Hilpeänä kuin leivonen Billy Byrne ratsasti ripeätä vauhtia polkua
myöten takaisin leiriin. Hän ajatteli perin huvitettuna tulevaa
keskusteluaan Pesitan kanssa ja rajua, puolivilliä elämää, jota hän
saisi viettää rosvopäällikön seurassa.
Koko elämänsä ajan Billy oli saanut kokea kiihottavia seikkailuja.
Ollessaan sakilaisena, tappelupukarina, katurosvona ja
murtotaiteilijana Billy oli löytänyt yllinkyllin mielenkiintoista
Chicagon laajan Länsipuolen synkiltä, nokisilta, rotkomaisilta kujilta,
ja sitten oli kohtalo viskannut hänet Yokan kolkoille rannoille uusiin
seikkailuihin, jotka olivat omiaan kehittämään voimakkaan miehen
parhaita puolia ankarassa taistelussa olemassaolosta raakalaisia ja
vaikeita elinehtoja vastaan.
Länsipuolen elämä oli kehittänyt Billyssä vain huonoimpia
luonteenpiirteitä. Hän olisi helposti saattanut jälleen luisua
vanhoihin tapoihinsa, jollei olisi muistanut _häntä_ ja sitä, mitä
oli nähnyt hänen silmistään. Niistä oli kuvastunut rakkautta; mutta
voimakkaammin kuin se olivat miestä pitäneet kunnollisuuden ja
kunniallisuuden suoralla, mutta ahtaalla polulla kunnioitus ja ihailu.
Billystä oli tuntunut uskomattomalta, että jumalatar aan »saattoi
tuntea sellaisia tunteita häntä kohtaan — samaa miestä kohtaan, jonka
_hänen_ huulensa kerran olivat halveksien leimanneet raukaksi ja
sakilaiseksi; mutta hän oli nähnyt, että asianlaita oli siten, ja siitä
pitäen hän oli parhaan ymmärryksensä mukaan koettanut kaikin voimin
osoittautua tytön luottamuksen arvoiseksi.
Tähän asti eivät hänen mielensä rauhaa olleet lainkaan häirinneet
epäilykset siitä, menettelikö hän oikein liittyessään saalistavan
meksikkolaisen lainsuojattomaan joukkueeseen. Billy ei lainkaan
tuntenut tämän tasavallan poliittisia oloja. Jos Pesita olisi hänelle
väittänyt olevansa Meksikon presidentti, ei Billy olisi voinut väittää
sitä vastaan minkään tiedossaan olevien tosiseikkojen nojalla.
Oikeastaan supistuivat Billyn kaikki tiedot Meksikosta siihen, että se
oli jossakin yhteydessä tärkeän Juarez-nimisen paikan kanssa, jossa
pidettiin juoksukilpailuja.
Billy Byrnen mielestä Pesita niin ollen oli oikea kenraali, ja itseään
Billy vilpittömästi piti kapteenina. Hän oli astunut sellaisen armeijan
riveihin, joka kävi sotaa jotakin toista armeijaa vastaan. Minkätähden
taisteltiin, sitä Billy ei tiennyt eikä siitä välittänyt. Hän saisi
otella, ja siitä hän piti — sen hän tiesi.
Pesitan sodankäynnin siveelliset ohjeet eivät vaivanneet hänen
mieltään. Hän oli kuullut jonkun suuren yhdysvaltalaisen kenraalin
lausuneen: »Sota on helvetillistä.» Billy oli valmis uskomaan hänen
sanansa ja pitämään kaikkea, mitä sodan nimessä tehtiin, täysin
asiaankuuluvana ja paikallaanolevana.
Aamupäivä oli kulunut jo pitkälle, kun Billy pysähdytti ratsunsa
rosvojoukon leiriin. Pesita oli, mukanaan suurin osa voimistaan,
lähtenyt retkelle jonnekin pohjoiseen päin. Vain puolikymmentä miestä
vetelehti leirissä, poltellen tupakkaa tai nukkuen saadakseen helteisen
päivän kulumaan. Nähdessään Billyn palaavan yksin he katselivat häneen
ilmeisesti hämmästyneinä, mutta eivät kysyneet mitään, eikä Billy
puolestaan selittänyt heille mitään — hänen selostuksensa oli aiottu
yksinomaan Pesitaa varten.
