Kapteeni Billy Byrne ratsasti Cuivacaan etelästä päin. Sitävarten hän
oli tehnyt pitkän kaarroksen; mutta se oli niissä oloissa ollut hänen
mielestään viisasta. Hänen taskussaan oli erään etelämpänä toimivan,
Viilan puolella olevan kenraalin turvakirja, jonka hän oli anastanut
muutamalta äsken surmaamaltaan mieheltä.
Se riittäisi selittämään Billyn saapumisen Cuivacaan, koska se oli
aiottu saattamaan sen oikeudenmukaisen omistajan Juareziin ja sieltä
rajan ylitse Yhdysvaltoihin.
Hän huomasi, että Cuivacan sotilasvartiosto oli vähäinen ja kehnosti
komennettu. Kaduilla liikkui sotilaita, mutta ainoa säännöllisesti
hoidettu vartiopaikka oli pankin edustalla. Ei kukaan kysynyt Billyltä
mitään. Hänen ei tarvinnut näyttää turvapassiaan.
»Tämä näyttää käyvän helposti», tuumi Billy. »Oikeata lastenleikkiä.»
Ensiksi hän huolehti ratsustaan, vieden sen yleisöä varten tarjolla
olevaan aitaukseen, ja asteli sitten huolettomasti pankille ja meni
sisään tarvitsematta vieläkään vastata mihinkään kysymyksiin. Siellä
hän vaihtoi suuren setelin, jonka Pesita oli antanut hänelle, että hän
voisi sen nojalla päästä tarkastamaan pankkirakennusta sisältäpäin.
Billy vitkasteli kauan laskiessaan saamiaan pikku rahoja. Koko
ajan hän vilkuili ympärilleen, painaen mieleensä kaikki sellaiset
silmäänpistävät piirteet, jotka myöhemmin saattaisivat olla hänelle
tärkeitä. Laskettuaan rahat, Billy kiersi hitaasti savukkeen.
Pankkihuone oli metalliverkosta ja puusta tehdyllä väliseinällä
jaettu kahteen osastoon. Asiakkaat olivat toisella, konttoristit ja.
kassanhoitaja toisella puolella. Viimemainittu istui pienen luukun
takana, josta hän otti vastaan talletukset ja lunasti maksuosoitukset.
Hänen takanaan seisoi seinän vieressä amerikkalainen kassakaappi. Billy
oli ennenkin käsitellyt sellaisia.
Peräseinässä olevasta ovesta päästiin rakennuksen takapihalle. Ovi
oli vankka, teräslevyillä peitetty ja kiinnitetty useilla salvoilla
ja paksulla teljellä. Peräseinässä ei ollut ainoatakaan ikkunaa.
Siltä taholta näytti olevan melkein mahdotonta tunkeutua meluttomasti
pankkiin.
Sisustus oli perin alkeellinen, ja Billy ihmetteli, ettei kaupungissa
tapahtunut pankkiryöstöjä joka viikko. Kenties peräseinän lujat
suojalaitteet ja etusivulle sijoitettu vartija selittivät sen.
Tyytyväisenä näkemäänsä hän palasi katukäytävälle ja meni kadun poikki
erääseen kapakkaan. Tarjoilupöydän edustalla istui pienten pöytien
ääressä joitakuita sotilas- ja siviilihenkilöitä. Parissa pöydässä oli
korttipeli käynnissä, ja peräovesta Billy näki pienen, kukkotappelua
katselemaan keräytyneen ihmisryhmän.
Nämä seikat eivät kiinnittäneet Billyn mieltä. Hän oli tullut kapakkaan
vain päästäkseen kadun toiselle puolelle ja voidakseen herättämättä
epäluuloja tarkastella pankin julkisivua ulkopuolelta.
Ostettuaan pullon kurjaa olutta, jonka lämpö luultavasti ei ollut
alentunut alle kahdenkymmenenviiden asteen, senjälkeen kun se lähti
Teksasin panimon korkkausosastolta ja jota tietämättömille ihmisille
tyrkytettiin, hän meni laiskasti etusivun ikkunalle ja alkoi katsella
ulos.
Sieltä hän näki, että pankkirakennus oli kaksikerroksinen; toisen
kerroksen sisäänkäytävä oli talon vasemmassa päässä, avautui suoraan
katukäytävälle ja oli niin ollen selvästi pankin edustalla astelevan
vartijan näkyvissä.
Billy aprikoi, mihin tarkoitukseen yläkertaa käytettiin. Sen ikkunoissa
riippuvat tuhraantuneet verhot herättivät hänessä toivoa ja antoivat
hänelle äkillisen mielijohteen. Toisen kerroksen oven päällä oli kilpi:
mutta Billyn kielitaito ei ollut vielä edistynyt niin pitkälle, että
hän olisi kyennyt saamaan selkoa siihen maalatuista sanoista, mutta hän
luuli arvaavansa, mitä ne merkitsivät. Pian hän saisi tietää, oliko hän
arvannut oikein.
