Heidän astuttuaan sisälle etsi edelläsaapunut Billy vapaan
pöydän. Mutta kun hän oli ripustamaisillaan lakkinsa naulaan ja
istuutumaisillaan, nykäisi Bridge häntä kyynärpäästä.
»Mennään peseytymishuoneeseen ja puhdistetaan hiukan itseämme», hän
virkkoi niin äänekkäästi, että lähimmät istujat voivat sen kuulla.
»Mutta mehän peseydyimme juuri lähtiessämme majapaikasta», esteli Billy.
»Suu kiinni ja seuraa minua!» kuiskasi Bridge hänen korvaansa.
Heti virisivät Billyn epäluulot. Hänen kätensä solahti taskuun, jossa
vanginkuljettajan revolveri vielä oli. Häntä ei vangittaisi elävänä,
sen oli Billy päättänyt. Hän ei palaisi elinkautiseen vankeuteen,
ei enää maisteltuaan avaran luonnon suloista vapautta — sellaista
vapautta, jota kahlehtiva kaupunki ei voi tarjota.
Bridge huomasi hänen kätensä liikkeen.
»Jätä se sikseen», hän supatti, »ja seuraa minua, kuten jo sanoin! Näin
äsken erään chicagolaisen etsivän kadun toisella puolella. Kenties
ei hän huomannut sinua, mutta siltä se melkein näytti. Hän on täällä
parissa sekunnissa. Tule mukaan — me puikimme pakoon takapihan kautta —
minä tunnen tien.»
Billy Byrneltä pääsi voimakas helpotuksen huokaisu. Äkkiä hän melkein
alkoi sopeutua vangitsemisen ajatukseen, sillä hän oli samassa
tajunnut, ettei hän ollut siinä määrin pelännyt menettävänsä vapautensa
kuin luottamuksensa uskottua kumppania kohtaan.
Näennäisesti kiirehtimättä he astelivat salin loiseen päähän ja
katosivat peseytymishuoneeseen vievästä ovesta. Heidän edessään oli
törkyiselle takapihalle aukeava ikkuna. Rakennus oli rinteellä, joten
sen takaosa oli maanpinnan tasalla, vaikka sen etupuolen sisäänkäytävä
olikin kadun tason alapuolella.
Bridge kehoitti Billyä kiipeämään ulos ikkunasta, samalla kuu hän itse
pani ruokailuhuoneeseen vievän oven salpaan. Hetkisen kuluttua hän
seurasi Billyä ja kävi johtamaan.
Hän pujotteleikse ahtaita, lokaisia kujia myöten ja romukasojen
täyttämien takapihojen läpi, Billyn pysytellessä kintereillä. Alkoi
hämärtää, ja ennenkuin he olivat ehtineet kovinkaan pitkälle, oli jo
pimeä.
He eivät seisahtuneet hetkeksikään eivätkä virkkaneet mitään
toisilleen, ennen kuin kaupungin liikekorttelit olivat jääneet heidän
jälkeensä ja he olivat joutuneet pois kirkkaan valaistuksen piiristä.
Bridge katkaisi äänettömyyden ensinnä.
»Sinä kai ihmettelet, mistä minä sinut tunsin», hän sanoi.
»En», vastasi Billy. »Näin sanomalehti-leikkeleen, joka on taskussasi
— se putosi lattialle, kun sinä tänään iltapäivällä riisuit
majapaikassamme takkisi mennäksesi pesulle.»
»Vai niin», äänsi Bridge, »nyt käsitän. Minun puolestani on se nyt
lopussa — emme mainitse sitä enää milloinkaan, veikkonen. Minun ei
tarvinne sanoa, että olen sinun puolellasi.»
»Ei tämän illan jälkeen», vakuutti Billy.
He jatkoivat matkaansa vähän aikaa, puhumatta, sitten Billy virkkoi:
»Minun on sanottava sinulle kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että
nähtyäni tuon taskussasi olevan uutisen luulin sinun suunnittelevan
kavaltaa minut saadaksesi luvatut viisisataa. Minun olisi pitänyt
tuntea sinut paremmin. Toinen on se, että minä en tappanut Schneideriä.
