Kuultuaan isänsä yllättävän ilmoituksen Barbara tuijotti vanhukseen
muutamia silmänräpäyksiä, tuskin käsittäen hänen sanojensa merkitystä.
»Mitä?» hän huudahti vihdoin. »Sitä et kai tarkoita — mistä sait sen
tietää?»
»Graysonille kerrottiin se juuri äsken puhelimitse Cuivacasta», selitti
vanhus. »Linja saatiin vasta eilen kuntoon sen jälkeen, kun Pesitan
miehet rikkoivat sen viime kuussa. Tämä oli ensimmäinen puhelumme. Ja
ajattelepa, Barbara, se pahoittaa mieltäni. Olin toivonut, että hän
pääsisi pakoon.»
»Niin minäkin», sanoi Barbara.
Isä katseli häntä tarkkaavasti nähdäkseen minkä vaikutuksen sanoma teki
häneen, mutta ei voinut havaita tytön kasvoista suurempaa huolestumista
kuin itsekin tunsi lähimmäisensä ja maanmiehensä tähden, jota odotti
kuolema muukalaisten käsissä kaukana kodistaan ja kansastaan.
»Eikö mitään voida tehdä?» kysyi Barbara.
»Ei kerrassaan mitään», vastasi isä jyrkästi. »Olen keskustellut siitä
Graysonin kanssa, mutta hän vakuuttaa, että meidän sekaantumisemme
olisi omiaan kääntämään Villan vastaamme, ja siinä tapauksessa olisimme
kaikki hukassa. Hän ei juuri pidä meistä nytkään, ja Grayson uskoo,
eikä ilman perusteita, että hän pitäisi tervetulleena pientäkin
tekosyytä hylätäkseen meidät suojeluksestaan.
— Heti kun hän sen tekisi, jäisimme me kaikkien vuoristossa majailevien
rosvojoukkojen saaliiksi. Ei ainoastaan Pesita karkaisi kimppuumme,
vaan myöskin ne ryöstelevät joukkueet, jotka nimellisesti kannattavat
Villaa, olisivat samalla hetkellä niskassamme. Ei, rakas, emme voi
tehdä mitään. Nuori mies on keittänyt itselleen liemen, ja pelkään,
että se on hänen yksin syötävä.»
Tyttö istui jonkun aikaa ääneti: pian hänen isänsä nousi ja
poistui sisälle. Kohta meni tyttö hänen jäljessään, palaten pian
ratsastustamineissa ja astellen rivakasti hevosaitaukselle. Siellä
hän tapasi amerikkalaisen cowboyn; tämä istui alassuin käännetyllä
korppulaatikolla, veistellen ahkerasti keppiä ja tuiskutellen osuvasti
tupakkasylkeä parin uutteran kovakuoriaisen päälle, jotka perin
harkitsemattomasti! olivat kierittäneet pienoiset palleronsa veistäjän
ulottuville.
»Eddie!» huudahti Barbara.
Mies katsahti työstään häneen päin ja vilkastui kuin sähköiskusta. Hän
ponnahti seisomaan ja tempasi lierihatun päästään. Leveä hymy kirkasti
hänen pisamaisia kasvojaan.
»Niin, neiti», hän vastasi. »Miten voin palvella teitä?»
»Satuloikaa minulle pony, Eddie», selitti tyttö. »Lähden hiukan
ratsastamaan.»
»Tuossa paikassa!» vakuutti nuorukainen hilpeästi. »Se on valmis
silmänräpäyksessä.» Ja hän lähti päästellen lassoaan auki aitaukseen
pientä ratsuryhmää kohti, joka siellä oli kiireellisten tarpeitten
varalta.
Parin minuutin kuluttua hän tuli takaisin taluttaen hevosta, jonka hän
sitoi kiinni aitaan.
»Mutta tuolla minä en kykene ratsastamaan», valitti tyttö. »Se on
vikuri.»
»Niinpä kyllä», virkkoi Eddie. »Minähän sillä ratsastankin.»
»Aiotteko tekin lähteä johonkin?» tiedusti tyttö.
»Lähden teidän mukaanne, neiti», ilmoitti Eddie.
»Mutta enhän pyytänyt teitä, Eddie, enkä tahdo teitä mukaani — tänään»,
huomautti Barbara.
»Se on ikävää, neiti», vastasi mies olkansa ylitse palatessaan
ottamaan kiinni toista hevosta; »mutta sellainen on määräys. Teitä
ei saa päästää ratsastamaan minnekään saattamatta. Eikä se olisikaan
turvallista», lisäsi hän melkein rukoilevasti, »enkä minä häiritse
teitä millään tavoin. Ratsastan perässänne, mutta siksi lähellä, että
ehdin tarvittaessa luoksenne.»
