Billy Byrne nousi istualle, ojenteli ja haukotteli hartaasti.
»'Mä joudun muonaa haalimaan, hän riimit rustaa puolestaan’», hän
kertasi mietteissään.
Hänen toverinsa heräsi ja kohosi kyynärpäänsä varaan. Aurinko pilkisti
heidän takanaan olevan metsikön ylitse, ja sen säteet välkkyivät puron
pinnalla. Kerttunen hyppeli nurmikolla hyvin lähellä heitä, ja noin
sadan metrin päässä kasvavan puun oksalta kuului laululinnun iloista
viserrystä.
Kauempaa kantautui etäisyyden hiljentämiä heräävän maatalon ääniä:
lehmien ammuntaa, kukon kiehumista ja kahleissa vietetyn yön jälkeen
juuri irroitetun koiran hilpeätä haukuntaa.
Billy nousi seisomaan ja ravisti itseään.
»Tämä on elämää», riemuitsi Bridge. »Minne aiotte lähteä?»
»Muonaa haalimaan», vastasi Billy. »Sehän on minun osani
suunnitelmasta.»
Toinen nauroi. »Olkoon menneeksi!» hän myönsi. »Minä inhoan sitä.
Juuri se puoli on enemmän kuin mikään muu ollut vähällä saada minut
viettämään kunnollista elämää. Minusta on almun pyytäminen kamalan
vastenmielistä.»
Billy kohautti olkapäitään. Hän oli eläissään tehnyt pahempaakin ja
lähti viheltäen tallustamaan tiehensä. Hän oli iloisempi kuin moneen
päivään. Sitä ennen hän ei ollut aavistanutkaan, että maaseutu saattoi
aamuisin olla niin kaunis.
Jäljellejäänyt kumppani keräsi nuotiotarpeita, peseytyi joessa, asetti
vedellä täytetyn peltikannun risuläjän viereen ja jäi odottamaan. Ei
ollut mitään keitettävää, joten tulen sytyttäminen oli hyödytöntä.
Hänen istuessaan siinä mietteissään lensivät hänen ajatuksensa taaskin
Billyn ranteessa näkyneeseen punaiseen merkkiin, ja hän virnisti.
Billy lähestyi maataloa, josta edelleenkin kuului heräämisääniä. Isäntä
näki hänen tulevan, keskeytti puuhailunsa karjapihalla, nojautui
veräjää vasten ja silmäili häntä jokseenkin tylysti.
»Minun pitäisi saada jotakin syötävää», selitti Billy.
»Onko teillä rahaa ruoan maksuksi?» kysyi isäntä.
»Ei», vastasi Billy »mutta kumppanini ja minä olemme nälkäisiä ja
meidän on saatava syödä.»
Isäntä osoitti känsittyneellä etusormellaan talon takapihalle päin.
Billy katsahti sinne, huomasi halkoläjän ja naurahti sävyisesti.
Virkkamatta sanaakaan hän meni puupinolle, otti hakkuupölkkyyn isketyn
kirveen, riisui takkinsa ja ryhtyi työhön. Isäntä syventyi jälleen
omiin hommiinsa. Puolen tunnin kuluttua hän aamiaiselle mennessään
pysähtyi Billyn luokse ja katseli yhä kasvavaa pilkekasaa.
»Ei teidän tarvitse pilkkoa koko seudun puita saadaksenne aterian Jed
Watsonilta», hän tokaisi.
»Tahdon siksi paljon, että toverillenikin riittää», selitti Billy.
»No niin: olette pilkkonut kylliksi kahdesta ateriasta, poika», vastasi
isäntä ja kääntyen keittiön oveen päin huusi:
»Kuules, muori, anna tälle pojalle jotakin syötävää — niin paljon, että
riittää kahdeksi ateriaksi kahdelle miehelle.»
Astellessaan takaisin nuotiolle syli täynnä maitoa, voita, munia,
leipää ja kylmää lihaa myhäili Billy perin tyytyväisenä.
