Kun se juna, joka vei Billy Byrneä ja vanginvartijaa Jolietiin, oli
kulkenut noin puolet Chicagon ja Billyn vastaisen, pysyvän olinpaikan
välisestä matkasta, teki vanginkuljettajan mieli vedellä sikaarin
sauhuja ja hän päätti siirtyä tupakkavaunuun.
Siitä hetkestä alkaen, jolloin Billy Byrnen tuomio oli julistettu,
oli koko hänen sielunsa keskittynyt yhteen ainoaan ajatukseen
— karkaamiseen. Hän tiesi, ettei hänellä todennäköisesti olisi
pienintäkään karkaamisen mahdollisuutta; mutta siitä huolimatta se
alituisesti pyöri hänen mielessään.
Koko hänen olemuksensa oli kuohuksissa; häntä ei ainoastaan
kiihdyttänyt häntä kohdannut vääryys, kun hänet oli tuomittu
elinkautiseen vankeuteen, vaan häntä myöskin kammotti häntä odottavien
pitkien vuosien kaamea yksitoikkoisuus.
Hän ei jaksanut kestää sitä ajatusta. Hän ei tahtonut! Vanginkuljettaja
nousi seisomaan, viittasi hänelle menemään edellä ja lähti astelemaan
tupakkavaunuun. Se oli kolmas vaunu edessäpäin. Vaunusta toiseen
päästiin niiden päissä olevien eteisten kautta. Ensimmäinen vaunusilta,
jonka ylitse he menivät, oli visusti suljettu, mutta toiselle
saapuessaan Billy huomasi huolimattoman tarkastajan jättäneen toisen
oven auki. Juna kulki jostakin syystä hidasta vauhtia — kenties noin
kolmekymmentä kilometriä tunnissa.
Billy saapui vaunusillalle ensimmäisenä. Ja ensiksi hän huomasi avoimen
oven. Se merkitsi hänelle jompaakumpaa — karkaamisen mahdollisuutta tai
kuolemaa. Viimemainittukin olisi parempi kuin elinkautinen vankeus.
Billy ei epäröinyt hetkeäkään. Ennen kuin vanginkuljettaja edes
havaitsi, että ovi oli auki, oli vanki hypännyt liikkeellä olevasta
junasta, samalla kiskaisten vartijansa perässään.
Byrnellä ei ollut aikaa valita sopivaa hyppäämiskohtaa. Hän olisi
voinut osua suoraan pisteaitaan tai pohjattomaan kuiluun — hän ei
tiennyt mitään etukäteen. Eikä hän välittänytkään tietää.
Mutta kumpaakaan sellaista ei sattunut. Vaunusilta oli juuri sillä
hetkellä sillalla, jonka alla oli mutainen lammikko. Siihen miehet
suistuivat saamatta minkäänlaisia vammoja. Ensiksi oli pystyssä Byrne.
Hän kiskoi vanginkuljettajan polvilleen, ja ennenkuin tämä säikähtynyt
ja ällistynyt lainvartija ehti tointua, oli häneltä siepattu revolveri
ja sen kylmä ja puolueeton piippu tähdätty häntä kohti.
Sitten Billy Byrne kahlasi kuivalle maalle, tyrkkien vanginvartijaa
revolverin piipulla kylkeen ja varoittaen häntä pysymään hiljaa.
Lammikon lähellä kasvoi pieni, tiheä metsikkö. Sinne Byrne vei vankinsa.
Heidän päästyään lehvistön suojaan siksi syvälle, ettei heitä enää
todennäköisesti voitu ulkoapäin nähdä, Byrne pysähtyi.
»Ja nyt lue isämeitäsi!» hän komensi. »Minä aion nitistää sinut!»
Vanginkuljettaja katsahti häneen silmissään sekava kauhun ilme.
»Hyvä Jumala!» hän huusi. »Enhän minä ole tehnyt sinulle mitään, Byrne.
Enkö ole aina ollut ystäväsi? Olenko milloinkaan tehnyt sinulle mitään?
