Ennen kuin Billy saapui maantielle, näki hän valoa ratapenkereen ohessa
olevasta pienestä notkelmasta. Se ei ollut sellaista valoa, jota
ikkunan takana palava lamppu luo. Se oli ajoittain voimakkaampi, toisin
ajoin heikompi ja lekutti lähellä maanpintaa.
Se näytti nuotiotulelta, ja lähemmäksi mennessään Billy huomasi, että
sellainen se olikin, ja kuuli myöskin ääntä. Billy eteni varovammin.
Hänen oli aina tarkoin kavahdettava näyttäytymästä, ennen kuin itse
näki. Pikku nuotio paloi joen äyräällä, jonka yli rautatie kulki
betonisiltaa myöten.
Billy laskeutui taaskin ratapenkereeltä ja kiipesi aidan ylitse harvaan
metsikköön. Sieltä hän voi lähestyä nuotiota pelkäämättä, että hänet
nähtäisiin. Pian hän alkoi erottaa sanoja ja nojautui puuta vasten
kuuntelemaan.
Nuotiolla oli yksi ainoa henkilö — mies, joka kyykötti tulen ääressä,
paistaen jotakin. Tulen toisella laidalla oli kuhmuinen, höyryävä
peltikannu, josta tuoksu silloin tällöin kantautui Billyn sieraimiin.
Kahvia! Oi, kuinka hyvältä se tuoksusi! Billyn suuhun herahti vesi.
Entä ääni — se kiinnitti Billyn mieltä melkein yhtä paljon kuin aterian
valmistelut.
Meill' eessä outo, pitkä lie taas maiden, merten poikki tie,
mi meidät niinkuin linnut vie päin uutta onnelaa.
Tukassa ruusunnuppunen Penelopen on kaunoisen;
hän siellä vartoo kaivaten mult' ensi suudelmaa.
Sanat värähdyttivät jotakin kieltä Billyn sydämessä, niin että hän
unohti nälkänsä. Nuotiolla olijan täyteläinen, sointuva ääni kantautui
hänen luokseen kuten suloinen suitsutus, joka herättää uinailuja, ja
sävel pani hänen verensä kiertämään nopeammin.
Entä ääni? Se oli sellainen, jollaisia Billy oli aina kammonnut ja
pilkannut, ennen kuin hän oli istunut Barbara Hardingin jalkojen
juuressa ja oppinut paljon, muun muassa rakastamaan. Se oli sivistyneen
ja hienostuneen ihmisen ääni.
Billy pinnisti katsettaan, koettaen tähystää pimeässä nähdäkseen miehen
tarkemmin. Nuotion hohde valaisi kuluneita vaaterisoja ja päälakea,
jota verhosi muodoton hattureuhka.
Ilmeisestikin mies oli kulkuri. Kelvottomassa peltikannussa kiehuva
kahvi olisi yksinkin osoittanut sen ehdottoman varmasti, mutta siitä
näkyi kosolta muitakin todistuksia. Niin, mies oli kulkuri. Billy jäi
seisomaan paikalleen ja kuuntelemaan.
Utuiseen peittoon vuoren pää ja sinihohtoon laakso jää,
hopeisna kaikki kimmeltää — ei maasta muuta näy.
Merellä harjall' aallokon jo laiva meitä vastass’ on,
kun rantaan tyrsky loputon ain’ ankarana käy.
— Kas vain! — mietti Billy. — Tuopa on jotakin! Mistä ihmeestä hän
lienee laulun oppinut? Se herättää minussa halun retkeillä, kunnes
löydän sen paikan, josta hän laulaa.
Billyn ajatukset keskeytti hänen toiselta puoleltaan metsästä kuuluva
ääni. Kun hän katsahti siihen suuntaan, josta hänen huomiotansa
herättänyt melu kuului, näki hän kaksi miestä, jotka astuivat tyynesti
esiin puiden varjosta ja menivät nuotiollaolijan luokse.
Myöskin nämä olivat ilmeisesti kulkureita. Epäilemättä laulajan
kumppaneita. Viimemainittu ei kuullut heidän tuloaan, ennen kuin he
olivat aivan hänen takanaan. Sitten hän kääntyi hitaasti ja nousi
pystyyn, kun he pysähtyivät hänen tulensa ääreen.
