Seuraavana iltapäivänä kapteeni Billy Byrne ratsasti vuoristosta
tasangolle pahankurisella hevosella, jonka silmät välähtelivät ilkeästi
ja korvat olivat aina luimussa.
Lassoon kiinnitettynä seurasi Brazos, sillä Billy oli vain nauranut
Bridgen varoituksille ja oli nyt matkalla El Orobon rancholle viemään
hevosta takaisin oikealle omistajalleen.
Lähtöhetkellä oli Pesita pyytänyt Billyä pistäytymään Josén luona
käskemässä intiaania viemään eräälle Estebanille sanan, että Pesita
vaati häntä saapumaan luokseen.
Pesitan joukkueen suojapaikasta sai ratsastaa kauan joutuakseen Josén
likaiselle hökkelille, erittäinkin kun talutettavana oli ylimääräinen
hevonen. Pimeä olikin jo ehtinyt tulla aikoja sitten, ennen kuin Billy
saapui Josén majalle. Billy laskeutui satulasta jonkun matkan päässä
majasta ja lähestyi sitä varovasti, sillä lainsuojatonta väijyivät
monenlaiset vaarat, eikä milloinkaan voi olla liiaksi varuillaan.
Pienestä ikkunasta tuikki valoa, ja Billy hiipi sinne päin. Lähellä
Josén majaa oli toinen isompi rakennus, jonka aikaisemmat asukkaat
olivat paenneet Pesitan vihaa. Se oli pimeänä ja näytti asumattomalta,
mutta juuri Billyn lähestyessä sattui silmäpari tähyämään avoimesta
ovesta.
Katsoja kääntyi puhumaan jollekulle takanaan olevalle henkilölle.
»José on saanut toisen vieraan», hän sanoi. »Kenties tämä ei ole niin
vaivaloinen kuin edellinen. Hän tulee hyvin varovasti. Otetaanpa
selvää.»
Kolme muuta miestä nousi lattialle levitetyiltä vuodehuoviltaan ja
liittyi puhujan seuraan. He olivat kaikki aseistettuja, ja heidän
yllään oli Villan epämääräiset sotilastakit. Billy seisoi selin heihin
päin, kun he pujahtivat ulos asumuksesta, jossa he olivat aikoneet
viettää yönsä, ja lähtivät kuulumattomasti! hiipimään häntä kohti.
Pelkkänä silmänä Billy tirkisteli pienestä ikkunasta intiaani-ukon
hökkeliin. Hän näki erään amerikkalaisen vakavasti keskustelevan Josén
kanssa. Kukahan tuo mies oli? Billy ei tuntenut häntä, mutta pian
ilmoitti José sen hänelle.
»Kaikki tehdään tahtonne mukaan, herra Grayson», hän virkkoi.
»Ahaa!» tuumi Billy. »El Orobon tilanhoitaja. Mitä ihmeen asioita
hänellä saattaa olla tuolle vanhalle veijarille — ja yöllä?»
Billyn mietteet keskeytyivät äkkiä, kun neljä vankkaa miestä karkasi
yhtaikaa takaa päin hänen kimppuunsa, kiskoen hänet maahan. Billy ei
päästänyt ääntäkään, mutta ponnisteli silti tarmokkaasti päästäkseen
irti, taistellen Grand Avenuen tapaan, joka ei suinkaan ole
miellyttävä, vaikkakin ehkä hyvin tehokas tapa.
Mutta neljä yhtä vastaan, kun neljällä lisäksi on kaikki edut
puolellaan, on musertava ylivoima, ja kun Grayson ja. José riensivät
ulos ottamaan selkoa metakasta ja tilanhoitaja ryhtyi auttamaan toisia,
nujertui Billy vihdoin. Se seikka,, että jokainen hänen vastustajansa
sai nujakasta useita päiviä kestäviä muistoja, oli vähäinen korvaus
vapauden menettämisestä. Mutta olihan sekin jotakin.
Riistettyään vangiltaan aseet ja sidottuaan hänen kätensä selän taakse
miehet kiskaisivat hänet pystyyn ja alkoivat tutkia häntä.
»Kuka olette?» tiedusti Grayson. »Mitä varten täällä hiiviskelette?
Minua vakoilemassako?»
»Jos tahdotte tietää, kuka olen», vastasi Billy, »niin menkää kysymään
Harlem Hurricanelta! Teitä vakoilemassa en ollut; mutta näyttää siltä,
että se kyllä olisi tarpeellista, te senkin vintiö.»