Palattuaan tarjoilupöydän ääreen hän tilasi toisen lasin olutta ja
puheli sitä juodessaan kapakoitsijan kanssa, käyttäen äsken opittua,
vähäistä espanjankielen taitoaan. Melkoisten vaikeuksien jälkeen hän
sai selville voivansa päästä yöksi pankkirakennuksen yläkertaan.
Billy poistui kapakasta perin mielissään ja asteli pitkin katua, kunnes
osui kaupungin ainoalle sekatavarakaupalle. Rääkättyään vielä kerran
Ferdinandin ja Isabellan kieltä hän sai ostetuksi muutamia esineitä
— kaksi vahvaa säkkiä, vintilän, kaksi poranterää ja reikäsahan.
Pistettyään työkalut toiseen säkkiin hän kääri toisen sen ympärille ja
palasi pankkirakennukselle.
Tavattuaan toisessa kerroksessa yömajan omistajan hän tilasi
rakennuksen takasivulta huoneen, josta näkyi pihalle. Kapteeni Byrne
oli siihen hyvin mieltynyt, laskeutui perin tyytyväisenä itseensä
takaisin kadulle ja lähti etsimään ravintolaa.
Pesita oli lähettänyt hänet ainoastaan ottamaan selkoa paikallisista
oloista ja kaupungin puolustusväestä, jotta rosvo voisi sitten saapua
kaikkine joukkoineen ryöstämään pankkia. Mutta Billy Byrnellä oli
vanhoja kokemuksia tällaisissa asioissa, ja hän oli suunnitellut paljon
paljon yksinkertaisemman tavan vihollisen varojen riistämiseksi:.
Syötyään Billy palasi huoneeseensa. Oli jo tullut hämärä, pankki oli
suljettu ja pimeä, sieltä olivat ilmeisestikin kaikki poistuneet. Vain
vahtisotilas asteli edestakaisin katukäytävällä rakennuksen edustalla.
Billy meni heti huoneeseensa, otti esille työkalut kätköpaikastaan
patjan alta ja oli hetkistä myöhemmin uutterassa työssä, poraten reikiä
lattiaan vuoteensa jalkopään läheisyyteen. Työskenneltyään varovasti ja
meluttomasti noin tunnin ajan hän oli saanut poratuksi karkeapiirteisen
ympyrän muotoisen sarjan reikiä, jotka erottivat lattiasta noin kaksi
jalkaa leveän alan.
Sitten hän pani vintilän syrjään ja tarttui reikäsahaan,
kärsivällisesti kihnuttaen sillä poikki lattialankut viereisten reikien
välistä; kierrettyään koko ympyrän hän nosti pois lankun kappaleet,
joten muodostui siksi laaja aukko, että hän saattaisi tunkea ruumiinsa
siitä lävitse, kun hänen tulisi aika laskeutua alakerrassa olevaan
pankkiin.
Billyn puuhaillessa oli Cuivacaan ratsastanut kolme miestä, He olivat
Tony, Benito ja El Orobon ranchon uusi kirjanpitäjä. Syönnin jälkeen
meksikkolaiset poistuivat heti nauttimaan _cantinan_ hauskuuksista, kun
taas Bridge tilasi huoneen siitä rakennuksesta, johon saattajat olivat
hänet opastaneet.
Sattumalta hän osui samaan rakennukseen, jossa Billy hommaili ja
hänenkin huoneensa oli takasivulla, joten siitäkin näkyi pihalle. Mutta
Bridge ei jäänyt valvomaan tähyilläkseen ympärilleen. Hän ei ollut
vuosikausiin ratsastanut niin pitkää matkaa kuin nyt kahtena viimeksi
kuluneena päivänä, ja hänen käyttämättöminä olleet lihaksensa vaativat
lepoa.
Senjohdosta Bridge vaipui uneen melkein heti, kun oli painanut päänsä
pielukseen, ja nukkui niin sikeästi, ettei mikään vähempi kuin
luonnonmullistus näyttänyt voivan häntä herättää.
Samaan aikaan kuin Bridge paneutui vuoteeseensa, poistui Billy
Byrne huoneestaan ja laskeutui kadulle. Pankin edustalla oleva
vahti ei kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota, ja kenenkään
estämättä Billy pääsi aitaukselle, johon hän oli jättänyt ratsunsa.
Kun hän parhaillaan satuloi hevostaan, tuli isäntä hänen harmikseen
puhuttelemaan häntä.
Huonolla englanninkielellä mies lausui ihmettelynsä sen johdosta,
että Billy lähti ratsastamaan niin myöhään illalla, ja amerikkalainen
luuli huomaavansa toisen eleissä ja sävyssä muutakin kuin pelkkää
uteliaisuutta — epäluuloisuutta vierasta gringoa kohtaan.
Hänen ei sopinut jättää miestä sellaisten ajatusten valtaan, ja siksi
hän kallistui lähelle toisen korvaa, myhäili leveästi, iski silmää ja
kuiskasi: »Señorita.» Samalla hän heilautti peukaloaan etelään päin.