»Noin vuosi sitten», hän muisteli, »olisin kehveltänyt tämän ja
pitänyt itseäni sukkelana. Onpa hullua, kuinka mies voi muuttua —
vain tyttöheilakan tähden! Ja lisäksi on tyttö nyt toisen miehen
oma! Hemmetti! Mutta mitäpä väliä sillä olikaan? Hän olisi iloinen,
jos tietäisi sen, ja minusta tuntuu paremmalta menetellessäni hänen
toiveittensa mukaan.
— Entä tuo vanha isäntä-miekkonen — kukapa olisi voinut luulla
hänellä olevan sydäntä lainkaan? Kun ensiksi hänet näin, pelkäsin
hänen mielivän usuttaa koiran kimppuuni, mutta hän meneekin ja käskee
'muorin’ antaa minulle tällaisen läjän eväitä!
— Hei vain! Onpa maailma totisesti leikkiä! Hänen tapansa oli
väittää, että melkein kaikki ovat säyseitä ja ystävällisiä, jos heitä
lähestytään oikealla tavalla, ja kai hän oli oikeassa. Hän olikin
selvillä melkein kaikesta. Hyvä Jumala, toivoisinpa, että hän olisi
syntynyt Grand Avenuen tai minä Riversiden huvilatien varrella!»
Saapuessaan odottavan toverinsa luokse, joka oli sytyttänyt tulitikulla
nuotion palamaan nähdessään muonanhankkijan sylissä olevat kääröt,
toisteli Billy uudelleen, ikäänkuin ne sanat olisivat kiehtoneet hänet
lumousvoimaansa: »Ei Penelope kaunoinen mua varro missään kaivaten!»
Bridge silmäili kääröjä Billyn laskiessa niitä yhden kerrallaan nuotion
viereen nurmikolle. Maito oli pienessä, puhtaassa emaljiastiassa,
munat oli pantu paperipussiin, ja muut ruokatarpeet oli kääritty
sanomalehdenkappaleihin.
Kun ne kaikki avattiin, ja niiden sisällöt tulivat näkyviin tuoreina,
siisteinä ja ruokahalua herättävinä, sulki Bridge toisen silmänsä ja
vilkutti toista Billylle.
»Kuoliko se vaikeasti?» hän tiedusti.
»Kuka niin?» kummasteli toinen.
»No, koira tietysti.»
»Ei se ole kuollut minun tietääkseni», vastasi Billy.
»Et kai, hyvä ystävä, aio väittää, että sinut päästettiin lähtemään
sylissäsi kaikki nämä tavarat usuttamatta koiraa kimppuusi?»
Billy purskahti nauramaan ja selitti sitten asian; toisen mieli
keventyi — Billyn ranteessa oleva punainen merkki pyöri yhä
itsepäisesti Bridgen ajatuksissa.
Syötyään he kävivät pitkäkseen ruohikkoon ja polttelivat Bridgen
tupakkaa.
»Mitäs nyt teemme?» kysyi Bridge.
»Lähdetään samoamaan», ehdotti Billy.
Bridge nousi seisomaan ja venytteli itseään. »Kun jalkain alla polttaa
maa, siis pystyyn, kelpo mies!» hän hyräili.
Billy kokosi ruoan tähteet ja kietoi ne kahteen yhtä isoon kääröön,
ojentaen niistä toisen Bridgelle.
»Jaetaan taakka», hän selitti. »Ja kas tässä, juo loppu maito! Minä
tarvitsen astiaa.»
»Mitä aiot sillä tehdä?» tiedusti Bridge.
»Vien sen takaisin», sanoi Billy. »‘Muori' vain lainasi sen minulle.»
Bridge kohotti kulmakarvojaan hieman. Hän oli sittenkin erehtynyt.
Talossa tervehti emäntä heitä ystävällisesti, kiitti Billyä siitä,
että tämä oli tuonut takaisin hänen astiansa — jota, jos totuus
tiedettäisiin, hän ei ollut odottanut enää näkevänsä — hän antoi heille
kummallekin kourallisen paksuja, muheita, kullanruskeita leivoksia,
joiden päällä oli sokerikuori.
Heidän vaeltaessaan eteenpäin Bridge huoahti. »Ei mikään koko
maailmassa ole hyvän naisen vertaista», hän virkkoi.