Heti sen jälkeen hän tuli jälleen takaisin, tuoden mukanaan toisen
hevosen, lauhakatseisen, sävyisän näköisen pikku ratsun, ja alkoi
kiinnittää hevosten satuloita ja suitsia.
»Lupaatteko», kysyi Barbara silmäiltyään hetkisen hänen puuhiaan
äänettömänä, »ettette kerro kenellekään, minne menen tai kenen tapaan?»
»Ennen kuolen kuin hiiskun sanaakaan», vakuutti Eddie.
»No sitten, Eddie, saatte lähteä mukaani ja ratsastaa vierelläni ettekä
takanani.»
He ratsastivat tasangolle, noudattaen joen äyräällä koukertelevaa tietä
kilometrin, kaksi, viisi, kymmenen, viisitoista. Eddie ihmetteli, mikä
oli niin ripeän menon tarkoitus. Huvikseen ei isännän tytär suinkaan
edennyt puolentoista penikulman päähän joen vartta ylöspäin ja ajaen
nopeata ravia.
Lisäksi Eddie oli huolissaan. He olivat poistuneet turvalliselta
alueelta ja olivat Pesitan joukkueen oleskelupiirissä. Jokaisessa
pienessä asumuksessa, joita oli siellä täällä pitkin joen vartta
kilometrin tai parin päässä toisistaan, oli joku kiihkeä Pesitan
puoltaja, jos niissä lainkaan oli asukkaita — siitä oli Pesita
henkilökohtaisesti huolehtinut.
Vihdoin nuori nainen seisautti ratsunsa kurjan, rappeutuneen
hökkelin edustalle. Eddie töllisteli suu auki. Maja oli Josén, ja
José oli yleisesti tunnettu lurjukseksi, jota yksistään vanhuus esti
harjoittamasta ainoata hänen milloinkaan tuntemaansa ammattia —
rosvousta. Mitä asiaa saattoi isännän tyttärellä olla Josélle? José
oli läheinen ystävä Chihuahuan kaikkien hirtehisten kanssa, ainakin
kaikkien niiden, jotka oleskelivat korkeintaan kolmensadan kilometrin
päässä hänen majastaan.
Barbara heilautti itsensä satulasta ja ojensi suitset Eddielle.
»Pidä hevosta», hän käski. »Viivyn vain pienen hetkisen.»
»Ette suinkaan aio yksin mennä sisälle tapaamaan José-ukkoa?»
kummasteli Eddie.
»Miksi en?» kysyi tyttö. »Jos pelkäätte, niin voitte jättää hevoseni
siihen ja ratsastaa kotiin.»
Eddie punastui punaisten hiustensa rajaa myöten eikä virkkanut mitään.
Tyttö meni kehnon hökkelin ovelle ja pilkisti sisään. Huoneen toisessa
päässä istui kumarainen ukko, poltellen tupakkaa. Hän katsahti ovelle,
kun Barbaran vartalo pimitti sen.
»José!» alkoi tyttö.
»Mitä, _señorita_?» röhisi ukko, nousi pystyyn ja lähestyi.
»Oletteko te José?» kysyi Barbara.
»Si, _señorita_», vastasi iäkäs intiaani. »Miten voi José-vanhus
palvella kaunista señoritaa?»
»Voitte viedä viestin eräälle Pesitan upseerille», vastasi tyttö. »Olen
kuullut puhuttavan teistä paljon ollessani Meksikossa. Tiedän, ettei
Chihuahuan näissä seuduissa ole ketään, joka kykenee löytämään Pesitan
niin helposti kuin te.»
Hän kohotti hilliten kättään, kun intiaani aikoi väittää vastaan.
Sitten hän otti ratsastushousujensa taskusta kourallisen
hopeakolikoita, antaen niiden välkkyen ja kilisten valua toisesta
kädestään toiseen.
»Tahdon, että menette Pesitan leiriin», hän jatkoi, »ja viette sille
miehelle, joka varasti Cuivacan pankin kassan — hän on amerikkalainen
— sanoman, että Villa on vanginnut hänen ystävänsä herra Bridgen ja
että häntä säilytetään Cuivacassa teloitettavaksi. Teidän on lähdettävä
heti — teidän on vietävä sana herra Bridgen ystävälle, niin että herra
Bridge voi saada apua ennen aamun koittoa. Ymmärrättekö?»
Intiaani nyökkäsi myöntäen.
»Kas tässä», sanoi tyttö, »on käsirahaa. Saatuani tietää, että olette
toimittanut viestin perille hyvissä ajoin, saatte vielä paljon enemmän.
Teettekö sen?»
»Koetan», vastasi intiaani ja ojensi petolinnun kynsiä muistuttavan
käden ottaakseen rahat.
»Hyvä siis!» huudahti Barbara. »Ja nyt heti matkalle!» Hän kaatoi
hopearahat ukon kämmenelle.