Billyn poistuttua siihen suuntaan, johon sotilaat olivat vieneet
Bridgen ja Miguelin, viittasi Pesita luokseen erään miehen, joka seisoi
pyssyynsä nojaten vähän matkan päässä »kenraalistaan» — paljasjalkaisen
retkaleen, joka oli pantu päämajan ajutantiksi.
»Lähettäkää kapteeni Rozales puheilleni!»
Sotilas löntysti pois, lähestyen pientä seuruetta erään puun varjossa
loikoilevia, naureskellen ja savukkeita kierrellen pakinoivia miehiä,
joilla kullakin oli päässään leveälierinen, metallilevyllä koristettu
hattu. Hän teki kunniaa heistä yhdelle ja ilmoitti sanomansa, minkä
jälkeen pitkä, luiseva kapteeni Rozales nousi ja meni Pesitan luokse.
»Tänään tuotu kookas mies ei ole gringo», virkkoi Pesita aloittaakseen
keskustelun. »Hän on Granavenuusta. Hänestä voi koitua meille paljon
hyötyä, sillä hän näyttää gringolta ja on minulle sopiva mies. Voimme
käyttää häntä hyväksemme. Lisäksi hän on hyvin iso ja näyttää kovin
vankalta. Hänestä pitäisi sukeutua hyvä taistelija, eikä meillä ole
niitä liikoja. Nimitin hänet kapteeniksi.»
Rozales naurahti. Pesitan satamiehisessä joukkueessa oli jo nyt
viisitoista kapteenia.
»Missä on Granavenuu?» tiedusti Rozales.
»Tarkoitatteko, rakas kapteeni», huudahti Pesita, »ettette te, niin
hyvän kasvatuksen saanut mies, tiedä, missä Granavenuu on? Se minua
hämmästyttää. Sehän on saksalainen siirtomaa.»
»Niin tietystikin. Muistan sen nyt varsin hyvin. Se oli vain hetkeksi
hävinnyt mielestäni. Isoisäni, joka oli innokas matkailija, kävi
siellä useita kertoja. Kuulin hänen monasti kertovan siitä.»
»Mutta en kutsunut teitä keskustelemaan Euroopan maantieteestä»,
keskeytti Pesita. »Pyysin teitä luokseni ilmoittaakseni teille, ettei
muukalainen suostu palvelukseeni, jollen vapauta hänen gringoystäväänsä
ja tuota nuuskivaa Miguel-vakoilijaa. Minun oli pakko taipua, sillä
voimme käyttää muukalaista. Senvuoksi lupasin hänelle lähettää toiset
huomenaamulla matkalle riittävän saattojoukon seuraamina, ja te, rakas
kapteeni, lähdette vartioston komentajaksi.
— Henkenne tähden kunnioittakaa lupaustani, Rozales; mutta jos jotkut
Villan hirtehiset sattuvat karkaamaan kimppuunne ja taistelussa, kun
te koetatte puolustaa gringoa ja Miguelia, molemmat kaatuvat Villan
miesten kuulista, niin — se olisi valitettavaa, Rozales, mutta se ei
olisi teidän vikanne. Kukapa tosiaankaan voisi moittia teitä, joka
taistelitte uljaasti ja panitte oman ja miestenne hengen vaaraan
täyttäessänne pyhää velvollisuuttanne? Rozales, jos niin kävisi, niin
mitäpä muuta voisin tehdä osoittaakseni tyytyväisyyttäni teitä kohtaan
kuin korottaa teidät everstiksi?»
»Puolustan heitä oman henkeni uhalla, kenraali», huudahti Rozales,
kumartaen syvään.
»Hyvä on!» kiitti Pesita. »Muuta asiaa ei minulla olekaan.»
Rozales kääntyi palaamaan tupakoitsevien miesten piiriin.
