Hämärissä kutsuttiin kapteeni Billy Byrne Pesitan telttaan. Siellä hän
tapasi rosvon vierellä kyyköttävän kuihtuneen intiaani-vanhuksen.
»José», ilmoitti Pesita, »on tuonut teille sanoman.»
Billy Byrne kääntyi kysyvästi intiaaniin päin.
»Minut lähetti, _señor capitan_», selitti José, »El Orobon ranchon
kaunis _señorita_ kertomaan teille, että ystävänne herra Bridge on
kenraali Villan vankina Cuivacassa ja että hänet epäilemättä ammutaan —
jollei apua saavu ennen huomisaamua.»
Pesita silmäili Byrneä kysyvän näköisenä. Siitä alkaen, kun gringo oli
palannut Cuivacasta, tuoden anastamansa pankin rahaston ja luovuttanut
hänelle koko saaliin viimeistä penniä myöten, oli rosvo alkanut pitää
uutta kapteeniaan melkeinpä yli-ihmisenä.
Se seikka, että Byrne oli puhdistanut pankin niin helposti Villan
vahtisotilaiden astellessa edestakaisin oven edustalla, tuntui
Pesitasta osoittavan, että hänen käytettävissään oli ihmeellisiä
voimia, kun taas se, että hän oli tuonut saaliin koskemattomana
päällikölleen vaatimatta siitä pesoakaan itselleen, oli suorastaan
uskomatonta.
Pesita ei jaksanut käsittää tätä miestä, mutta ihaili häntä suuresti ja
myöskin pelkäsi häntä. Moinen mies vastasi sataa sellaista yhteiskunnan
karkulaista, joita oli Pesitan komennettavana. Byrnen tarvitsi vain
pyytää jotakin suosionosoitusta, ja se myönnettiin hänelle heti, ja kun
hän nyt esitti, että Pesita antaisi hänelle sopivan joukkueen Bridgen
pelastamiseksi, suostui rosvo riemumielin hänen ehdotukseensa.
»Minä tulen mukaan», hän huudahti, »ja kaikki mieheni seuraavat minua.
Valtaamme Cuivacan väkirynnäköllä. Vangitsemme itse Villankin. Me —»
»Odottakaa hetkinen, päällikkö», keskeytti Billy Byrne. »Älkää
innostuko! Tahdon saada kumppanini pois Cuivacasta. Sitten on minusta
samantekevää, kenet vangitsette; mutta ensin tahdon vapauttaa
Bridgen. Sen voin suorittaa viidelläkolmatta miehellä — jollei se
ole liian myöhäistä. Jos haluatte, voitte sitten tuhota kaupungin.
Antakaa minulle viisikolmatta miestä ja pysytelkää itse muiden kanssa
läheisyydessä, kunnes minä olen tehnyt tehtäväni. Mitä sanotte?»
Pesita suostui auliisti mihin hyvänsä, ja niinpä Billy Byrne
puolentunnin kuluttua ratsasti viidenkolmatta valitun hirtehisen
etunenässä kukkuloiden välitse Cuivacaa kohti. Parin, kolmen kilometrin
päässä seurasi heitä Pesita pääjoukkoineen.
Billy eteni niin lähelle Cuivacaa, että kaupungissa palavat
harvalukuiset tulet tuikkivat vain vähän matkan päässä, ja he erottivat
selvästi tanssisalin avoimesta ikkunasta tulvivat särähtelevät
grammofonin sävelet ja toisilleen huutelevien vahtien klikkaukset.
»Jääkää tähän», komensi Billy vierellään ratsastavaa kersanttia,
»kunnes kuulette kasarmien ja vahtirakennuksen suunnalla pöllön
huhuavan kolmasti; sitten hyökätkää kaupungin vastaiselle laidalle,
ampuen, kiljuen kohti kurkkuanne ja pitäkää hornamaista melua!