Päivän loppuosan Billy käytti oppiakseen lisää espanjankieltä,
keskustellen valveilla olevien miesten kanssa ja tiedustellen heiltä
tuhansia asioita. Pesita saapui vasta auringon ollessa menemäisillään
mailleen. Kahta ratsastajatonta hevosta talutettiin pienen jonon
jäljessä, ja kolme miestä, joiden vaatteet olivat veren tahraamat,
huojui tuskallisesti satuloissaan.
Pesita oli ilmeisestikin kohdannut vastarintaa. Leirissä olleet miehet
hälisivät kovaäänisesti koettaessaan palaavilta tovereiltaan urkkia
senpäiväisen yrityksen yksityiskohtia.
Sommittelemalla yhteen ymmärtämänsä keskustelun sirpaleet Billy
sai selville, että Pesitan aikomuksena oli ollut käydä vaatimassa
pakkoveroa eräältä kaukaiselta _rancherolta_: mutta hänen tulostaan
oli tieto ennättänyt edeltäpäin, ja lukuisa osasto Villan säännöllistä
sotaväkeä oli piiloutunut pää- ja ulkorakennuksiin, antaen Pesitan
kaikkine joukkoineen mitään aavistamatta lähestyä lyhyen ampumamatkan
päähän.
»Saamme kiittää onneamme, että selviydyimme näin hyvin», virkkoi eräs
upseeri.
Billy myhäili itsekseen ajatellessaan, kuinka hauskalla tuulella
Pesita nyt otaksuttavasti ottaisi vastaan uutisen siitä, että hänen
ratsumiehistään oli kahdeksan surmattu ja että hänen »vieraansa»
olivat vahingoittumattomina päässeet hänen vieraanvaraisuutensa
ulottuvilta.
Näiden iloisten ajatusten parhaillaan pyöriessä hänen mielessään
lähestyi häntä pyssy kädessä rääsyinen intiaani, jonka paljaisiin
jalkoihin oli sidottu raskaat, hopeiset kannukset. Mies teki hänelle
kunniaa ja ilmoitti:
»Kenraali Pesita haluaa herra kapteeni Byrneä heti selostamaan
retkeään.»
»Minä tulen, Mike», vastasi Billy ja lähti hälisevän leirin läpi
päämajan teltalle.
Mennessään hän pisti kätensä paitansa povelle ja irroitti vasemmassa
kainalossaan riippuvan esineen.
»Pieni, tuttu paukkuseni», hän jupisi hyväilevästi.
Hän tapasi Pesitan astelemassa edestakaisin telttansa edustalla —
kenraali oli tarmokas ja jäntevä mies, jota pitkä ratsastusmatka ja
taisteleminen eivät jaksaneet väsyttää eivätkä lamauttaa.
Billyn saapuessa Pesita loi häneen nopean katseen, toivoen ehkä
voivansa hänen kasvoistaan erottaa, oliko hänen ystävänsä kuolema
herättänyt hänessä vihaa tai epäluuloja, sillä Pesitan mieleenkään
ei juolahtanut, ettei Bridge kenties ollutkaan saanut surmaansa
aamupäivällä.
»No», sanoi Pesita hymyillen. »Veittekö herra Bridgen ja Miguelin
vahingoittumattomina määräpaikkaan?»
»En voinut saattaa heitä koko matkaa», vastasi Billy, »koska minulla
ei enää ollut miehiä heidän turvakseen; mutta luullakseni he pääsivät
vaarallisten paikkojen sivuitse ja jatkavat eheinä matkaansa.»
»Teillä ei ollut miehiä?» kummasteli Pesita. »Olihan teillä kuusi
ratsumiestä.»
»Mutta he kaikki kaatuivat, ennen kuin olimme ratsastaneet kahta
tuntia. Se kävi näet seuraavasti: Olimme ehtineet kuivuneelle joen
uomalle, jota myöten tie laskeutuu laaksoon, kun joukko Villan
lurjuksia hypähti esiin väijyksistä, alkaen ampua meitä.
— Katsoen siihen, että minut oli lähetetty suojelemaan Bridgeä ja
Migiä, komensin heidät hyppäämään satulasta ja etsimään suojaa, minkä
jälkeen minä miehineni hyökkäsin ja tuhosin koko joukkueen. Heitä oli
vain muutamia, mutta he nitistivät kaikki kuusi uljasta miestäni.