Vähän matkan päässä majasta hirnahti hevonen.
»Siellä on varmaankin hänen ratsunsa», arveli yksi Villan miehistä,
poistui sinne päin ja palasi pian, taluttaen Billyn hevosta ja Brazosia.
Heti viimemainitun nähdessään päästi Grayson ymmärtämystä osoittavan
äännähdyksen.
»Nyt tiedän, kuka hän on», hän selitti. »Olette saanut hyvän saaliin,
kersantti. Tämä on sama lurjus, joka rosvosi Cuivacan pankin. Tunnen
hänet kuulemieni kuvausten perusteella, ja se, että hänellä on tuo
hevonen, tekee asian varmaksi. Villan pitäisi ylentää teidät tämän
tähden.»
»Niin», tokaisi Billy, »hänen pitäisi tehdä teistä vähintäänkin
amiraali. Mutta vielä emme ole hänen leirissään, ja tarvitaan enemmän
kuin neljä teekua ja yksi rähjys viemään minua sinne.»
»He vievät teidät sinne yhtäkaikki, vekkuli», vakuutti Grayson. »Ja nyt
matkalle!»
He köyttivät Billyn omaan satulaansa, ja hetkistä myöhemmin pieni
seurue ratsasti etelään päin koukertelevan joen vartta pitkin El Orobon
ranchoa kohti, aikoen jäädä sinne loppuyöksi, sillä siellä voitaisiin
vanki vartioituna panna hyvään säilöön.
Heidän poistuessaan intiaanin ränstyneeltä majalta seisoi ukko pihalla,
kuvastuen hämärää oviaukkoa vasten. Hän pudisti nyrkkiään etenevälle
tilanhoitajalle.
»_El cochino_!» hän sähähti ja palasi majaansa.
El Orobon rancholla asteli Barbara edestakaisin päärakennuksen
edustalla. Sisällä istui hänen isänsä, lukien lampun valossa.
Palvelusväen asunnosta kuului kitaransoittoa ja silloin tällöin äänekäs
naurunremahdus, osoittaen, että joku Eddie Shorterin mainioista
kansasilaisista maalaistarinoista oli joutunut huippukohtaansa.
Barbara oli lähtemäisillään sisälle, kun hänen huomionsa kiintyi
ranchoa lähestyvään kuusimiehiseen ratsujoukkueeseen. Tulijat
pysähtyivät pihalle ja laskeutuivat satulasta konttorirakennuksen
edustalla. Hieman kummastellen myöhäisten vieraiden saapumista Barbara
meni sisälle, ohimennen mainiten isälleen näkemästään.
Ranchon omistaja, joka nykyisin alituisesti pelkäsi hyökkäystä, aikoi
lähteä tiedustamaan, keitä tulijat olivat, kun Grayson ratsasti kuistin
edustalle ja hyppäsi maahan. Barbara ja hänen isänsä olivat ovella
hänen noustessaan portaita ylös.
»Hyviä uutisia!» huudahti tilanhoitaja. »Käsissäni on pankkirosvo
ja myöskin Brazos. Se hiipivä arosusi joutui kiinni lähellä vähän
matkan päässä joen varrella.» Hän oli vähällä ollut sanoa »Josén
majaa», mutta hillitsi kielensä aikanaan. »Puhelinlanka oli katkaistu
jossakin pohjoisen laitumen pohjoislaidalla, ja aioin ratsastaa sinne
koettaakseni saada selvää pahantekijästä», hän selitti.
»Onko hän amerikkalainen?» kysyi isäntä.
»Siltä näyttää; mutta mieleltään hän on meksikkolaislurjus», vastasi
Grayson. »Muassani on muutamia Villan miehiä, ja he vievät hänet
huomenna Cuivacaan.»
Barbara ja hänen isänsä eivät näyttäneet kovinkaan ihastuneilta.
Meistä oli amerikkalainen aina amerikkalainen täällä Meksikossa,
jossa kaikki olisivat heidän kansansa vihollisia. Se seikka, että he
kotimaassa olisivat inhonneet rosvoa, ei vähääkään horjuttanut heidän
mielipidettään, ettei yhdenkään amerikkalaisen pitäisi käydä vainoamaan
omia kansalaisiaan. Barbara sanoikin sen Graysonille.
