Viikkoa myöhemmin Grayson vielä nurisi »tuon Brazos-ponyn
katoamisesta.» Grayson ja tilanomistaja tyttärineen istuivat kartanon
kuistilla, ja ensinmainittu otti asian jälleen puheeksi.
»Tiesinhän, ettei ollut lainkaan järkevää ottaa palvelukseen sellaista
miestä, joka ei osaa ratsastaa», hän alkoi. »Nähkääs, Brazos ei ole
koskaan pudottanut ketään selästään, ja jos se olisi sen tehnyt, niin
se olisi seisonut paikallaan vaikka kokonaisen vuoden, odottaen, että
se otettaisiin uudelleen kiinni. En osaa kuvitella, millä tavoin tuo
arkakoipinen kirjanpitäjä on sen kadottanut. Hänen on täytynyt kepillä
hätistää se karkaamaan. Ja satula ja suitset menivät samaa tietä!
Kirottua!»
»Minullahan olisi syytä äkeillä», puhkesi tyttö puhumaan, hymyillen
hieman. »Brazos oli minun ratsuni. Senhän te valitsitte minun
käytettäväkseni täällä oloni aikana. Varmastikin herra Bridge-rukka
pahoittelee sitä yhtä paljon kuin kuka muu hyvänsä, ja minä uskon,
ettei hän mahtanut sille mitään. Meidän ei pidä tuomita häntä liian
ankarasti. Yhtä hyvinhän voisimme syyttää häntä siitä, että pankki
rosvottiin emmekä me saaneet palkkarahoja.»
»Annoin hänelle juuri sen hevosen», huomautti Grayson, koska tiesin,
ettei hän osaa ratsastaa ja koska se oli säysein hevosemme. Jospa
olisin antanut hänelle Santa Annan! Sen kadottamisesta en olisi
välittänyt. Sillä ei kuitenkaan kukaan voi ratsastaa, se on niin virma.»
»Eniten kummastuttaa minua se», sanoi isäntä, »ettei Brazos ole
palannut. Sehän syntyi näillä mailla, eikä sillä ole koskaan
ratsastettu muualle, eikö niin?»
»Se syntyi täällä rancholla», oikaisi Grayson, »eikä koskaan ollut
puoltatoistasataa kilometriä kauempana täältä. Jollei se ole kuollut
eikä varkaan käsissä, niin se olisi ollut täällä ennemmin kuin
kirjanpitäjä. Koko juttu on perin kummallinen.
»Minkälainen herra Bridge on kirjanpitäjänä?» tiedusti tyttö.
»No niin, hänessä ei liene mitään vikaa», vastasi Grayson nyreästi.
»Täytyyhän joka hepussa olla jotakin hyvää». Otaksuttavasti hän on yksi
noita paperikauluksisia, kelvottomia hulttioita, joka ei osaa muuta
kuin riipustelemista.»
Tyttö nousi hymyillen ja poistui.
»Minä joka tapauksessa pidän herra Bridgestä», hän virkkoi, vilkaisten
taakseen olkansa ylitse, »sillä mitä puutteita hänessä lieneekin, niin
ainakin hän on hyvinkasvatettu herrasmies.» Nämä sanat eivät suinkaan
olleet omiaan lisäämään Bridgen arvoa kovakouraisen tilanhoitajan
silmissä.
»Omituista, etteivät meksikkolais-peijakkaat palaa pohjoiselta
laitumelta. He ovat olleet matkalla koko päivän», huomautti Grayson
esimiehelleen tytön lähtöletkauksesta välittämättä.
Bridge istui nojautuneena konttorirakennuksen julkisivuun, lukien
vanhaa kuukausijulkaisua, jonka hän oli löytänyt sisältä. Hänen työnsä
oli päättynyt sen päivän osalta, ja nyt hän vain odotti ruokakellon
kutsuvan häntä illalliselle ranchon muun palveluskunnan seuraan.
Aikakauslehti ei kiinnittänyt hänen mieltään. Hän laski sen
veltosti polvilleen, sulki silmänsä ja turvautui ehtymättömään
hauskuudenlähteeseensä.
And then that slim, poetic guy he turned and looket me in the eye,
"... It's overland and overland and overseas to-where?"
"Most anywhere that isn't here," I says. And his face went kind of
queer.
"The place we're in is always here. The other place is there."
Bridge venytteli raajojaan verkkaisen mukavasti. »'Missä vain’', hän
kertasi, 'Olen etsinyt kaikkea muuta’ jo useita vuosia, mutta jostakin
syystä en koskaan pääse pois täältä. Oltuani missä maailman nurkassa
hyvänsä kaksikin viikkoa saa hitto viedä kaiken muun, mutta sitten
kaipaan jälleen.»
