Bridgelle, joka nukkui äärimmäisen uupumuksen sikeätä unta, jota tykin
pamahdus ei olisi häirinnyt, sattui sellainen selittämätön seikka,
jollaisia me kaikki olemme kokeneet satoja kertoja eläissämme. Hän
heräsi hätkähtäen, vaikkei hänen korviinsa ollut kuulunut mitään
häiritsevää ääntä.
Joku outo tunne pakotti hänet nousemaan istualleen, ja siinä asennossa
hän saattoi nähdä viereisestä ikkunasta takapihalle. Kuutamoisella
pihalla heitti eräs mies parhaillaan säkin satulannupille. Mies nousi
sitten ratsaille, pyöräytti hevosensa ympäri ja ratsasti tiehensä
pohjoiseen päin.
Miehen puuhissa ei Bridgen mielestä ollut mitään tavatonta; ne eivät
olleet näyttäneet lainkaan hiipiviltä eivätkä hätäisiltä, joten ne
eivät herättäneet hänen epäluulojaan. Bridge painautui uudelleen
pieluksia vasten ja koetti herutella unta, jonka äkillinen herääminen
tuntui siksi yöksi karkoittaneen.
Portaita myöten hoippuivat Tony ja Benito toiseen kerrokseen. Heidän
rahansa olivat menneet; mutta he olivat saaneet jotakin muuta, joka
näytti paljon raskaammalta kannettavalta ja josta ei ollut niin helppo
päästä eroon.
Tonyllä oli heidän huoneensa avain kädessään. Heidän kamarinsa oli
toinen käytävän oikealla puolella. Tony muisti sen hyvin selvästi.
Hän oli painanut sen mieleensä, ennen kuin poistui sieltä aikaisemmin
samana iltana, sillä Tony oli pelännyt, että heille sattuisi jotakin
sellaista kuin oli sattunut.
Tony hapuili ovenripaa ja koetti turhaan sovittaa avainta juonikkaaseen
reikään.
»Maltahan», sopersi Benito. »Tämä ei ole meidän huoneemme. Se oli
toinen portaista lukien. Tämä on kolmas.»
Tony horjahti ympäri ja kompuroi takaisinpäin. Hän mietti: »Jos tämä on
kolmas, niin lähinnä takanani ja oikealla puolellani on toinen. Tony ei
ottanut huomioon, että tullessaan kääntynyt päinvastaiseen suuntaan.»
Hän syöksähti käytävän toiselle puolelle — ei omasta tahdostaan, vaan
viinan ajamana. Hänen kohdalleen osui ovi. »Tämän siis täytyy olla
toinen ovi», hän puheli itsekseen, »ja se on oikeilla puolellani.
Benito, tässä on huoneemme.»
Benito epäili sitä ja sanoikin sen, mutta Tony oli itsepäinen. Eikö hän
tietänyt, mikä ovi oli toinen, kun hän näki sen? Ja eikö hän lisäksi
ollut täysikasvuinen voidakseen hyvin erottaa oikean ja vasemman
puolen? Täysi mies hän oli ja enemmänkin; niinpä hän pistikin avaimen
reikään — sama avain olisi avannut kaikki toisen kerroksen lukot — ja
kas, ovi lennähti auki, kiertyen saranoillaan sisäänpäin.
»Näetkös, Benito?» huusi Tony. »Enkö jo sanonut? Katsopas! Tämä on
meidän huoneemme, sillä avain sopii oveen.»
Huoneessa oli pimeä. Jo kauan sitten selittämättömän raskaaksi
käyneen pään paino veti Tonyä eteenpäin, ja hän siirteli rajusti
jalkojaan saadakseen ne pysymään mahdollisimman lähellä ruumiinsa
tasapaino-keskusta.
Pysyäkseen pään kohdalla piti jalkojen juosta sängyn jalkopäähän,
ja kun Tony saapui viimemainitulle paikalle Bemton hoipertaessa
perässä, sai tämä huoneeseen tunkeutuvassa himmeässä kuunvalossa
ällistyksekseen nähdä entisen vihamiehensä ja nykyisen ystävänsä
katoavan jollakin salaperäisellä tavalla. Alhaalta syvyydestä kuului
sitten hurja kirkaisu ja kumea jymähdys.