»Iltaa, naapuri!» virkkoi toinen tulokkaista.
»Hyvää iltaa, hyvät herrat!» vastasi leiriytynyt. »Tervetuloa halpaan
majaani! Oletteko syönyt puolista?»
»Emme», myönsi äskeinen puhuja, »emme ole, mutta aiomme tehdä sen nyt.
Ja sinä lopeta lurittelu ja laputa! Täällä ei ole ruokaa riittävästi
yhdellekään, saatikka sitten kolmelle. Livistä!» Ja mies, joka oli
kookas ja vanttera, astahti uhkaavan näköisenä askeleen yksinäistä
nuotiolaista kohti.
Viimemainittu oli lyhyt ja hento. Isompi mies näytti kykenevän syömään
hänet yhdellä haukkaisulla. Mutta nuotiolainen ei säikkynyt.
»Te tuskastutatte minua!» hän sanoi. »Te herätätte minussa ankaraa,
vaikeasti hillittävää harmia, ja kaiken lisäksi en pidä viiksistänne.»
Tämän asiattomalta tuntuvan huomautuksen jälkeen hän tarttui
kookkaamman kulkurin takkuiseen partaan ja tähtäsi miehen kasvoihin
nopean, rajun iskun. Heti oli toinen vastatullut hänen kimpussaan,
mutta hän ei hellittänyt kiukkuista otettaan, vaan antoi iskuja oikein
satamalla toisen päähän ja kasvoihin.
Billy Byrne pysyi huvitettuna katselijana. Hän nautti hyvästä ottelusta
enemmän kuin useimmista muista näyistä. Mutta kun ensimmäisen kulkurin
äkkiä onnistui kiertää jalkansa kurittajansa jalkojen ympärille ja
kiskoa hänet maahan, samalla kun hänen kumppaninsa tempasi paksun kepin
ja, syöksähti lähemmäksi iskeäkseen nuotiolaisen pään mäsäksi, arveli
Billy, että hänen oli aika sekaantua.
Hän riensi esiin ja huusi äänekkäästi: »Jättäkää sikseen, pojat! Te
ette saattane olla noin kovakouraisia näin rattoisaa laulajaa kohtaan!
Lopettakaa! Seis!» lisäsi hän, kun toinen maankiertäjä kohotti
sauvaansa lyödäkseen pitkänään viruvaa nuotiolaista.
Puhuessaan Billy Byrne alkoi juosta, ja samalla kun keppi laskeutui,
ennätti hän lyöjän vierelle ja läimäytti miehen leukaan, niin että mies
sinkoutui joen äyräälle kieppuen kuin hyrrä, hoippui siinä hetkisen
kuin juopunut ja suistui sitten selälleen matalaan veteen.
Senjälkeen Billy tarttui toisen hyökkääjän olkapäähän ja tempasi hänet
pystyyn.
»Haluatko sinäkin osasi, sinä suuri öykkäri?» hän tiedusti.
Raivosta puhisten mies koetti kiskoutua irti ja lyödä Billyä: mutta
äkillinen tölmäys, sellainen, jollaisen Billy Byrne oli kerran antanut
ällistyneelle Harlem Hurricanelle, poisti kulkurin mielestä kaikki
hänen mahdollisesti hautomansa aikeet tehdä tulokkaalle ruumiillista
pahaa ja haihdutti hänen päästään kaikki muutkin ajatukset vähäksi
aikaa.
Kun mies tuupertui tajuttomana maahan, nousi nuotiolainen pystyyn.
»Jotakin mojovuutta on teillä hihassanne, ystävä hyvä!» hän kehaisi.
»Tuohon kämmeneen!» Ja hän ojensi ohuen, hyvin muodostuneen käden.
Billy tarttui käteen ja pudisti sitä.
»Ei se mojovuus kuitenkaan värähdytä sydänalaa kuten nuo teidän
säkeenne, veikkonen», hän vastasi.
»Näyttääpä se tunkeutuneen tuon miekkosen paksuun kalloon», huomautti
laulumies, »ja onpa täpärä se mahdollisuus, että minun tai kenenkään
muun säkeet koskaan pääsevät sinne.»