»Mutta tämä mieshän on Pesitan upseeri», puolusteli Grayson. »Hän
ei ansaitse myötätuntoa meidän eikä kenenkään muun amerikkalaisen
puolelta. Pesita on vannonut surmaavansa kaikki käsiinsä joutuvat
amerikkalaiset, ja tämä vintiö avustaa häntä tekemään niin. Hän on
kelvoton epatto.»
»Hänen tekonsa eivät kuulu minuun», intti Barbara. »Hän on
amerikkalainen, enkä minä kerta kaikkiaan voisi olla auttamassa, kun
hänet toimitetaan kuolemaan meksikkolaisten kynsissä; ja kuolema häntä
odottaa, jos hänet viedään Cuivacaan.»
»No niin, neiti», virkkoi Grayson, »ei teidän tarvitsekaan ottaa sitä
vastuullenne. Minä otan niskoilleni kaiken vastuunalaisuuden ja teen
sen mielihyvin. Arvelin vain, että teistä olisi hauska tietää, että
olemme saaneet hänet kiinni.» Hän puhui isännälleen.
Viimemainittu nyökkäsi, ja Grayson kääntyi ja poistui huoneesta. Ulkona
hän naurahti pilkallisesti, vilkaisten olkansa ylitse taakseen, ja
hypähti ratsaille.
Palvelusväen asunnon edustalla hän seisautti hevosensa ja huusi Eddie
Shorteria. Tämä tuli ovelle.
»Ota revolverisi ja pyssy ja tule konttoriin! Odotan sinua nyt heti.»
Eddie noudatti käskyä. Konttoriin astuessaan hän näki neljä
meksikkolaista, jotka liikkuivat velttoina sinne tänne, poltellen
savukkeita, kun taas Grayson seisoi tuolin edessä, jolla istui mies
kädet selän taakse sidottuina. Grayson kääntyi Shorteriin päin.
»Tämä mies on sama lurjus, joka varasti pankin rahat ja pääsi karkuun
kurjan kirjanpitäjä-tolvanamme hänelle antamalla Brazosilla. Tämä
kersantti aikoo miehineen viedä hänet huomenaamulla Cuivacaan. Sinä
jäät vartioimaan häntä puoliyöhön saakka, sitten he tulevat sijaasi.
Heidän on ensin saatava hieman nukkua ja minun on syötävä illallista.
Älä antaudu mihinkään kujeiluun, Eddie!» varoitti Grayson lopuksi ja
oli poistumaisillaan, mutta äkkiä välähti hänen päähänsä ajatus.
»Mutta, Shorter», sanoi hän, »eihän tuosta takana olevasta pienestä
makuukamarista päästä ulos muutoin kuin tämän huoneen kautta. Sen
ikkunat ovat siksi pienet, ettei kookas mies mahdu tunkeutumaan niistä.
Mepä teemmekin niin, että suljemme hänet sinne, ja sitten ei sinun
tarvitse olla lainkaan huolissasi eikä liioin meidänkään. Voit levittää
nuo huovat oven eteen ja käydä nukkumaan, eikä kenenkään tarvitse tulla
päästämään sinua vahdista koko yönä.»
»Juuri niin», virkkoi Eddie. »Jättäkää kaikki minun varaani! Kyllä minä
vahdin roistoa.»
Varmoina siitä, että heidän vankinsa oli varmassa tallessa, poistuivat
Villan sotilaat ja Grayson, senjälkeen kun Billy oli teljetty
peräkamariin.
Tilanhoitajan mainittua vartijan nimet — Eddien ja Shorterin — oli
Billy tarkastellut nuoren amerikkalaisen lehmäpaimenen kasvoja, sillä
hänen mielessään oli herännyt kiusoittava muisto, että ne nimet olivat
hyvin tuttuja. Mutta hän ei voinut millään Lavoin yhdistää niitä
kehenkään tuntemaansa henkilöön, ja varmaa myöskin oli, ettei hän ollut
koskaan ennen nähnyt tätä miestä.
Istuessaan toimettomana pimeässä huoneessa Billy koetti muistella, kuka
hänen vartijansa oli, kunnes, kuten teillekin on saattanut tapahtua,
ei mikään asia ole koko maailmassa ollut niin tärkeä kuin tämän pulman
ratkaisu. Jopa häntä uhkaava kohtalokin tuntui mitättömältä verrattuna
siihen tärkeään kysymykseen, missä hän oli aikaisemmin kuullut Eddie
Shorterin nimen.
