Aurinko paahtoi pölyiselle tielle. Auerta leijaili ilmassa karun
tasaisen maiseman yllä, joka levisi tien kummallakin puolella
harmaanruskeita kukkuloita kohti. Kehno maja, jonka seinät olivat
kalkitut, pisti kirkkaassa auringonpaisteessa räikeästi silmään sen
taustana olevia likaisia ulkorakennuksia vasten.
Tiellä astella tömisti kaksi miestä. He olivat riisuneet takkinsa ja
vetäneet hatturisojensa reunukset silmilleen, joita he siristelivät
huikaisevan valon ja pölyn vaivaamina.
Toinen miehistä vilkaisi kaukaiseen majaan ja viritti laulun:
»Nous päivän kehrä korkeuksiin ja paistoi pieneen kaupunkiin.
Jos rautatietä seurattiin, ei matkaa paljonkaan.
Hän seisoi siinä mietteissään ja humun kuuli päältä pään.
Jo linnut lentää etelään, ja talvi valtaa maan.»
Toinen kumppanus katsahti laulajaan.
»Eihän täällä ole rautatietä», hän virkkoi, »eikä tuo kehno hökkeli
juuri muistuta kaupunkia. Mutta muutoin nuo Knibbsin säkeet sopivat
meihin hyvin, varsin hyvin. Me olemme etelään kiitäviä muuttolintuja,
ja Flannagan on kylmä talvi. Flannagan on oikea pakkanen. Mutta
voisinpa lyödä vetoa siitä, että se jehu on ähmissään.»
»Mistä johtuu, Billy», kysyi Bridge vähän aikaa kestäneen hiljaisuuden
jälkeen, »että sinä joskus puhut kirjakieltä ja toisinaan taas
syrjäkujien murretta? Joskus sanot 'sie' ja 'sinä' samassa
lauseessakin. Puhetavassasi on paljon ristiriitaisuuksia. Tuntuu
melkein siltä kuin jokin tai joku olisi muuttanut sitä.»
»Syntymästäni saakka opin sanomaan 'sie'», selitti Billy. »_Hän_ opetti
minua puhumaan toisella tapaa. Joskus se minulta unohtuu. Olen ollut
noin kaksikymmentä vuotta toisessa ja vain vuoden hänen koulussaan, ja
kaksikymmentä yhtä vastaan on kovin epätasainen kilpailu — siinä voi
helpommin hävitä kuin voittaa.»
»Hän on arvattavasti Penelope», mutisi Bridge puolittain itsekseen.
»Hänen on täytynyt olla hyvä tyttö.»
»'Hyvä' ei ole sopiva sana», oikaisi Billy. »Jos joku on hyvä, niin
toinen voi olla parempi ja kolmas paras. Hän oli parempi kuin paras.
Hän — hän oli — mutta, Bridge, minun pitäisi olla kävelevä sanakirja
voidakseni kuvata häntä.»
Bridge ei vastannut, ja he tallustivat kalkittua majaa kohti ääneti
useita minuutteja. Sitten Bridge katkaisi hiljaisuuden, puhjeten
laulamaan:
»Tukassa ruusunnuppunen Penelopen on kaunoisen..
kun siellä vartoo kaivaten hän ensi suudelmaa.»
Billy huoahti ja pudisti päätään.
»Sellaista onnea ei minulle ole suotu», hän valitti. »Hän on nyt toisen
miekkosen vaimo.»
Vihdoin he saapuivat majalle, jonka varjonpuolisella seinustalla
kyyrötteli meksikolainen, tuprautellen sauhuja savukkeestaan, samalla
kun kynnyksellä istui nainen, ilmeisesti hänen vaimonsa, ahkerasti
valmistellen jonkinlaista ruokaa leveässä, matalassa kulhossa. Heidän
lähistöllään leikki pari puolittain alastonta lasta. Kynnyksen viereen
majan lattialle levitetyllä huopapeitteellä sätkytteli sylilapsi.
Kumppanusten lähestyessä katseli mies heitä epäluuloisesti. Bridge
tervehti häntä hyvin ymmärrettävällä espanjankielellä, pyytäen ruokaa
ja ilmoittaen, että heillä oli rahaa maksaakseen vähäsen — ei paljoa,
vain vähän.
Meksikkolainen ojensihe hitaasti ja nousi pystyyn, viitaten vieraita
seuraamaan itseään majaan. Herransa ja isäntänsä käskystä tuli vaimo
kynnykseltä ja saatuaan uuden komennuksen toi pöytään _frijoleja ja
tortilloita_.