Elämöikää niin pahasti kuin jaksatte, kunnes saatte viholliset
etenemään itseänne kohti, ymmärrättekö? Sitten alkakaa hitaasti
peräytyä, härnäten heitä edelleenkin ja pysyttäen heitä jäljessänne
niin kauan kuin voitte. Ymmärrättekö tarkoitukseni, mies?»
Espanjan-, englannin- ja grandavenuenkielen sekasotkusta käsitti
kersantti kylliksi hyvin päällikkönsä tarkoituksen voidakseen kunniaa
tehden myöntää ymmärtäneensä, mitä häneltä vaadittiin.
Annettuaan ohjeensa Billy Byrne ratsasti länteen päin, kaarsi Cuivacan
ympäri ja lähestyi pientä kaupunkia sen eteläiseltä laidalta. Siellä
hän laskeutui satulasta ja jätti ratsunsa piiloon erään ulkorakennuksen
taakse, lähtien itse varovasti vakoilemaan.
Hän tiesi, ettei kaupungin turvajoukoilla ollut mitään syytä
pelätä hyökkäystä. Villa oli selvillä vihollistensa päävoimien
sijoituspaikoista; ei mikään joukkue voisi lähestyä Cuivacaa niin,
ettei sana sen tulosta saapuisi linnoitukseen useita tunteja ennen
vihollisen saapumista. Että Pesita tai joku muu läheisyydessä toimiva
rosvopäällikkö uskaltaisi karata suojellun kaupungin kimppuun, se ei
juolahtanut kapinanjohtajan mieleenkään.
Näistä syistä Billy päätteli, että Cuivaca oli huonosti vartioitu. Sinä
yönä, jonka hän oli viettänyt siellä, hän oli nähnyt vartijoita pankin,
päävartion ja kasarmien edustalla sekä lisäksi yhden, joka asteli
edestakaisin sen talon kohdalla, jossa linnoitusväen komentajan päämaja
sijaitsi. Muutoin oli kaupunki ilman vartijoita.
Samanlaista oli tänäkin iltana. Billy pääsi sadan askeleen päähän
päävartioista ennen kuin näki ainoatakaan vartijaa. Mies nojasi
veltosti pyssyynsä rakennuksen — kasarmien takana olevan kehnon
hökkelin — edustalla. Päävartion kolme muuta sivua näkyi olevan
vartioimatta.
Billy heittäytyi vatsalleen ja ryömi hitaasti ja usein pysähtyen
eteenpäin. Vartija näytti nukkuvan. Hän ei hievahtanutkaan. Billy eteni
huomaamatta varjoon talon seinustalle noin viidentoista metrin päähän
sotilaasta. Sitten hän nousi seisomaan ristikoilla varustetun ikkunan
kohdalle.
Bridge asteli edestakaisin pienen rakennuksen päästä toiseen. Hän
ei saanut unta silmiinsä. Huomenna hänet ammuttaisiin! Bridgeä ei
haluttanut kuolla. Samana aamuna oli kenraali Villa henkilökohtaisesti
tutkinut häntä.
Kenraali oli ollut perin kiukuissaan — hänen rahastonsa varkaus yhä
vieläkin ärsytti häntä; mutta hän ei ollut vihjaissutkaan Bridgelle,
mikä kohtalo tätä odotti. Se oli jäänyt erään vankitoverin tehtäväksi.
Tämä mies, eräs sotilaskarkuri, oli sanojensa mukaan ammuttava samalla
kertaa kuin Bridgekin, ja sen seikan nojalla sai hän lisää elonaikaa
neljäkolmatta tuntia, koska kenraali Villa, niin hän väitti, tahtoi
olla poissa Cuivacasta, kun amerikkalainen teloitettiin. Siten hän
saattoi vierittää niskoiltaan sen teon vastuunalaisuuden.
Kenraalin oli määrä lähteä seuraavana aamuna. Kohta senjälkeen
vietäisiin Bridge ja sotilaskarkuri ulos ja asetettaisiin silmät
sidottuina kiviseinää vasten — jos siellä oli semmoista — tai
tiiliseinää tai multapengertä vasten. Sillä ei olisi paljonkaan väliä
karkulaisen eikä Bridgenkään mielestä.
