Mutta he eivät täydelleen saavuttaneet tarkoitustaan varovaisuudellaan.
Vähää ennen puolta päivää kapusi kaksi likaista parroittunutta
maantieritaria vaivaloisesti aidan ylitse ja oikaisi suoraa päätä samaa
puuta kohti, jonka alla Billy ja Bridge lepäsivät. Näitä kahta ohjasi
samanlainen ajatus, joka oli saanut Billyn ja Bridgen etsimään samaa
yksinäistä paikkaa.
Miesten jäykässä laahustamisessa oli jotakin hyvin tuttua. Olemme
tavanneet heidät jo ennen — vain muutamia minuutteja tosin, mutta
sellaisissa oloissa, että heidän luonteestaan painui muutamia piirteitä
mieleemme. Nähdessämme heistä viimeisen vilahduksen, he mennä
tallustivat tiehensä pimeätä ratapengertä myöten ensin vannoskeltuaan
tilaisuuden sattuessa kauheasti kostavansa Billylle, joka oli juuri
löylyttänyt heitä.
Kun he nyt aavistamattaan osuivat molempien nukkujien luokse, eivät he
heti paikalla tunteneet heitä äskettäin saamikseen vihamiehiksi. He
jäivät seisomaan silmäillen kumppanuksia tyrmistyneinä ja aprikoiden,
miten he voisivat käyttää havaintonsa omaksi edukseen.
Ei Billyn eikä Bridgen tamineiden nojalla voinut suinkaan
päättää, että heiltä voisi saada runsaasti saalista, ja lisäksi
Billyn atleettivartalo varoitti heitä yrittämästä ryöstää häntä
antamatta hänelle ensin tupertavaa kolhaisua, kuten he olisivat
kainostelemattoman yksinkertaisesti lausuneet.
Mutta heidän tarkastaessaan nukkujien piirteitä soukkenivat toisen
kulkurin silmät kahdeksi ilkeästi kiiluvaksi raoksi, kun taas hänen
toverinsa silmät menivät levälleen epäilevästä hämmästyksestä.
»Tunnetko noita vintiöitä?» kysyi edellinen ja jatkoi vastausta
odottamatta: »He ovat samat veitikat, jotka murjoivat meitä siellä
Kansas Cityn tuolla puolen. Etkö muista?»
»Oletko siitä varma?»
»Ihan varma. Tuntisin heidät tuhansien joukosta. Annetaan heille pari
mäjäystä ja pötkitään tiehemme!» Ja hän kumartui ottamaan maasta isoa
kiveä.
»Annahan olla!» kuiskutti toinen renttu. »Sinä et lainkaan tunne noita
veitikoita. He saattavat olla samat miekkoset, joilta saimme selkäämme,
mutta tuo iso Öykkäri on vielä muutakin. Häntä etsitään Chicagossa, ja
hänestä on luvattu puolituhantinen.»
»Kuka sinulle on semmoista pötyä syöttänyt?» tiedusti edellinen
pilkallisesti.
»Olin tallessa yhdessä hänen kanssaan — hän oli nitistänyt jonkun
miekkosen. Hän sai elinkautisen. Matkalla pakkotyölaitokseen hän
tyrkkäsi kuljettajansa vaunusta ja karkasi. Quincyssä kohtaamamme
matkalaukkujen puhdistaja supatti korvaani hänestä koko joukon juttuja.
Niin totta kun olemme tässä, voimme siepata itsellemme viisisatasen,
jos olemme sukkelia.»
»Mitä tarkoitat?»
»No, jätämme heidät rauhaan, menemme lähimpään taloon, soitamme Kansas
Cityyn ja annamme vihjauksen siepoille, ymmärrätkö?»
»Et kai luule, että me saamme ropoakaan niistä viidestäsadasta, vai
mitä, jos siepot kerran tulevat mukaan?»
Toinen raapi päätään.
»En», myönsi hän perin epäilevänä oltuaan hetkisen syvissä mietteissä.
»Ei kukaan saa mitään, kun kerran siepot pääsevät sekaantumaan asiaan.
Mutta saammehan joka tapauksessa kuitatuksi velkamme noille jehuille.»
»Ehkäpä he pistävät kouraamme pari sievää seteliä», virkkoi toinen
toiveikkaasti. »Sen verran heidän toki pitäisi.»
<tb>
Chicagon poliisikuntaan kuuluva etsiväkersantti Flannagan istui
veltosti painuneena tuoliin etsivien päällikön yksityisessä
virkahuoneessa Kansas Cityssä, Missourissa. Kersantti Flannagan oli
ärtynyt, sen hän oli itsekin valmis myöntämään.
Hänet oli lähetetty tuntemaan erästä epäilyksenalaista henkilöä, jonka
Kansas Cityn viranomaiset olivat pidättäneet. Mutta hän ei ollut
tuntenut mainittua vankia ja oli ollut aikeissa lähteä kotimatkalle,
kun onnetar oli hetkisen hymyillyt hänelle harvinaisen herttaisena,
mutta kadonnut sitten kellarikerroksessa sijaitsevan ruokalan halvasta
ovesta.
Hän oli edellisenä iltana kävellyt kadulla ajattelematta juuri
mitään, mutta silmät ja korvat valppaina, kuten menestyksellisen
poliisiupseerin tuleekin. Äkkiä oli hänen katseensa osunut kahteen
mieheen, jotka lähestyivät häntä toisella katukäytävällä.