En ollut hänen kapakkansa läheisydessäkään sinä iltana — ja se on
silkkaa totta.»
»Olen hyvilläni siitä, että puhuit minulle kummastakin», selitti
Bridge, »Luullakseni ymmärrämme toisiamme entistä paremmin tämän
jälkeen — me kumpikin pakoilemme jotakin. Pakenemme yhdessä, vai mitä?»
Hän ojensi kätensä. »'Loasta vain ma paidan sain, mut kouran tarjoon
sulle!’» hän lauloi nauraen.
Billy tarttui ojennettuun käteen. Hän pani merkille, ettei Bridge
ilmaissut, mitä hän pakoili.
Kaupungista poistuttuaan he suuntasivat matkansa etelään, maaseudun
tyynen hiljaiseen pimeyteen. Yöllä he menivät rajan poikki Kansasiin,
ja aamu tavoitti heidät kauniissa vuoriseudussa, johon kaikki ajatukset
kaupungeista, rikoksista ja poliiseista näyttivät niin tuiki huonosti
sopivan, että Billy tuskin saattoi uskoa muutamia tunteja takaperin
olleensa vain parin-, kolmenkymmenen askeleen päässä chicagolaisesta
etsivästä.
Auringon ensimmäiset säteet osuivat heihin, kun he nousivat ruohoisen
kukkulan laelle. Lehdille kertyneet kastehelmet säikkyivät kirkkaassa
valossa, joka pian haihduttaisi ne samaan tyhjyyteen, josta ne olivat
lähteneet.
Bridge pysähtyi ja ojensihe. Hän taivutti päätään taaksepäin ja antoi
lämpöisen päivän paahtaa pronssin värisiä kasvojaan.
»Taas laulu puhkee rinnastain,
on mieli aurinkoinen.
On vuori toinen tuttavain
ja synkkä metsä toinen.
Näin nuoruuteni mennä saa,
ja heitän kaiken huolen.
Mä tahdon aina taivaltaa
ja matkallein ma kuolen.»
Ja sitten hän seisoi useita minuutteja paikallaan, vetäen syvin
henkäyksin uuden päivän puhdasta, raikasta ilmaa. Hänen vieressään
seisoi päätä pitempänä, voimakkaana, peloittavan voimakkaana, Billy
Byrne, leveät hartiat oikaistuina, laajan rinnan pullistuessa, kun hän
hengitti.
»Tämä on suurenmoista, eikö olekin?» puhkesi hän vihdoin puhumaan. »En
aavistanutkaan ennen, että maaseutu oli tällaista, enkä tiedä, olisinko
koskaan oppinut sitä tuntemaan ilman noita runoilijaveitikoita, joiden
sanoja alituisesti pursuaa suustasi.
— Minä aina epäilin heitä vätyksiksi», hän jatkoi, »mutta sellainen
mies ei voi olla vätys, joka ajattelee ja kirjoittaa sellaisia lauluja,
että ne panevat veren kiertämään, ikäänkuin olisi ottanut ryypyn
tyhjään vatsaan.
— Pidin aina vätyksinä kaikkia, jotka eivät olleet raisuja poikia. Minä
olin raisu ja kova ja olin siitä perin ylpeä. Enää en ole enkä ole
ollut pitkään aikaan; mutta ennen kuin aloin käsittää itseäni, olisin
vihannut sinua, Bridge. Olisin vihannut hienoja puheitasi, runojasi ja
sitä luonteesi piirrettä, joka panee sinut kaihtamaan almun pyytämistä.
— Olisin vihannut itseäni, jos olisin uskonut voivani koskaan puhua
näin vennosti kuin nyt. Näetkös, Bridge, olin äärimmäinen. Tyttö, —
sievä tyttö — nimitti minua kerran sakilaiseksi ja raukaksi. Olin
kumpaakin, mutta minulla oli maine, että olin Länsipuolen raisuin
poika, ja itse pidin itseäni miehenä. Olin vähällä möyhentää hänen
kasvonsa sen tähden — ajattelepa, Bridge, sitä! Vähällä olin sen tehdä;
mutta minua hillitsi jokin — jokin pidätti kättäni, ja myöhemmin on
minusta ollut hauska ajatella, että se pidättävä voima oli jotakin
sellaista, mikä on minussa aina ollut — jotakin kunnollista, joka
todella on osa minusta.
