lujasti päättänyt onnistua Billy

Byrnen tähden, että hän kääntyi vastaiselle rannalle ja ponnisteli

saavuttaakseen mahdottomalta näyttävän päämäärän, jonka hänen suuri

rakkautensa oli hänelle viitoittanut.

Vuolas virta painoi hänet useita kertoja veden alle, mutta yhä

uudelleen hän tuli ilmoille ja kamppaili, ei oman henkensä, vaan

sen miehen hengen puolesta, jota hän oli ensin kammonnut, sitten

rakastamaan. Tuuma tuumalta hän lähestyi toista rantaa, mutta samalla

hän tunsi voimiensa uupuvan.

Jaksaisiko hän päästä perille? Oi, jospa hän olisi mies! Mutta se

ajatus herätti toisen: »Jumalan kiitos, että olen nainen ja rakastan

kuin vain nainen voi, sillä se antaa minulle voimia syöksyä kuoleman

kitaan hänen tähtensä!»

Ylenmääräisistä ponnistuksista hänen sydämensä jyskytti, ja hengitys

kävi läähättäen. Hänen raajansa olivat kylmät ja turrat, mutta hän ei

voinut lakata yrittämästä, vaikka hän olikin nyt jo varma, että oli

uhrannut henkensä hyödyttömästi.

Hänen ruumiinsa löydettäisiin, mutta kukaan ei koskaan arvaisi, mikä

hänet oli ajanut kuolemaan. Ei edes Billy tietäisi, että se oli

tapahtunut hänen tähtensä. Mutta sitten tuntui virran rajuus äkkiä

vähenevän, pyörre työnsi häntä hiljaa rantaan päin, ja hänen jalkansa

koskettivat pohjan hiekkaa ja soraa.

Huohottaen, horjuen ja kompuroiden hän reutoutui eteenpäin muutamia

askelia, vaipuen sitten maahan ja tarrautuen joen äyrääseen kiinni.

Siinä oli vesi matalaa, ja hän virui paikallaan, kunnes voimat

palasivat. Sitten hän jälleen nousi ja kapusi rantatöyrylle — tehtävä

oli onnistunut.

Löytääkseen hevoset tarvitsi hänen nyt enää etsiä muutamia minuutteja.

Ne seisoivat tummana rykelmänä piikkilanka-aidan vieressä laitumen

toisella laidalla. Hänen lähestyessään ne hajautuivat, väistyen syrjään

ja silmäillen häntä uteliaasti.

Hän kutsui vienosti »Brazos! Tänne, Brazos!» Liikkeelle lähteneestä

laumasta erosi ratsu ja tuli hirnuen hänen luokseen.

»Kelpo Brazos!» hän houkutteli. »Oiva heponi!» Samalla hän meni hevosta

vastaan.

Eläin antoi hänen ottaa itsensä kiinni ja silittää otsaansa nuuhkien

hänen käsiään löytääkseen odottamansa herkkupalan. Hellävaroen hän

pujotti päitset sen korvien ylitse. Saatuaan ne varmasti paikoilleen

hän huokasi helpotuksesta, kiersi kätensä hevosen kaulaan ja painoi sen

turvan poskeaan vasten.

»Sinä rakas, hyvä Brazos!» hän kuiskasi.

Hevonen seisoi rauhallisesti paikallaan tytön rimpuillessa sen selkään.

Barbaran hoputettua ja kosketettua kantapäillään sen kylkiä se sitten

lähti astelemaan kahlaamolle. Tällä kertaa kävi ylimeno perin helposti,

sillä Barbara piti nuoraa höllänä ja antoi Brazosin valita tien.

Hevonen tunkeutui vastaiselta rannalta pajukon lävitse niitylle.

Sieltä Barbara ratsasti yhä vain käymäjalkaa, ettei herättäisi

huomiota, portista pihalle. Sidottuaan ratsunsa tarhan aitaan hän

poistui etsimään satulaa ja suitsia. Hän ei tiennyt, kenen vehkeet hän

otti, eikä välittänytkään siitä, mutta jo paljoa ennenkuin hän sai

ne raahatuksi puolitiehen Brazosin luokse, hän tunsi, että ne olivat

tavattoman raskaat.