Hänen aatoksensa keskeytti läheltä kuuluva herttainen naisääni. Bridge
ei heti avannut silmiään — hän vain istui ja kuunteli.
Kesäisen metsän raikkaaseen kun kerran hiivin viileyteen,
jo ennen sinne ehtineen mä nuorukaisen näin.
Hän aurinkohon katseen loi ja sille haastoi, jos vain voi.
Mi kumma tpuonkin tänne toi? mä mietin ymmälläin. —
Sitten tyttö purskahti nauramaan hilpeästi, ja Bridge aukaisi silmänsä
ja ponnahti pystyyn.
»En aavistanut teidän välittävän tällaisista säkeistä», hän sanoi.
»Knibbs kirjoittaa miesten runoja. En osannut kuvitellakaan, että ne
miellyttävät nuorta neitoa.»
»Mutta sittenkin ne miellyttävät», vastasi tyttö, »ainakin minua.
Niissä tuulahtaa reippautta ja vapautta.»
Taaskin hän nauroi, ja kun tämä tyttö nauroi, tunsivat kylmäpäisemmät
ja paljon vanhemmatkin miehet kuin Bridge rinnassaan outoa ailahtelua.
Viikon aikana oli Barbara monasti ollut uuden kirjanpitäjän seurassa.
Paitsi isäänsä tämä oli ainoa sivistynyt ja hienostunut mies, josta voi
kerskata tai, kuten rancholla olisi sanottu, hävetä.
Tyttö oli usein pistäytynyi pienen konttorin kuistille, salavihkaa
katsellut työnsä ääressä Bridgeä ja kutsunut hänet päärakennukseen.
Uusi kirjanpitäjä ei ainoastaan ollut mielenkiintoinen
keskustelukumppani vaan lisäksi hän oli verhoutunut salaperäisyyteen,
joka tehosi tytön romanttiseen mieleen.
Hän tiesi, että Bridge oli synnyltään ja kasvatukseltaan herrasmies, ja
ihmetteli usein, mitkä traagilliset olosuhteet olivat heittäneet hänet
ajelehtimaan ihmiskunnan haaksirikkoisten seassa. Lisäksi oli hänellä
sama lähtemätön tunne kuin hänen isälläänkin, että hän nimittäin oli
aikaisemmin tavannut miehen jossakin: mutta milloin ja missä, sitä hän
ei jaksanut muistaa.
»Kuulin syvämietteisen puhelunne 'pojan' kanssa», sanoi tyttö.
»Tein sen tahtomattani, en hevillä voinut sitä estää — olisi ollut
epäkohteliasta häiritä keskustelua.» Hänen silmänsä säikkyivät
veitikkamaisesti, ja hymykuopat tulivat hänen poskiinsa.
»Te ette olisi häirinnyt keskustelua», huomautti Bridge hymyillen,
»vaan muuttanut yksinpuhelun keskusteluksi.»
»Kyllä se oli keskustelu», intti tyttö. »Vaeltaja keskusteli
kirjanpitäjän kanssa. Te olette vaeltamishalun uhri, herra L. Bridge
— älkää koettakokaan väittää vastaan. Inhoatte kirjanpitoa ja kaikkia
muita jokapäiväisiä ammatteja, jotka vaativat teitä jatkuvasti pysymään
yhdessä paikassa.»
»Älkäähän toki!» esteli mies. »Tuo on tuskin oikein paikallaan. Olenhan
ollut täällä jo kokonaisen viikon.»
Molemmat nauroivat.
»Mikä ihme lienee saanut teidät viipymään täällä niin kauan?» huudahti
Barbara. »Kuinka vanhaksi talon asukkaaksi tunnettekaan itsenne —
varmaankin yhdeksi vanhimmista?»
»Pidän itseäni täällä syntyneenä ja kasvaneena», selitti Bridge; mutta
hänen sydämensä olisi vastannut toisin. Se olisi riemumielin ilmaissut
tytölle, että hänellä oli El Orobon rancholla viipyäkseen todellinen
syy, joka kävi yhä pakottavammaksi. Kuitenkin hän kykeni siksi hyvin
hillitsemään itsensä, ettei antanut myöten sydämensä vaatimuksille.
Aluksi Bridge oli vain pitänyt tytöstä ja ollut sanomattonan hyvillään
hänen seurastaan, koska heillä oli niin paljon yhteistä — he kumpikin
rakastivat hyvää musiikkia, hyviä tauluja ja hyvää kirjallisuutta — ja
niistä ei Bridge ollut saanut tilaisuutta keskustella kenenkään toisen
kanssa pitkiin, hyvin pitkiin aikoihin.