— Nyt minua harmittaa, että minulla oli kyllin petomainen sydän
voidakseni toimia sillä tavoin koko ikäni aina siihen sitten aloin
muuttua. Se kävi kovin hitaasti, ja yhä vieläkin olen aika kolho; mutta
pyrkimys minussa on parempaan. Hän auttoi minua tietystikin eniten, ja
nyt autat sinä minua aika lailla — sinä ja runosäkeesi. Jollei kukaan
sieppo saa minua kiinni, voi minusta ennen kuolemaani tulla kunnon
mies.»
»Kyllä on kummallista», virkkoi Bridge, »kuinka katsantokantamme
muuttuvat ympäristön mukana ja vuosien vieriessä. Yhteen aikaan olisin
minä vihannut sinua, Billy, yhtä paljon kuin sinä olisit vihannut
minua. En tiedä, olisiko minun pitänyt sanoa 'vihannut', sillä se ei
ole täsmälleen sopiva sana. Pikemminkin tunsin halveksimista niitä
ihmisiä kohtaan, joiden en katsonut olevan muka syntyperäni määräämällä
älyllisellä ja yhteiskunnallisella tasolla.
— Pidin niitä ihmisiä, jotka liikkuvat suppean piirini ulkopuolella,
'alhaisena roskaväkenä'. Minä säälin heitä ja vilpittömästi nyt luulen
sydämeni sisimmässä sopukassa uskoneeni, että he olivat toista maata
kuin minä ja että heidän sielunsa, jos heillä sitä oli, olivat jotenkin
samalla tasolla, kuin eläinten sielu.
— Silloin en olisi voinut nähdä sinussa ihmistä sen enempää kuin sinä
olisit voinut nähdä sitä minussa. Senjälkeen olen oppinut paljon,
vaikka yhä pidänkin kiinni muutamista entisistä uskonkappaleistani —
uskon, etteivät kaikki ihmiset ole yhdenvertaisia; ja tiedän, että
suunnattomasti suurempi osa on heistä sellaisia, joiden kumppanina en
tahtoisi olla, kuin sellaisia, joiden kumppanina tahtoisin olla.
— Se seikka, että joku puhuu äidinkieltään paremmin tai on lukenut
enemmän ja muistaa lukemansa tarkemmin kuin joku toinen, tekee hänet
paremmaksi vain siinä suhteessa. En pidä sinua huonompana silti, ettet
osaa lausua Browningia etkä Shakespearea — merkitystä on vain sillä,
että osaat samoin kuin minäkin antaa arvon Servicelle, Kiplingille ja
Knibbsille.
— Kentieshän olemme kumpikin väärässä —- ehkäpä Knibbs, Kipling
ja Service eivät kirjoittaneetkaan runoja, ja jotkut ihmiset
väittävät niin; mutta olkootpa heidän säkeistönsä mitä hyvänsä, ne
tehoavat sinuun ja minuun samalla tavalla, ja siinä suhteessa olemme
samankaltaisia. Ja kun asia on niin, niin katsotaanpa, emmekö saisi
hankituksi hieman muonaa, ja sitten etsitään pehmeä turve, jolle
voisimme kallistaa päämme.»
Billy arveli olevansa liian uninen tehdäksensä työtä ruoan
hankkimiseksi ja uhrasi puolet siitä pääomasta, jolla edellisenä
iltana piti saada uhkea ateria, ja osti viidelläkolmatta sentillä
ruokatarpeita läheisen talon ystävälliseltä emännältä. Sitten he
paneutuivat pitkäkseen puun varjoon siksi etäälle maantiestä, etteivät
herättäisi tarpeetonta huomiota, ja nukkuivat iltapuolelle päivää.