Hän sai kolmasti yrittää, ennenkuin hänen onnistui suorittaa

Herkuleksen voimia kysyvä temppu ja nostaa satula hevosen selkään, ja

jos hänellä olisi ollut joku muu ratsu kuin Brazos, ei siitä olisi

tullut mitään. Mutta tämä sävyisä pikku hepo seisoi hievahtamatta ja

kärsivällisenä raskaan meksikkolaisen puusatulan kolhiessa sen jalkoja

ja kylkiä, kunnes tyttö sai onnellisella heilautuksella heitetyksi sen

ratsun selkään.

Kiinnitettyään satulan ja suitset Barbara talutti hevosen rakennuksen

taakse ja sieltä kiertoteitse konttorihuoneen peräseinustalle. Siitä

huoneesta, jossa Billy istui vangittuna, näkyi valoa, ja jätettyään

suitsien perät viiltämään maata tyttö meni rakennuksen etupuolelle.

Hiivittyään varovasti portaille hän tirkisti ikkunasta sisään.

Eddie makasi koukussa, mutta silminnähtävästi mukavassa asennossa

konttorituolilla. Hänen jalkansa olivat kirjoituspöydällä. Revolveri

oli kaiken varalta hänen sylissään. Toinen oli kotelossaan hän vyöllään.

Barbara meni varpaisillaan ovelle. Henkeään pidättäen hän painoi hiljaa

kädensijaa. Ovi kääntyi meluttomasti auki, ja seuraavalla hetkellä

tyttö oli huoneessa. Taaskin hän silmäili Eddie Shorteria. Tämä ei

hievahtanutkaan: vain hänen rintansa nousi ja laski syvän, sikeän unen

tasaisessa tahdissa.

Barbara hiipi lattian poikki hänen luokseen.

Kartanon takana liikkui kolme hahmoa pimennon turvissa. Kauempana,

noin sadan metrin päässä heistä seisoi pieni ryhmä hevosia ja miehiä.

He odottivat äänettöminä. Kolme ensinmainittua hiipi taloa kohti.

Rancho oli samanlaisia, joita Teksasissa tavataan kymmenittäin,

sadoittain. Ilmeisesti sen oli suunnitellut Grayson tai joku hänen

kaltaisensa. Siinä ei ollut mitään meksikkolaista eikä mitään kaunista.

Kaksikerroksisena, kuistilla varustettuna ja synkeänä se oli rumana

pilkkuna viehättävässä meksikkolaisessa maisemassa.

Hiipijät kiipesivät kuistin katolle ja lähestyivät avointa ikkunaa,

jonka takana oli neiti Barbara Hardingin makuuhuone. Kuunneltuaan

jonkun aikaa tunkeutui kaksi heistä huoneeseen. Viivyttyään siellä

muutamia minuutteja he palasivat, viittoillen ulkona odottaneelle

toverilleen harmistuneen ja pettyneen näköisinä.

He laskeutuivat maahan yhtä varovasti kuin olivat kiivenneetkin katolle

ja palasivat hevosten luokse jääneiden miesten luokse. Siellä sukeutui

matalaääninen neuvottelu, jonka kestäessä Barbara Harding ojensi

vapisemattoman käden, joka ei lainkaan paljastanut hänen mieltään

kalvavaa pelkoa, ja otti revolverin Eddie Shorterin sylistä. Eddie

nukkui yhäti.

Taaskin varpaillaan tyttö palasi lattian poikki perähuoneeseen vievälle

lukitulle ovelle. Avain oli lukossa. Hän kiersi sitä varovasti, pitäen

samalla silmällä nukkuvaa vartijaa, revolverin piippu uhkaavasti

ojennettuna häntä kohti.

Eddie Shorter liikahti ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan. Barbaran

sydän lakkasi sykkimästä, kun hän odotti, että mies avaisi silmänsä ja

näkisi hänet. Mutta Eddie ei herännyt. Sensijaan hänen kätensä vaipui

hervottomana sivulle, ja hengitys muuttui jälleen säännölliseksi.

Avain kiertyi lukossa hänen sormiensa hiljaa vääntämänä, salpa liukui

meluttomasti syrjään, ja hän työnsi oven raolleen. Sisällä istuva Billy

Byrne loi kysyvän katseen avautuvalle ovelle, ja kun hän tunsi tulijan,

saivat hänen kasvonsa kummastuneen ilmeen. Mutta hän ei hiiskunut

mitään, sillä tyttö oli varoittavasti nostanut sormen huulilleen.