Vartiopaikallaan pankin edustalla asteleva vahtisotilas kuuli
kummatkin. Hetkisen hän seisoi hievahtamatta paikallaan, huusi sitten
äänekkäästi vartiostoa ja kääntyi pankin ovelle. Mutta se oli lukittu
eikä hän voinut muuta kuin tirkistää oveni ikkunoista sisälle. Kun
hän huomasi siellä tumman hahmon, niin hän meksikkolaisena vei pyssyn
poskelleen ja ampui oven lasien läpi.
Tony oli pudonnut samasta aukosta, josta Billy oli solunut niin
äänettömästi, kuuli luodin viuhahtavan päänsä ohitse ja naksahtavan
seinään taakseen. Parkaisten toistamiseen Tony heittäytyi kassakaapin
taakse suojaan ja rukoili pyhimyksiä turvakseen.
Ylhäältä tirkisti Benito aukon reunalta alhaalla vallitsevaan
pimeyteen. Käytävässä juoksi kirkaisujen ja pamahduksen herättämä
isäntä paljasjaloin. Hänen jäljessään riensi Bridge, kiinnittäen
revolverivyötään ympärilleen. Kun hänellä ei ollut yöpukua, ei hän
ollut katsonut tarpeelliseksi riisua vaatteitaan, minkä vuoksi häneltä
ei ollut hukkautunut aikaa pukeutumiseen.
Kun nämä kaksi, joihin oli nyt liittynyt Benito, saapuivat kadulle, oli
vartija jyskyttämässä pankin ovea. Benito huolissaan Tonyn hengestä,
joka oli hänen saatava riistää, jos se ylimalkaan riistettäisiin,
syöksyi vartioston kersantin puheille, selittäen sekä suullaan että
käsillään, minkä merkillisen onnettomuuden johdosta Tony oli suistunut
pankkiin.
Kersantti kuunteli, mutta ei uskonut, ja kun ovi oli romahtanut sisään,
komensi hän Tonyä tulemaan ulos kädet nostettuina pään päälle. Sitten
suoritettiin tarkastus, huomattiin kassakaappi ryöstetyksi ja nähtiin
katossa oleva iso aukko, josta Tony oli pudonnut.
Pankinjohtaja ilmestyi paikalle kersantin ja isännän ollessa tutkimassa
Billyn huonetta. Bridge oli seurannut heitä.
»Se on gringon työtä», huusi kiihtynyt isäntä. »Tämä on hänen
huoneensa. Hän on kaivanut lattiaan reiän, jonka korjaamisesta minun on
maksettava.»
Sitten saapui kapteeni unisin silmin ja noituvana. Kun hän kuuli,
mitä oli tapahtunut, että varat, joita turvaamaan hänet oli määrätty,
oli varastettu hänen nukkuessaan, niin hän repi tukkaansa ja uhkasi
ammuttaa vartijan päivän koittaessa.
Heidän palatessaan kadulle oli sinne kerääntynyt Cuivacan koko
miespuolinen ja suurin osa naispuolista väestöä.
»Tuhat dollaria sille miehelle, joka ottaa kiinni varkaan ja toimittaa
takaisin roiston anastamat varat», lupasi pankinjohtaja.
Pankin ohitse ratsasti sotilasosasto, kun tämä tarjous tehtiin.
»Minnepäin hän lähti?» tiedusti kapteeni. »Eikö kukaan nähnyt hänen
poistumistaan?»
Bridge oli ilmoittamaisillaan nähneensä rosvon ja kertomaisillaan tämän
ratsastaneen pohjoiseen, mutta hänen mieleensä juolahti, että tuhat
dollaria — tuhat meksikkolaistakin dollaria — oli varsin paljon rahaa,
että sekä hän että Billy pääsisivät sillä summalla Rioon ja että vielä
jäisi vähän huvituksiinkin.
Sitten puhkesi puhumaan pitkä, laiha mies, jonka iho oli samanvärinen
kuin kahvipapu.
»Minä näin hänet, señor capitan», hän huudahti. »Hänen hevosensa oli
säilytettävänä minun aitauksessani, ja hän kävi eilenillalla ottamassa
sen pois, väittäen menevänsä katsomaan jotakin señoritaa, Hän sai minut
petetyksi, se lurjus; mutta sen sanon teille — hän ratsasti etelään
päin. Näin omin silmin hänen lähtevän etelään.»
