Kun kulkuripari lähestyi maataloa, josta Billy oli ostanut ruokaa
muutamia tuntia aikaisemmin, kutsui sen emäntä kesäkeittiössä nukkuvaa
koiraa ja otti käsiinsä ovenpielessä naulassa riippuvan pyssyn.
Pitkäaikaisen kokemuksen nojalla oli vaimo oppinut lukemaan kasvoista
— ainakin kulkurien kasvoista — eikä kummankaan tulijan ulkomuoto
suinkaan herättänyt luottamusta. Olihan se nuori mies, joka oli käynyt
siellä aikaisemmin samana päivänä ja joka eukon ihmeeksi oli todella
maksanut saamansa ruoan, ollut toisenlaatuinen. Vaatetus oli osoittanut
hänet maankiertäjäksi, mutta hänen partansa oli ajeltu, sillä
Bridgellä oli partaveitsi aina mukanaan. Viimeksi kulunut ehdottoman
raittiisti vietetty vuosi oli muuttanut hänen silmänsä kirkkaiksi ja
ihon terveenväriseksi. Hänen ulkonäkönsä ja ryhtinsä nuorekas reippaus
herätti pikemminkin luottamusta kuin epäluuloja.
Emäntä ei ollutkaan epäillyt häntä, mutta näitä kahta hän epäili. Kun
he pyysivät saada käyttää puhelinta, epäsi hän sen ja käski heidän
mennä tiehensä, luullen, että he käyttivät sitä verukkeena päästäkseen
sisälle. Mutta he puhuivat asiastaan ja selittivät nähneensä
läheisyydessä — jopa saman talon niityllä — piileskelevän karanneen
murhamiehen ja haluavansa ainoastaan ilmoittaa siitä Kansas Cityn
poliisikamariin.
Vihdoin vaimo suostui, mutta piti koiran vierellään ja pyssyn kädessään
kiertolaisten astuessa sisään ja mennessä puhelimen luokse, joka oli
vastaisella seinällä.
Kuulemastaan keskustelusta emäntä päätteli sittenkin erehtyneensä, ei
ainoastaan näistä kahdesta, vaan myöskin siitä nuoresta miehestä, joka
oli aikaisemmin pistäytynyt ostamassa ravintoa, sillä kulkurien kuvaus
karkulaisesta sopi täsmälleen mainittuun nuoreen mieheen.
Tuntui mahdottomalta uskoa niin kunnollisen näköistä miestä
murhaajaksi. Kelpo nainen kauhistui, ja hänestä oli kaameata ajatella,
että hän oli ollut yksin pahantekijän tullessa ja että tämä olisi
voinut tappaa hänetkin, jos olisi tahtonut.
»Toivottavasti hänet saadaan kiinni», sanoi hän, kun maankiertäjä oli
lopettanut puhelunsa Kansas Cityyn. »Ihmisten käyttäytyminen nykyaikana
on hirveää. Ei koskaan voi tietää, kehen voi luottaa, ja hän oli
minusta niin hauskannäköinen nuori mies. Ja lisäksi hän maksoi kaikki,
mitä sai.»
Koira oli ikävystynyt seisomaan toimettomana, mennyt takaisin keittiöön
ja käynyt jatkamaan keskeytynyttä untaan. Toinen maankiertäjä nojasi
seinää vasten ja keskusteli emännän kanssa. Toinen hankasi voimainsa
takaa oikeata pohjettaan vasemman kenkänsä kannan tähteellä. Hän tuki
itseään toisella kädellään pöytään, jolla lepäsi perheraamattu.
Aavistamattaan hän äkkiä menetti tasapainonsa, pöytä kallistui, hän
heilahti vieläkin enemmän sen varaan, ja silmänräpäyksessä rysähtivät
kulkuri, pöytä ja raamattu lattialle.
Huudahtaen pelästyksestä syöksähti vaimo eteenpäin nostamaan kirjaa,
unohtaen hädissään pyssyn taakseen nojalleen tuolin selkämystä vasten.
Melkein samanaikaisesti älysivät molemmat maankiertäjät hänen
hätäytymisensä todellisen syyn. Iso kirja oli pudonnut selälleen
lattialle ja avautunut, ja kun useita lehtiä kääntyi, ennen kuin
asettuivat paikoilleen sai heidän katseitaan kohdannut näky heidän
silmänsä menemään pystyyn.
Raamatun lehtien väliin siloisesti sovitettuina oli Yhdysvaltain rahaa
viiden, kymmenen ja viidenkolmatta dollarin seteleinä. Lattialla viruva
mierolainen oli vielä liian ällistynyt yrittääkseen nousta pystyyn; hän
pyörähti ympäri ja tempasi kirjan, kuten jalkapalloilija kaaduttuaan
tempaa pallon, vetäisi sen alleen ja levitti kyynärpäänsä verrattoman
aarteen lisäsuojaksi.
Naisen ensimmäisen huudon kajahtaessa hypähti koira pystyyn ja juoksi
muristen huoneeseen. Seinää vasten seisova kulkuri näki sen tulevan —
sekarotuisen, äkäisen koiran karvat pörhöllään.
