Ja niinpä Bridge ja Miguel lähtivät seuraavana päivänä aamiaisen
syötyään laskeutumaan laaksoon kapteeni Billy Byrnen komentaman
turvajoukon saattamina. Vanha asetakki ja leveälierinen hattu
— molemmat upseeritoverien lahjoittamat — muodostivat kapteeni
Byrnen upseerivaatetuksen. Hänen ratsunsa oli Pesitan sotajoukon
hevosaitauksen kookkain. Billy kohosi huomattavasti miestensä
yläpuolelle.
Tunnin verran he ratsastivat polkua myöten Billyn ja Bridgen
keskustellessa monenlaisista asioista, visusti karttaen sitä kysymystä,
joka alinomaa pyöri heidän kummankin mielessään. Miguel ratsasti ääneti
ja omissa aatoksissaan. Edellisenä iltana hän oli kuiskannut jotakin
Bridgelle ryömittyään pimeydestä nukkumaan tämän viereen, ja aamulla
oli Bridge saanut tilaisuuden ilmoittaa meksikkolaisen tiedot Billylle.
Viimeksimainittu oli vain hieman kohauttanut kulmakarvojaan, mutta
sittemmin hymyillyt tavallista enemmän. Joku seikka näytti huvittavan
häntä äärettömästi.
Hänen vierellään joukkueen etunenässä ratsastivat Bridge ja Miguel.
Heidän jäljessään tuli kuusi pienikokoista, tummaihoista ratsumiestä —
valiomiehet, joihin Pesita saattoi luottaa.
Tällä kohdalla polku vei ahtaan ja syvän rotkon läpi, jonka sadeajan
tulvat olivat uurtaneet pehmeään tomumaahan, mutta joka nyt oli
kuivilla. Kummallakin reunalla kasvoi kaktuksia ja mesquitejä
suojaisena verhona, jonka takana kokonainen rykmentti olisi voinut
piileskellä. Se oli ihanteellinen väijytyspaikka.
»Tässä, _señor capitan_», supatti Miguel, kun he lähestyivät rotkoa.
Matala kukkula esti heidät näkemästä siitä muuta kuin suun ja piilotti
samalla heidän näkyvistään kaikki kauempana mahdollisesti väijyvät
viholliset.
Kuultuaan Miguelin sanat Byrne käänsi ratsunsa oikealle, poiketen
tieltä, joka kulki veden uurtaman syvänteen pohjalla kukkulan juuritse,
mutta samassa kannusti yksi ratsumiehistä hevostaan ja ajoi hänen
kupeelleen, huutaen espanjankielellä, että hän oli väärällä polulla.
»Mitä tuo veitikka höpisee?» kysyi Billy Miguelilta.
»Hän väittää, että teidän on pysyttävä rotkossa, _señor capitan_»,
selitti meksikkolainen.
»Käskekää hänen pysyä lestissään!» oli Byrnen lakooninen vastaus,
samalla kun hän hoputti hevostaan eteenpäin ratsastaakseen rosvon
ohitse.
Sotilas syyti kokonaisen tulvan vastaväitteitä. Taaskin hän ohjasi
ratsunsa Billyn eteen, ja tällä kertaa hänen viisi toveriaankin ehätti
sulkemaan tietä.
»Tämä polku vie harhaan», he kiljuivat. »Tulkaa tätä toista tietä,
kapteeni! Pesita määräsi niin.»
Billy käsitti, mitä he tarkoittivat, ja viittasi heitä väistymään.
»Tämän retken johtaja olen minä», hän huudahti. »Pois tieltä ja
vikkelästi, jos tahdotte säilyä ehein nahoin!»
Hän kannusti ratsuaan uudelleen. Taaskin sijoittuivat ratsumiehet hänen
tielleen, ja tällä kertaa heidän päämiehensä viritti karabiininsa
hanan. Hänen liikkeensä olivat uhkaavat. Billy oli hyvin lähellä
häntä. Heidän hevosensa lavat olivat vastakkain, rosvon ratsu melkein
poikittain tiellä.
Billy Byrne oli enemmän kuin joltisenkin hyvin tutustunut äkillisten
nujakkain tärkeimpiin ohjeisiin. Pelkäämättä erehtymistä voi sanoa,
ettei hän ollut koskaan kuullut mainittavan Van Bibberiä; mutta hän
tiesi yhtä hyvin kuin Van Bibberkin, että ensimmäisen iskun antajalla
on etupuoli.
Virkkamatta sanaakaan ja varoittamatta millään tavoin hän iski,
kumartuen eteenpäin antaakseen pontta nyrkilleen, joka osui suoraan
miehen leukaan, niin että tämä lennähti satulastaan yhtä keveästi kuin
juntan sinkauttamana.
Samassa tempasivat Bridge ja Miguel revolverit poveltaan, ja kun
Billy pyöräytti ratsunsa jäljelläolevia viittä kohti, alkoivat hänen
kumppaninsa ampua heitä.
Taistelu oli lyhyt ja hilpeä. Yksi oli vähällä päästä pakoon, mutta
Miguel, joka sattui olemaan erinomainen revolverilla ampuja, kellisti
hänet sadan askeleen päästä. Sitten meksikkolainen sivistyneen
sodankäynnin säännöistä lainkaan välittämättä surmasi ne, jotka eivät
vielä olleet kuolleet.
»Emme saa jättää ainoatakaan jäljelle kertomaan Pesitalle valheellisia
juttuja», hän selitti.