»Seis, kapteeni!» huusi Pesita. »Vielä yksi seikka. Suvaitsetteko
ilmoittaa muille upseereille, että granavenuulainen muukalainen on
kapteeni ja että häntä on kohdeltava hyvin, mutta ettei hänelle saa
puhua pyhästä työstämme vapauttaessamme vertavuotavaa, onnetonta
Meksikko-parkaamme, mitään sellaista, mikä voisi loukata häntä tai
vahingoittaa hänen käyttökelpoisuuttaan?»
Taaskin Rozales kumarsi ja lähti. Tällä kertaa häntä ei kutsuttu
takaisin.
Billy tapasi Bridgen ja Miguelin istumassa maassa kaksi likanaamaista
sotilasta vartijoinaan. Viimemainitut olivat jonkun matkan päässä. He
eivät estäneet Billyä lähestymästä vankeja, vaikka he olivat hieman
kummastuneen näköisiä, kun hän asteli heidän luokseen vartioimattomana.
Billy istuutui Bridgen viereen ja purskahti nauramaan.
»Mikä sinua huvittaa?» kysyi Bridge. »Surmataanko meidät hirttämällä
eikä ampumalla?»
»Ei kummallakaan tavalla», vastasi Billy. »Minä olen kapteeni. Mitä
arvelet siitä?»
Hän selosti, mitä hänen ja Pesitan kesken oli tapahtunut Bridgen ja
Miguelin kuunnellessa tarkkaavasti hänen kertomustaan.
»Se näytti minusta ainoalta jekulta pelastaaksemme nuppimme», selitti
Billy. »Olimme pahemmassa klikissä kuin olin luullut.»
»Heitä sikseen jätkien sanat, Billy», kehoitti Bridge, »ja puhu siivoa
kieltä. Tiedäthän itsekin osaavasi.»
»Olet oikeassa, veikko», myönsi Billy sävyisesti. »Minulta näet aina
unohtuu se, kun minulla on jotakin perin tärkeätä jutusteltavana.
Silloin turvaudun jälleen entiseen murteeseeni. No niin, kuten aioin
sanoa, en olisi suostunut tekemään Sitä, jollet Sinäkin olisi saanut
jäädä, mutta hän ei taipunut ottamaan sinua. Hän vihaa katkerasti
kaikkia gringoja, ja se juttu, jonka latelit hänelle, että minä muka
olin kotoisin jostakin vieraasta Granavenuu-nimisestä maasta, kävi
täydestä kuin väärä raha. Hän ilmoitti, että jollen jäisi häntä
auttamaan, hän nitistäisi meidät kaikki.»
»Miten on sen paukun laita, josta mainitsit?» tiedusti Bridge.
»Se on minulla vieläkin.» Billy hiveli jotakin kovaa esinettä, joka
heilahteli paidan sisäpuolella hänen vasemmassa kainalossaan. »Mutta,
hyvä Jumala, mies! Mitä mahdoin kokonaiselle joukkueelle? Olisin ehkä
saanut kaadetuksi heistä muutamia, mutta loppujen lopuksi he olisivat
surmanneet meidät kaikki. Tämä toinen keino on viisaampi, vaikka
minusta on perin vaikea erota sinusta, vanha veikko.»
Sitten hän oli hiljaa hetkisen, katsoa tuijottaen maahan. Bridge
vihelsi ja rykäisi.
»Olen aina halunnut viettää vuoden Riossa», hän sanoi. »Tapaamme
toisemme siellä, Billy, kun pääset pujahtamaan täältä.»
»Sinäpä sen sanoit», varmensi Billy. »Siis Riossa niin pian kuin
suinkin. Pesita lupasi vapauttaa teidät kummankin huomenaamulla ja
lähettää teidät riittävän turvajoukon saattamina — Miguelin onnelliseen
kotiinsa ja sinut El Orobon rancholle. Se vanha vintiö ei taida
sittenkään olla tuiki ilkeä.»
Miguel herkisti korviaan kuullessaan mainittavan turvajoukosta. Hän
kumartui eteenpäin lähemmäksi kumppanuksia ja kuiskasi:
»Kuka tulee komentamaan saattojoukkoa?»