»'Muorin' vaiko Penelopen?» kysäisi Billy.
»Jommankumman tai molempien», vastasi Bridge. »Minulla ei ole
Penelopea, mutta oli kovin oivallinen 'muori'.»
Billy ei vastannut mitään. Hän ajatteli räyhäävää, tihrusilmäistä
naista., joka oli synnyttänyt hänet maailmaan. Se muisto ei suinkaan
ollut hupainen. Hän koetti pyyhkäistä sen mielestään.
»Bridge», hän sanoi äkkiä ja aiheettomasti pyrkiessään vaihtamaan
puheen. »Se on kummallinen nimi. Olen kuullut puhuttavaa Bridgeseistä
ja Bridgereistä, mutta en koskaan Bridgelstä.
»Sen nimen sain eräältä kumppanilta pohjoisessa Yukonin varsilla.
Käytin joskus sellaisia sanoja, joita hän ei ollut ennen kuullut,
minkä vuoksi hän antoi minulle nimen 'The Unabridged’ [»Täydellinen
sanakirja». — Suom.]. Mutta se oli liian pitkä, ja toverit lyhensivät
sen Bridgeksi, ja sitä minusta käytettiin. Sen jälkeen se on ollut
minulla aina, eikä minulla nyt enää olekaan muuta. Itsekin ajattelen jo
itseäni Bridgenä. Se on hullunkurista, eikö olekin?»
»Kyllä», myönsi Billy, ja siihen se puhe loppui. Hänen mieleensäkään ei
pälkähtänyt tiedustaa kumppaninsa oikeata nimeä, yhtä vähän kuin Bridge
oli udellut hänen nimeään tai menneisyyttään. Maantien ohessa nuotiolla
nukkuvien ja tyhjässä tomaattipurkissa ruokansa keittävien ihmisten
siveyskäsitteet eivät hyväksy niin nenäkästä tunkeilua.
Useita päiviä jatkoi pari huolettoman verkkaista vaellustaan Kansas
Cityä kohti. Kerran he ajoivat muutamia penikulmia tavarajunassa, mutta
enimmäkseen he tyytyivät iloisina tallustamaan pölyisiä teitä pitkin.
Yhä edelleen Billy 'haali muonaa', kun taas Bridge silloin tällöin
katkaisi yksitoikkoisuuden jollakin laulunpätkällä.
»Sinä osaat niitä niin paljon», huomautti Billy eräänä iltana heidän
poltellessaan tupakkaa tiellä, »että luulisin sinun kykenevän itsesikin
niitä sepittämään.»
»Olen koettanut», myönsi Bridge, »mutta minun säkeissäni tuntuu aina
olevan jotakin vikaa — ne eivät tunkeudu sydämeesi — niistä puuttuu
jumalallista innoitusta. Alku saattaa olla varsin hyvä ja paikallaan,
mutta loppu ei tule sellainen, jollaista en itse ole odottanut ja
jollalta en halua.»
»Muistatko niistä yhtään?» kysyi Billy.
»Kirjoitin yhden muutamasta järvestä, jonka rannalla kerran majailin»,
virkkoi Bridge aatoksissaan, »mutia en muista siitä muuta kuin yhden
säkeistön.»
»Annahan tulla!» pyysi Billy. »Panenpa veikkaa siitä, että se saa
Knibbsin maineen kalpenemaan.»
Bridge rykäisi ja lausui:
Hopeiset aallot hohtaa,
ja kaikki on niin märkää.
Kaloja silmä kohtaa,
ne eivät pelkää härkää.
Sitten hän katsoi Billyyn hymyn värehtiessä hänen suupielissään. »Miltä
tuntuu?» hän tiedusti.
Billy kynsi korvallistaan.
»Se on hyvä viimeistä säettä myöten», hän vastasi peittelemättä. »Mutta
viimeinen rivi on jollakin tavoin viassa.»
»Niin», vahvisti Bridge, »kyllä se on.»
»Knibbsin maine taitaa olla turvassa ainakin toistaiseksi», sanoi Billy.