Hänen vaivatessaan päätään, pohtien tätä mitätöntä asiaa, liikkui
jotakin lattialla hänen jalkojensa vieressä, ja äkkiä hän vetäisi
jalkaansa taaksepäin, sillä sitä peittävää saapasta nakersi rotta.
»Onpa tämä hitonmoinen ihmisen säilytyspaikka», jupisi Billy, »jossa
vilisee ihmisiä ahdistavia rottia. Hei»! Hän kääntyi katsomaan oveen
päin. »Kuulepa, Eddie! Tule tänne!»
Eddie tuli ovelle kuuntelemaan.
»Mitä haluat?» hän tiedusti. »Älä yritäkään juonitella. Olen kotoisin
Shawneesta, Kansasista, eikä meikäläisiä hevillä petetä. Sinä et kykene
huiputtamaan minua.»
Shawnee, Kansas! Eddie Shorter! Kaikki selvisi Billylle äkkiä.
»Vai olet sinä Eddie Shorter Shawneesta, Kansasista, niinkö?» huusi
Billy. »Minäpä tunnen äitimuorisi, Eddie; ja jos minulla olisi
sellainen muori kuin sinulla, en tuhlaisikaan aikaani täällä raatamassa
rinnan teekujen kanssa. Mutta enhän minä sitä aikonut sanoa, vaan sitä,
että minun on saatava tänne valoa. Rotan peijakkaat koettavat jyrsiä
minulta housut yltäni ja senjälkeen kiipeävät syömään minua; sitten on
Villa-miekkonen kiukuissaan.»
»Tunnetko äitimuorin?» kysyi Eddie, ja hänen äänessään oli kaihoisa
sointu. »Pyh, et sinä häntä tunne — se on vain noita peijaamisjuoniasi.
Sinä tahtoisit saada minut sinne voidaksesi sitten jollakin tavoin
jymäyttää minua ja päästä karkuun; mutta siihen olen liian ovela.»
»Niin totta kuin elän, Eddie, tunnen äitisi», intti Billy. »Olin
vanhempiesi talossa vain muutamia viikkoja sitten. Muistatko ikkunoiden
välissä olevaa jouhilla täytettyä sohvaa? Muistatko pienellä,
marmorilevyisellä pöydällä olevaa raamattua? Mitä! Entä Tigea? Niin,
Tige sai surmansa; mutta äitimuorisi ja isäukkosi ovat elossa ja
kaipaavat sinua takaisin luokseen.
— En välitä siitä, uskotko minua, poika, vai etkö; mutta äitisi oli
minulle kovin hyvä, ja sinun on luvattava kirjoittaa hänelle ja sitten
palata kotiin niin pian kuin voit. Ei kaikilla ole niin herttaista
äitiä kuin sinulla, ja niiden, joilla on, pitää olla hyviä äidilleen.»
Lukitun oven takana alkoi Eddien leuka vapista. Hänen sydämeensä ja
mieleensä tulvi suloisia muistoja avarasta sylistä, johon hän niin
usein oli painanut päänsä, ja isosta, tukevasta kädestä, joka oli
silittänyt hänen otsaansa ja punertavaa tukkaansa. Eddie nielaisi
jotakin.
»Et kai sinä ilvehdi?» hän kysyi. Billy Byrne erotti, että hänen
äänensä vapisi.
»En laske pilaa, poika», hän vakuutti. »Minä pahuksena minua oikein
pidät — likaisena teekunako? Sinä ja minä olemme amerikkalaisia — enpä
mieluisasti peijaa maanmiestäni tässä kirotussa hirtehismaassa.»
Billy kuuli avainta kierrettävän lukossa, ja hetkistä myöhemmin
avattiin ovea varovasti, ja Eddie tuli näkyviin turvanaan kaksi
kuusipiippuista revolveria.
»Se on oikein, Eddie», huomautti Billy nauraen. »Älä antaudu vaaraan,
kuinka paljon hentomielisiä juttuja sinulle syöttänenkin, sillä sen
sanon suoraan, että karkaan heti kun saan tilaisuuden. Mutta sehän
on mahdotonta, kun käpäläni ovat nuorissa ja sinä uhkaat minua
kaksine paukkuinesi. Hankihan tänne valoa, Eddie. Siitä ei tule pahaa
kenellekään, ja se pelottaisi rottia.»
Eddie peräytyi konttorin toisessa päässä olevan pienen pöydän ääreen,
jolla oli pieni lamppu. Pitäen oven lävitse vankiaan silmällä hän
sytytti lampun ja vei sen perähuoneeseen, laskien sen nurkassa olevan
pesukaapin päälle.
