Billy Byrne heräsi hätkähtäen. Hänen korvissaan kaikui vieläkin
epäselvää hälyä, ja hän nousi istumaan ja katseli ympärilleen.
»Mitähän se lienee ollut?» hän jupisi. »Se kuulosti pyssyn
pamahdukselta.»
Bridge heräsi samaan aikaan, käänsi laiskasti kylkeään ja nousi
kyynärpäänsä varaan, myhäillen Billylle.
»Hyvää huomenta:» hän virkkoi ja alkoi sitten hyräillä:
Nyt pannaan kintut heilumaan, ei auta säästää vaivojaan.
Sun seurassasi kaipuun saan taas uuteen — kukaties.
Alamme kaksin taivaltaa tän mailman tietä mutkaisaa,
kun jalkain alla polttaa maa. Siis pystyyn, kelpo mies!
»Ylös siis!» kertasi Billy, hypähtäen pystyyn. Samassa kuului heikosti,
mutta niin selvästi, ettei siitä voinut erehtyä, säikähtyneen naisen
kirkaisu. Se kantautui talon suunnalta — saman taion, josta Billy oli
ostanut heidän aamiaisensa.
Odottamatta huudon toistumista Billy pyörähti ympäri ja lähti vinhaa
vauhtia juoksemaan pientä rakennusryhmää kohti. Bridge ponnahti
pystyyn ja seurasi häntä, mutta jäi jälkeen, sillä hän ei ollut saanut
samanlaista karkaisua kuin Billy tämän harjoitellessa sitä ottelua
varten, jossa hän oli voittanut »valkoisen toivon» New Yorkissa,
silloin kun professori Cassidy oli pannut kaikki rahansa veikkaan hänen
puolestaan eikä turhaan.
Dink etsi kesäkeittiöstä kirvestä, mutta kun ei löytänyt, kolusi
pöytälaatikossa, kunnes sai käsiinsä ison puukon. Se kelpasi mainiosti
tähän työhön. Tunnustellen sen terää peukalollaan hän palasi Crumbin
luokse.
Nais-poloinen virui täysin tajuissaan lattialla. Hänen levällään olevat
silmänsä pyörivät kauhusta. Hän repi siteitään ja koetti kielellään
työntää kapulaa suustaan; mutta hänen rimpuilunsa oli tehotonta.
Hän oli kuullut kaikki maankiertäjien sanat. Hän tiesi, että he
toteuttaisivat suunnitelmansa ja että heidän kauheiden puuhiensa
keskeyttämisestä ei ollut vähääkään toiveita, sillä hänen puolisonsa
oli jo ennen päivänkoittoa lähtenyt Hollidayn tuolle puolen eikä
todennäköisesti palaisi ennen kuin iltalypsyn aikana. Kansas Cityn
etsivät saapuisivat liian myöhään häntä pelastamaan.
Hän näki Dinkin palaavan keittiöstä pitkä puukko kädessään. Hän muisti
sen päivän, jolloin hän oli ostanut sen puukon kaupungista, samoin
kuin kaikki ne tehtävät, joihin sitä oli käytetty. Juuri samana aamuna
hän oli leikannut sillä sianlihakimpaleen viipaleiksi. Kuinka selvästi
tuollaiset pikkuseikat johtuivatkaan sillä kamalalla hetkellä hänen
mieleensä! Ja nyt aikoi tuo hänen vieressään seisova kammottava otus
katkaista sillä hänen kaulansa.
Hän näki Crumbin ottavan puukon ja koettelevan terää hivelemällä
sitä peukalollaan. Hän näki lurjuksen kumartuvan, katsoen häntä
suoraan silmiin. Mies tarttui hänen leukaansa ja työnsi sitä ylös- ja
taaksepäin, jotta hänen kurkkunsa paremmin näkyisi.
Oi, miksi hän ei voinut pyörtyä! Miksi hänen piti kestää nämä
kammottavat alkuvalmistelut! Miksi hän, ei edes voinut sulkea silmiään!
Crumb kohotti puukkoa ja piti sen terää hänen paljaalla kurkullaan.