Bridge tarkkaili kumppaniaan, pannen merkille leveät hartiat, korkean
rinnan, vankan kyynärvarren ja hauislihaksen, jota toisen ohut
puuvillapaita ei voinut piilottaa.
»Eihän se kyllä ole minun asiani», hän alkoi äkkiä, »mutta
ulkomuodostasi ja sinulta silloin tällöin luiskahtaneista
sanontatavoista päättäen samoin kuin sen nojalla, miten käsittelit
niitä kahta vintiötä tapaamisyönämme, tekisi mieleni olettaa, että sinä
joskus maailmassa olet ollut vähemmän kuin tuhannen kilometrin päässä
köysillä ympäröidystä nyrkkeilylavasta.»
»Olen kerran nähnyt nyrkkeilyottelun», tunnusti Billy.
Sen päivän aattona, jona he olivat laskeneet saapuvansa Kansas Cityyn,
ansaitsi Billy ruokatarpeita erään pikku kaupungin ravintoloitsijalta
suorittamalla hänelle joitakuita vähäisiä töitä. Billyn saamat tavarat
oli kääritty Kansas Cityn »Starin» vanhaan numeroon.
Leiripaikalle saavuttuaan Billy sysäsi käärön Bridgelle, joka
kunniakkaan hovirunoilija-asemansa lisäksi oli samalla kokki. Sitten
Billy poistui läheiselle joelle pesemään käsistään ja kasvoistaan
kunniallisen työn tahrat ja hien.
Kun Bridge aukaisi käärön ja levitti sanomalehden eteensä, kiintyi
hänen huomionsa erääseen uutiseen — aluksi vain sattumalta; mutta
pian hän luki sitä, unohtaen kaiken muun. Lukemisen aikana hänen
kulmakarvansa vuoroin kohosivat huomattavan korkealle, vuoroin
painuivat syviin ryppyihin. Silloin tällöin hän nyökkäsi tietävän
näköisenä. Lopuksi hän vilkaisi Billyyn, joka juuri nousi seisomaan
peseydyttyään puhtaaksi.
Hätäisesti repi Bridge sanomalehdestä uutisen, joka oli kiinnittänyt
hänen mieltään, käänsi sen laskoksiin ja pisti sen taskuunsa — hän ei
ollut ehtinyt silmäillä sitä läpi ja halusi säilyttää sen lukeakseen
sen tarkoin myöhemmin sopivassa tilaisuudessa.
Sinä iltana Bridge istui kauan, tarkastaen Billyä puolittain
suljettujen silmäluomiensa välitse, ja hänen katseensa siirtyi usein
toisen ranteessa näkyvään punertavaan renkaaseen, mutta mitä hänen
päässään lieneekään liikkunut, hän piti sen kaiken omana tietonaan.
Oli keskipäivä, kun pari laiskasti asteli Kansas Cityyn. Billyllä oli
taskussaan dollari — kokonainen aarre. Hän oli ansainnut sen auttamalla
muuatta autoilijaa nostamaan vaununsa ojasta.
»Me saamme upean aterian», oli hän kehaistut Bridgelle, »ja nukkua
vuoteessa vain oppiaksemme tuntemaan kuinka paljoa suloisempaa on
nukkua ulkosalla tumman taivaan ja tuikkivien tähtösten alla.»
»Sinähän olet Lucullus, Billy», huomautti Bridge.
»En tiedä, mitä se sana merkitsee», vastasi Billy, »mutta jos se on
jotakin sellaista, mitä minun ei pitäisi olla, niin otaksuttavasti
olen.»
He menivät erääseen matkustajakotiin, jossa Bridge tiesi heidän saavan
kaksivuoteisen puhtaan huoneen viidestäkymmenestä sentistä. Olihan se
kylläkin verrattain kallis hinta heidän maksettavakseen, mutta Bridge
oli tarkka valinnassaan ja tunnusti Billylle mieluummin haluavansa
nukkua maantien vierustan puhtaassa tomussa kuin siivottoman vuoteen
tahmeassa liassa.