»Oletko todellakin nähnyt äitimuorin?» hän kysyi. »Onko hän terve?»
»Terveeltä hän näytti silloin, kun hänet tapasin», vastasi Billy;
»mutta hän kaipaa suuresti poikaansa. Kyllä kai hän olisi vielä
pirteämmän näköinen, jos sinä menisit kotiin.»
»Minä menen», huudahti Eddie. »Heti kun taloon saadaan rahaa ja
maksetaan palkka, lähden. Mutta mikä on nimesi? Kotiin päästyäni kysyn
äidiltä, muistaako hän sinua. Toivoisinpa jo tällä hetkellä voivani
pistäytyä kotiovesta sisälle.»
»Äitisi ei tiennyt nimeäni», sanoi Billy. »Mutta kerro hänelle nähneesi
sen miehen, joka antoi selkään kahdelle maankiertäjälle, kun nämä
ryöstivät hänen rahansa ja aikoivat nitistää hänet teurastuspuukolla.
En usko hänen unohtaneen sitä. Minä ja kumppanini olimme pakotiellä —
hänellä ei ollut mitään hätää; mutta minun kintereilläni olivat siepot
— ja äitisi antoi meille rahaa, jotta pääsisimme karkuun. Hän oli
totisesti kelpo muori, poika.»
Konttorin ulko-ovelle koputettiin. Eddie juoksi takaisin etuhuoneeseen,
sulki oven ja kiersi sitä' juuri lukkoon, kun Barbara astui sisään.
»Eddie, saanko nähdä vankia?» hän pyysi. »Tahdon puhella hänen
kanssaan.»
»Tekö puhelemaan pankkirosvon kanssa?» kummasteli Eddie. »Ettehän vain
ole sekaisin, neiti Barbara?»
»En ole; mutta haluan keskustella hänen kanssaan pienen hetkisen.
Saanhan, Eddie?»
Eddie epäröi. Hän tiesi, että Grayson suuttuisi, jos hän päästäisi
isännän tyttären yksin perähuoneeseen lainsuojattoman pankkirosvon
seuraan, ja isäntä itse näkisi mielellään Eddien teilattuna. Mutta
Barbara-neidiltä oli vaikea evätä mitään.
»Missä hän on?» tiedusti tyttö.
Eddie heilautti peukaloaan oveen päin. Avain oli vielä lukossa.
»Menkää katselemaan kuuta ikkunasta, Eddie!» kehoitti tyttö. »Se on
perin kaunis tänä iltana. Menettehän, Eddie!» hän lisäsi, kun mies yhä
empi.
Eddie pudisti päätään ja meni hitaasti ikkunan ääreen.
»Ei kukaan voi evätä teiltä mitään, neiti», hän virkkoi, »ei ainakaan,
jos te oikein hartaasti pyydätte.»
»Olette kovin kiltti, Eddie», kuiskasi tyttö ja astui ripein askelin
lukitulle ovelle.
Kiertäessään avainta hän tunsi hieman vapisevansa hermokiihoituksesta.
»Minkälainen mies hän lieneekin — tämä paatunut lainrikkoja ja rosvo
— kansastaan luopunut amerikkalainen, joka on liittynyt kansansa
verivihollisiin?» hän mietti mielessään.
Vain halu saada tietää, miten Bridgen oli käynyt, sai hänet sopeutumaan
niin vastenmieliseen keskusteluun. Hän ei uskaltanut pyytää ketään
muuta kysymään sitä puolestaan, sillä jos hänen osallisuutensa Bridgen
karkaamisessa — tietystikin jos hän oli päässyt pakoon — tulisi Villan
tietoon, olisi El Orobon amerikkalaisten kohtalo ratkaistu.
Hän painoi kädensijaa ja työnsi oven verkkaisesti auki. Huoneen
keskellä olevalla tuolilla istui mies selin tyttöön päin. Hän oli
kookas mies. Hänen leveät hartiansa kohosivat vankkoina yksinkertaisen
tuolin selkämyksen yläpuolelle. Tumma, kihara, takkuinen tukka peitti
kaunismuotoista päätä.
Oven narahtaessa hän kääntyi tyttöön päin, ja kun heidän katseensa
osuivat vastakkain, menivät heidän kummankin silmänsä levälleen
hämmästyksestä.
»Billy!» huudahti Barbara.