Häntä puistatti, mutta sitten räjähti ovi selkosen selälleen, ja
huoneeseen syöksähti mies. Hän oli Billy Byrne, ikkunasta hän oli
nähnyt, mitä sisällä oli tekeillä.
Hän kouraisi Crumbia kauluksesta ja kiskaisi hänet irti uhristaan. Dink
tempasi pyssyn ja tähtäsi sillä häiritsijää, mutta tämä oli liian
lähellä. Billy tarttui pyssyn piippuun ja käänsi sen suun laipiota
kohti, kun maankiertäjä painoi liipasinta. Sitten väänsi hän sen miehen
kädestä, heilautti sitä päänsä ylitse ja iski perän Dinkin kalloon.
Dink nujertui lattiaan ja oli poissa leikistä — pitkäksi aikaa. Crumb
kompuroi pyryyn ja koetti pujahtaa ovelle, mutta osui suoraan Bridgiin,
joka oli hengästynyt, mutta otteluvalmis. Hän oivalsi heti, että
takkutukkainen yritti pakoon, kahmaisi käteensä hänen sekavan partansa,
kuten olemme nähneet hänen tehneen kerran ennenkin, piti kulkurin päätä
jäykästi samassa asennossa ja antoi vintiön kasvoihin useita iskuja,
jotka tekivät Crumbin yhtä kykenemättömäksi ottelemaan kuin hänen
tupertunut toverinsa jo oli.
»Vartioi heitä!» käski Billy, ojentaen Bridgelle pyssyn. Sitten hän
kävi hoivaamaan emäntää. Puukolla, jolla nainen oli aiottu surmata,
hän katkoi siteet. Päästettyään vaimon suusta kapulan Billy nosti
hänet voimakkaille käsivarsilleen ja kantoi hänet arkihuoneen nurkassa
olevalle jouhisohvalle, laskien hänet hellävaroen pitkälleen.
Billy muisteli Watsonin »muoria.» Tämä nainen muistutti viimemainittua
vähän, erikoisesti lihavahkolta, äitimäiseltä olemukseltaan, ja rouva
Watson oli erottaessa lausunut hänelle jonkun ystävällisen sanan ja
herttaiset jäähyväiset.
Emäntä loikoi sohvalla, hengittäen raskaasti ja valittaen hiljaa.
Säikähdys oli ollut melkein liian ankara hänenkin vahvoille
hermoilleen. Äkkiä hän katsahti Billyyn.
»Te olette hyvä poika», hän huohotti, »ja tulitte ihan viimeisellä
hetkellä. He ottivat minulta kaikki rahat. Ne ovat heidän taskuissaan.»
Mutta sitten levisi hänen kasvoilleen pelokas ilme. Hetkeksi hän oli
unohtanut, mitä oli kuullut tästä miehestä — että hän oli karannut
vanki — tuomittu murhamies. Oliko hänen asemansa lainkaan parempi nyt,
kun hän oli puhunut Billylle rahoistaan, kuin silloin, kun nuo toiset
olivat saaneet tietää niiden säilytyspaikan?
Kuullessaan hänen sanansa kumartui Bridge tutkimaan kulkurien taskuja,
laskien rahat sitä mukaa kuin sai ne käsiinsä.
»Tuhat satako?» hän kysyi ja ojensi rahat Billylle.
»Tuhat sata, niin», kuiskasi vaimo heikosti, tuijottaen Billyyn
pelokkain silmin. Enää hän ei välittänyt rahoista — ne saataisiin ottaa
kaikki, kunhan vain hänet jätettäisiin eloon.
Billy kääntyi hänen puoleensa ja ojensi hänelle rypistyneen, vihreän
setelinipun.
»Kas tässä», hän sanoi, »mutta siinä on kauhean paljon rahaa naisen
säilytettäväksi kotosalla — yksin ollessaan. Teidän ei olisi pitänyt
tehdä niin.»
Vaimo otti rahat vapisevin sormin. Hänestä tuntui uskomattomalta, että
mies antoi ne hänelle takaisin.
»Tiesinhän minä sen», hän lausui vakavasti.