Eteiskäytävän päässä oli pesuhuone, ja Bridge lähti sinne riisuttuaan
takkinsa ja heitettyään sen vuoteen jalkopäähän. Hänen poistuttuaan
huoneesta pisti Billyn silmään lattialla Bridgen takin kohdalla oleva
kokoontaitettu paperipala. Hän nosti sen pois pannakseen sen pienelle
pukeutumispöydän tapaiselle, mutta samassa osui hänen katseensa
erääseen sanaan. Se oli nimi Schneider.
Billy käänsi leikkeleen auki, ja hänen luettuaan uutisen otsakkeen
tuli hänen silmiinsä outo ilme — kova, kylmä kiilto, jollaista niissä
ei ollut näkynyt sen jälkeen, kun hän jätti vanginkuljettajan metsään
Chicagon ja Jolietin keskivälille.
Billy luki seuraavaa:
»Billy Byrne, joka oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen Jolietin
kuritushuoneeseen länsipuolelaisen ravintoloitsija-vanhuksen
Schneiderin murhasta, heittäytyi junasta, kun häntä eilen vietiin
Jolietiin, kiskoen perässään vanginkuljettajan, johon hänet oli
ranteesta kytketty.
Vanginkuljettaja löydettiin muutamia tunteja myöhemmin sidottuna ja
kapuloituna metsästä Santa Fén radan varrelta jonkun matkan päässä
Lemontista. Hän oli vahingoittumaton, hän kertoi Byrnen saaneen
aimo etumatkan ja epäilemättä käyttäneen hyväkseen sitä palatakseen
Chicagoon, jossa hänen kaltaisensa mies voi löytää turvallisia
pakopaikkoja helpommin kuin munalla.»
Oli vielä paljon muutakin — yksityiskohtainen selostus siitä
rikoksesta, josta Billy oli tuomittu, täydellinen kuvaus Billystä,
kertomus hänen pitkäaikaisesta, rikollisesta elämästään ja lopuksi
maininta, että viranomaiset olivat luvanneet viidensadan dollarin
palkkion sellaisista tiedoista, joiden avulla hänet saataisiin
vangituksi.
Lopetettuaan lukemisensa Billy käänsi paperipalan jälleen laskoksiinsa
ja pisti sen vuoteen jalkopäässä riippuvan takin taskuun. Hetkisen
kuluttua astui Bridge huoneeseen. Billy vilkui vähän väliä
kumppaniinsa, ja joka kerta johtui hänen mieleensä Bridgen taskusta
löytämänsä uutisen loppulause — viidensadan dollarin suuruisen palkkion
maininta.
»Viisisataa dollaria», tuumi Billy, »on koko joukko rahaa. Mitenhän
lienee?» Ja hän suuntasi katseensa toveriinsa, ikäänkuin hän olisi
kyennyt lukemaan miehen kasvoista, mitä hänen sydämessään liikkui.
»Hän ei näytä siltä; mutta viisisataa dollaria on paljon rahaa
kulkijapojalle — ja hittoako hänellä oli tuo uutinen taskussaan? Senpä
tahtoisin tietää. Minun taitaa olla aika livistää.»
Koko se äsken saatu tyytyväisyys, jota Billy oli tuntenut siitä
alkaen, kun oli joutunut runollisen Bridgen seuraan ja he olivat
yhdessä aloittaneet huolettoman, hätäilemättömän samoamisensa pitkin
maaseudun varjoisia teitä, pysähdellen hyvätuoksuisten niittyjen halki
kiemurtelevien, vilpoisten purojen varsille, katosi heti, kun hänelle
selvisi, minkälaista uutista hänen kumppaninsa oli kantanut taskussaan,
salaten sen häneltä.
Päiväkausiin ei hänen mielessään ollut herännyt häiritseviä ajatuksia
takaa-ajosta ja vangitsemisesta. Hän oli tuntenut olevansa vähäinen
olento rajattomassa luonnossa, keskellä aaltoilevia kunnaita, metsiä
ja tasankoja, ja se oli hänen huomaamattaan tuudittanut hänet
varmasti uskomaan, ettei kukaan voisi häntä löytää, vaikkapa häntä
etsittäisiinkin.