»Barbara! Sinä!» Billy nousi seisomaan, koettaen kiskoa irti köytettyjä
käsiään.
Tyttö sulki oven jälkeensä ja meni hänen luokseen.
»Sinäkö rosvosit pankin kassan?» hän kysyi. »Teitkö sen, vaikka olit
luvannut elää aina kunnollisesti — minun tähteni?» Hänen äänensä
värähti liikutuksesta. Mies näki, että hän kärsi, ja samalla hän tunsi
tuskaa itsekin.
»Mutta sinähän olet naimisissa», hän sanoi. »Näin sen sanomalehdistä.
Mitäpä enää välität siitä? Enhän merkitse sinulle mitään.»
»En ole naimisissa, Billy», huudahti Barbara. »En voinut mennä herra
Malloryn puolisoksi. Koetin uskotella itselleni voivani sen tehdä;
mutta vihdoin selvisi minulle, etten rakastanut enkä koskaan voisi
rakastaa häntä, enkä suostu menemään avioliittoon sellaisen miehen
kanssa, jota en rakasta.
— En osannut uneksiakaan, että täällä olit sinä, Billy», jatkoi tyttö.
»Tulin tiedustamaan sinulta, miten on herra Bridgen laita. Tahtoisin
tietää, pääsikö hän pakoon' vai — vai — oi, tätä kauheata maata!
Täällä ei välitetä ihmishengestä sen enempää kuin teurastaja välittää
teuraansa hengestä.»
Äkkiä Billylle selvisi oikea asianlaita. Miksi se ei ollut ennemmin
johtunut hänen mieleensä? Barbara oli Bridgen Penelope! Hänen paras
ystävänsä rakasti samaa naista kuin hänkin. Ja Barbara oli lähettänyt
sanantuojan pyytämään Billyä pelastamaan hänen lemmittynsä.
Barbara oli tänä iltana tullut konttoriin kyselemään Bridgestä
tuntemattomalta mieheltä, jota hän piti hylkiönä ja rosvona — koska ei
saanut lepoa kuulematta tietoja rakastetustaan. Billy jäykkeni. Häneen
koski sydänjuuria myöten; mutta hän ei moittinut Bridgeä — kohtalo
oli niin määrännyt. Ei hän myöskään moittinut Barbaraa siitä, että
tämä rakasti Bridgeä. Olihan Bridge joka tapauksessa enemmän hänen
kaltaisensa, oikein koulutettu miekkonen. Mutta hän itse oli vain
sakilainen.
»Bridge selviytyi hyvin», hän virkkoi. »Eikä hänellä ollut mitään
osuutta koko pankkiryöstössä. Sen suoritin minä. Hän ei tietänyt minun
olevan kaupungissa, enkä minä tiennyt hänen olevan. Hän on rehdein mies
maailmassa, on kuin onkin. Hän ajoi minua sinä yönä takaa ja ampui
minua, pitäen minua — ja aivan oikein — rosvona, mutta tietämättä, kuka
olin.
— Hän kaatoi hevoseni ja nähtyään, kuka olin, pakotti minut ottamaan
sinun hevosesi ja pyrkimään pakoon, sillä hän tiesi, että Villan miehet
nitistäisivät minut, jos saisivat minut kynsiinsä. Siitä et voi häntä
moittia, ethän? Hän ja minä olimme hyviä kumppanuksia — hän ei voinut
menetellä toisin. Hän se taivutti minut tuomaan hevosen takaisin.
Nyt se kai on aitauksessa. Olin tuomassa sitä, kun jouduin kiinni.
Nyt sinun on parasta mennä. Tämä ei ole sopiva paikka sinulle, ja
minä en ole nukkunut niin pitkään aikaan, että olen kuolemaisillani
nääntymyksestä.»
Hänen äänensä oli kylmä. Häntä näytti Barbaran seura ikävystyttävän,
vaikka hänen sydämensä oli pakahtua rakkaudesta, johon hän ei luullut
tytön vastaavan, ja hän olisi tahtonut katkoa siteensä ja pusertaa
Barbaraa rintaansa vasten.
Nyt oli Barbaran vuoro loukkautua. Hän ojentautui suoraksi.
»Olen pahoillani siitä, että olen häirinnyt lepoasi», hän vastasi, ja
poistui pää pystyssä. Mutta koko matkan astellessaan päärakennukseen
hän hoki itsekseen: »Huomenna hänet ammutaan! Huomenna hänet ammutaan!
Huomenna hänet ammutaan!»