Toisen miehen jättimäisen vartalon heilumisessa oli jotakin tuttua.
Noudattaen vuosikausien aikaista tottumustaan kersantti Flannagan niin
ollen pujahti erään portin varjoon ja jäi sinne odottamaan, kunnes
miehet saapuisivat likemmäksi.
Vasta kun he olivat hänen kohdallaan, välähti hänen mieleensä oikea
asianlaita — kookas veitikka oli Billy Byrne, ja hänestä oli luvattu
viidensadan dollarin palkkio.
Ja sitten pari kääntyi ja katosi maanalaiseen ruokalaan vieviin
portaisiin. Astuessaan esiin porttikäytävästä mennäkseen kadun poikki
näki kersantti Flannagan Byrnen toverin seisahtuvan ja vilkaisevan
taakseen.
Senjälkeen ei kersantti Flannagan ollut nähnyt vilahdustakaan Billy
Byrnestä eikä tämän kumppanista, jäljet olivat loppuneet ruokalan
takana sijaitsevan peseytymishuoneen avoimen ikkunan luona, eikä hän
kaikesta etsimisestään huolimatta ollut kyennyt löytämään niitä jälleen.
Ei ainoakaan ihminen Kansas Cityssä ollut nähnyt Flannaganin kuvauksen
mukaista kahta miestä sinä yönä — ei ainakaan kukaan sellainen, jonka
Flannagan sai käsiinsä.
Vihdoin hänen oli ollut pakko ottaa Kansas Cityn etsivänpoliisin
päällikkö uskotukseen, ja nyt oli kymmenkunta miestä parhaillaan
nuuskimassa kaupungin niitä osia, joihin karanneen murhamiehen
todennäköisimmin voitiin olettaa piiloutuvan.
Flannagan oli itsekin ollut liikkeellä vähän aikaa, mutta nyt hän oli
tullut kuulemaan etsinnän tuloksia. Hän oli saanut tietää, että oli
pidätetty kolme epäiltyä henkilöä, joita katsomaan häntä oli odotettu.
Kun ovi sysättiin auki ja kaikki kolme tuotiin Flannaganin eteen,
pääsi kersantilta harmistunut ärähdys, joka todennäköisesti ei
ainoastaan ilmaissut epätoivoa, vaan samalla jossakin määrin kuvasti
sitä, missä arvossa hän omassa mielessään piti Kansas Cityn etsivien
henkisten kykyjen voimaa ja tehokkuutta, sillä pidätetyistä oli
yksi kalpeakasvoinen, ahdasrintainen nuorukainen, joka lisäksi
parhaillaankin oli kokainihumalassa, toinen oli vanha, parrakas kulkuri
ja kolmas ilmeisesti kiinalainen.
Virallinen kohteliaisuuskaan olisi tuskin kyennyt pidättämään
kiihtyneen kersantti Flannaganin purevan ivan ilmauksia, ja hän oli
purkamaisillaan myrkyllisen syytöstulvan kaikkea Chicagon länsipuolella
olevaa, muun muassa ja erikoisesti Kansas Cityn etsivääosastoa kohtaan,
kun päällikön pöytäpuhelimen kilinä keskeytti hänet. Hän tahtoi
päällikön tarkoin kuulevan, mitä hän ajatteli, ja siksi hän odotti
kärsivällisesti.
Päällikkö kuunteli joitakuita minuutteja, kyseli jotakin, laski sitten
lihavan kätensä puhelinkoneelle ja pyörähti Flannaganiin päin.
»Nyt», hän virkkoi, »taisin vihdoinkin saada jotakin teille.
Puhelimessa on mies, joka, väittää äsken nähneensä ajettavanne Shawneen
lähistöllä. Hän haluaa tietää, suostutteko jakamaan palkkion hänen
kanssaan.»
Flannagan haukotteli ja oikoi jäseniään.
»Luultavasti», hän sanoi pilkallisesti, »saan sinne mentyäni nähdä,
että hän on helmikaulainen neekeri», ja hän loi suruisen katseen
edessään olevaan kolmeen mieheen.
»Sitä en usko», vastasi päällikkö. »Mies väittää tuntevansa Byrnen
hyvin ja olevansa varma asiastaan. Ilmoitanko hänelle, että menette
sinne ja jaatte palkkion?»
»Sanokaa hänelle, että tulen ja kohtelen häntä oikeudenmukaisesti»,
vastasi Flannagan ja kysyi sitten, kun päällikkö oli toistanut hänen
sanansa puhelimeen ja pannut kuulotorven paikoilleen. »Mutta missä tämä
Shawnee sitten on?»
»Lähetän pari miestä mukaanne. Se ei ole kaukana rajasta, eikä ole
lainkaan vaikeata pujahtaa takaisin kenenkään tietämättä mitään — jos
saatte hänet kiinni.»
»Hyvä on», virkkoi Flannagan, jonka toiveet viidestäsadasta dollarista
alkoivat jo varmistua.
Vain vähän yli kello yksi kiiti Kansas Citystä etelää kohti auto, jonka
etuistuimella ohjaajan vieressä istui etsiväkersantti Flannagan ja
takaistuimella kaksi tukevaa missourilaista lain edustajaa.
Omenapuun alla nukkuivat Billy Byrne ja Bridge yhäti kaikessa rauhassa.