Jumalan tähden, Byrne, ethän aio murhata minua, ethän! Joudut varmasti
kiinni!»
Billy Byrnen huulille levisi ilkeä hymy.
»Niin», hän myönsi, »sinä et ole tehnyt minulle mitään; mutta sinä
olet lain puolella — paha sen periköön! — ja minä aion nitistää kaikki
lain puoltajat, jotka joutuvat tielleni. He tahtoivat lähettää minut
vankilaan koko elinajakseni — minut, viattoman miehen! Teikäläiset sen
tekivät — nuuskijat. Sinä et ole nuuskija, mutta sinä olet yhtä kurja.
Ja nyt lue rukouksesi!»
Hän tähtäsi revolverilla uhrinsa päätä. Vanginkuljettaja lysähti
polvilleen ja koetti syleillä Byrnen polvia, samalla rukoillen tätä
säästämään hänen henkensä.
»Heitä se sikseen, surkea tolvana!» kehoitti Billy. »Sinun on kuoltava,
ja jos sinussa olisi vähääkään miestä, niin kuolisit miehen tavalla!»
Vanginkuljettaja lysähti maahan. Pelko oli käynyt hänelle
ylivoimaiseksi, ja hän oli vaipunut onnelliseen tiedottomuuden tilaan.
Byrne silmäili miestä hetkisen. Heidät oli kahlehdittu ranteistaan
yhteen, ja tajuttoman miehen paino ärsytti häntä.
Byrne kumartui ja painoi revolverin suun vanginkuljettajan korvan
taakse. »Oikeitta!» hän jupisi katkeran pilkallisesti, ja hänen
sormensa jännittyi painamaan liipaisinta.
Mutta äkkiä ilmestyi hänen ja pyörtyneen miehen väliin kauniin tytön
kuva, jonka kasvoilla väikkyi uljas hymy ja silmistä kuvastui rajatonta
luottamusta ja ylpeyttä — luottamusta Billy Byrneen ja ylpeyttä hänestä!
Billy painoi silmänsä tiukasti kiinni, ikäänkuin olisi tuntenut
ruumiillista tuskaa, ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan.
»Hyvä Jumala!» hän mutisi. »Minä en voi sitä tehdä — mutta kamalan
likellä se oli.»
Hän sujautti revolverin taskuunsa ja polvistui vanginkuljettajan
viereen kopeloimaan hänen vaatteitaan. Vähän ajan kuluttua hän löysi
etsimänsä esineen — useita avaimia sisältävän renkaan.
Hän valitsi sopivan avaimen ja oli pian vapaa, jääden seisomaan
paikalleen katse kiintyneenä vanginkuljettajaan.
»Minun pitäisi nitistää sinut!» hän jupisi. »Karkaamiseni ei onnistu,
jollen sitä tee! Mutta _hän_ ei sitä tahdo — Jumala häntä siunatkoon!»
Äkkiä juolahti Billy Byrnen mieleen ajatus. Jos hän voittaisi aikaa,
niin kenties hän ehtisi paeta. Miehelle ei koituisi vähääkään
vahinkoa, jos hän saisi olla täällä muutamia tunteja tai vaikkapa
kokonaisen päivänkin. Billy riisui vanginkuljettajan takin ja repi sen
kaistaleiksi. Niillä hän sitoi miehen kiinni puuhun. Sitten hän pani
kapulan vartijan suuhun.
Hänen puuhaillessaan tuli vanginkuljettaja jälleen tajuihinsa. Hän
katsoi Billyyn kysyvästi.
»Päätin jättää sinut nitistämättä», selitti nuori mies. »Aion lähteä,
ja sinä jäät tänne vähäksi aikaa. Muutamien tuntien perästä etsitään
sinua radanvarsilta — ei kulu pitkää aikaa, ennen kuin sinut löydetään.
Näkemiin vain! Muista pysyä kilttinä!» Ja Billy Byrne oli poissa.