»No sitten hän on käsissämme ennen aamua», virkkoi kapteeni. »Etelässä
on vain yksi paikka, jonne rosvo voi pyrkiä, eikä hän ole päässyt
kylliksi paljon edellemme ennättääkseen turvaan, ennenkuin saavutamme
hänet. Eteenpäin! Mars!» Osasto lähti liikkeelle kapeata katua pitkin.
»Raviin! Mars!» Ja sotilaiden ehdittyä kaupan ohitse kajahti: »Täyttä
laukkaa! Mars!»
Bridge melkein juoksi kadun toisessa päässä olevalle hevosaitaukselle.
Hänen ratsunsa oli nyt levännyt, ja muutamien kilometrien päässä
pohjoisessa oli gringo, jonka pidättäminen toisi Bridgelle tuhat
dollaria, ratsastamassa vapauteen.
»Se on minusta tuiki vastenmielistä», ajatteli Bridge, »sillä vaikka
hän onkin pankinryöstäjä, hän on silti amerikkalainen. Mutta minä
tarvitsen rahat, ja kaikesta päättäen mies on roisto, joka olisi
pitänyt hirttää aikoja sitten.«
Pohjoiseen vievällä tiellä ratsasti kapteeni Billy Byrne huolettomasti,
uskoen, ettei häntä alettaisi ajaa takaa, ennen kuin pankki seuraavana
aamuna avattaisiin, jolloin hän jo olisi puolitiessä Pesitan leirille.
»Pesita-veitikka hieman ällistyy, kun näytän hänelle, mitä olen
hänen laskuunsa hankkinut», mutisi Billy. »Mutta», hän huudahti
äkkiä ääneen, »miksi hitossa veisin koko tämän runsaan saaliin
tuolle keltanaamaiselle vintiölle? Kuka tämän tempun suoritti? Minä
tietystikin, eikä suinkaan kukaan luulle Billy Byrneä kyllin typeräksi
jakamaan saalista sellaisen miekkosen kanssa, joka ei sitä hankittaessa
ole pannut rikkaa ristiin? Jakamaan! Lempo soikoon! Se vekkuli sieppaa
koko roskan!
—- Ehei! Rajalle minä lähden. Enhän tosin osaisi tehdä mitään
tällaisella rahamäärällä Riossa, mutta Bridge saapuu sinne millä
hetkellä hyvänsä. Jotakin saamme näillä pennosilla aikaan iloisessa
Riossa. Hyväinen aika! Painosta päättäen täytyy pusseissa oli
kokonainen miljoona.»
Äkkiä lehahti hänen kasvoilleen synkkä pilvi. »Miksi anastin rahat?»
hän kysyi itseltään. »Mursinko kassakaapin vai teinkö kauniin työn
vertavuotavan Meksikko-paran puolesta? Jälkimmäisessä tapauksessa ei
tekoni suinkaan ole rikollinen — paitsi sitä miekkosta kohtaan, jonka
omia rahat olivat.
— Jos taas mursin kassakaapin vain omin nokin, niin silloinhan olen
taaskin murtovaras, ja sellainen en voi olla — ei, en voi, kun _sinun_
kasvosi väikkyvät edessäni niin selvästi, ikäänkuin itse olisit
tuossa, pyytäen minua muistamaan ja olemaan kunnollinen. Hyvä Jumala!
Barbara, miksi en syntynyt sinun kaltaiseksesi, vaan kurjaksi, kehnoksi
sakilaiseksi? Lempo! Kuinkas kuuluukaan se Bridgen laulama Knibbsin
säkeistö:
Ei missään varro kaivaten mua Penelope kaunoinen,
mut kutsu kuiskeen hiljaisen ei rauhaa mulle suo.
Se yhtyy tuulten huminaan, käy luonnon halki kauttaaltaan,
ja aina siitä kuulla saan: jo riennä kultas luo.
Billy otti hatun päästään ja kynsi korvallistaan.