Seinä oli toisarvoinen tekijä. Se saattaisi suuressa määrin lisätä
romanttisuutta kaikkien niiden kannalta katsoen, jotka myöhemmin
lukisivat tapahtumasta; mutta Bridgestä ja karkulaisesta sillä ei ollut
minkäänlaista merkitystä. Bridge ajatteli, että taulu, jossa olisi
ollut kirjoitus: »Kerran! Miksi ei nyt?» olisi ollut yhtä vaikuttava ja
paljon sopivampi. Tämän ajatuksen omituisuus melkein hymyilytti Bridgeä.
Huone, jossa häntä säilytettiin, oli ummehtunut, ja siinä oli
kasaantuneen lian löyhkä. Ilma pääsi vaihtumaan vain kahdesta pienestä,
ristikoilla varustetusta ikkunasta. Hän ja sotilaskarkuri olivat ainoat
vangit. Viimemainittu nukkui sikeästi, ikäänkuin seuraava päivä ei
olisi hänen elämässään sen ratkaisevampi kuin mikä muu hyvänsä.
Bridgen mieli teki ravistaa miestä ja saada hänet ajattelemaan häntä
odottavaa kohtaloa. Mutta sensijaan hän meni eteläiselle ikkunalle
täyttääkseen keuhkonsa ahtaan vankilansa ulkopuolelta tuulahtelevalla
vapaalla ilmalla ja katsellakseen tähtitaivasta, jota hän ei enää
koskaan saisi nähdä.
Hiljaisella äänellä Bridge hyräili kappaletta siitä laulusta, josta hän
ja Billy pitivät enimmän:
»Tukassa ruusunnuppunen Penelopen on kaunoisen;
hän siellä vartoo kaivaten mult’ ensi suudelmaa.»
Bridgen sielun silmien edessä väikkyi valkeaseinäisen ranchon kuisti.
Hän pudisti harmissaan päätään.
»Yhtä hyvä on näinkin», hän tuumi. »Hän ei ole minua varten.»
Ikkunan kohdalla maassa liikkui jotakin. Bridge alkoi äkkiä tarkasti
tähyillä sitä. Se nousi ja osoittautui mieheksi, ja sitten kuuluivat
tutulla äänellä kuiskatut sanat:
»Tukassani ei ole ruusuja, mutta povellani on paukku ja toinen
vyölläni. Kas tässä niistä toinen. Niiden pusut tepsivät paremmin kuin
kokonaisen kaupunginkorttelin. Millä tavoin on tämän hökötyksen ovi
teljetty?» Puhuja oli nyt painautunut lähelle ikkunaa, niin että hänen
kasvonsa olivat vain muutaman sentin päässä Bridgestä.
»Billy!» äännähti tuomittu mies.
»Ihan varmasti. Mutta miten on oven laita?»
»Ulkopuolella on vankka telki», vastasi Bridge.
»Sepä mukavaa», arveli Billy rauhoittuneena. »Laittaudu valmiiksi
livistämään, kun minä aukaisen oven! Minulla on kaupungin eteläpuolella
hevonen, joka saa tänä yönä kantaa kaksinkertaista taakkaa vähän
matkaa.»
»Jumala sinua siunatkoon!» kuiskasi Bridge kiihkeästi.
»Käy pitkällesi muutamiksi minuuteiksi!» kehoitti Billy ja poistui
vankilan takaseinää kohti.
Vähän ajan kuluttua kajahti yön hiljaisuudessa pöllön kaamea
huhuaminen. Se toistui kahdesti muutamien sekuntien väliaikojen
jälkeen. Vankilan edustalle sijoitettu vartija liikahti ja vilkaisi
ympärilleen; sitten hän rauhoittui, siirtäen ruumiinsa painon toiselle
jalalleen, ja vaipui juroihin aatoksiinsa.