»En tiedä», vastasi Billy. »Mitä väliä sillä on?»
»Siitä riippuu, jäämmekö me, ystävänne ja minä, henkiin vai
kuolemmeko», virkkoi Miguel. »Minulle on saattojoukko aivan tarpeeton.
Minä osaan liikkua kaikkialla Chihuahuassa yhtä hyvin kuin Pesita tai
yksikään hänen hirtehisistään. Olen koko ikäni tullut toimeen ilman
saattajia.
— Ystävänne laita on luonnollisesti toisin. Kenties olisi hyvä,
jos hänellä olisi seuraa El Oroboon saakka. Ehkä on kaikki oikein
ja paikallaan, mutta odotetaan, kunnes saadaan tietää, kuka tulee
turvajoukon päälliköksi. Tunnen Pesitan hyvin. Tunnen hänen
menettelytapansa. Jos Rozales ratsastaa huomenaamulla muassamme, niin
saatte sanoa jäähyväiset ystävällenne, sillä ette enää milloinkaan
kohtaa häntä Riossa ettekä muuallakaan. Hän ja minä olemme vainajia
ennen kello kymmentä.»
»Mikä saa teidät luulemaan niin, mies?» kysyi Billy.
»En luule, _señor_», vastasi Miguel, »vaan tiedän.»
»No niin», sanoi Billy, »katsotaanpa!»
»Jos Rozales lähtee», jatkoi Miguel, »niin älkää hiiskuko mitään!
Siitä ei olisi mitään apua. Mutta silloin osaamme olla varuillamme,
ja jos suinkin voitte, niin hankkikaa meille pari revolveria! Siinä
tapauksessa —» Hän kohautti olkapäitään, ja hänen huulillaan väreili
heikko hymy.
Heidän puhellessaan lähestyi heitä eräs sotilas ja ilmoitti etteivät he
enää olleet vankeja, vaan saivat vapaasti liikkua leirissä. »Mutta»,
hän lisäsi, »kenraali pyytää teitä pysyttelemään leirin alueella.
Kukkuloilla on paljon rosvoja, ja kun te nyt olette hänen vieraitaan,
on hän huolissaan teidän turvallisuudestanne.»
Mies puhui espanjankieltä, joten Bridgen oli käännettävä hänen sanansa
Billylle, sillä tämä oli ymmärtänyt ne vain osittain.
»Tiedusta häneltä», pyysi Byrne, »koskeeko tuo määräys minuakin!»
»Hän selittää, ettei se koske», vastasi Bridge kysyttyään sotilaalta.
»Kapteeni on muka nyt yksi heistä ja saa mennä ja tulla mielensä mukaan
kuten muutkin upseerit. Niin on Pesita käskenyt.»
Billy nousi seisomaan. Sanansaattaja oli palannut vahtipaikalleen
päämajaan.
»Näkemiin, kumppani», virkkoi Billy. .»Jos minun on mieli auttaa
sinua ja Migiä, on sitä parempi, kuta vähemmän meitä nähdään yhdessä.
Poistun luotanne tuonne mustalaisjoukkueeseen ja opettelen istumaan
kantapäilläni. Se näkyy olevan yleinen tapa täällä, ja minun on
harjaannuttava rosvoksi, kun kerran olen yksi heistä.»
»Hyvästi, vanha veikko! Muista Rioa!»
»Ja revolvereja, _señor_!» lisäsi Miguel.
»Olkaa huoleti!» vastasi Billy ja poistui savukkeita polttavien miesten
pientä ryhmää kohti.
Hänen lähestyessään katsahti Rozales häneen hymyillen, nousi sitten
pystyyn ja ojensi kätensä.
»Herra kapteeni, tervetuloa joukkoomme! Olen kapteeni Rozales.» Hän
empi, odottaen Billyn ilmoittavan nimensä.
»Nimeni on Byrne», esitteli Billy itsensä. »Hauska tutustua teihin,
kapteeni.»