»Onpa hullua», hän tuumi, »kuinka paljon tyttö ja runous vaikuttavat
raisuun mieheen kuten minuun. Mitähän sanoisivat Kellyn takapihaa
vetelehtimispaikkanaan pitäneet pojat, jos arvaisivat, mitä
aivokopassani tällä hetkellä liikkuu. He haukkuisivat minua ämmäksi,
niin kai. Mutta sitä he eivät tekisi muuta kuin kerran. Mieleni
on kenties muuttunut vennoksi, mutta näppini ovat yhtä hyvät kuin
ennenkin.» Kiirehtiminen ja herkkätuntoiset ajatukset eivät juuri sovi
yhteen, ja niinpä Billy oli huomaamattaan antanut hevosensa hidastuttaa
vauhtinsa laiskaksi kävelyksi. Ja miksipä hänen olisikaan ollut
riennettävä. Ei kukaan vielä tiennyt, että pankki oli ryöstetty, niin
ainakin Billy päätteli.
Mutta kenties hän olisi ajatellut toisella tavoin kiirehtimisen tarpeen,
jos hän olisi vilahdukselta nähnyt perässään kiitävän ratsumiehen,
joka nyt oli kolmen kilometrin päässä hänestä, mutta ripeästi lyhensi
välimatkaa, ratsastaen vinhaa neliä, samalla kun jännitti silmiään,
kiihkeästi tähyillen takaa-ajettavaansa.
Billy oli niin syvästi vaipunut mietteisiinsä, ettei kuullut, kuinka
takaa-ajajan hevosen kaviot kapsivat kuivan maantien pehmeässä pölyssä,
ennen kuin Bridge oli lähes sadan metrin päässä hänestä.
Viimeisellä puolella kilometrillä oli Bridge selvästi erottanut
pakolaisen, ja hänen mielessään oli viekoittelevasti väikkynyt tuhannen
dollarin palkinto — tosin vain tuhannen meksikkolaisen dollarin,
mutta olihan se sittenkin siksi suuri summa, että se herätti hauskoja
ajatuksia.
Saatuaan edellään ratsastavan miehen näkyviinsä Bridge oli hillinnyt
hevosensa raviin, jotta hänen lähestymisensä synnyttämä melu kävisi
hiljaisemmaksi. Hän oli vetänyt revolverinsa kotelostaan ja aikoi juuri
kannustaa ratsuaan karatakseen pakenijan kimppuun äkkiä, kun tämän
huomio vihdoinkin kiintyi takaa kuuluvaan kapseeseen. Billy kääntyi
satulassaan ja näki Bridgen.
Kumpikaan ei tuntenut toistaan, ja kun Bridge komensi: »Kädet ylös!»
tempasi salamannopeasti liikkuva Billy revolverinsa ja ampui. Kuula
pyyhkäisi Bridgeltä hatun päästä, mutta ei vahingoittanut miestä.
Billy oli kääntänyt hevostaan, niin että se seisoi kylki Bridgeen
päin. Bridge laukaisi tuskin sekuntia myöhemmin kuin Billyn kuula oli
viuhahtanut niin vaarallisen läheltä hänen päätään, — ja hän ampui
mainioon maaliin vain viidenkymmenen askeleen päästä.
Laukauksen kajahtaessa ponnahti rosvon hevonen takajaloilleen, hoippui
vähän aikaa ja kaatui sitten taaksepäin. Billy arvasi, että hänen
ratsuunsa oli osunut ja koetti heittäytyä pois satulasta: mutta hänen
panosvyönsä oli takertunut meksikkolaisen satulan korkeaan nuppiin,
eikä hän saanut sitä irti ennen kuin hevonen horjahti taaksepäin.
Hevosen kaatuessa luiskahti vyö nupista, ja Billyn onnistui heilauttaa
itseään vähän sivulle. Mutta hänen toinen jalkansa rutistui eläimen
ruhon alle, ja Billyn rysähtäessä maahan kirposi revolveri hänen
kädestään sinkoutuen parhaiksi pois hänen ulottuviltaan.
Hänen karabiininsa oli tupessaan ratsun kupeella, ja eläin virui sen
päällä. Samassa ratsasti Bridge hänen viereensä ja tähtäsi häntä
revolverillaan.
»Älkää liikahtako!» hän varoitti. »Muutoin on minun surukseni pakko
lopettaa teidän maalliset puuhanne.»
»No pahuksen nimessä sitten!» huudahti kaatunut rosvo.
Bridge hypähti heti maahan kuullessaan tutun äänen.
»Billy! Mitä!? Sinäkö, Billy, ryöstit pankin?»