»Olen huomenaamulla täällä jälleen.»
Meksikkolaisen käytös muuttui heti. Nauraen hän nyökkäsi ja tuuppasi
ymmärtäväisen näköisenä Billyä kylkeen. Hän jäi seisomaan paikoilleen,
katsellen, kun Billy nousi satulaan ja lähti etelään päin — jolla
suunnalla myös pankki oli. Billy ratsasti pankin takapihalle lainkaan
koettamatta salata liikkeitään.
Siellä hän hypähti satulasta, jätti hevosensa seisomaan suitset maata
viiltäen, irroitti lasson satulannupista, pisti povelleen ja meni
takaisin kadulle rakennuksen edustalle ja edelleen vahdin ohitse
huoneeseensa.
Työnnettyään sivuun sängyn, jonka hän oli vetänyt aukon kohdalle, hän
pudotti molemmat säkkinsä pankkiin, sitoi vintilän lasson toiseen
päähän ja laski sen säkkien jälkeen.
Kietaistuaan lasson keskikohdan sängynpylvään ympärille, hän tarttui
lujasti nuoran kumpaankin päähän ja laskeutui aukosta alhaalla olevaan
huoneeseen. Kaikki kävi yhtä meluttomasti kuin hänen aikaisemman
elämänsä aikana samanlaisissa tilaisuuksissa, jolloin hän oli
harjoittanut kuisteillekiipeämisen jaloa taidetta Ashland Avenuen ja
Washington Boulevardin varsilla.
Päästyään lattialle hän veti lasson toisesta päästä, niin että se
irtautui sängynpylväästä ja putosi hänen ojennettuihin käsiinsä.
Kierrettyään sen huolellisesti kiepuksi hän pani sen riippumaan
kaulastaan toisen kainalon alitse.
Toimiessaan ammattivarkaana Billy oli ollut huolellinen ja
suunnitelmallinen mies. Hän oli aina asianmukaisesti suorittanut
jokaisen yksityiskohdan ja vasta sitten siirtynyt yrityksensä
seuraavaan tehtävään. Tämän häneen syöpyneen varovaisuuden vuoksi hän
oli jo aikoja sitten kiinnittänyt säkkien suut yhteen, jättäen vain
parhaiksi laajat aukot voidakseen täyttää ne viipymättä.
Nyt hän kävi käsiksi peräoveen. Salvat ja teljet lähtivät helposti
irti sisäpuolelta, ja Billy huolehti ensin siitä, ennen kuin jatkoi
muita puuhiaan. Oli hyvä laittaa pakotie avoimeksi mahdollisimman
aikaisin. Vain yhden salvan Billy jätti paikalleen, jottei kukaan voisi
häntä yllättää; mutta sitä ennen hän koetti sitä ja huomasi, että sen
avaaminen kävi helposti.
Järjestettyään nämä seikat tyytyväisyydekseen Billy alkoi kaivertaa
kassakaapin monimutkaista lukkoa poralla, jonka hän oli kiinnittänyt
vintilään, ennen kuin laski sen pankkiin.
Työ oli raskaspa ja edistyi hitaasti. Hänen oli usein otettava terä
reiästä ja voideltava sitä saippuapalalla, jonka hän sitävarten oli
etukäteen pannut taskuunsa; mutta vihdoin hän oli saanut levyn lukon
sisuksiin ulottuvan reiän.
Ulkoa Billy saattoi kuulia kadulla vain viidentoista metrin päässä
hänestä edestakaisin astelevan vartijan askeleet. Mies ei lainkaan
aavistanut, että hänen vahdittavaansa pankkia parhaillaan ryöstettiin
melkein hänen nenänsä edessä. Kerran kävi korpraali vaihtamassa vahtia.
Senjälkeen ei Billy enää kuullut askelia, sillä uusi sotilas oli
paljain jaloin.
Porattuaan reiän Billy veti taskustaan metallilankakappaleen ja pisti
sen reikään. Liikutellen lankaa tottunein sormin hän käänteli lukon
vipuja sinne tänne, tunnustellen langallaan, kunnes kaikki joustimet
olivat oikealla kohdalla.
Myöskin se oli hidasta työtä, mutta se oli äärettömän paljon vähemmän
omiaan herättämään huomiota kuin mikään muu kassakaappien murtamistapa,
sikäli kuin Billy niitä tunsi.
Vasta paljon yli puolenyön se onnistui kapteeni Byrnelle, joustimet
kilahtivat sopivaan asentoon, kaapin kädensija kääntyi ja salvat
luiskahtivat taaksepäin.
Oven avaaminen ja kassakaapin sisällön siirtäminen säkkeihin vaativat
ainoastaan muutamia minuutteja. Kun Billy nousi ja heitti raskaan
taakan olalleen, kuuli hän ulkoa vartija huudon ja sitten puhelua.
Heti senjälkeen kantautui hänen korviinsa selviä askelten ääniä, jotka
nousivat yömajaan vieviä portaita myöten; sitten hän siirsi takaoven
viimeisen salvan ja pujahti pihalle.