»Siis kapteeni Byrne.» Ja Rozales alkoi esitellä tulokasta
upseeritovereilleen.
Jotkut heistä olivat samoin kuin Rozales sivistyneitä miehiä, jotka
olivat olleet vakinaisen sotaväen upseereja edellisten hallitusten
aikana, mutta muuttuneet rosvoiksi, mikä oli turvallisempaa kuin
jättäytyä heti uhkaavan surman suuhun silloin vallassa olleen puolueen
vainon alaisina. Muut olivat enimmäkseen puhdasverisiä intiaaneja,
jotka täysikasvuisiksi tultuaan olivat viettäneet koko elämänsä
lainsuojattomina pahantekijöinä.
Kaikki he olivat pienikokoisia paitsi jättimäistä Byrneä. Rozales ja
kaksi muuta puhuivat englanninkieltä. Näiden kanssa Billy keskusteli.
Hän koetti saada heiltä selville sen upseerin nimen, jonka tuli
komentaa seuraavana aamuna Bridgeä ja Miguelia laaksoon saattavaa
osastoa, mutta sekä Rozales että muut vakuuttivat, etteivät tietäneet
sitä.
Kysyessään sitä Billy katsoi Rozalesia suoraan silmiin. Hän näki miehen
silmäterien supistuvan ja pani merkille, että hänen ruumiinsa kallistui
hieman taaksepäin, mikä myöskin on päättäväisyyden merkki. Siitä Billy
päätteli, että Rozales valehteli, vaikka tiesi, kuka olisi saattojoukon
päällikkönä, ja siinä tiedossa oli jotakin turmiollista, sillä muutoin
hän olisi sen myöntänyt.
Billy alkoi pohtia suunnitelmia pelastaakseen ystävänsä siitä
kohtalosta, jonka Pesita aikoi hänelle valmistaa. Myöskin Rozalesin
ajatukset liikkuivat nopeasti. Hän ei ollut typerä. Miksi oli
muukalainen udellut turvajoukon päällikön nimeä? Hän ei tuntenut
henkilökohtaisesti ainoatakaan upseeria. Mitä eroa voisi niin ollen
hänen mielestään olla sillä, kuka lähtisi saattamaan hänen ystäväänsä?
Niin, mutta Miguel tiesi, että sillä oli eroa. Miguel oli kuiskutellut
uudelle kapteenille ja herättänyt hänen epäluulonsa.
Rozales pyysi anteeksi ja nousi pystyyn. Vähän ajan kuluttua hän oli
Pesitan puheilla, kertoi tälle epäilynsä ja esitti uuden suunnitelman.
»Älkää lähettäkö minua saattojoukon mukana!» hän neuvoi.
»Lähettäkää kapteeni Byrne!»
Pesita vihelsi sellaiselle ajatukselle.
»Malttakaahan!» pyysi Rozales. »Antakaa muukalaisten lähteä
komennettavanaan puolikymmentä valittua miestä, jotka huolehtivat
siitä, ettei mikään mene sekaisin. Tuntia ennen päivänkoittoa lähetän
edeltäpäin kaksi miestä — parhaat ampujamme. He sijoittuvat meille
kummallekin tuttuun paikkaan, ja keskipäivällä palaa kapteeni Byrne
joukkueineen leiriin ja kertoo, että heidän kimppuunsa hyökkäsi osasto
Villan miehiä ja että molemmat vieraamme ammuttiin. Se on surullista;
mutta se ei ole meidän syymme. Me vannomme kostavamme Villalle, ja
kapteeni Byrne vihaa häntä, kuten kunnon Pesitalaisen tuleekin.»
»Olette ovela kuin arosusi, hyvä kapteeni», huudahti Pesita.
»Tapahtukoon teidän ehdotuksenne mukaan! Saatte mennä. Lähetän
noutamaan kapteeni Byrneä ja annan hänelle määräykset huomisen
varalta.»
Rozalesin astellessa verkkaisesti tiehensä, nousi Pesitan teltan
varjosta hahmo, joka pujahti pimeyteen.