Vankien säilytyshuoneen takana hiipivä mies liikkui meluttomasti
rakennuksen seinustalla, kunnes pääsi vain muutamien askelien päähän
mitään pahaa aavistamattomasta vartijasta, rakennuksen nurkkaus esti
sotilaan näkemästä häntä. Hänen oikeassa kädessään oli isotekoinen
revolveri, jota hän piti piipusta, odottaen sopivaa tilaisuutta.
Viiden minuutin ajan oli yön hiljaisuus häiritsemätön; sitten pamahti
itäpuolella yksi ainoa laukaus, ja heti senjälkeen kuului hajanaisia
pamahduksia ja käheitä huutoja.
Billy Byrne hymyili. Vartija näytti piristyvän. Vankilan takana
olevista kasarmeista kuului äänekkäitä komennuksia ja juoksuaskelia.
Kaupungin toisella laidalla paisui taistelun melske uhkaavaksi.
Billy näki sotilaiden rientävän esiin majapaikoistaan, ja hetkistä
myöhemmin he lähtivät marssimaan kaksoisrivissä. Kaikki kiiruhtivat
kaupungin vastakkaiselle laidalle paitsi vankilan edustalla olevaa
yksinäistä vartijaa. Hetki näytti suotuiselta hänen yritystään varten.
Billy tirkisti vankilan nurkitse. Olosuhteet olivat juuri sellaiset
kuin hän oli kuvitellut. Vartija seisoi paikallaan katsellen siihen
suuntaan, mistä ampuminen kuului, selkä vankien säilytyspaikkaan ja
Billyyn päin.
Yhdellä hyppäyksellä amerikkalainen oli pahaa aavistamattoman,
kovaonnisen sotilaan vierellä. Raskaan revolverin nuppi osui melkein
äänettömästi vartijan takaraivoon, ja mies vaipui ääntä päästämättä
maahan.
Billy kiskaisi salvan oven edestä, ovi lennähti auki ja Bridge pujahti
vapauteen.
»Joutuin!» kuiskasi Billy. »Seuraa minua!» Ja hän kääntyi vinhaa
vauhtia juoksemaan kaupungin eteläreunaa kohti. Nyt hän ei lainkaan
koettanut salata liikkeitään. Ainoastaan joutuminen oli tärkeä, ja
miehet riensivät avoimesti ja koettamattakaan etsiä suojaa.
He pääsivät kenenkään huomaamatta Billyn ratsun luokse, ja hetkistä
myöhemmin he ratsastivat täyttä ravia länteen päin kiertääkseen
kaupungin ympäri turvaan.
Idästä kuului yhäti heikkenevää laukausten vaihtoa Pesitan miesten
jatkuvasti peräytyessä puolustajien ahdistaessa, vetäytyen yhä
kauemmaksi Cuivacasta Billyn suunnitelman mukaisesti.
»Se kävi kuin namusten sieppaaminen lapselta», sanoi Billy, kun
Cuivacan tuikkivat valot jäivät heidän eteläpuolelleen, ja heidän
edessään oli tie selvänä rosvojen kohtauspaikalle.
»Niin», myönsi Bridge; »mutta haluaisinpa tietää, miten sait selville,
että minä olin täällä.»
»Penelope», vastasi Billy nauraen.
»Penelope?» tiedusti Bridge. »Enpä taidakaan seurata sinua.»
»No, mutta katsoen siihen, että sinä istut takanani, et sinä voi
opastaa minua», huomautti Billy. »Mutta suoraan puhuakseni sain
vihjauksen olinpaikastasi tytöltä — El Orobon ranchon kauniilta
_señoritalta_ — niin José muistaakseni häntä nimitti. Onko selvä?»
Bridge huudahti hämmästyksestä. »Jumala häntä siunatkoon! Hän teki sen
minun tähteni.»