Samalla Bridge riensi nostamaan kuolleen hevosen ruhoa Billyn jalan
päältä.
»Onko luu murtunut?» hän tiedusti rosvon ponnistellessa vapautuakseen.
»Eipä siltä tunnu», vastasi Billy ja oli hetkisen kuluttua pystyssä.
»Mutta, veikko», hän jatkoi, »olipa mainion hyvä, että kaadoit tämän
pikku otuksen, sillä varmasti olisin tarkannut ampuessani toistamiseen.
Hitto soikoon! Kylmä hiki kihoaa otsalleni ajatellessani sitä
mahdollisuutta. Mutta tämä pankin Työstäminen. Oikeastaan ei minua
voida sanoa pankkirosvoksi. Nämä rahat olivat vihollisen sotakassaa,
ja minä vain sieppasin ne pois. Se on sotaa eikä rosvoamista. Enhän
minä ole aikonut anastaa niitä itselleni, vaan asian, vertavuotavan
Meksikko-poloisen asian hyväksi.» Ja Billy virnisti leveästi.
»Pesitan laskuunko sen teit?» kysyi Bridge.
»Tietysti», vastasi Billy »Minä en saa niistä senttiäkään. En
ottaisikaan niistä mitään, rehellisesti puhuen. Olen rehti nyt.»
»Tiedän sen, Billy», virkkoi toinen. »Mutta jos joudut kiinni, on sinun
vaikea saada viranomaisia uskomaan, että olet niin ylevämielinen ja
epäitsekäs.»
»Viranomaisia», tokaisi Billy pilkallisesti. »Meksikossa ei ole
viranomaisia. Yksi rosvo on yhtä hyvä kuin toinenkin. Heistä ei
yksikään ole valmis uhraamaan ropoakaan vertavuotavan Meksikko-raukan
tähden, jolleivät he itse saa olla iskemässä sen suonta. Täällä polkee
koira koiran hännälle. Jos minut saadaan kiinni, niin minut ammutaan,
olenpa ryöstänyt heidän pankkinsa tai en. Mutta mitäs tuo on?» Billy
muuttui äkkiä valppaaksi ja tähysti Cuivacaan päin.
»He tulevat, Billy», sanoi Bridge. »Ota hevoseni — nopeasti! Sinun
on laittauduttava tiehesi hyvin vikkelästi. Koko vartioväki on sinua
etsimässä. Luulin heidän lähteneen etelään päin. Jotkut heistä lienevät
kääntyneet takaisin.»
»Mitä sinä teet, jos minä otan ratsusi?»
»Minä voin palata kävellen», vastasi Bridge. »Kaupunkiin ei ole pitkä
matka. Kerron heille, että hevoseni vähän matkaa edettyäni heitti minut
selästään ja karkasi. He uskovat sen, sillä he pitävät minua kehnona
ratsastajana — nimittäin ne kaksi jotka saattoivat minua kaupunkiin.»
Billy empi. »Minusta on kovin vaikea tehdä niin», hän esteli.
»Sinun täytyy», intti Bridge.
— Jos meidät tavataan yhdessä, saamme molemmat surmamme, sillä minä
pysyn rinnallasi, Billy, emmekä me kykene täällä avoimella kentällä
torjumaan kokonaista ratsujoukkoa. Jos otat hevoseni, voimme kumpikin
selviytyä, ja tuonnempana kohtaan sinut Riossa. Hyvästi, Billy! Minä
lähden kaupunkiin.» Ja Bridge kääntyi jalkaisin palaamaan samaa tietä,
jota oli tullut.
Billy silmäisi häntä hetkisen äänettömänä. Bridgen esitys oli niin
kouraantuntuvan paikkansapitävä, että Billyn täytyi hyväksyä hänen
suunnitelmansa. Hetkistä myöhemmin hän siirsi saalissäkit Bridgen
ratsun selkään, keikahti satulaan ja vilkaisi vielä kerran maantietä
myöten Cuivacaan päin astelevan miehen yhä pienenevään hahmoon.
»Totisesti», hän jupisi itsekseen, »sinä olet oikeata maata,
kumppani.» Pyöräytettyään hevosen ympäri hän painoi kannukset uuden
ratsunsa kylkiin ja katosi nopeasti yön pimeyteen.