Billyn onneksi vankilaviranomaiset erehtyivät, odottaen Billyn
saattajineen saapuvan vasta myöhemmässä junassa, joten ei herännyt
lainkaan epäilyksiä, kun he eivät tulleet siinä junassa, jossa olivat
lähteneet. Siten sai Billy etumatkaa kaksi tuntia, jota hän ei muutoin
olisi saanut — ja hän käytti sitä etuaan mainiosti hyväkseen.
Kun viranomaiset vihdoin oivalsivat, että jotakin oli tapahtunut, oli
Billy Byrne jo kahdeksankymmenen kilometrin päässä Jolietista länteen,
mennä jytyyttäen Santa Fétä kohti pikatavarajunassa.
Kohta pimeän tultua juna kulki Mississipin ylitse. Billy Byrnen oli
nälkä ja jano, ja kun juna hidasti vauhtiaan ja seisahtui keskelle
autiota, hiljaista, hyvätuoksuista maaseutumaisemaa, aukaisi Billy
vaununsa oven ja hypähti keveästi maahan.
Siihen mennessä ei kukaan ollut nähnyt Billyä sen jälkeen, kun
hän lähti häntä saattaneen vanginkuljettajan luota, ja kun Billy
ei lainkaan halunnut kenenkään häntä huomaavan, niin hän pujahti
ratapenkereen reunalta kuivaan ojaan ja jäi sinne kyyröttelemään ja
odottamaan junan poistumista.
Tämä junan öinen pysähtyminen oli yksi niitä salaperäisiä seisauksia,
joita ei osaa selittää kukaan muu kuin ihmisten ja rautateiden
liikkuvan kaluston matkoja ohjaava korkea järki. Lähistöllä ei ollut
asumuksia eikä edes pysäkin valoa.
Pian kajahti veturin piipusta kaksi kimakkaa vihellystä; kytkyraudat
alkoivat ratista ja nytkähdellä, ensin ison veturin luona, josta
käsin liike nopeasti eteni pitkin junan pituutta; jarrut kirskuivat
hankautuessaan pyöriä vasten, ja juna lähti verkalleen jatkamaan pitkää
matkaansa; vauhti lisääntyi joka sekunti, kunnes junailijan vaunu
vihdoin vieri vinhasti karkulaisen ohitse. Pian nieli junan rautatietä
verhoava pimeys.
Junan mentyä Billy kiipesi takaisin ratapenkereelle, lähtien sitä
myöten tallustelemaan poistuneen junan jäljessä. Pian pitäisi radan
poikki kulkea jonkun tien, ja tien varrella olisi taloja tai kylä,
josta hän saisi ruokaa ja juomaa.
Billy oli pennitön, mutta ei vähääkään epäillyt syövänsä löydettyään
ruokaa. Hän mietti sitä astellessaan ripeästi länttä kohden, ja tämä
ajattelu herätti hänen mielessään epäilyksiä siitä, olisiko ruoan
varastaminen sittenkään niin kovin helppoa.
»Pyh!» hän huudahti puoliääneen, »hän ei pitäisi vääränä, että mies,
joka on kuolemaisillaan nälkään, kehveltää hiukan muonaa. Eihän se ole
samanlaista kuin se, että aikoisin puhdistaa joltakulta miekkoselta
lompakon. Varmastikaan hän ei pidä pahana sitä, että hankin jotakin
syötävää. Eihän minulla ole rahaa. Minulta anastettiin joka penni, ja
onhan minulla oikeus elää — mutta yhtä kaikki en tee sitä mielelläni.
Kunpa olisi joku muu keino! Mutta onpa hän tehnyt minusta vätyksen! Ei
edes mieleenikään johtunut tuon vartija-pampun taskujen tyhjentäminen.
On totisesti hullua, kuinka perinpohjin mies saattaa muuttua. Jopa
melkein mielelläni olen vätys!» Ja Billy Byrne hymähti tälle miltei
käsittämättömälle ajatukselle.