Isäntä määräsi hinnan vain nimeksi. Mutta hänen katseensa ei
hievahtanut Bridgen kädestä, kun viimemainittu otti esille rahan ja
ojensi sen hänelle. Hän näytti hieman pettyneen, kun näkyviin ei tullut
enempää rahaa kuin vaadittu hinta.
»Minne matka?» hän tiedusti.
»Olemme työnhaussa», selitti Bridge. »Haluaisimme päästä töihin
jollekin yhdysvaltalaiselle maatilalle tai yhdysvaltalaiseen
kaivokseen.»
»Teidän on viisainta kääntyä takaisin», varoitti meksikkolainen.
»Minulla omasta puolestani ei ole mitään yhdysvaltalaisia vastaan,
_señor_, mutta hyvin monet maanmiehistäni eivät pidä teistä.
Yhdysvaltalaiset pyrkivät kaikki täältä pois. Joitakuita ovat rosvot jo
surmanneet. Teidän ei ole turvallista mennä edemmäksi. Pesitan miehiä
vilisee ympäristössä. Hän ei säästä edes meksikkolaisia. Ei kukaan
tiedä, kannattaako hän Villaa vaiko Carranzaa. Jos Pesita tapaa Villan
puolella olevan _rancheron_, silloin hän huutaa _Viva Carranza!_ ja
hänen miehensä tappavat ja ryöstävät.
— Jos taas äskeisen uhrin naapuri ehtii kuulla siitä ja Pesitan
saapuessa hänen luokseen vakuuttaa olevansa Carranzan puolella, huutaa
Pesita _Viva Villa!_ ja karkaa onnettoman raukan kimppuun, joka
saa kiittää onneaan, jos selviytyy jupakasta hengissä. Entä sitten
yhdysvaltalaiset? Heiltä ei Pesita kysele mitään, hän vihaa heitä
kaikkia ja surmaa heistä kaikki, jotka vain saa kynsiinsä. Hän on
vannonut vapauttavansa Meksikon gringoista.»
»Mitä mustalainen lörpöttää?» kysyi Billy.
Bridge selosti mahdollisimman lyhyesti meksikkolaisen puheet.
Heidän keskustellessaan majassa lähestyi sitä pölyisen tasangon poikki
lähimmiltä kukkuloilta: päin viisimiehinen ratsujoukko.
He ratsastivat ripeästi ja saapuivat sellaiselta puolelta, jonne päin
majasta ei auennut ovi eikä ainoakaan ikkuna, joten sisälläolijat
eivät aavistaneet heidän tuloaan. He olivat tummaihoisia, rääsyisiä
retkaleita, mutta täysissä aseissa ja sellaisissa tamineissa, että
heidän saattoi otaksua kuuluvan jonkunlaiseen sotilaalliseen järjestöön.
Aivan majan takana nousi heistä neljä satulasta, kun taas viides
jäi ratsunsa selkään pitelemään toveriensa hevosten suitsia. Toiset
hiipivät varovasti rakennuksen seinustaa myöten ovelle karabiinit
valmiina käsissään.
Ensiksi huomasi tulokkaat toinen lapsista. Vihlovasti kirkaisten hän
syöksyi majaan ja painautui äitinsä hameeseen.
Billy Bridge ja meksikkolainen pyörähtivät yhtä aikaa ovelle päin
katsomaan, mitä tyttö oli säikähtänyt; siellä seisoi neljä miestä,
tähdäten heitä karabiineillaan.
Kun meksikkolaisen katse osui tulokkaihin, kuvastui hänen kasvoistaan
pelko, samalla kun hänen vaimonsa lysähti maahan, syleili hänen
polviaan ja vaikeroi.
»Mitä lempoa?» ärjäisi Billy Byrne. »Mitä on tekeillä?»
»Olemme nähtävästi joutuneet vangeiksi», huomautti Bridge; »mutta
ovatko vangitsijamme Villan vaiko Carranzan puoluelaisia, sitä en
tiedä.»
Isäntä ymmärsi heidän sanansa ja kääntyi kumppanuksiin päin.
»Nämä ovat Pesitan miehiä», hän selitti.
»Niin, me olemme Pesitan miehiä», vahvisti yksi rosvoista, »ja Pesita
ilostuu tavatessaan sinut, Miguel, erittäinkin kun näkee, millaisessa
seurassa olet. Tiedäthän, kuinka paljon Pesita pitää gringoista!»