Se kulkuri, joka oli käväissyt mittaamassa joen jalansyvyistä vettä ja
parin jalan syvyistä liejua, kömpi nolona rannalle.
»Mitä _sinä_ nyt tahdot?» kysyi Billy Byrne. »Saippuapalastako?»
»Kyllä minä vielä sinulle maksan», sähähti kastunut mies märkien
viiksiensä alitse.
»Unohda koko velka», kehoitti Billy, »ja pötki tiehesi!» Hän osoitti
sormellaan rautatietä. »Ja sinä myöskin, John L.», hän lisäsi, kääntyen
puhumaan temppujensa toiselle uhrille, joka parhaillaan nousi istumaan.
»Tiehesi!»
Mutisten ja äristen luikkivat molemmat retkaleet matkaansa ja katosivat
pian näkyvistä hämyiselle tielle.
Yksinäinen nuotiolainen oli käynyt jälleen käsiksi keittopuuhiinsa
näöltään yhtä levollisena ja tyynenä kuin ei olisi tapahtunut mitään
sellaista, mikä oli häirinnyt hänen rauhaista yksinäisyyttään.
»Istukaa!» hän sanoi hetkisen kuluttua, katsahtaen Billyyn. »Ja
puraiskaa kanssani palanen! Käykää tuohon nahkapäällyksiseen
nojatuoliin! Ludvig neljännentoista aikainen tuoli on epämukavan pieni
ja vääräjalkainen.» Hän viittasi kehoittavasti kädellään nuotion
lähellä olevaan ruohikkoon.
Jonkun aikaa hän hommaili kokonaan kiintyneenä paistamaan terävään
vartaaseen pistettyä lintua, jota hän käänteli oikealla kädellään.
Sitten hän taaskin alkoi äkkiä laulaa.
Vaelluksemme vinha näin vie maita pitkin, poikin päin
niin kauas meitä kiidättäin kuin Luoja mailmaa loi.
Mä joudun muonaa haalimaan, hän riimit rustaa puolestaan.
Ei maksa matka kummankaan, kun keinotella voi.
»Te olette kelpo poika», hän keskeytti. »Useimmat eivät olisi tehneet
sellaista palvelusta toiselle ihmiselle.»
»Heitä oli kaksi yhtä vastaan», vastasi Billy, »enkä minä pidä
sellaisesta ylivoimasta. Lisäksi miellyttävät laulunne minua. Mistä
olette ne saanut — tehnytkö?»
»Enhän toki», selitti toinen nauraen. »Jos osaisin tehdä sellaisia,
niin en kääntelisi pannua. Muuan Knibbs-niminen mies ne on sepittänyt.
Ne ovat suurenmoisia, eivätkö olekin?»
»Ovat totisesti! Ne osuivat suoraan sydämeeni.» Pienen pysähdyksen
jälkeen hän jatkoi: »Lienee kai teillä kylliksi kahta varten,
veikkonen?»
»Minulla on kylliksi teitä varten, kumppani», vastasi toinen, »vaikka
minulla olisikin puolta vähemmän kuin nyt on. Kas tässä! Ottakaa ensin
ryyppy tätä nektaria! Ikävä kyllä minulla ei ole kuin yksi kuppi; mutta
James on särkenyt muut. James on hyvin huolimaton. Joskus minusta
melkein tuntuu, että minun on pakko erottaa hänet.»
»Kuka on James?» tiedusti Billy.
»James? Niin, James on palvelijani», vastasi toinen.
Billy vilkaisi kummastuneena toveriinsa ja maistoi sitten peltituopista
tummaa, sakeata keitosta.
»Tämähän on kahvia», hän ilmoitti. »Olin kuulevinani teidän nimittävän
sitä nektariksi.»
»Halusin vain nähdä, tunnetteko te sen mausta», selitti laulumies
kohteliaasti. »Olen hyvin iloinen siitä, että saatoitte maun nojalla
arvata mitä se todella on.»