— Se oli koko hilpeä nujakka, mutta säilytin vieraanne
vahingoittumattomia, ja sitä vartenhan te minut lähetitte. Ikävä
kyllä menetimme kuusi miestä, mutta uskokaa minua, kyllä me silti
Villa-vekkulin nujerramme. Johdattakaa vain minut hänen kimppuunsa!»
Puhuessaan alkoi Billy raapia vasenta kainaloaan ja sujautti sitten
kätensä paidan povelle ikäänkuin päästäkseen paremmin käsiksi
syyhyävään kohtaan. On vaikea tietää, huomasiko Pesita tätä viattomalta
näyttävää pikku liikettä ja oivalsiko hän sen merkityksen. Hän katsoi
Billyä suoraan silmiin hyvinkin minuutin ajan. Hänen ilmeistään ei
näkynyt pettymystä, ei raivoa eikä kostonhimoa. Pian hänen viiksensä
kohosivat verkkaisesti, ja hän hymyili niin, että vahvat valkeat
hampaat paljastuivat.
»Olette toiminut hyvin, kapteeni Byrne», hän sanoi. »Olette mieleisen!
mies.» Ja hän ojensi kätensä.
Puoli tuntia myöhemmin Billy asteli hitaasti vuodehuovilleen, ja jos
sanoisimme, että hän oli ymmällä, niin se tuskin riittäisi kuvaamaan
hänen mielentilaansa.
»En oikein pääse selville tuosta jehusta», hän mutisi. »Joko hän on
perin hyvänahkainen eikä suutu tappiosta tai sitten hyvin umpimielinen
ja odottaa vaikka vuoden saadakseen kostetuksi minulle, sitten kun
hänelle sopii.»
Ja muutamia minuutteja myöhemmin selitti Pesita kapteeni Rozalesille:
»Olisin ampunut hänet, jollei hän olisi ollut minulle tuiki
tarpeellinen; mutta harvoin olen tavannut niin rohkeata ja
häikäilemätöntä miestä kuin hän on. Ajatelkaapa, Rozales, hän surmaa
kahdeksan miestäni, antaa vankieni päästä pakoon ja sitten uskaltaa
palata kertomaan siitä, vaikka hänen olisi ollut helppo mennä
matkoihinsa.
— Villa olisi tämän tähden tehnyt hänestä upseerin, ja varmasti on
Miguel siitä hänelle puhunut. Hän on jollakin tavoin saanut vihiä pikku
suunnitelmastanne ja kääntänyt sen meitä itseämme vastaan. Voimme
käyttää häntä, Rozales, mutta meidän on pidettävä häntä silmällä. Ja,
rakas kapteeni, pitäkää silmällä myöskin hänen oikeata kättään, ja kun
hän pistää sen paitansa povelle, niin kavahtakaa ojentamasta asettanne
häneen päin — jollette satu olemaan hänen takanaan!»
Rozales ei tahtonut olla samaa mieltä päällikkönsä kanssa Byrnen
kelpoisuudesta. Hän huomautti, että mies oli ollut epäluotettava ja
petollinen ja oli senvuoksi vaarallinen. Hänen ajatuksensa olivat
toisenlaiset, mutta niitä hän ei ilmaissut mielipiteensä tueksi.
Rozalesia raivostutti ajatus, että tulokas oli ollut häntä ovelampi
ja voittanut hänet hänen omassa pelissään, ja lisäksi hän oli
kateellinen siitä, että Pesita oli alkanut panna Billylle suurta
arvoa. Mutta hän salasi omat henkilökohtaiset tunteensa ja oli
näennäisesti sopeutuvinaan päällikkönsä mielipiteisiin, tietäen, että
hänenkin aikansa tulisi vielä kerran, ja silloin hän voisi vapautua
vaarallisesta ja turmiollisesta kilpailijastaan.
»Ja huomenna», jatkoi Pesita, »aion lähettää hänet Cuivacaan. Villalla
on sikäläisessä pankissa huomattava määrä rahaa, ja tämä muukalainen
voi saada selon kaikesta siitä, mitä tarvitsen tietää kaupungissa
olevan joukko-osaston lukumäärästä ja linnoitusväen tavoista.»