»Mutta eihän tämä mies edes tunne meitä», puhkesi Bridge puhumaan.
»Pysähdyimme tänne syömään. Hän ei ole ennen kohdannut meitä. Olemme
matkalla El Orobon rancholle etsimään työtä. Meillä ei ole rahaa,
emmekä ole rikkoneet lakeja. Antakaa meidän mennä rauhassa. Ette hyödy
mitään, jos pidätätte meidät, ja mitä tulee tähän Migueliin — niin te
kai häntä nimititte — niin hänen puheistaan päättäen hän on jokseenkin
yhtä mieltynyt gringoihin kuin teidän arvoisa päällikkönnekin tuntuu
olevan.»
Miguel loi kiitollisen silmäyksen Bridgeen tämän puolustuspuheen
johdosta; mutta ilmeisestikään hän ei odottanut, sen auttavan.
Eikä se auttanutkaan. Rosvojen puolesta puhunut mies vain virnisti
pilkallisesti.
»Saatte ilmoittaa kaiken tämän Pesitalle itselleen, _señor_», hän
vastasi. »Nyt lähdetään — alkakaa saapastaa — vikkelästi!» Mies oli
aikoinaan ollut työssä El Pasossa ja ylpeili suuresti »korkeasta
englantilaisesta» kasvatuksestaan.
Kun hän koetti ajaa heitä pois majasta, viivytteli Billy, kääntyen
Bridgen puoleen.
»En ymmärrä paljoakaan näistä puheista», hän selitti. »En ole vielä
selvillä tästä mustalaismongerruksesta, vaikka olenkin saanut jonkun
sanan siitä kallooni parina viime viikkona. Selitähän minulle, mitä tuo
veitikka höpisee!»
»Ollaan hiljaa vain», kehoitti Bridge. »Olemme rosvojen vankeja, ja he
aikovat viedä meidät hupaisen päällikkönsä luokse, joka epäilemättä
ammuttaa meidät ennen auringonlaskua.»
»Rosvojen?» murahti Billy, naurahtaen pilkallisesti. »Et kai nimitä
noita kääpiöpahaisia rosvoiksi?»
»Lapsirosvoja, Billy, Japsirosvoja», vastasi Bridge.
»Ja aiotko sinä noin vain antaa heidän reuhata näyttämättä heille, mitä
kuuluu ja kuka käski?» tiedusti Byrne.
»Meidän näyttää olevan pakko tehdä niin», huomautti Bridge. »Meitä
uhkaa neljä karabiinia. Vastustamisesta koituisi meille nyt pikainen
kuolema. Myöhemmin kenties saamme tilaisuuden — mielestäni meidän
on parasta malttaa mielemme ja odottaa.» Hän puhui nopeasti, hiljaa
kuiskaten, sillä ilmeisesti roistojen johtaja ymmärsi hiukan
englanninkieltä.
Billy kohautti olkapäitään, ja kun heidän vangitsijansa uudelleen
hoputtivat häntä joutumaan, niin hän lähti rauhallisesti. Mutta hänen
ilmeensä olisi pannut meksikkolaiset ymmälle, jos he olisivat tunteneet
paremmin Grand Avenuella kasvaneen Billy Byrnen — hän hymyili iloisesti.
Miguelin tarhassa oli kaksi ponihevosta. Rosvot anastivat ne ja
sijoittivat Billyn toisen, Miguelin ja Bridgen toisen selkään. Ei ollut
järkevää panna raskasta Billyä kenenkään muun ratsastajan hevosen
rasitukseksi.
Heidän noustessaan satulaan kallistui Billy Bridgeen päin ja supatti:
»Kyllä minä näille vekkuleille näytän, kumppani — maltahan!»
»Olen mukana leikissä, William, kaikkine ratsu-, jalka- ja
tykkiväkineni», vastasi Bridge nauraen.
»Se muistutti mieleeni», virkkoi Billy, »että minulla on paukku
piilossa — nuo tyhmyrit eivät penkoneet minua.»
»Ja minun mieleeni johtuu», vastasi Bridge, kun hevoset lähtivät
liikkeelle niitä ohjaavien rosvojen nykiessä talutusnuorasta, »pieni
liikuttava säkeistö eräästä Servicen runosta:
»Mut muista, milloin kalpee kuu
suo hautapaaden loistaa,
sen kilpi paljastuu
ja nimeäsi toistaa.»
»Olet rattoisa veitikka», virkkoi Billy ja vaikeni.