Kului neljäkolmatta tuntia, ennen kuin etsiväkersantti Flannagan
oivalsi, että häntä oli vedetty nenästä ja että kansasilainen
talonemäntä oli sen tehnyt.
Vihdoin hän sai sen selville vangittujen maankiertäjien puheista ja
palattuaan Shorterin taloon, ja hänen kuunneltuaan siellä emännän ja
isännän ristiriitaisia ja yksinkertaisia kertomuksia, muuttuivat hänen
epäilyksensä varmuudeksi.
Senjälkeen hän heti sähkötti Chicagon poliisikamariin ja pyysi lupaa
saada edelleen seurata pakenevan Byrnen jälkiä.
Ja niinpä kersantti Flannagan saapui muutamien päivien kuluttua El
Pasoon, jonne hänet olivat ohjanneet matkan varrella saadut erilaiset
vihjaukset. Mutta hänen harmikseen oli eteneminen käynyt hitaasti.
Vielä junasta astuessaankaan hän ei ollut varma olevansa oikeilla
jäljillä, vaikkakin hän heti pistäytyi sähkösanomatoimistoon ja
sähkötti esimiehelleen olevansa karkulaisen kintereillä.
Todellisuudessa hän oli lähempänä takaa-ajettavaansa kuin hän itse
aavistikaan, sillä Billy ja Bridge eivät sillä hetkellä olleet kahden
kadunkulmauksen päässä hänestä, pohtien keskenään tulevaisuutta ja
parhaita menettelytapoja.
»Mielestäni», arveli Billy, »on minun parasta livistää rajan toiselle
puolen. Vanhojen Yhdysvaltojen ahtaalla alueella en koskaan ole
turvassa, ja jos Meksikossa olot kuohuvat samalla tavoin kuin parina
viime vuonna, pitäisi minun varsin helposti voida kadota sinne.
— Sinä sitävastoin olet turvassa täällä, hyvä ystävä. Sinun ei tarvitse
pötkiä mihinkään, sillä et ole tehnyt mitään. En tiedä, mitä pakoilet,
mutta varmasti se ei ole semmoista, mihin poliisit sekaantuvat — sen
olen huomannut käyttäytymisestäsi — joten meidän on kai paras erota
nyt. Olisit hölmö, jos lähtisit rajan poikki, jollei sinun ole pakko,
sillä jollei Villa saa sinua kynsiinsä, niin Cirranzan puoluelaiset
saavat, elleivät Zapatan miehet nappaa sinua sitä ennen.
— Joka tapauksessa nitistävät sinut' jotkut rosvonnäköiset
partiolaiset, jos lähdet sinne; se on varmaa sen vähän nojalla, mitä
olen kuullut täällä El Pasossa.
— Tänä iltana syömme yhdessä viimeisen ateriamme. Sitten minä panen
pillit pussiini.» Oltuaan hetkisen ääneti hän jatkoi: »Se on minusta
vaikeata, veikko, sillä sinä olet valkoisin tapaamani kumppani.» Se oli
Billy Byrnen ja grandavenuelaisen sanomaksi hyvin paljon.
Bridge kiersi loppuun ruskean savukkeen ja puhkesi vasta sitten
puhumaan:
»Sanasi ovat puhdasta ja väärentämätöntä viisautta, veikko. On
enemmänkin kuin todennäköistä, ettei kaksi amerikkalaista kulkuria
voi Meksikossa säilyttää henkeänsä viikkoakaan, mutta minä en ole
noudattanut viisautta enää moneen vuoteen ja siksi tulen mukaasi.»
Billy myhäili. Hän ei jaksanut salata tyytyväisyyttään.
»Olet täyttänyt yksikolmatta vuotta», hän virkkoi, »ja korvantaustasi
ovat kuivat. Lähdetään syömään! Meillä on vielä vähän tähdettä niistä
viidestäkolmatta dollarista.»
Yhdessä he menivät erääseen kapakkaan, jossa Bridge muisti annettavan
hyvin paljon maksutonta ruokaa, kun ostettiin vain yksi ainoa pikari
olutta.
Tarjoilupöydän edessä oli pyöreitä pöytiä, ja ostettuaan oluensa veivät
kumppanukset lasinsa syrjäiseen nurkkapöytään lähelle erästä takaovea.
Sinne jäi Bridge paikkojen vahdiksi, kun taas Billy meni maksuttoman
ruokapöydän luokse ja anasti sieltä niin paljon muonaa kuin nirsu
palvelija suinkin salli.
Palattuaan Bridgen luokse hän sijoittui istumaan selin seinään päin,
noudattaen vanhaa tapaansa, voidakseen kuten nytkin nähdä toisen
ainakin yhtä aikaa kuin tämä näki hänet. Useimmissa tapauksissa oli
tämä toinen joku kookas herrasmies, jonka vasemmassa rintapielessä oli
viranomaisen välkkyvä kilpi.