Pari söi äänettömänä useita minuutteja, ojennellen peltimukia
edestakaisin ja imeskellen — kaluten olisi osuvampi sana —
lihasuikaleita puolikypsästä linnusta. Hiljaisuuden keskeytti Billy.
»Minusta tuntuu, että olette huiputtanut minua puhuessanne — Jamesista
ja nektarista.»
Toinen naurahti leppoisasti.
»Toivoakseni ette ole loukkautunut», hän virkkoi. »Tämä maailma on
murheellisen ikävä, kuten tiedätte, ja me kaikki etsimme huvitusta.
Ja kenellä ei ole rahaa ostaakseen sitä, hänen on itsensä sitä
valmistettava.»
»Niinpä niin; en minä ole siitä pahastunut. Mutta laulakaapa uudelleen
se Penelope-kappale! Sitten saatte kiusoitella minua mielin määrin.»
Joen äyrään nuotiolainen noudatti Billyn pyyntöä, samalla kun toinen
istui tuijottaen tuleen; lepattavien liekkien välitse hän näki sen
naisen soikeat kasvot, joka oli hänen Penelopensa.
Säkeistön päätyttyä hän ojensi kätensä ja otti peltimukin lujaan
kouraansa, kohottaen sen kasvojensa kohdalle.
»Malja tuolle — Knibbsille!» hän sanoi ja ryyppäsi, tarjoten sitten
kolhiutuneen astian uudelle ystävälleen.
»Niin», vahvisti toinen; »malja Knibbsille ja — Penelopelle!»
»Terveydeksi!» vastasi Billy Byrne.
Runoniekka veti takataskustaan tupakkapussin ja puseronsa taskusta
rypistyneen paperinipun ja ojensi ne Billylle.
»Tarvitsetteko ainekset?» hän kysyi.
»En ole mielelläni norkkona», selitti Billy; »mutta ehkäpä pääsen
tekemään jotakin vastavuoroon vielä kerran, ja todella kaipaan sauhuja.
Minut nähkääs pengottiin. Minulla ei ole mitään — ne vintiöt eivät
jättäneet minulle ainoatakaan pyörylää.»
Billy kumartui nuotion reunoitse ottamaan tupakkaa ja paperia. Hänen
ranteensa paljastui, ja teräksisten käsirautojen painama jälki näkyi
selvästi tulen valossa. Metalli oli uponnut lihaan hänen hypätessään
junasta.
Hänen toverinsa katse osui kielevään merkkiin. Miehen kulmakarvat
kohosivat tuskin huomattavasti, mutta hän ei sanallakaan ilmaissut
huomanneensa mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Miehet polttelivat useita minuutteja aloittamatta uudelleen
keskustelua. Laulaja hyräili Servicen ja Kiplingin runojen otteita,
palaten sitten jälleen Knibbsiin, joka ilmeisesti oli hänen
suosikkinsa. Billy kuunteli omissa aatoksissaan.
»Oletteko menossa johonkin määrättyyn paikkaan?» hän tiedusti, kun
toinen hetkeksi keskeytti hyräilynsä.
»Etelään tai länteen», vastasi toinen »En minnekään erityisesti
— kaikki paikat ovat minusta sopivia, kunhan ne vain eivät ole
pohjoisessa eivätkä idässä.»
»Samat sanat», äänsi Billy.»
»Vaelletaan sitten yhdessä»,, ehdotti runoniekka. »Nimeni on Bridge.»
»Ja minun on Billy. Kättä siitä!» Ja Billy ojensi kätensä.
»Siihen saakka, kunnes jompikumpi meistä väsyy toisen seuraan», virkkoi
Bridge.
»Juuri niin», vahvisti Billy. »Ja käydäänpä nyt yöpuulle!»
»Hyvä!» huudahti Bridge. »Missähän ihmeessä James vitkastelee? Hänen
olisi pitänyt saapua aikoja sitten pöyhimään vuodettani ja valmistamaan
minulle kylpyjä.»
Billy naurahti ja ojensihe kyljelleen, pää rinteelle päin ja jalat
tulta vasten. Parin jalan päähän sijoittui Bridge samaan suuntaan,
ja viiden minuutin kuluttua hengittivät molemmat miehet raskaasti
virkistävässä unessa.