Barbara meni nopeasti hänen luokseen ja kehoitti häntä nousemaan

pystyyn, alkaen hypistellä hänen käsiänsä pidättävän nuoran solmua.

Kerran hän keskeytti puuhansa ja kävi sulkemassa oven, joka oli jäänyt

häneltä auki.

Kului viisi minuuttia — Barbara Hardingista ne tuntuivat hänen elämänsä

pisimmiltä minuuteilta — ennen kuin solmut hellisivät. Mutta vihdoin

nuora kirposi lattialle, ja Billy Byrne oli vapaa. Hän aikoi puhua,

kiittää ja ehkä myöskin torua Barbaraa tästä harkitsemattomasta teosta,

johon tyttö oli ryhtynyt hänen tähtensä. Mutta taaskin Barbara antoi

vaikenemismerkin, kuiskasi: »Tule!» ja kääntyi ovelle.

Raottaessaan sitä vakoillakseen hän piti revolveria edessään, tähdäten

sillä viereiseen huoneeseen. Mutta Eddie nukkui yhäti vähääkään

aavistamatta, millaista kujetta hänelle tehtiin.

Barbara ja Billy lähtivät konttorin portaille vievälle ovelle; taaskin

tyttö varoitti Billyä liikkumaan hiljaa, sillä hänen kävellessään

olivat kannukset kilisseet. Hetkiseksi kääntyivät heidän katseensa

poispäin Eddie Shorterista, ja kohtalo salli Eddien juuri sillä

hetkellä herätä ja avata silmänsä.

Hänen katsettaan kohdannut näky oli niin yllättävä, ettei

kansasilainen voinut hievahtaakaan sekunnin aikaan. Hän näki Barbara

Hardingin revolveri kädessä auttavan rosvoa karkaamaan, ja niinä

silmänräpäyksinä, jotka hämmästys piti Eddien liikkumattomana, hän

näki myöskin toisen kuvan — äidillisen naisen pienessä maatalossa

Kansasissa. Eddie tajusi, että tuo mies, tuo lainsuojaton, oli

herättänyt hänessä kaipauksen ja päätöksen palata äidin armaaseen

syliin. Lisäksi oli sama mies pelastanut hänen äitinsä pahoinpitelystä,

ehkäpä kuolemasta.

Eddie sulki nopeasti silmänsä, ja hänen aivonsa työskentelivät

kuumeisesti. Neiti Barbara oli aina ollut ystävällinen häntä kohtaan.

Hänen poikamainen sydämensä oli sykähdellyt rakkaudesta Barbaraa

kohtaan — se rakkaus oli tietystikin ollut toivotonta, poikamaista

tunnetta. Tyttö tahtoi rosvon pääsevän karkuun. Eddie käsitti olevansa

valmis tekemään, mitä hyvänsä neiti Barbara tahtoi, vaikkapa oman

henkensä uhallakin.

Tyttö ja mies olivat ovella. Barbara työnsi Billyn edellään ulos,

tähdäten itse revolverilla Eddie Shorteria, meni sitten perässä ja

sulki oven Eddie Shorterin pitäessä silmiään kiinni ja rukoillessa,

että Billy Byrnen karkaaminen onnistuisi hyvin.

Päästyään ulos ja konttorirakennuksen taakse Barbara ojensi revolverin

Billylle.

»Sinä tarvitset sitä», hän selitti hätäisesti. »Tuolla on Brazos — ota

se! Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, Billy!» Ja tyttö oli poissa.

Billy nielaisi jotakin. Hänen mielensä teki juosta Barbaran jälkeen ja

sulkea hänet syliinsä. Mutta hän muisti Bridgen ja kääntyi huoahtaen

kärsivällisesti odottavan Brazosin luokse. Verkkaisesti hän otti

suitset maasta ja nousi satulaan. Yhtä huolettomasti kuin olisi

päivänvalossa poistuva kunnioitettu vieras hän sitten ratsasti ranchon

pihalta ja ohjasi hevosensa pohjoiseen päin joen vartta kiemurtelevaa

tietä pitkin.

Billy ja etsivä: Seikkailuromaani Meksikon sodista · 第 55 / 70 题