Se ajatuskin, että hän kohtaisi jonkun siviilipukuisen etsivän
rauhaisan missourilaisen maantien seuraavassa mutkassa, oli niin
nurinkurinen ja epätodennäköinen, että Billyn oli ollut mahdoton sitä
vakavasti punnitakaan.
Hän ei ollut koskaan ennen ollut synnyinmaansa maaseutualueilla.
Hänestä olivat koko Yhdysvallat samanlaisia kuin Chicago, New York
tai Milwaukee, ne kolme kaupunkia, jotka hän parhaiten tunsi. Kaikki
kokemuksensa muista paitsi kaupunkipaikoista hän oli saanut kaukaisen
Yokan koskemattomissa viidakoissa. Siellä hän ei ollut kohdannut
ainoatakaan etsivää — epäilemättä ei niitä voisi olla täälläkään.
Etsivät kuuluivat sellaiseen maaperään, jossa oli nurkkakapakoita ja
pelipaikkoja, ja vain sinne — yhtä hyvin saattaisi odottaa jonkun Oda
Yorimoton samurain piilevän jossakin Michiganin Boulevardin palokujassa
kuin jonkun noista toisista väijyvän maatalojen reunustamalla tiellä.
Mutta täällä Kansas Cityssä, suurkaupungin melussa ja hajussa, oli
asian laita toisin. Täällä saattoi kuka vastaantulija hyvänsä olla
vaanimassa häntä, ensimmäinen heidän kohtaamansa poliisi voisi vangita
hänet Bridgen vihjauksesta — ja Bridge saisi viisisataa dollaria.
Juuri silloin alkoi Bridge laulaa:
Loasta vain ma paidan sain,
mut kouran tarjoon sulle.
Vaellan näin mä mielissäin,
ei huolia koskaan tulle.
Nyt muusta siis mä piittaan viis,
kun laulu vain ei kätkee.
Hei, veikko, siis — —
»Sanopa», hän keskeytti laulunsa, »mitä arvelet, jos lähdettäisiin nyt
saamaan sitä sinun mainitsemaasi upeaa ateriaa?»
Billy nousi pystyyn. Hänestä ei tuntunut mahdolliselta, että Bridge
aikoisi kavaltaa hänet.
Loasta vain ma paidan sain,
mut kouran tarjoon sulle.
Billy toisti säkeet puoliääneen. Ne jossakin määrin uudistivat hänen
luottamustaan Bridgeä kohtaan.
»Pidätkö niistä?» kysyi viimemainittu.
»Kyllä», vastasi Billy. »Ovatko nekin Knibbsin?»
»Eivät; ne ovat Servicen. Ja nyt lähdetään syömään. Mentäisiinkö
Midland-hotelliin?» Ja hän naurahti pikku pilalleen, mennen edellä
kadulle.
Oli myöhäinen iltapäivä. Aurinko oli jo laskenut; mutta vielä oli
liian aikaista lamppujen sytyttämiseksi. Bridge opasti Billyn erääseen
ruokalaan, jossa mies saisi syödä kunnolleen ja puhtaalta lautaselta
viidelläkolmatta sentillä. Billy oli pitänyt silmänsä auki, vilkuillen
etsiviä. He eivät olleet sivuuttaneet ainoatakaan virkapukuista
poliisia — se olisi ratkaiseva koe, mietti hän — jollei Bridge aikonut
pistäytyä poliisikamarissa kaikessa hiljaisuudessa ja järjestää niin,
että Billy siepattaisiin makuulta.
Heidän saavuttuaan pienen, alakerrassa sijaitsevan ravintolan ovelle,
viittasi Bridge Billyä laskeutumaan edellä portaita myöten. Hän itse
pysähtyi silmänräpäykseksi porrasten yläpäähän ja katsahti ympärilleen.
Samassa astui eräs mies esiin kadun vastaisella puolella olevan
porttikäytävän varjosta.
Jos Bridge näki miehen, ei hän ainakaan ilmaissut sitä millään
merkillä, vaan asteli huolettomasti Billyn jäljessä ruokalaan.