Vähitellen hän oli alkanut nauttia siitä, että hän sai vain istua ja
katsella Barbaraa. Hän oli kyllin kokenut käsittääkseen, että se oli
vaarallinen oire, ja siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen oli ollut
pakko tunnustaa se itselleen, hän oli pitänyt tarkkaa vaaria sanoistaan
ja käyttäytymisestään tytön seurassa.
Hänestä oli hauska haaveilla, kuinka asiat saattaisivat olla,
istuessaan tarkkaillen tytön vaihtelevia kasvonilmeitä, jotka
kuvastivat hänen mielialansa läikkymistä; mutta hän oli liian
käytännöllinen antaakseen mieleensä välähtää toivon unelmiensa
toteuttamisesta, niin haaveilija kuin olikin.
Heidän puhellessaan meni Grayson heidän ohitseen. Hänen tylyt kasvonsa
saivat synkän ilmeen, kun hän näki tytön ja uuden kirjanpitäjän
naureskellen pakisemassa keskenään.
»Eikö teillä ole mitään tekemistä?» kysyi hän Bridgeltä.
»On varmasti», vastasi viimemainittu.
»Miksi ette tee sitä sitten?» ärähti Grayson.
»Teen parhaillani», sanoi Bridge.
»Herra Bridge pitää seuraa minulle», pisti tyttö väliin, ennen kuin
Grayson ehti virkkaa mitään. »Vika on minun — minä keskeytin hänen
työskentelynsä. Ettehän pahastu siitä, herra Grayson.»
Grayson jupisi jotakin epäselvää ja meni tiehensä.
»Herra Grayson ei näy olevan erikoisen mieltynyt minuun», pilaili
Bridge.
»Ei ole», vastasi tyttö peittelemättä; »mutta luulen sen johtuvan
siitä, ettette osaa ratsastaa.»
»En osaa ratsastaa!» huudahti Bridge. »Mutta olenhan ratsastellut koko
ajan täällä ollessani.»
»Herra Grayson ei pidä sitä oikean hevosmiehen ratsastuksena, jollei
ratsu alituisesti uhkaa ratsastajan henkeä», selitti Barbara. »Juuri
tällä hetkellä hän on hirveän pahalla tuulella sen tähden, että
kadotitte Brazosin. Hän väittää, ettei Brazos ole koskaan pudottanut
ketään selästään ja että jos olisittekin pudonnut sen selästä, se
olisi odottanut teitä ja antanut teidän uudelleen nousta satulaan.
Se näette oli koko ranchon säysein ratsu — erikoisesti valittu minun
käytettäväkseni. Miten ihmeessä te sen kadotitte, herra Bridge?»
Lausuessaan kysymyksensä tyttö katsoi miestä suoraan silmiin. Bridge
oli vaiti. Hänen kasvoilleen lehahti heikko puna. Hän ei ollut sitä
ennen tiennyt, että hevonen oli tytön. Hän ei hevillä voinut kertoa
Barbaralle totuutta eikä taas tahtonut valehdella; siksi hän ei
vastannut mitään.
Barbara huomasi punan ja pani merkille miehen äänettömyyden.
Ensimmäisen kerran heräsi hänessä nyt epäilyksiä, mutta hän ei
mielellään uskonut, että tämä kohtelias, hauska kulkuri olisi
syypää mihinkään muuhun rikokseen kuin huolimattomuuteen tai
välinpitämättömyyteen. Mutta mikä oli hänen ilmeisen hämminkinsä syy?
Tyttö oli ymmällä. He istuivat hiljaa vähän aikaa; sitten Barbara nousi
seisomaan.
»Minun on nyt juostava takaisin», hän virkkoi. »Isä ihmettelee, mitä
minulle on tapahtunut.»
»Niin», sanoi Bridge ja antoi hänen mennä. Hän olisi ilomielin puhunut
hänelle totta, mutta ei voinut tehdä sitä kavaltamatta Billyä. Hän oli
kuullut kylliksi tietääkseen, että Francisco Villa oli siinä määrin
raivostunut hänen omien sotilaittensa nenän edessä tapahtuneesta
rohkeasta pankinrosvouksesta, että hän koettaisi millä hinnalla hyvänsä
saada varkaan käsiinsä, jos vain saataisiin tietää, kuka hän oli.
Bridge oli mielessään täysin varma siitä, että oli menetellyt oikein
sinä yönä, jolloin pankki ryöstettiin. Hän tiesi, että tyttö olisi
ylistänyt hänen tekoaan ja että itse Graysonkin olisi menetellyt
samalla tavoin, jos olisi joutunut samanlaisiin oloihin. Mutta jos hän
olisi tunnustanut avustaneensa rosvoa pakoon, olisi hän pannut itsensä
alttiiksi Villan vihalle ja samalla ilmaissut kuka rosvo oli. »Eikä se
palauttaisi Brazosia Barbaralle», tuumi Bridge.