Jopa Billy Byrnestäkin tuntuivat nämä kylmäveriset murhat
säälimättömiltä ja häikäilemättömiltä; mutta hän ymmärsi, että ne
olivat välttämättömät, vaikka hän ei olisikaan voinut pakottaa itseään
suorittamaan niitä tekoja, jotka meksikkolainen pani toimeen niin
kylmäverisesti, jopa ilmeisesti nauttien.
»Ja nyt käydään käsiksi toisiin!» huudahti Miguel varmistauduttuaan
siitä, että kaikki kuusi olivat todella kuolleet.
Kannustaen hevostaan Billy ja Bridge ratsastivat hänen perässään,
rosoista maata pitkin pikku kukkulan juurelle ja sitten
yhdensuuntaisesti rotkon kanssa satakunta metriä, kunnes he havaitsivat
kaksi intiaania, nämä seisoivat karabiinit kädessä ilmeisesti
tyrmistyneinä odottamattoman ammunnan johdosta, jonka he olivat äsken
kuulleet ja joka tuntui heistä käsittämättömältä.
Huomatessaan kolmikon tarkka-ampujat painuivat suojaan ja laukaisivat.
Billyn hevonen tuupertui ensi pamauksen kajahtaessa, nousi jälleen
pystyyn, kohosi takajaloilleen ja kellahti sitten kumoon kuolleena.
Ratsastaja heittäytyi sivulle ja oli pian jaloillaan, laukaisten
kahdesti puolittain piilossa olevia miehiä kohti. Miguel ja Bridge
ratsastivat vinhaa vauhtia lähemmäksi, samalla ampuen. Toinen miehistä,
jotka Pesita oli lähettänyt väijymään ja murhaamaan vieraitaan,
pudotti pyssynsä, painoi kädet rintaansa vasten, parkaisi ja vaipui
mesquitepensaan taakse. Toinen kääntyi ja hypähti rotkon reunalle,
suistuen sitten suinpäin rinnettä alas kierien uoman pohjalle ja
nostattaen kokonaisen pilven kuivaa pölyä.
Noustuaan pystyyn hän lähti juoksemaan kuivuneen joen uomaa ylöspäin,
syöksähdellen mutkaisissa kaarroksissa kehnosta suojapaikastaan
toiseen. Billy Byrne meni rotkon reunalle ja vei karabiininsa
poskelleen. Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät säkenöivät, ja
säännöllisillä kasvonpiirteillä väikkyi hymy.
»Tämä on elämää!» hän huudahti ja veti liipaisinta.
Alhaalla oleva mies, joka juoksi henkensä edestä kuin säikytetty jänis,
kellahti vatsalleen, ponnisti kerran noustakseen ja retkahti sitten
hervottomana maahan ikuisiksi ajoiksi.
Miguel ja Bridge olivat tällä välin laskeutuneet satulasta ja tulivat
nyt Byrnen luokse. Meksikolainen myhäili leveästi.
»Kapteeni on mainio taistelija», hän kehui. »Kuinka suuresti rakas
kenraalini ihailisikaan kapteenin kaltaista miestä. Epäilemättä hän
korottaisi teidät everstiksi. Lähtekää mukaani, señor capitan, ja
onnenne on varma!»
»Minne niin?» tiedusti Billy Byrne.
»Vertavuotavan Meksikko-paran vapauttajan, kenraali Francisco Villan,
leiriin.»
»Se ei kävele», vastasi Billy. »Nyt olen liittynyt tämän
Pesita-vekkulin joukkueeseen ja taidanpa pitää sanani. Hän on antanut
minulle enemmän huvia viimeksikuluneina neljänäkolmatta tuntina kuin
olen saanut erottuani rakkaasta ystävästäni Yokan valtiaasta.»
»Mutta, paras kapteeni», huudahti Miguel, »ette suinkaan aikone palata
Pesitan luokse? Hän ampuu teidät omin käsin saatuaan tietää, mitä
täällä on tapahtunut.»
»Sitä en usko», vastasi Billy.
»Sinun olisi paras lähteä Miguelin mukaan, Billy», suostutteli
Bridge. »Pesita ei anna tätä sinulle anteeksi. Sinä olet tuhonnut
häneltä tänään kahdeksan miestä, eikä hänellä ole sotilaita edes
riittävästikään. Lisäksi olet tehnyt hänelle kepposen sotkemalla hänen
suunnitelmansa, ja jollen erehdy, saat kyllä maksaa sen.»
»Ei», intti Billy, »minä melkeinpä pidän tästä Pesita-veijarista. Aion
kuljeksia vielä jonkun aikaa hänen seurassaan. Ainakin tahdon nähdä
hänen kasvonsa selostaessani hänelle retkeäni. Te, pojat, laputtakaa
nyt tiehenne ja puikkikaa turvaan! Minä puolestani palaan leiriin.»
Hän meni kaatuneiden tarkka-ampujien ratsujen piilopaikkaan, päästi
niistä toisen vapaaksi ja nousi toisen selkään.
»Näkemiin, pojat!» hän huusi. Heilautettuaan jäähyväisiksi kättään hän
pyöräytti hevosensa ympäri, kannusti sitä ja lähti nelistämään takaisin
samaa tietä, jota he äsken olivat tulleet.
Miguel ja Bridge katselivat häntä hetkisen; sitten hekin nousivat
satulaan ja ratsastivat päinvastaiseen suuntaan. Bridge ei hyräillyt
ainoatakaan säkeistöä koko sinä päivänä. Hänen sydämensä oli raskas,
sillä hän kaipasi Billy Byrneä ja oli huolissaan siitä kohtalosta,
joka tätä odotti rosvojen leirissä.