»Niin, varmasti», vakuutti Billy, »ja voisinpa lyödä vetoa, että hän
'ruusunnuppu tukassaan vartoo sinulta ensi suudelmaa', sinä senkin
riiviö.» Billy nauroi hilpeästi. Hän oli joka tapauksessa iloinen
saatuaan Bridgen pelastetuksi, ja se seikka, että hänen ystävänsä oli
rakastunut ja että tyttö vastasi hänen tunteisiinsa — sillä sehän oli
varmaa, niin Billy päätteli, koska hän niin suuresti huolehti Bridgen
asioista — oli vain omiaan lisäämään hänen hyvää tuultaan. »Hän ei ole
meksikkolaisnaikkonen, eihän?» hän kysyi äkkiä.
»Sanoisin, ettei», vastasi Bridge. »Hän on todellinen New Yorkin
kuningatar, mutta, Billy, hän ei ole minua varten. Hänen tekonsa oli
jalomielisen sydämen sanelema. Hän ei voi pitää minusta, Billy. Hänen
isänsä on rikas — hän voisi saada parhaan maastamme — monesta maasta —
jos hän haluaisi mennä avioliittoon. Et kai uskokaan, että hän tahtoisi
omakseen kulkurin, vai mitä?»
»Sitä ei voi aina sanoa», virkkoi Billy hieman surumielisesti.
»Tunsin kerran sellaisen kuningattaren, ja hän olisi ottanut omakseen
sakilaisen, jos tämä olisi suostunut. Oletko pihkassa häneen, vanha
veikko?»
»Pelkään olevani», myönsi Bridge; »mutta mitäpä se hyödyttää?
Unohdetaan koko juttu. Mutta sanopa, onko tämä sama hevonen, jonka
annoin sinulle sinä yönä, jolloin anastit pankin kassan.»
»Kyllä», sanoi Billy. »Se on sama pikku pony, ja mainion sävyisä
hevonen se onkin. Mutta miksi sitä kysyit?»
»Se on hänen», vastasi Bridge.
»Ja tahtooko hän sen takaisin?»
»Ei hän sitä sanonut, mutta mielelläni toimittaisin sen hänelle
jollakin tavoin.»
»No ratsasta sillä takaisin sitten!» ehdotti Billy.
»En voi palata sinne», selitti Bridge. »Juuri tilanhoitaja Grayson teki
oloni niin tukalaksi, että minun oli lähdettävä. Hän yritti vangita
minut ja lähettää minut Villalle.»
»Mistä syystä?» tiedusti Billy.
»Hän ei pitänyt minusta ja tahtoi päästä eroon minusta.» Bridge ei
halunnut ilmaista joutuneensa pulaan sen vuoksi, että oli ollut
tekemisissä Billyn kanssa.
»No niin, sitten vien minä sen takaisin ja samalla kerron Penelopelle,
kuinka oivallinen veikko olet, ja annan tilanhoitajalle pienet
muistiaiset.»
»Ei; sinä et saa mennä sinne. Sinut tunnetaan siellä. Jotkut El Orobon
miehet näkivät sinut toissapäivänä, silloin kun anastitte heiltä
karjaa. He tunsivat hevosen, ja yksi heistä oli nähnyt sinut Cuivacassa
sinä yönä, jolloin pankin kassa rosvottiin. He varmastikin nappaisivat
sinut kiinni, Billy.»
Pian joutuivat kumppanukset kosketuksiin peräytyvien Pesitalaisten
kanssa, jotka verkkaisesti ratsastivat vuoristoleirilleen. Takaa-ajajat
olivat aikoja sitten lakanneet ahdistamasta heitä, peläten, että
heidät viekoiteltaisiin ylivoimaisen vihollisen kynsiin, ja palasivat
Cuivacaan.
Aamu oli käsissä, kun Bridge ja Billy uupuneina heittäytyivät
jälkimmäisen vuodehuoville.
»Niinpä niin», jupisi Billy Byrne. »Bridge-veikko on löytänyt
Penelopensa.» Ja hän vaipui uneen.