»Tuo mies on saita», huomautti Billy, keikauttaen päätään vapaan
ateriapöydän huoltajaan päin. »Minä kahmaisin suunnilleen sen verran
kuin kanarialintu kunnolleen syö, ja hän käski minun panna takaisin
siitä puolet. Mitenkähän kävisi, jos aloittaisi ravintolaliikkeen ja
tarjoaisi viidellä sentillä pelkkää rapakaljaa.»
Bridge purskahti nauramaan.
»No, etpä onnistunut niinkään huonosti», hän virkkoi. »Tiedän
sellaisiakin paikkoja, joissa sinua pidettäisiin paatuneena rosvona,
jos ottaisit enemmän kuin nyt toit.»
»Kehnoa olutta», huomautti Billy.
»Se on täällä aina huonoa», vastasi Bridge. »Joskus olen arvellut, että
he panevat siihen koiruohoa estääkseen sen pilaantumasta.»
Billy katsahti puhetoveriinsa ja hymyili; sitten hän kohotti korkeata
lasiaan.
»Malja —», hän alkoi, mutta ei päässyt pitemmälle. Hänen katseensa osui
toverin ohitse matalasta ovesta ilmestyneeseen kookkaaseen mieheen.
Samalla hetkellä sattui tulijan katse Billyyn. Kummankin silmät
välähtivät: he tunsivat toisensa. Varteva mies lähti juoksujalkaa salin
läpi Billy Byrneä kohti.
Viimemainittu hypähti pystyyn. Myöskin Bridge, joka arvasi, mitä oli
tapahtunut, ponnahti seisoalleen.
»Flannagan!» hän huudahti.
Etsivä hapuili revolveriaan, joka oli hänen takataskussaan. Byrne
tempasi oman aseensa. Bridge laski kätensä hänen käsivarrelleen.
»Älä toki, Billy!» hän huusi. »Takanasi on ovi. Tässä!» Ja hän työnsi
Billyä heidän takanaan olevalle ovelle.
Byrne piti yhäti olutlasiaan, jonka hän tarttuessaan revolveriinsa oli
siirtänyt vasempaan käteensä. Flannagan oli hyvin likellä heitä. Bridge
aukaisi oven ja koetti työntää Billyä siitä, mutta viimemainittu empi
hetkisen, sillä hän oivalsi, ettei hän ennättäisi sulkea ja teljetä
ovea — jos siinä oli salpa — ennen kuin leveäharteinen Flannagan ehtisi
paiskautua sitä vasten.
Poliisimies kiskoi yhä taskun vuoriin sotkeutunutta revolveriaan. Hän
mylvi kuin härkä, kiljuen Billylle, että tämä oli vangittu.
Pöydissä istuneet miehet olivat hypähtäneet seisomaan. Tarjoilupöydän
ääressä seisoneet olivat pyörähtäneet ympäri, kun Flannagan lähti
juoksemaan salin poikki. Jotkut heistä siirtyivät nyt etsivää ja tämän
uhria kohti, mutta on vaikea sanoa, tekivätkö he sen uteliaisuudesta
vai oliko heillä joitakuita pahoja aikeita.
Yksi asia on kuitenkin varma — jos kaikkien siinä huoneessa olleiden
miesten yleensä poliisia kohtaan tuntema rakkaus olisi voitu yhdistää
yhteen ihmiseen, ei siitä sittenkään olisi tullut kovinkaan kiihkeätä
tunnetta.
Flannagan pikemminkin tunsi kuin näki miesten siirtyvän lähemmäksi
häntä, ja sitten hän onnekseen — kuten hän luuli — sai vedetyksi
revolverinsa esille. Billy oli juuri silloin pujahtamaisillaan ovesta.
Revolveri välähti etsivän kädessä, ja samassa selvisi, mitä varten
Billy oli itsepintaisesti pitänyt olutlasia kädessään.
Hän viskasi sen vasemmalla kädellään ja hätäisesti; mutta itse
Flannaganinkin olisi ollut pakko myöntää, että se oli hyvä heitto. Lasi
osui keskelle etsivän kasvoja, leikkasi särkyessään ilkeän haavan hänen
poskeensa ja täytti hänen silmänsä oluella — eikä oluita ole suinkaan
tarkoitettu silmien huuhtelua varten.
Flannagan pysähtyi äkkiä, syljeksien ja kiroillen; hänen pyyhittyään
oluen silmistään oli Billy Byrne ehtinyt mennä ovesta ja sulkea sen
jälkeensä.
Se huone, johon Billy ja Bridge olivat tuoksahtaneet, oli jokseenkin
pieni, ja sen lattian keskellä istui ison, pyöreän pöydän ympärillä
puolikymmentä miestä, pelaten pokeria. Pöydän kohdalla oli yksi ainoa
kaarilamppu, joka loi pelaajiin räikeätä valoa.
Billy vilkaisi nopeasti ympärilleen nähdäkseen, oliko huoneessa
toista uloskäytävää, mutta huomasi, että sen oven lisäksi, josta he
juuri olivat tulleet, oli seinissä vain yksi ainoa aukko — pieni,
lujaristikkoinen ikkuna. Hän oli joutunut oikeaan satimeen.