»Minkä niin?» kysäisi Billy.
»Tiesin, että te olette hyvä poika. Nuo väittävät teitä murhaajaksi.»
Billyn otsa rypistyi, ja hänen kasvonsa saivat tuskaisen ilmeen.
»Miten he tulivat siitä puhuneeksi?» hän tiedusti.
»Kuulin, kun he soittivat Kansas Cityn poliisikamariin», vastasi emäntä
ja nousi sitten äkkiä istumaan. »Etsivät ovat nyt matkalla tänne!» Hän
melkein kirkui. »Ja vaikka olisittekin murhamies, en minä siitä välitä!
Én voi katsella heidän vangitsevan teitä sen jälkeen, mitä olette
tehnyt hyväkseni: Missään nimessä en usko teitä murhaajaksi. Te olette
hyvä poika. Oman poikani pitäisi nyt olla suunnilleen teidän ikäisenne
ja kokoisenne, jos hän on elossa. Hän karkasi kauan sitten — kenties
olette tavannut hänet. Hänen nimensä on Eddie — Eddie Shorter. En ole
kuullut hänestä moniin vuosiin.
— Ei», hän jatkoi. »En usko heidän sanojaan — kasvonne ovat liian
hyvät: mutta jos olette murhamies, niin menette matkaanne ennen heidän
tuloaan, ja minä neuvon heidät väärään suuntaan ajamaan teitä takaa.»
»Entä nämä?» huomautti Billy. »Emmehän me voi jättää näitä tänne.»
»Sitokaa heidät ja antakaa minulle pyssy!» vastasi vaimo. »Se on varma,
etteivät he enää tee minulle tepposiaan.» Nyt hän oli saanut takaisin
sekä malttinsa että sisunsa.
Billy ja Bridge köyttivät yhdessä molemmat maankiertäjät. Ei edes
norsukaan olisi kyennyt murtamaan niitä kahleita. Sitten he kantoivat
vangit kellariin, ja heidän palatessaan telkesi rouva Shorter kellarin
oven.
»Uskonpa, etteivät he varsin pian pääse sieltä ulos», hän sanoi.
»Ja nyt te kaksi ottakaa käpälät allenne! Onko teillä rahaa?» Ja
odottamatta vastausta hän laski puseronsa sisälle pistämästään
setelitukusta viisikolmatta dollaria, ojentaen ne Billylle.
»Eikä mitä», virkkoi tämä; »mutta kiitos silti!»
»Teidän on otettava ne», intti emäntä. »Sallikaa minun olla antavinani
ne omalle pojalleni, Eddielle, sallittehan!» Ja hänen silmiinsä
kihonneet kyyneleet olivat vieläkin tepsivämmät kuin hänen sanansa.
»No, olkoon menneeksi!» myöntyi Billy. »Otan ne ja annan ne Eddielle,
jos joskus hänet kohtaan.»
»Ja nyt rientäkää!» hoputti rouva Shorter. »En halua teidän joutuvan
kiinni — vaikka olisittekin murhamies. Toivoisin kuitenkin, ettette
ole.»
»En ole», sanoi Billy, »mutta lakimiehet väittävät, että olen, ja
heidän sanansa pitää.»
Hän kääntyi Bridgen seurassa ovelle sanottuaan jäähyväiset emännälle.
Mutta kun hän astui kuistille, näkyi tien mutkassa nopeasti lähestyvän
auton nostama pölypilvi.
»Liian myöhään!» virkkoi Billy, kääntyen Bridgeen päin. »Tuolla he
tulevat!»
Nainen juoksi heidän ohitseen ja tähysti tielle. »Varmaankin ne ovat
juuri he. Hyvä Jumala! Mitä meidän on tehtävä?»
»Minä livistän takaovesta, ehdotti Billy. »Juuri niin, niin teemme.»
»Se ei auttaisi hitustakaan», torjui rouva Shorter, pudistaen päätään.
»He soittavat puhelimella jokaiseen taloon kolmenkymmenen kilometrin
päähän täältä kaikkiin suuntiin, ja varmasti teidät siepataan. Mutta
malttakaahan! Päähäni välähti suunnitelma. Tulkaa mukaan!»