Pyssy oli melkein miehen ulottuvissa — vain yksi askel, ja se oli hänen
kädessään. Ikäänkuin aavistaen veijarin aikeet koira pyörähti lattialla
makaavan maankiertäjän kimpusta, jonka niskaan se oli ensinnä käynyt,
ja karkasi toista kohti.
Pyssyn piippu kohtasi sen puolitiessä. Kuului korvia huumaava pamahdus,
ja koira vaipui lattialle rinta raadeltuna. Silloin alkoi nainen kirkua
apua; mutta silmänräpäyksessä olivat molemmat roistot hänen kimpussaan
ja vaimensivat hänen äänensä.
Toinen heistä juoksi kesäkeittiöön, palaten hetkisen kuluttua kädessään
vaatekappale; sillä aikaa oli toinen istunut hajasäärin uhrin päällä
puristaen sormillaan hänen kurkkuaan. Kerran mies hellitti otettaan,
ja nainen kiljaisi taaskin. Pian hän oli sidottu ja kapuloita. Sitten
alkoivat konnat puhdistaa raamattua.
Siinä oli piilotettuna tuhat sata dollaria, koska isäntä ja emäntä
eivät luottaneet pankkeihin — siinä olivat koko heidän elämäntyönsä
säästöt. Tullessaan tajuihinsa emäntä tuskakseen näki heidän vähäisen
aarteensa viimeistenkin rippeiden siirtyvän kulkurien taskuihin, ja
otettuaan kaikki miehet tiedustivat, missä loput olivat säilössä,
poistivat hänen kapulansa, jotta hän voisi vastata.
Hän selitti, että siinä olivat heidän kaikki rahansa, ja rukoili, ettei
niitä vietäisi.
»Teillä on pennosia enemmänkin», huudahti toinen miehistä, »ja teidän
olisi parasta antaa ne lemmestä, sillä muutoin kyllä keksimme keinon,
jolla pehmitämme sisunne.»
Mutta vaimo väitti yhä, että siinä oli kaikki. Kulkuri pistäytyi
keittiöön. Uunissa paloi tuli. Ikkunalaudalla oli pihdit. Niillä mies
otti yhden hehkuvista hellanrenkaista ja palasi arkihuoneeseen.
»Kai hän muistaa, että hänellä on rahaa muuallakin, kun tämä alkaa
lämmittää», virkkoi hän irvistäen. »Riisu häneltä kengät, Dink!»
Toinen mutisi vastustaen.
»Sinä surkea hölmö!» hän moitti. »Siepot ovat täällä tuossa tuokiossa.
Meidän on parasta puikkia tiehemme näine saaliinemme.»
»Hitto!» huudahti hänen toverinsa. »Unohdin siepot ihan tyyten.» Vähän
ajan kuluessa hänen ilkeiden kasvojensa ilme vaihteli; ne kuvastivat
aluksi pelkoa, lopuksi huojennusta, ja hän virnisti pahanilkisesti
kumppanilleen.
»Meidän on nitistettävä akka», hän sanoi. »Muuta keinoa ei ole. Jos
he tapaavat hänet elävänä, niin hän varmasti lavertaa, eikä heidän
ole kovinkaan vaikeata napata meitä kiinni tai saada selville, keitä
olemme.»
Toinen kohautti olkapäitään.
»Pötkitään tiehemme», hän uikutti. »Voimme joutua tästä hommasta
ainoastaan istumaan, jos vielä viivymme; mutta se toinen teko turmelisi
meidät —» Hän teki likaisella sormellaan kuveran rikkeen kaulansa
ympäri.»
»Ei sinnepäinkään», sanoi hänen toverinsa. »Minulla on kaikki selvänä,
meillä on runsaasti aikaa ennen sieppojen saapumista. Nitistämme akan
ja sitten livistämme maantielle _sieppoja vastaan_ — ymmärrätkö?»
Toinen kauhistui.
»Milloin olet menettänyt järkesi?» hän valitti.
»Järkeni on tallella. Maltahan, kun pääsen loppuun saakka. Kohtaamme
siepot viattomina miehinä; mutta sitä ennen kätkemme saaliin metsään.
Kerromme heille rientäneemme opastamaan heitä Byrne-vintiön luokse, ja
kun palaamme tänne taloon ja näemme, mitä täällä on tapahtunut, olemme
yhtä ällistyneitä kuin toisetkin.»
»Sinä hupsu!» kiivasteli toinen harmissaan. »Et kai usko voivasi
syöttää tuollaista ovelalle chicagolaiselle, vai mitä? Kenen he
luulevat nitistäneen akan ja piskin? Pitävätkö he itseään surmaajina?»
»He luulevat Byrnen kumppaneineen tehneen sen, sinä tolvana», vastasi
Crumb.
Dink kynsi korvallistaan, ja kun suunnitelman etevyys selvisi hänen
pimeissä aivoissaan, irvisti hän niin leveästi, että keltaiset hampaat
paljastuivat.
»Onpa sinussa miestä, kumppani», hän kehui, ja hänen äänessään oli
ihaileva sointu. »Mutta kumpi meistä sen tekee?»
»Kyllä minä teen. Ei ole minkäänlaista pelkoa siitä, että joutuisin
sentähden pinteeseen, joten yhtä hyvin voin hoitaa koko jutun. Hae
keittiöstä veitsi tai kirves — luikku pitää liian pahaa ääntä.»