Heidän syöksyessään sisään olivat miehet keskeyttäneet pelinsä, ja
pari heistä oli hypähtänyt pystyyn, syytäen raakoja kysymyksiä ja
vastalauseita. Billy ei ollut heistä milläänkään. Hän painoi ovea
olkapäällään, koettaen sulkea sitä; mutta ovessa ei ollut lukkoa eikä
salpaa.
Flannagan heittäytyi ovea vasten toiselta puolen, pinnistäen voimansa
äärimmilleen tunkeutuakseen väkisin sisälle; mutta vankkatekoinen
Billy kesti horjumatta kuin kallio. Hän mietti useita hurjia
pakosuunnitelmia, mutta yksikään niistä ei tarjonnut vähääkään toiveita.
Pöydän ääressä istuvat miehet kiljuivat, vaatien häiriön selitystä.
Kaksi heistä lähestyi Billyä, ilmaisten peittelemättä aikovansa heittää
hänet ulos. Äkkiä Billy käänsi kasvonsa heihin päin.
»Herjetkää rähisemästä, tomppelit!» hän huusi. »Oven takana on joukko
sieppoja — paikka on yllätetty.»
Heti syntyi hornamainen meteli. Kortit, pelimerkit ja rahat katosivat
pöydältä kuin taika-iskusta. Pöydän alta piilosta siepattiin
kymmenkunta likaista ja risaista aikakaus- ja sanomalehteä, ja huone
muuttui sekunnin murto-osassa pelipaikasta viattomaksi lukusaliksi.
Billy myhäili leveästi. Flannagan oli luopunut yrittämästä murtaa ovea
ja koetti suostutella Billyä tulemaan rauhallisesti ulos ja alistumaan
vangittavaksi. Byrne oli taaskin vetäissyt revolverinsa esiin ja
kehoitti Bridgeä tulemaan luokseen.
»Seuraa minua!» hän kuiskasi. »Älä liikahda ennen minua — mutta sitten
liiku ripeästi.» Sitten hän kääntyi jälleen oveen päin ja huusi:
»Senkin ärhentelijä! Et kykene viemään raajarikkoa sairaalaan saatikka
sitten Billy Byrneä koppiin. Laputa käpälämäkeen, ennen kuin tulen ulos
ja annan kelpo mojauksen naamatauluusi.»
Jos Billy oli pikku puheellaan aikonut saada etsiväkersantti
Flannaganin vihan ärtymään, niin hän onnistui niin hyvin kuin oli
osannut toivoa. Flannagan alkoi ulvoa ja uhkailla, ja pian hän taaskin
paiskoi itseään ovea vasten.
Äkkiä Byrne pyörähti ympäri ja ampui yhden ainoan laukauksen
kaarilamppuun; hiilen kappaleet ja kuvun sirpaleet putosivat
räiskyen ja kilisten pöydälle, samalla kun Billy astahti vikkelästi
syrjään. Ovi lennähti auki ja kersantti Flannagan suistui päistikkaa
pimeään huoneeseen. Avautuneen oven takaa ojentui jalka, Flannagan
törmäsi siihen ja typertyi kasvoilleen perin lukuhaluisten pelurien
poljettavaksi, jotka pitivät risaisia aikakausjulkaisujaan nurinpäin
tai ylösalaisin, miten ne olivat kunkin kouriin osuneet.
Samassa Billy Byrne ja Bridge pujahtivat avoimesta ovesta ulos,
läjäyttivät sen kiinni jälkeensä ja kiitivät tarjoiluhuoneen läpi
kadulle.
Flannaganin tupsahtaessa pöydän ääressä istuvien miesten keskelle nämä
ponnahtivat pystyyn ja syöksyivät ovelle.
Mutta etsivä oli heidän jäljessään niin vikkelästi, että vain kaksi
ehti päästä ulos. Toinen näistä pamautti oven jalomielisesti kiinni
toisten nenän edessä, ja heidän tyrkkiessään toisiaan ja kiljuessaan
toisilleen ennätti Flannagan heidän sekaansa.
Sysimustassa pimeydessä hän ei voinut tuntea heistä ainoatakaan; mutta
varmuuden vuoksi hän kolhi heitä umpimähkään, kunnes oli karkoittanut
heidät kaikki ovelta; sitten hän asettui selin oveen — huoneessaolijat
olivat hänen vankiaan.
Siten hän seisoi jonkun aikaa, uhaten ampua heti, jos huoneessa kukaan
liikahtaisi. Senjälkeen hän aukaisi oven jälleen, astui kynnyksen
toiselle puolelle ja komensi vankinsa tulemaan ulos yksi kerrallaan.
Heidän sivuuttaessaan Flannaganin tarkasti tämä heidän kasvojaan.
Vasta sitten kun he kaikki olivat menneet ja hän oli uudelleen käynyt
lamppu kädessä tutkimassa huonetta, hän huomasi, että otus oli taaskin
livahtanut hänen kynsistään. Kersantti Flannagan oli vimmoissaan.