Hän pyörähti ympäri ja riensi pienen arkihuoneen läpi toiseen
huoneeseen, joka oli puolittain eteissali, puolittain varastopaikka.
Sieltä veivät portaat yläkertaan. Kehoitettuaan toisia seuraamaan hän
lyllersi niitä myöten ylöspäin, minkä jaloistaan pääsi.
Portaiden päästä olevasta kammiosta vei luukku laipion läpi.
»Vetäkää tuo kaappi luukun alle!» komensi emäntä. »Sitten kiivetkää
ylisille ja sulkekaa luukku! Sieltä ei teitä löydetä.»
Billy työnsi vanhanaikaisen huonekalun luukun alle, ja seuraavalla
hetkellä hengittivät pakolaiset tuulettamattomien ylisten ummehtunutta
ilmaa. He kuulivat rouva Shorterin alhaalla kiskovan kaapin takaisin
tavalliselle paikalleen, ja sitten hänen askeleensa häipyivät portaita
myöten alas.
Pian kantautui heidän korviinsa talon edustalle pysähtyvän auton tohina
ja sisälle astuvien miesten ääniä. Odotettuaan tunnin ajan, melkein
tukehtuen ylisten huonoon ilmaan, he kuulivat koneen lähtevän jälleen
käyntiin ja ääni vaimeni auton edetessä.
Pian senjälkeen kuului alhaalta rouva Shorterin ääni: »Voitte tulla
alas nyt», hän ilmoitti; »he lähtivät jo.»
Heidän laskeuduttuaan luukusta emäntä vei heidät keittiöön.
»Valmistin etsivien täällä ollessa teille hieman palaa purtavaksi»,
hän selitti. »Syötyänne voitte piiloutua aittaan pimeään saakka, ja
sitten vie ukkoni teidät Dodsoniin — se on risteyskohta — ja sieltä ei
teidän pitäisi olla vaikea puikkia pakoon. Etsiville uskottelin teidän
lähteneen Olatheen — sinne he lähtivät ja veivät molemmat maankiertäjät
mukanaan.
— Mutta olinpa totisesti kuin kuumilla hiilillä. En ole mikään juttujen
kertoja, mutta luultavasti syötin heille enemmän pajuköyttä kuin olen
tehnyt koko elämäni aikana. Selitin heille, että teitä oli kaksi,
että isommalla teistä oli punainen tukka ja että pienempi oli hyvin
rokonarpinen.
— Sitten he arvelivat, ettette te lainkaan olleet heidän etsimiään
miehiä. Ja Luoja nähköön, kuinka he sadattelivat niitä maankiertäjiä
siitä, että nämä olivat muka houkutelleet heidät väärille jäljille.
Mutta yhtä kaikki he menevät etsimään teitä Olathesta, mutta sieltä he
eivät teitä löydä.» Ja emäntä purskahti nauramaan, vaikkakin hieman
hermostuneesti.
Shorter palasi Hollidaysta vasta illansuussa. Kuultuaan vaimonsa
kertomuksen hän vakuutti maattavansa pojat vaikkapa Meksikkoon saakka,
jollei olisi parempaa suunnitelmaa.
»Dodson on kyllin etäällä», rauhoitti häntä Bridge, ja iltamyöhällä
kumppanukset laskeutuivat määräpaikassaan kiitollisen maanviljelijän
rattailta.
Tunti senjälkeen he jo kiiruhtivat etelään päin Missouri Pacific-radan
junassa.
Bridge nojautui mukavasti tupakkavaunun punaisella sametilla verhottuun
penkkiin.
»Laulu meille, vai mitä, veikko?»
Bridge ojensihe ja alkoi hyräillä:
Kun myrskysää on, kolkko yö, ja kuohu hurjimmillaan lyö,
on vainoojalla täysi työ sen halki rynnistää.
Mut minne raukka rientäisin? Tuo laiva kiitää kuitenkin,
minusta tahtoo saalihin — ma oon sen matkan pää.